Iltavuoro iltavuoron perään.

Työporukan epävirallinen virkistyspäivä oli lauantaina. Itse olin iltavuorossa, mutta töiden jälkeen kävin silti morjestamassa humaltuneita työkavereita. Pätkä järjesti etkot, mitkä olivat jotenkin levinneet naapuriin saakka. Kaikki olivat hyvin tuubassa ja selvälle minulle se ei ollut kaunista katsottavaa. Katsoin silti. En voinut juoda edes vettä, sillä aamulla odotti tutkimuksen mittaukset. Mutta yläkerran koiria piti silti mennä katsomaan, koska ne olivat kuulemma niin ihania.

Yritin kyllä livistää kotiin, mutta naapurin Pekka yllätti minut rappukäytävässä. Koirat oli siis nähtävä. Minä en välttämättä ihan kamalasti pidä isoista koirista, mutta suostuin tähän siitäkin huolimatta. Pieni koira osasi rökhiä ja juoksi paikasta toiseen, hyppi ja pomppi ja oli selvästi pentu. Iso koira muistutti ulkoisesti petoa, sillä oli jättimäinen suu ja raskaat lihakset. En muista kummankaan merkkiä.
Minulle on joskus sanottu, että koira kokee ihmisen vähemmän uhkaavana, jos menee sen tasolle. En halunnut uhkailla tuota otusta, joten menin kyykkyyn sitä tervehtimään, vaikka olin varma, että koko pääni olisi mahtunut sen suuhun. Peliliike oli oikea, sillä koira piti minusta heti ja käänsi selän. (Olen kuullut, että se on koirakielellä hyväksymisen merkki.) Yhtäkkiä koira työnsi kyykkivän minut takapuolellaan nurin lattialle ja istui päälleni. Siis mitä juuri tapahtui?! Siinä minä istuin ventovieraan eteisen lattialla jättiläiskoira sylissä. Koira oli painava, minä en olisi mitenkään sitä jaksanut nostaa ylös. Koira oli vanha, eikä oikein itse jaksanut nousta ylös. Pekka ja Pätkä nauroivat kuollakseen. Yhteisvoimin saatin koira kammettua pois päältäni.

Kaikesta päätellen työporukan ilta oli onnistunut. Itse livahdin kotiin nukkumaan siinä vaiheessa, kun lössi siirtyi baariin. Rinsessa sai rinssinsä, Uulis-Buulis ei oksentanut kenenkään luokse ja minä itse heräsi reippaana tutkimuksiin tunnin liian aikaisin. Onnistujat ry.
 

Rakkausoksan jälleenrakennus.

Jostain koneen kätköistä löytyi taas tällainen sanoma:

Elämäsi parhaimpia päiviä eivät ole menestyksen päivät, vaan pikemminkin ne, jolloin masennuksen ja epätoivon hetkellä päätät kääriä hihasi ja nousta vastaamaan elämän haasteisiin ja olet varma, että ponnistelusi tuovat sinulle paremman huomisen.

Lähde jäi taas epäselväksi, mutta ehkä se ei haittaa. Tuo on silti hyvin sanottu. Ei kovin ajankohtainen minulle, mutta silti - been there.

Minä nukuin tosi hyvin. Ensin nukuin iltapäivästä iltaan ja sitten heti kohta lisää aamuun asti. Univelat on niin maksettu! Heräsin reippaana seitsemältä ja jatkoin kirjan lukemista. Tutkiskelin arkityyppejä ja koitin löytää joukosta omani. Yksi oli melko lailla helppo tunnistaa, nimittäin Etsijä. Sehän lukee minulla jo tuossa blogin sivupalkissa - olen jo vuosi sitten kuvannut itseäni niin. Yksi toimintaani vaikuttava piilohahmo on ehdottomasti löytynyt. No, tämä ei niin piilossa edes ollut.

Viritin seinälle uuden oksan. Se tarttui tuolta Harjun kupeesta yksi päivä, kun yritin karistaa unettomuutta kiipeilemällä kotiin vähän eri reittejä. Maalasin sen mustaksi. Oli tarkoitus laittaa siihen jotain, mutta en millään keksi, että mitä se jokin voisi olla. Oksa kyllä näyttää hienolta ihan omana itsenään. Sen vieressä on minikokoinen taulu, jossa lukee 'The best things in life are free'. Ehkä se saa jäädä oksaksi.

Sain joku aika sitten Rakkausoksan takaisin, se oli kesän äidillä hoidossa mökin seinällä. Löysin sille jo aikaisemmin hienon paikan sängyn päältä (siis yläpuolelta, katon rajasta) ja tänään sitten huolsin sen. Italaissa opittu tapa toimi taas - jos on jotain vialla, niin peitä se maalilla. Oksa on siis maalattu uudestaan ja hohtaa nyt tahrattomana valkoisuuttaan. Ensi viikolla viritän siihen talvivalot.

Oksan takana oleva uusi seinä on kyllä edelleen ilman täydellistä tapettia. Ei hyvä. Ja se surkean kohtalon saanut kurtisaanitapetti pilkottaa yhä tuolta reunasta. Pitäisi repiä pois. Toisaalta olisi kiva vain maalata seinä. Nythän se on tasainen ja sen voisi ihan hyvin jättää maalatuksi. Sitten pitäisi kyllä maalata kaikki muutkin seinät, sillä ne ovat tummuneet... Tässä selvästi tarjotaan taas oivallista tilaisuutta haukata liian iso pala. Jospa nyt vain keskityn viikkosiivoukseen ja Verikostojuhliin ja arkkityyppeihin ja jätän tuollaiset mullistukset vaikka keväällä. (Not gonna happen.)

Hyvää viikonloppua! Minulla se alkaa vasta maanantaina klo 23, arvatenkin Mällissä. Saa liittyä seuraan.
 

Ystävä ja suunta.

Tuli mieleen se mainos, jonka näin vuosia sitten kävelykadulla. Sellainen kampanjajuttu. Siinä luki jotenkin näin:

"Kun ystäväni kuuli syövästä, hän itki hysteerisesti. Sain lohduttaa häntä tunteja, vaikka minä olin se, joka sairastui."

En tiedä miksi tuo mainos pysäytti silloin niin voimakkaasti, mutta tiedän miksi se tuli mieleen nyt. Ystäväni löysi pienen harmittoman kyhmyn rinnastaan. Hän meni tutkimuksiin ja kyhmyjä löytyi lisää. Kun hän soitti ja kertoi minulle tästä, ensimmäinen asia, minkä suustani sain ulos oli itkun sekainen "Älä kuole!" Sitten hän sai lohduttaa minua. Ja silti itkin tunnin.

Ystäväni on tietysti ihan kunnossa. Tuollaiset tutkimukset tehdään varmuuden vuoksi. Mutta jotenkin tuo oli liikaa minun senhetkiselle yliherkälle mielentilalle. Joskus kyllä toivon, että olisin kuten se kylmä ja työkaverini. (Mutta sitten heti perään perun sen, sillä tällä tavalla vahvasti tunteminen on pelkästään lahja.)

Heräsin taas viime yönä ja päätin lukea kirjaa. Edes jotain, että uni tulisi. Sielun Sopimus oli jäänyt kesken kesällä, jatkoin sitä. Ja voi elämä sentään, minkälainen fiilis siitä kirjasta tuli! Tunsin sellaisen tajuamisen aallon. Jotenkin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen pikakelauksella, ymmärsin kaiken elämässäni olevan. Sellaisiakin asioita, jotka ovat vaivanneet vuosia. Nyt kaikki vain kävi järkeen. Yhtäkkiä tajusin asioita itsestäni, elämästäni ja tulevaisuudesta. Tiesin täsmälleen mitä haluan tehdä ja miksi minun täytyy siihen suuntaa mennä. Pulssi hakkasi kovaa ja tunsin koko universumin läsnäolon. Huikea fiilis! Varmaankin saamani reikiviritys vahvisti tällaista ymmärtämisen myräkkää.
Olen valaistunut.

Kyhmyinen ystäväni voi hyvin. Ne olivat hyvälaatuisia patteja, joille ei edes tarvitse tehdä mitään. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin ja voin poistaa Universumilaatikosta sen toivelapun, jossa halusin hänelle terveyttä. Sain sen.
 

Kysymys.

Hei, mitä fiiliksiä tämä herättää? 

   

Takkutukka.

Minulla on yleensä päässä yksi iso takku. Sellainen tulee, kun laittaa hiukset kiinni sipulille suihkun jälkeen ja avaa sen mytyn vasta sitten, kun on seuraavan kerran menossa suihkuun. Se ei välttämättä tapahdu päivittäin. Viime lauantaina (vähän ennen baariin menoa) Emma katsoi kauhistuneena joka suuntaan sojottavaa hiuspehkoani, kun avasin hiuslenkin, ja kysyi:
"Miten sä ajattelit laittaa sen...?"
Tuota, minä ajattelin hattua. Siirsin takun alemmas, asetin upean hatun päähäni ja avot! Baarikelpoisuus syntyi hetkessä.

Kuulen aika usein siitä, miten olisi kiva kokeilla laittaa minun hiukset. Ja että miltähän minä näyttäisin jos minulla olisi nätti kampaus. Olenko mahdollisesti koskaan kokeillut suoristusrautaa... Vihjailua? Ei tietenkään, vaan ihan suoraan sanottua faktaa. Mutta minä nyt en vain ole sellainen kihartajatyyppi. Rastat oli helpot. Ja siili. Ja pipot. Osaisikohan Joulupukki rakentaa suoristusraudan? Sillä kuulemma kiharretaan hiuksia. (Aivan järjetön yhtälö taas.) Suoristusraudasta voisi olla apua tähän takkuun. Rastat haluaisin, mutta sellaiset huutavat huumeiden käytöstä, vaikka ei polttaisi edes tupakkaa. En halua antaa sellaista viestiä itsestäni.

Olen nyt tehnyt paljon sellaisia vuoroja, että koti/työmatkalla on pimeää. Se on hyvä asia ihan jo senkin takia, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota takkuuni. Minä sen sijaan olen kiinnittänyt huomiota matkan varrella oleviin valoihin.

Joen yli menevän sillan kupeessa kasvaa vänkkärä puu, mihin tulee valoa puun juurelta. Se näyttää valtavalta ja pelottavalta ja upealta. Ei melkein puulta ollenkaan. Itse silta on valaistu, minkä lisäksi sen kaiteet ovat värikkäillä matonkuteilla koristeltu ja asfaltti maalattu täyteen kuvia. Kaiteessa olevat valot saavat koko sillan näyttämään mukavalta.
Joonan ja Sanin naapuritalon edessä oleva puu on kasvanut katulampun ympärille. Näyttää, kuin valo tulisi nyt sieltä jostain oksien sisältä. Yliopistonkadulla taas on ihan hirmu hienot katulamput. Ne ovat olleet siinä varmasti jo muutaman vuoden, mutta nyt vasta niihin kiinnitin huomiota. Sellaiset kodikkaan oloiset.
Tähän aikaan vuodesta näkee myös hyvin ihmisten sisälle. Kestää aina tovin ennen kuin kansa muistaa, että ulkona on taas pimeää ja sisältä näkyy hyvin ulos, ellei vedä verhoja ikkunan eteen. Aika moni ei vielä vedä. Ei minussa sen kummemmin ole tirkistelijää, mutta on ihana katsoa miten ihmiset sisustavat kotinsa. Se on sellainen syksyinen harrastus.
Koko matkan kuitenkin kruunaa kivipeikot tuossa ihan minun lähellä. Ensimmäinen kerta ikinä, kun jäin aivan haltioituneena tuijottamaan lasten leikkipuistoa. Mutta siellä niitä on puiden seassa, kummallisia kiviukkeleita, jotka valaistuna pojottavat.

Sinä päivänä, kun näitä valoja ensimmäisen kerran bongailin, oli upea täysikuu ja se valaisi koko kaiken. Aivan mahtava näky. Kuulla on kasvot ja olen nähnyt ne lapsesta asti. Olen miettinyt planeettoja ja muuta avaruudellista taas muutamana päivänä ja kyllä se vain mieltä rauhoittaa. On terapeuttista tajuta, että millään ei oikeastaan ole mitään väliä, koska olen aikalailla sivuosassa tässä universumin näytelmässä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa minun murheet ovat häviävän pieniä.
   

Maakuntakierros.

Eilinen työpäivä oli vähän toisenlainen. Se oli kyllä erittäin tärkeä, kolmestakin syystä. Ensinnäkin, teimme pienellä työporukalla (alkoholittoman) maakuntakierroksen taksilla. Luulen, että kovin moni ei ole moista tehnyt. Sain vastauksia moniin askarruttaviin paikkoihin. Toiseksi, sain pomolta palautetta, että minun pitäisi ymmärtää tärkeyteni täällä työpaikalla. Ja sitten kolmanneksi, illalla yksi työkaveri todisti pomon olevan täysin oikeassa.

Vähintään yhden kerran illassa joku soittaa kyytiä rentukan puomille tai postin kongiin. Olen aina miettinyt, että mitä nuo paikat tarkoittavat. Ne löytyvät meidän koneelta juuri noilla sanoilla, joten oletin paikkojen olevan jollain tavalla erikoiset. Moni muukin paikka on mietityttänyt, vaikka paikallinen olenkin. Kuten talo 4/5 keskussairaalassa. Tai 4-5 tai neljäviisi. Siitä kuulee monta eri versiota. Joka tapauksessa, nyt tiedän paljon enemmän.

Rentukan puomi on ilmeisesti mielikuvitusportti. Sitä ei ole. Ihmiset vain ovat aina tilanneet auton siihen samaan paikkaan sanomalla tuolla tavalla. Ei ole mitään puomia, mutta he vain tietävät mihin tulla. Hämmentävää.
Postin kongia ei myöskään ole. Ei kongia, eikä sitä postia. Siitä huolimatta ihmiset tilaavat kyydin postin kongiin ja osaavat aina tulla oikealle parkkipaikalle. En ymmärrä.
Keskussairaalan mystinen talo sen sijaan on oikeasti olemassa. Se on lisärakennus talon 4 ja talon 5 välissä. Insinöörimäisesti se on saanut numerokseen 45. Tämän minä käsitän. Se on tavallaan ihan loogista.
Moni muukin juttu selvisi. Kummalliset baarit ja osoitteet saivat konkreettisen maisemanäkymän päässäni. Retki oli hyödyllinen koulutusmatka. Osaan taas tehdä työni vähän paremmin.

Minun pomo oikeasti sanoi, että minun pitäisi ymmärtää miten paljon minä rikastutan meidän työpaikkaamme olemalla minä. Se oli hirmu mukavaa, sillä olen ollut aika tympääntynyt omista virheistäni. Olen kyllä koittanut keksiä ratkaisuja, millä työsta saisi miellyttävämpää. Kuten sanottu, virheitä ei voi poistaa ja asiakkaita ei voi muuttaa. Joten kehitin sen onnistumismittarin. Se on hyvä asia ja sitä nyt testataan käytännössä. Se voi auttaa minunlaisia herkkiksiä tosi paljon, meitä on muutama. Jos se auttaa yhtäkin, niin ollaan plussan puolella.

Tietysti meillä on myös näitä kylmiä tyyppejä, joita ei mikään hetkauta, joten he eivät mittareita tarvitse. Tässä työssä he ovat vahvoilla. Yksi teki eilen selväksi, että on hölmöä tuntea näin voimakkaasti asioita. Sain kuulla, että en ole ymmärtänyt työtäni, enkä lukemiani kirjoja, jos annan haukkujen vaikuttaa mieleeni. En ole tarpeeksi teflon. Ja kaikki tämä vain, koska olen lukinnut itseni siihen muottiin, etten voi muuttua.

Juu, niinhän sen tietysti täytyy olla.
Tai sitten olen vain oppinut virheistäni.