Viime viikolla Facebook kertoi minulle, että tasan vuosi sitten olin ottanut kuvan jäisestä ikkunasta. Se on meidän makuuhuoneen ikkuna. Olin ensitreffeillä silloin vielä tulevan kotini kanssa. Käytiin allekirjoittamassa paperit hetki tuon kuvan ottamisen jälkeen.
Tuntui hassulta ajatella, että siitä on jo vuosi aikaa. Sitten heti perään tuntui tyhmältä, koska ei tullut mieleen mitään muistoja tuosta vuodesta. Se alkoi oikeasti ihan ärsyttää. Miksi minulla ei ole muistoja kuluneesta vuodesta? Ensimmäinen vuosi, kun omistin kotini, oikean talon, ikinä. Luulisi, että niinkin merkittävästä muutoksesta jäisi edes jonkinlaisia muistijälkiä. Onko tämä merkki alkavasta dementiasta? Monta juttua tuli kyllä mieleen, mutta vain sellaisia arkisia puuhailuja. Hatara muisto sieltä, toinen tuolta, mutta kaikista puuttui se jokin.
Mietin, että miksi näin on? Vika ei voi olla seurassa, sillä se on parempaa kuin koskaan ennen. Kissakin on aivan parhaasta päästä, vaikka onkin välillä vähän ärhäkkä. Miksi mieleeni ei ole jäänyt mitään huippumuistoja kuluneelta vuodelta? Pinnistämällä muistin mahtavan reissun Tornioon irkkuhäihin ja toisen vähintäänkin yhtä ikimuistoisen matkan Kotkaan hakemaan ensiautoani. Mutta kotoa ei mieleen tullut minkäänlaista naamaa virneeseen vetävää muistoa.
Yhtäkkiä tajusin, että vian täytyi olla juuri siinä. Olen viettänyt mennen vuoden kotona. Lähestulkoon yksin. Mies on myös aina kotona, joten sitä ei voi arkisuutensa vuoksi laskea mukaan. Tajusin, että muistoja ei synny yksin kotona, ei ainakaan sellaisia ikimuistoja. Muistoihin tarvitaan toisia ihmisiä! Ja uusia paikkoja. Sitä, että irrottaa itsensä tutun tavallisesta. Onni-kärryn hakureissu jäi mieleen, koska se oli matka. Tapasin uusia ihmisiä. Näin uusia paikkoja. Jännitin, jaksaako Onni körötellä Keski-Suomeen saakka. Se oli hyvin erilaista, kuin kotona oleminen.
Aloin miettiä menneitä oikein keskittyneesti, niitä parhaita hetkiä.
Muistin, kuinka lämpimän illan pimeydessä Pafoksen aaltoja tuijotellessani todistin, kuinka mystiset mustat pallerot alkoivat nousta vedestä yksi toisensa jälkeen aivan siinä edessäni. Todellinen WTF?! -moment. Kesti tovin ymmärtää mistä oli kyse, niin omituiselta se merestä nousevat jättiläishirviö pimeässä illassa näytti. Mutta hahmot osoittautuivatkin vain sukeltajiksi, ei mitään sen kummempaa. Muistan kuinka lähdin seuraamaan saksofonin ääntä rantaa pitkin ja päädyin kuuntelemaan sitä (salaa) erään ökyhotellin altaalle. Vain muutama sana vaihdettiin tuon fonistin kanssa, mutta se hetki oli vaikuttavuudessaan todella upea.
Sitten muistin kostean aamun Italiassa. Raikas ilma, oma pieni Rotta-koira siinä jaloissa. Hengitin syvään ja haistelin maaseudun ilmaa. Vaikka silloin jo asuin Italiassa, se oli minulle uutta. Erilaista toimintaa. Suomessa ei ollut koskaan tarvinnut nousta aamulla lämmittämään taloa.
Nuo kaksi hetkeä olivat täynnä sisäistä rauhaa, tunsin oloni onnelliseksi. Ja nyt tarkemmin ajatellen, nämäkin muistot istuvat tuohon päätelmääni muistojen syntymisestä. Toiset ihmiset ja uusi paikka tekivät näistä hetkistä ikimuistoisia.
Tälle vuodelle tein kuusi tavoitetta, mutta vain yhdessä niistä oli mukana matka ja toinen ihminen. Lienee syytä pistää tavoitelista uusiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti