Hifistelyä.

Jotain omituista tapahtui. Mietin saamaani palautetta kustannustoimittajalta, ja sitten avasin kirjani. Sen virallinen nimi on käsikirjoitus - sehän on kirja vasta siinä vaiheessa kun fyysinen opus nostetaan painotalon pöydälle. Mutta minä itsepäisesti aion sanoa myös tätä tässä vaiheessa olevaa settiä kirjaksi. Se on helpompi. Ja mukavampi. Minä pidän enemmän helposta ja mukavasta.

Olen kirjoittanut lähes yhtä soittoa nyt hyvin pitkään. Yhtäkkiä tiesin mitä kirja kaipaa. Ymmärsin sen jonkin, mikä vaivasi jo aikaisemmin, mutta josta en saanut otetta. Nyt kun sen saman kuuli toiselta, kaikki jotenkin avautui ihan eri tavalla. Joten aloitin taas kirjoittamaan. Ihan alusta. Sillä se oikeanlainen alku siitä puuttui. Se sellainen, mikä selittää kaiken tulevan, ja jonka avulla se tuleva asettuu toisella tavalla.

Se on kyllä kummallista, miten kirjoittamiseen voi jäädä niin koukkuun. En pysty lopettamaan. Sanat vain tulevat jostain. Sormet vain naputtavat. Ja sitten jossain vaiheessa huomaan, että koko näyttö on täynnä tekstiä. Minä rakastan kirjailijan työtä. Se on ihan ehdottomasti sellaista, mitä haluan tehdä isona. Olen siitä taas hirmu varma.

Kirjoittamisen keskeytti tänään ikävä haaveri, nimittäin päässäni aina olevista kupeista irtosi toinen. Jokin muoviosa halkesi ja kuulokkeet lakkasivat pysymästä päässä. Olin järkyttynyt. Sehän tarkoittaa, etten voi enää kirjoittaa. Tarvitsen musiikkini. Minua voi toisinaan sanoa laiskaksi, mutta minun voi myös sanoa toimivan aivan helvetin ripeästi silloin, kun siihen on hyvä syy. Musiikin puuttuminen oli hyvä syy. Kävelin keskustan kauppaan välittömästi. Nuoren (hirmu suloisen) myyjäpojan avustuksella löytyi yhdet kuulokkeet, joita kokeilin. Ne eivät istuneet päähän oikealla tavalla, kuppien pitää mennä kokonaan korvien ympärille, että kaikki mahdollinen taustahäly katoaa. Kokeilin toisia, jotka istuivat täydellisesti. Myyjäpoika osasi myös kertoa kaikenlaista faktaa kuulokkeista, ja kun kerroin nimeni, hän jopa arvasi missä asun. Tuijotin pojua kauhunsekaisesti, miten helvetissä se pystyi katuosoitteenkin arvaamaan?! Myyjäpoika kuitenkin rauhoitteli minua heti sanomalla, että tiedot olivat jo koneella, hän ei ole mikään stalkkeri.

Niinpä ostin elämäni ensimmäisen hifi-asian. Olin iloinen jo pelkästään siitä, että sain uudet kuulokkeet ja pääsisin nyt jatkamaan kirjoitusta. Mutta kuinkas kävikään... Kun laitoin uudet kupit korville ja musiikin soimaan, kirjoittaminen ei ollut enää ollenkaan mielessä. Ne vanhat kuulokkeet olivat tosi hyvät, mutta nämä uudet on jotain ihan muuta. Laitoin suosikkibiisejä soimaan ja voi jeesus. Iho irtoaa! Kirjoitus katkeaa vähän väliä, kun kuulen jonkun listani upean biisin tällä uudella upealla äänentoistolla. Nyt en kestä. Mutta yritän. Elämä on ihanaa. Sadalla eurolla pääsee lähes nirvanaan.