Viimeinen.

Viimeinen ilta ja Rasta Bar. Sellainen löytyy ilmeisesti ihan kaikkialta. Kuala Lumpurissa Rasta Bar on paikka, joka on täynnä aiheeseen liittyviä kuvia ja jossa soi reggae. Ja jossa näkyy urheilukanavat. Okei, ehkä lievästi yllätti, mutta ihan jees. Ja tämän seurauksena: Formula Drift. Aivan uusi tuttavuus minulle, mutta koukutuin täysin. Autot ajoivat aivan naurettavan lyhyen pätkä kaksintaisteluna (kahteen kertaan, koska piti vaihtaa puoli) ja ensimmäinen kommenttini oli tästä johtuen: That's stupid! Mutta katsoin kisaa silti. En voi käsittää, että miten voi niin lyhyellä pätkällä sössiä noin totaalisesti? Monen ajoivat ulos tai törmäilivät, autot savusivat (tai lähinnä renkaat) ja kaikki näytti olevan niin hirmu tosissaan. Varmasti olivatkin, isot rahathan siellä liikkui. Yhden kuskin nimi oli Ninja. Ehdoton suosikkini, vaikka kaverin nimi muuttuikin joka toinen kerta ruudun alalaidassa. En ymmärtänyt miksi, mutta eipä minun tarvitsekaan. Sama mies siellä autossa kuitenkin oli. Ja ei kai muuta voi olettaakaan, Ninjat kulkevat salaperäisesti. Rasta Barin ruoka oli aivan älyttömän hyvää. Olutta oli runsasta. Joten viimeinen ilta Kuala Lumpurissa oli mahtava.

Olen jo pitkään tiennyt, että työsuoritukseni on parhaimmillaan pienen paineen alla. En osaa sitä selittää yhtään, mutta olen sitä tyyppiä, joka venyy äärimmilleen tiukoissa tilanteissa ja sitten vielä siitäkin vähän pidemmälle. Nyt käyn selvästi läpi jotain outoa vaihetta. Nimesin olotilan lomabörnikseksi. Tajusin (tai James tajusi minun puolesta), että minä olen aivan puhki. Väsynyt kaikkeen. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat olleet äärettömän rankkoja minulle. Koko vuosi on ollut sellainen. Joten nyt todellakin tarvitsen lepoa, näin loman päätteeksi. Tosin eihän tämä ollut loma ensinkään. Tämä oli jotain ihan muuta. Joka tapauksessa, toivottavasti ihmiseni Suomessa ymmärtävät tämän ja antavat edes vähän armoa.

Huomasin yllättäen myös sen, että piirtäminen rauhoittaa minua. Olen piirrellyt täällä koko ajan. Korukorteille pohjia, mutta myös afrikkalaisia naamioita. James on innoittanut minua. Kun ei voi nukkua, voi kuitenkin luovia. Silloin energiat ovat juuri parhaimmillaan sellaiselle puuhalle. Pitää vain unohtaa kaikki ihmiset ja ihmisiin liittyvät asiat, antaa kynän mennä omia polkujaan. Kuvat eivät ole täydellisiä, mutta ne ovat kuitenkin kuvia.

Parempi tehdä jotain epätäydellisesti

kuin olla mestarillisesti tekemättä mitään.

(Robert Schuller)

Viisas mies tuo Robert. Aion noudattaa hänen ohjetta säntillisesti, kunhan pääsen takaisin Suomeen. Aion kyllä tehdä monta muutakin asiaa Suomessa. Tein jo sellaisen viiden päivän selviytymissuunnitelman. (Sen piti olla seitsemän päivän selviytymissuunnitelma, mutta en keksinyt mitään aihetta niille kahdelle ihan viimeiselle päivälle, joten päätin pelastautua viidessä päivässä. Viikonlopun voi sitten huilailla.) Laitan itseni ruotuun, heti ensi viikolla. Tämä viikko menee matkustaessa ja lepäillessä, mutta sitten. Maanantaina kaikki alkaa muuttua toisenlaiseksi. Paremmaksi. Koska niin on nyt päättetty.
 

Marcello.

Kävelin eilen illalla pitkin Chawengin kävelykatua ja katselin sinne kyhättyjä kojuja. Kaikki ne sellaiset tavarat ja valot ja musiikki ja ihmiset saavat minut aina ihastumaan olemiseen. Se tunnelma ja markkinahumu on niin upeaa. Paitsi että ei ole enää. Sama paikka teki minut nyt surulliseksi. Itse asiassa aika moni paikka, jota ennen katselin ihastellen saa minut vähän surkeaksi. Kaikki on ennallaan ja yhtä ihanaa, mutta melkein kaiken olen jo nähnyt. Nimittäin Toyboyn kanssa. Se ensimmäinen kokemus piti aina sisällään myös tuon rakkaan ihmisen. Ja nyt muistan sen kaiken, joka kerta. Sen ihastuksen mukana tulee nyt myös ikävä ja suru. Nuo paikat ovat pilalla. Menen mihin tahansa, aina löydän jotain mikä muistuttaa yhteisistä jutuista. Ja silloin tunnen itseni tavattoman yksinäiseksi. Tämä on ihan perseestä. En keksi oikein mitään muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä pois. Minä en viihdy täällä enää. Se ei tietenkään ole saaren vika. Se ei ole kenenkään vika. Se vain on.

Jätin mopon vähän kauemmaksi ja kävelin pääkadulle jalkaisin. Sain katsella kojuja rauhassa. Kukaan ei hoputtanut. Kukaan ei huokaillut turhautuneena vieressä tai valittanut ylihinnoista, jotka turisteilta pyydetään tai hoputtanut nälkäisenä. Se ei silti tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi. Ei ollut ketään jolle osoittaa, kun näkee jotain ihanaa.

Löysin kujan, jolla en ollut käynyt ennen. Tuolla kujalla oli hauskannäköinen Rasta Bar. Katselin sitä vähän aikaa, mutta käännyin kuitenkin pois. Joku huusi perääni, että mihin sinä menet? Tule tänne sieltä. Käännyin katsomaan pöydässä istuvaa miestä, jolla oli toinen jalka paketissa. Arvelin, että myös tämä turisti on kaatunut mopolla. Olin väärässä. Kuulin surullisen tarinan siitä kuinka hän oli suihkussa silmät kiinni hapuillut shampoopulloa, mutta osunut vahingossa vähän lavuaariin, joka oli romahtanut jalan päälle. Kun hän viimein sai silmät auki, kaikkialla oli verta. Ja nyt jalka oli siis paketissa. Nauroin vedet silmissä, vaikka ikävä juttuhan tuo toki oli. En vain voinut uskoa sitä todeksi. Kysyin mistä päin tyyppi oli tullut tänne lavuaarin kanssa taistelemaan ja vastaus yllätti. Italiasta. Mitä ihmettä? Mies esitteli itsensä. Marcello. Ja taas minä repesin nauramaan. Eikä... (Tämä on hauska vain jos olet nähnyt tiettyjä Italiasta kertovia elokuvia.) Istuin alas ja jäin viettämään iltaan näiden italialaisten kanssa. Ja puhuin ihan oikeaa italiaa! 

Ilta muuttui todella mukavaksi. Sovittiin että nähdään uudestaan seuraavan päivänä. Tajusin vasta myöhemmin, että tämä oli ensimmäinen kerta kun nauroin vapautuneesti todella pitkään aikaan.