Rakkaus.

Olen tässä miettinyt parisuhdetta. Siis sen merkitystä. Tai mitä se tarkoittaa. Kaikki perinteiset jutut on minulle aika painajaista. Ei periaatteesta, vaan ihan luonnostaan. En halua lapsia, en halua perinteistä perhettä, enkä oikeastaan mitään sellaista, mitä tosi moni ystäväni tuntuu haluavan. Olisi kiva mennä naimisiin. Häitä en halua vaan sen tunteen, että joku rakastaa minua niin paljon. Ja sitten päästäänkin siihen pelottavaan aiheeseen... Olen miettinyt miten rakkaus - se kaiken vievä, vaativa, antava ja täyttävä tunne - sopii yhteen avioliiton kanssa. Ei kai mitenkään. Tai sitten kaikin tavoin. Tapauskohtaista.

Mutta en silti saa mielestäni viime yötä. Uskomattoman siistin ja tapahtumarikkaan viikonlopun kohokohta oli viereeni nukahtanut mies. Ei mitään sen ihmeellisempää. Mies, joka tuoksuu ja tuntuu ja näyttää hyvälle. Joka ei missään vaiheessa ole edes ajatellut olevansa kanssani mitään enempää, kuin kaveri. Mutta jonka seurassa minä änkytän. Ja joka saa piilotettua kaikki vahvuuteni ujouteeni alle. Ja jonka lähellä minä peloistani huolimatta nautin jokaisesta hetkestä, tekemättä yhtään mitään. Kyttään kuin fani, imen itseeni jokaisen eleen ja sanan ja äänensävyn ihan vain siksi, että oppisin. Minulla ei ole mitään odotuksia, enkä vaadi mitään. Haluan vain lisää. Jotain, ihan mitä tahansa. Että oppisin niitä asioita, jotka tekevät tuosta miehestä tuon miehen.

Jos pääsee yli mahdollisesta stalkkerivivahteesta ei voi olla miettimättä, että eikö tämä ole juuri sitä, mitä rakkaus on parhaimmillaan. Että antaa toisen olla täsmälleen sen mitä toinen on ja siitä huolimatta haluaa lisää.

Jos joku tuntisi minua kohtaan noin voimakkaasti, olisin tavattoman onnellinen nainen.

Huippu viikonloppu.

Nyt voi sanoa olevansa melko tyytyväinen. Paljon Super Bowl univelkaa. Otan siitä kaiken irti. Vuoden urheilullisin kohokohta elämässäni sai vielä lisäboonuksen, sillä onnistuin huijaamaan itselleni hyvää Super Bowl seuraa. Angus tuli fanittamaan Steelersiä yövierailulle ja tietysti sillä oli tilaisuuteen sopiva paita. (Mistä se niitä kaivaa?!) Minä kävin ylikierroksilla jo pelkästään Green Bayn pelistä, mutta puoliajan jälkeen viereen nukahtanut ja tuhiseva Angus ei sitä ainakaan vähentänyt. Ehkä Super Bowl ei ollut ihan se kaikista tärkein juttu (mikä nostattaa yöllisen vierailun merkitystä suunnattomasti) tai sitten minä olen lievästi väsyttävää seuraa. Katsoin niitä aikuisia, nukkuvia kasvoja ja mietin kuinka paljon tuossa miehessä on sitä poikaa, johon rakastuin 16-vuotiaana. Mitä ikinä sillä pojalla silloin olikin, se tuntuu toimivan yhä. Joka tapauksessa, Packers voitti niin kuin pitikin, minkä jälkeen Angus lähti kotiin jatkamaan uniaan. Ja minä vain hymyilen.

Nyt pitäisi sitten jotenkin palata normaaliin elämään. Voisin aloittaa sen vaikka menemällä italian tunnille tänään. Va bene.

Iltailta.

Niinhän se menee, että ensin ei tapahdu mitään ja sitten tapahtuu kerralla kaikki. Onneksi lepäsin pari viikkoa, sillä ihmisten ilmoille meneminen toi mukanaan mitä omituisempia tapahtumia. Okei, tuhlattuani liikaa rahaa menin salaseuran vuosikokoukseen ja minut valittiin hallituksen jäseneksi. Minä olin se joka hyväksyi kirjanpitäjän lausunnon edellisvuoden tilinpidon oikeellisuudesta. Minä. Joka hädin tuskin osaa numerot. Tunsin itseni erityisen tärkeäksi, vaikkakin tehtävä vaati minulta ainoastaan sen, että sanon ääneen "okei". Silti. Olen nyt molto tärkeä henkilö italiaseurassa.

Ja sitten heti perään sain toisenkin tittelin, nimittäin "lapsenvahti". Italialaisen Lauran italialaisen vauvan vakiohoitaja sai töitä. Ja nyt Laura saa lisää vauvoja ja minusta tuli sen ensimmäisen vahti, että Laura pääsee edes joskus jonnekin. Vaikka sekä Laura että vauva ovatkin siis kertakaikkiaan aivan ihania, niin tämä on kyllä nyt urani pohja. Mutta jostain se on aloitettava, eikö? Ja onhan se kuitenkin hienoa, että joku luottaa minuun niin paljon, että jättää oman lapsensa minun huostaan. (Lauran oma vastaus tähän: "Olen epätoivoinen.")

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo hämmennystä tarpeesi, niin kotiin tultuani Angus soitti. Pyysi minua katsomaan jääkiekkoa, ihan oikeaan jääkiekkohalliin. Hämmennyin niin pahasti, ettei kieltäytyminen käynyt edes mielessäni. Ja hei - se oli sentään Angus kun pyysi. Joten menin fanittamaan jääkiekkoa. Sain päälleni aidon pelipaidan. Sitä on käyttänyt oikeaa jääkiekkoa pelatessaan Lauri Kinos, nro 4. Oikeaa pelipaitaa pitää päällään vain HC-fani, sillä sellaista ei voi ostaa. En tiedä miten Angus oli sen saanut, mutta siellä minä olin, hurraamassa hillitysti ilmeisesti kauden tärkeimmässä pelissä. Kaiken lisäksi Angus teki erätauolla sen hattutempun ja toi minulle aidon JYP-pipon. Minulle! Oman pipon! Ja niitä tosi perinteisiä lätkäsalmiakkeja, mitä syötiin pienenä. Epätodellinen olo. Ja sitten kaikki tämä hullutus kruunattiin kotivoitolla.
Parhaat treffit ikinä!

Alkuilta.

Päätin jälleen kaivautua kellaristani ja nousta ihmisten ilmoille. Pihalla näytti tuttuun tapaan synkän harmaalta. Hipsin keskustaan ja puolessa tunnissa onnistuin tuhlaamaan melkein 90 euroa. Ostin kaiken tarpeellisen lisäksi kolme kirjaa ja digiboxin. Digiboxin tarpeellisuus on vähän kyseenalaista, koska hankin sen ainoastaan tulevaa Super Bowlia varten. Tänään selviää riittääkö tekniikkaosaamiseni vai kiroilenko vain yksin pimeässä. (Jos en näe vuoden tärkeintä ottelua, tulen kiroilemaan pimeässä paljon.)

Matkalla minua vastaan tuli beige mummo. Rouvalla oli beige pipo, beige pitkä takki, beige huivi, beiget housut, beige iho ja tietenkin sävyyn sopiva beige koira. Muorin kasvoilla oli tympääntynyt beige ilme. Mietin, että olisiko mummeli hymyillyt edes vähän, jos takki olisi ollut punainen tai pipo vihreä tai koira pilkullinen. Se näky oli jotenkin surullinen. Minä en halua huomata vuosien päästä olevani tympeä beige mummo. Asialle kannattaa varmaankin tehdä jotain jo nyt, ennen kuin totun suomalaiseen harmauteen. Tai mikä vielä pahempaa - beigeyteen.

Back to basics.

En yleensä tee näin, mutta nyt julkaisen osan keskustelusta ystäväni kanssa.

Sani sanoo:
Mites siellä menee?
ilona sanoo:
Paljon paremmin, kiitos. Kirjoitin blogin ja sitten joku oli heti kommentoinut. Siitä tuli älyttömän hyvä mieli. Ja sitten minä vain päätin kömpiä pois kuopastani. Oli sen aika. Kirjoitin uudestaan blogiin, mutta en voi julkaista sitä heti perään. Se olisi outoa.
Sani sanoo:
Hehe, ihan hyvin voi! :)
ilona sanoo:
Voiko?
Sani sanoo:
No tottakai! Jonkun on aikakin ruveta päivittämään blogia heti edellisen päivityksen jälkeen. Jos niin ei yleensä tehdä.
ilona sanoo:
Tuo on kyllä niin hyvä pointti että.
Sani sanoo:
Hahah, vähän ontuva, I know.
ilona sanoo:
Ei onnu yhtään, ihan suoraan menee ja hyvässä rytmissä.
Minä teen sen! Kirjoitan heti uutta!
Sani sanoo:
Mut voisko se tehdä sitä semmosta mustien miesten rytmikästä ontumista??
ilona sanoo:
:D Joo. Sitä se voi tehdä.
Sani sanoo:
Eli se olis coolia ontumista.
ilona sanoo:
Minun pitää julkaista myös tämä coolisti ontuva keskustelu.

Joten nyt minä julkaisen blogikirjoituksen heti edellisen perään. Koska jonkun on aika tehdä niin. Tästä se lähtee:

Kun oikein korpeaa, eikä mistään tule mitään, niin ainoa mitä voi tehdä on palata perusjuttuihin. Hengittää syvään ja aloittaa jostain yksinkertaisesta. Kuten banaanipirtelöstä. Minä rakastan banaanipirtelöä. En muista enää miksi lakkasin tekemästä niitä, mutta se oli selvästi virhe.

Päätin nousta kuopastani. Surkeilusta ei saanut enää irti sitä mitä siitä voi parhaimmillaan irti saada, joten lopetin. Time to move on. Menin keittiöön ja pyyhin paksun pölykerroksen sauvasekoittimen päältä. Se hymyili minulle. Ajattelin, että ei elämä voi kovin huonoa olla, jos sauvasekoitinkin hymyilee.

Tein viikkosiivouksen (tosin kuukausisiivous taitaa olla tällä kertaa lähempänä totuutta), nautin pirtelöstäni ja tein listan. Back to basics. Hetkellinen haparointi ei vie pois sitä, että olen loistotyyppi ja tulen tekemään merkittäviä asioita. Ja tämä - mitä ikinä tämä olikin - auttoi minua jälleen ymmärtämään jotain tärkeää itsestäni. Ja todisti sen, miten upeita ystäviä minulla on. Ja näytti, että minulla on hymyilevä sauvasekoitin.

Kuoppa.

Olen nyt julmasti poistanut pari huonoa ihmissuhdetta. Niin ei kuulemma voi tehdä. Ilmeisesti ihmisiä ei voi noin vain poistaa. Mutta tein sen silti. Ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa en vain enää halua olla tekemisissä. Ajattelin sen niin, että poistamalla vääriä ihmisiä minä järjestän enemmän aikaa niille oikeille ihmisille. Jotka pitävät lupauksensa ja ovat luotettavia ja joiden seurassa minä viihdyn ja tunnen itseni hyväksi.

Minä annan aina uuden mahdollisuuden. Kerta toisensa jälkeen. Siitä ei seuraa mitään hyvää, siitä seuraa surua ja murhetta minulle. Joten ajattelin, että muutan nyt systeemiä. En anna enää uusia mahdollisuuksia. Paitsi minulle. Koska aikaisemmin se on mennyt aivan väärin. Annoin ansaitsemattomia uusia mahdollisuuksia kaikille, vaikka minun olisi pitänyt antaa ansaittuja mahdollisuuksia minulle. Joten poistin ihmisiä elämästäni. Annan uuden mahdollisuuden minulle.

Ensin vedin perseet ja nollasin pään tyhjäksi. Sitten söin surkeuteeni äkäistä salmiakkia. Niin paljon, että kitalaki ja kieli on nyt aivan pilalla. Mutta oli se silti sen arvoista.

Putosin kuoppaan. On hyvä, että vuoden huonoin viikko tuli heti tähän vuoden alkuun. Vuoden flunssan perään. Loppu on sitten mukavaa ja ahdistamatonta ja tervettä. Tämä on hyvä käydä läpi nyt heti, niin sekin on sitten hoidettu. Koska aina silloin tällöin sitä vain huomaa pudonneensa kuoppaan. Ja silloin voi ihan hyvin huutaa ja kirota ja potkia ja kiukuta ja itkeä ja kysyä "Miksi minä?!" ja pyöriä itsesäälissä. Ja sitten, kun on varmasti tehnyt sitä kaikkea tarpeeksi, olo helpottaa ja voi taas kiivetä takaisin ylös. Ja kun pääsee ylös, elämä tuntuu taas elämisen arvoselta.