Mies.

Tänään kävin kokemassa jotain aivan uutta. Vastasin viimein kyllä. Ellei nyt maailmankaikkeuden niin ainakin koko Romanian parhaimman näköiselle miehelle. Hän tuli luokseni ja sanoi: "Follow me, please." Kyllä! Seurasin lihaksikasta miestä pieneen huoneeseen. "Do you wear bra? Take it off." Okei... "Also remove your pants." Hän meni suoraan asiaan, ei edes vihjannut illallisesta. Mutta miehen äänessä oli niin sydämellinen sävy, ettei tullut mieleenkään kieltäytyä. (Vaikka minulla oli nolot mummokalsarit. Onneksi edes mustat.) Mies tuoksui hyvältä. "Come and stand here." Tuo jumalainen olento ohjasi minut nojaamaan kaltevaa tasoa vasten. "Lift your hands like this." Valtavan käsivarren tatuointi oli viedä koko huomioni. Tunsin pulssini kiihtyvän jännityksestä. Tämä tarina voisi mennä niiiin paljon paremmin (ja tulevissa unissani se meneekin), mutta todellisuudessa mies kuitenkin poistui huoneesta ja taso allani alkoi liikkua. Hän tuli takaisin ja sanoi: "X-ray is ready after 10 minutes, you can dress now." Kiitos.

Olen siis saanut kunnian tutustunut myös yksityisen Maria Reginan sairaalaan ja klinikoihin. Ihan omatoimisesti, ilman onnettomuuksia. Oli ongelmia selän kanssa, joten sitä on nyt tutkittu moneen otteeseen. Täällä nämä lääkärit ottavat työnsä tosissaan. Jokaisella täytyy olla oma perhelääkäri  (oletan, että vastaa Suomen omalääkäri-systeemiä, mutta täällä lääkäri todellakin on perhekohtainen, ei asuinpaikka) ja minä olin onnekas, kun sellaisen löysin aivan työpaikan vierestä. Puolen tunnin lääkärikäynti saattaisi venyä yli kahden tunnin mittaiseksi, jos se olisi jossain muualla. Kaikki tapaamani lääkärit ovat olleet aivan mahtavia, samoin hoitajat. He osaavat englantia ja ovat todella ystävällisiä. Potilaan kunnioitus paistaa läpi kaikessa. Omaan kokemukseen perustuen voin sanoa, että lääkkeitä saa paljon ja yhdistelmät ovat toimivia, mutta ei sellaisia turruttavan vahvoja tainnutuslääkkeitä, joita olen Suomessa saanut. Klinikat ovat jopa sisustettu kodikkaan viihtyisäksi. Viihtyvyyttä ei ainakaan vähennä nuo naurettavan hyvännäköiset ihmiset. Terveydenhuollon osalta Romania saa ilonalta täydet 10 pistettä.

P.S.
Kerroin Norjalaiselle, että uskomattoman hyvännäköinen mies otti lähes alastonkuvia minusta tänään. Kuulemma liikaa informaatiota. Enkä edes valehdellut.

Kirja.

Olen tullut siihen tulokseen, että tuo vetovoiman laki on aivan mahtava asia! Simo Silmu laulaa, että sitä saa mitä tilaa, ja se todellakin on juuri niin. Olen aivan älyttömän innoissani tästä asiasta. Sain oman Salaisuus-kirjan ja katsoin sen dokumentin monta kertaa, olen jotenkin herännyt ymmärtämään asioita. Upea tunne! Ja tunne on tässä juuri se avainjuttu. Ihminen voi saada kaiken minkä pyytää, kun ymmärtää ensin tuntea mitä pyytää.

Olen seurannut nyt muutaman päivän ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tuo laki näkyy kaikkialla, kun vain osaa katsoa. Työkaveri tulee iloisena töihin, on hyvällä tuulella kunnes tulee yksi vaikea asiakas. Sitten se vihaisesti kerrotaan muillekin. Ja arvaa mitä? Sitä samaa vihaisuutta tulee lisää, koska sitä on pyytänyt tuntemalla niin voimakkaasti. Kun tuon pystyy ymmärtämään, niin voi muuttaa kaiken. Ihan itse. Se on täsmälleen niin yksinkertaista.

Ainiin. Olin taas unohtanut, että sarkasmi ei oikein toimi kirjoitettuna. Itse asiassa en edes pidä sarkasmista, se on jotenkin niin alhaista huumoria. Ja nyt taas todistin itselleni miksi en siitä pidä. Sorruin kirjoittamaan hyvin ironisesti hoitajista ja alan suunnattomasta negatiivisuudesta. Ei olisi pitänyt. Ajattelin asian juuri tuon vetovoiman lain mukaan. Sitä miten rankkaa hoitsujen työ on, koska se on täynnä negatiivisuutta, kiirettä ja sairautta. Ja mitä enemmän puhutaan siitä, että on rankkaa ja vaikeaa, niin sitä enemmän sitä rankkaa ja vaikeaa tulee lisää. Kurja kierre. Olisi upeaa, että nämä kärsivät hoitajat ymmärtäisivät tuon vetovoiman lain. Tai siis kuka tahansa alasta riippumatta. Olkoon työ mitä tahansa, asennemuutos auttaa aina. Oma työni on malliesimerkki siitä.

Joka tapauksessa, vaikka tällaisia juttuja minä ajattelin, kirjoitin ihan jotain muuta. Kirjoitin jotain ironista läpätystä puhelimen käytöstä. Ja sitten se ei tietenkään yhtään naurattanut hoitajaa, joka tulkitsi sen vittuiluna. Siitähän ei kuitenkaan ollut kyse. Joten pahoittelen kovasti. Ja poistan jatkossa sarkasmin tekstistäni.
   

Töitä kotiin.

Pari sanaa työstäni ja työpaikasta, vaikka olen koittanut välttää aihetta monestakin syystä. Nyt teen poikkeuksen ja päästän kaikki sammakot taas kerralla ulos.

Ensinnäkin, firman pikkujoulut on kyllä niin maineensa arvoiset. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla oli kahden päivän krapula. Se on varma merkki siitä, että bileet todellakin olivat hyvät! (Tai siitä, että on tullut vanhaksi. Itse äänestän ensimmäistä vaihtoehtoa.) En ole koskaan hikoillut treeneissä niin paljon kuin perjantaina, siis kaksi päivää myöhemmin. Se oli varmasti suurin osa tuskanhikeä.

Meillä on yleensä joulukuussa eniten kiire. Koitamme selvitä siitä huolimatta, vaikka esimerkiksi tänään jonossa oli parhaimmillaan/pahimmillaan 22 ihmistä. Koita siinä sitten olla ystävällinen jaarittelevalle mummelille, kun pitäisi jo puhua jollekin toiselle. Normiasiakkaat menevät ihan hyvin kuitenkin, vain joka toinen valittaa siitä, että piti taas jonottaa niin pitkään. (Ja tämä valitushan lisää puhelun kestoa, mikä taas lisää jonoa... Että näin.)

Olen menettämässä uskoni terveyskeskusten ja sairaaloiden hoitohenkilökuntaan. Aika usein puheluita tulee juuri sairaanhoitajilta, siis asiakkaan puolesta. En voin käsittää, miten juuri nämä hoitajat ovat edustamansa laitoksen tärkeimmät ja kiireisimmät henkilöt. Ja koska näin selvästi on - eikö joku toinen voisi soittaa heidän puolestaan, koska se on niin suuri vaiva näinkin tärkeälle henkilölle? Okei, meillä kaikilla on joskus kiire ja huono päivä. Olen huomannut, että jos on sairaanhoitaja, näitä huonoja hetkiä tuntuu olevan melko usein. Silti, kuvittelin aina, että hoitoalalle ajautuu ihmiset, jotka välittävät toisten hyvinvoinnista. Näitä soittajia ei juuri tunnu asiakkaat tarpeet kiinnostavan, pääasia että saavat nopeasti asian pois omalta tehtävälistaltaan.

No hyvä on. Tämä annettakoon anteeksi. Mutta. (Nyt tulee se varsinainen huolenaihe.) Onko todellakin niin ikävästi, että hoitajat ovat niitä ihmisiä, jotka eivät saa mitään muuta hommaa? Jotka eivät pärjää ns. oikeissa töissä? Sitä sellaista vähän tyhmempää sorttia? Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta aivan käsittämättömän usein se on juuri hoitaja, joka valittaa siitä, miten vaikeaa taksin tilaaminen nykyään on.

Onhan se tavallaan vaativaa. Täytyy painaa nappuloita ja soittaa oikeaan numeroon ja vastata esitettyihin kysymyksiin. Joillekin tämä tuntuu olevan ylivoimaista. Huomasin sen tänään. Aion jatkossa kannustaa heitä silti yrittämään. "Älä välitä! Kyllä sinäkin sen voit oppia, jos vajaakuntoiset asiakkaatkin siihen pystyvät. Meille tulee satoja puheluja joka päivä, joten tosi moni jo osaa. Uskon, että pystyt siihen, jos vaan harjoittelet säännöllisesti."

Kuten sanottu, olen huolissani. Ja toivon todella, etten sairastu enää koskaan.

Sitten boonuksena tärkeä ilmoitus:
Maailman eniten onnea maailman ihanimmalle Söpöliinille!