Kotimatkamuistoja.

Minulla on tälle vuodelle toive. Ajattelin, että minusta voisi kasvaa rohkea ja tyyni ihminen, sellainen joka ei suunnittele ja aikatauluta koko elämää etukäteen, eikä varsinkaan stressaa tai murehdi jälkeenpäin, tapahtui mitä tahansa. Ravistin Assarin puhelimesta upean elämänviisauden: Leave room for mystery. Se oli täydellinen neuvo tälle vuodelle. Sellainen minusta kasvaa, ihminen, joka antaa tilaa mysteereille. Joka on avoin uudelle ja rakastaa yllätyksiä.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Suomiloman jälkeen aloitin kotimatkan neljällä bussilla. Vietin ensimmäisen yön lentokenttähotellissa. Se oli myös elämäni ensimmäinen yö lentokenttähotellissa. Pyysin elämäni ensimmäisen kerran hotelliherätyksen. Aamuun asti luulin, että se aulassa pojottava ihminen sitten soittaa minulle aamulla, mutta langan päässä ei ollutkaan ketään. Ei edes iloista nauhoitusta. Pelkkä hiljaisuus.

Sain kyydin kentälle, mikä oli todella hyvä asia, sillä minulla oli suuri rinkka ja valtava matkalaukku. Ja pieni laukku. Ja käsilaukku. Voisi luulla, etten vieläkään osaa pakata reissuu (mikä on tietysti totta), mutta tällä kertaa laukkujen määrän selittää se, että minun piti tuoda paljon tavaraa Suomesta. Sinänsä hyvä juttu, mutta koska palasin kotiin kodittomana, valintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti mietittyä. Mutta koska tänä vuonna en enää stressaa asioista, niin istuin hotellihuoneessa tyytyväisenä äiskän mukaan pakkaamaa punkkua nauttien. Kyllä ne asiat jotenkin järjestyy.

Olin oikeassa. Joku sohvasurffari otti yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin hänen mukaan Corkiin, hän kun oli tulossa Suomesta Dubliniin samaan aikaan. Ei kuitenkaan samalla lennolla. Se ei kuulunut suunnitelmiini (jota ei siis ollut) joten sanoin ennakkoluulottomasti, että mikäpäs siinä. Sovittiin Masan kanssa treffit laukkujennoutolinjan luokse.

No en minä sitten Corkiin päätynyt, mutta sinne päin. Paikan nimi on Midleton, eli mieletön, niin kuin puhelimeni halusi sen korjata. Masan kanssa matkattiin läpi maaseudun pieneen kyläkaupunkiin. Siellä valmistetaan Jameson nimistä viskiä, mutta varmaankaan ei paljon muuta. Kävelin pääkadun päästä päähän ja katselin ihmisiä. Tunnistin jotain tuttua. Näistä ihmisistä huokui nyt se sama jokin, mitä en osannut viimeksikään selittää, minkä muistin Dublinin asukeista neljä vuotta sitten. Jokin omituinen apeus. Masa ja hänen ihana vaimonsa olivat kyllä piristävä poikkeus. Tapasin myös Mr. Edin ja kiipesin kirkon tornin katolle. Muun ajan pääasiassa nukuin. Tämä oli sellainen hämmentävä silmät avaava huomio. (Vai sulkeva, kyse on nukkumisesta?) Olin aivan tavattoman väsynyt. Nukuin päiväunet, joskus kahdet. Ja yön. Ja aamun ja illan. Matka Suomessa otti selvästi tosi koville. Tarvitsin lepoa. Ja olen mittaamattoman kiitollinen näille uusille ihanille surffarituttavilleni, jotka ottivat minut kotiinsa ja antoivat minun nukkua. 

Mitä tämä tarkoittaa?

Olen jo pitkään haaveillut venetalosta. Siis että voisin asua paatissa. Se on jostain syystä ajatuksena älyttömän kiehtova, vaikkein osaisi sellaisella seilata. Tuossa naapuritalossa on hedelmäkauppa, jonka pikkuruiseen omistajaukkeliin olen tutustunut. Hän maistattaa minulla aina jotain outoja asioita. (Hedelmiä.) Viime yönä hän tajosi venekyydin kovin kiikkuvassa pikkupaatissa, joka hörppi vettä aalloista, mutta ilmapallon tavoin aina pompsahti pinnalle takaisin. Ukkeli itsekin putosi mereen pari kertaa ja nauraa käkättäen yllättävän kerrerästi kipusi aina takaisin kyytiin. Hän halusi käydä vaihtamassa vaatteet kotonaan, joka oli matkan varrella. Tyyntä kirkasta vettä oli sellaiset reilu puoli metriä, kun hän hyppäsi kyydistä ja veti venettä kohti jättiläistammea muistuttavaa puuta, joka kasvoi merestä. Minä nostin lahkeita ja hyppäsin perässä, koska puussa oli aivan älyttömän hieno talo. Meren pohja oli silkinpehmeää hiekkaa, mutta kaikkialla uivat minikalat vähän hirvitti. Kipusin ukkelin perässä puun rungossa olevia tikkaita pitkin ylös taloon. Se oli mahtava, näytti pieneltä omakotitalolta. Ihastellen katselin esineitä ja valokuvia. Hän kertoi, että tämä on parempi kuin venetalo, koska puun juuret on vahvasti merenpohjassa, ei keinu vaikka joskus vähän aallokkoja olisikin. Lisäksi hän huomautti, että muutti mieltään ja aikoo nyt lisätä myös tyttärensä perinnönsaajaksi, kaksi poikaa kuitenkin vain tappelisivat puumajatalosta. Naisellinen kolmas ääni toisi selvästi tasapainoa ja rauhaa.

Haaveeni.

Uneni (lisää kuvaan meri).

Todellisuuteni (tunnista kuorittu ja haukattu hedelmä).

Pelkkää hyvää.

Minulle tulee nyt viikkokirje Ilkalta. Aloitin tilauksen vähän aikaa sitten. Tuossa ensimmäisessä saamassani oli pätkä, joka jotenkin vakuutti minut siitä, että oli hyvä idea lisätä itsensä sille listalle.

Onnistut, pystyt ja jaksat kun tykkäät ja nautit siitä, mitä teet. Se, että nautitko siitä, mitä teet, on eniten kiinni siitä, että haluatko tehdä sitä, mitä teet. Halu taas löytyy, kun sinulla on syy. Syyn voit keksiä ja valita sellaiseksi, että se merkitsee sinulle tarpeeksi.



Tuo aiheutti ajatusryöpyn. Minun nykyisessä työpaikassa ja ylipäätään koko Maltalla viihtyminen sai aivan uudenlaisen suunnan. Että kiitos vain Ilkalle! Työni on täällä erittäin hyvä, siis verrattuna siihen mitä monet muut tekevät. Eihän se välttämättä ole paras mahdollinen juttu minulle, mutta menettelee. Sitä paitsi töissä käy nyt ihan mielellään, koska siellä on ilmastointi. (Lauantai aamu ja nyt jo 30 astetta.) Keksin monta asiaa, jotka saavat minut haluamaan. Osa syistä oli niin vakuuttavia, että koko täällä oleminen helpottui. 

Mutta se ei ole ainoa syy. Suomesta tullut paketti toi minulle viimein niitä kauan odotettuja "ihmeaineitani". Parin päivän jälkeen huomasin jo eron, energiataso on aivan toinen, maha voi heti hyvin, nukun paremmin ja muutenkin on paljon positiivisempi mieli. Toivottavasti se näkyy myös näissä kirjoituksissa. Unet ovat olleet täällä melko voimakkaita ja outoja koko ajan, mutta se itse unen laatu on parempaa. Aika mieletöntä kyllä. 

Pätkä toivoi enemmän kuvia, jotain arkisia juttuja. Joten kaivoin koneelta muutaman. 

Toisilla menee hyvin.

Toisilla ei.

Tästä minä aamulla lähden bussilla töihin...

...ja tähän minä päädyn.

Käytiin kalatorilla.

En ottanut siitä kyllä yhtään kuvaa.

Työpaikka ihan tässä vieressä.

Löytyi helmi.

Huomaa maljakko.

Bob sopii sisustukseen.

Jokailtainen "riemu". Tämä kuvattu pervekkeelta.

Yllättävä matka.

Olin laivaristeilyllä ja tapasin siellä "ensirakkauteni", pojan seiskaluokalta. Katsoin ikkunasta, kun laivaa lähestyi jättiläisaallot. Istuin lattialle, kun oli niin vaikea pysyä pystyssä. Lopulta kiipesin kannelle. Laiva keinui aivan hulluna, vaikka oltiin ihan lähellä rantaa. Tuli vielä yksi suuri keikahdus ja minä putosin laivasta. Onneksi lennähdin suoraan rannalle, sellaiselle korkealle kivekkeelle. Muutama muukin tipahti, mutta he joutuivat mereen. Laiva oli lähes kyljellään, sen pohja raapaisti toista laivaa. Olin vähän hädissäni, että nyt on katastrofin ainekset kasassa, mutta laiva onnistuikin vielä jatkamaan matkaa. Autoin veteen tippuneet rantaan jossa lapset leikkivät. Istuin rannalle ja kysyin katsomaan tulleilta ihmisiltä näkyykö sitä laivaa edes enää, joka melkein kaatui. Ei näkynyt, mutta he tiesivät, että se oli kurvannut tuonne. He osoittivat jättiläisautotallia, joka saattoi olla lavan huoltopiste myös. Menin katsomaan, mutta sinne olikin kurvannut pieni valkoinen auto. Auto oli kaahannut piiloon autotalliin, mutta ihmiset pidättelivät sitä, ettei kuski päässyt karkuun, kunnes poliisi tulee. Hän oli aiheuttanut tuon laivan lähes kaatumisen. Palasin takaisin naisten luokse ja sanoin, että kyllä se laiva taisi mennä jo. Kerroin myös, että minä putosin sen kyydistä. Vaalea nainen sanoi voimakkaalla savolaismurteella: "Elä huoli, tuut meille ens yöksi". Missä me muuten ollaan? "Johanssissa." Hän tarkoitti Johannesburgia. Vasta tässä vaiheessa huomasin, kuinka norsut juoksentelivat rannalla ja jotkut oudot jättiläislinnut, jotka muistuttivat meduusaa ja aurinkohattua, lentelivät siellä täällä tarttuen norsujen kylkiin ja kaikkialle kuin lepakot. Yksi niistä lensi savolaistytön päähän. Tyttö otti sen pois kuin aurinkohatun ja käänsi selälleen. Näin, että se oli kuin hatussa makaava hummeri, joka heilutteli jalkojaan. Sitten tyttö heitti sen ilmaan, ja se lensi pois. "Ota tämä nyt siltä kannalta, että tipahit lomamatkalle Afrikkaan." Se ajatus teki minut yhtäkkiä tosi iloiseksi, koska olen aina halunnut matkustaa Afrikkaan. Harmitti kuitenkin, että kamera jäi sinne laivaan.

Mikä on tarinan opetus? Ainakin se, että ilonan lääkitys on kohdallaan. En tiedä mitä noissa antibiooteissa on, mutta ne tuntuvat vaikuttavan jopa alitajuntaani. Unet ovat yhä omituisempia. Ja ilmeisesti minä olen tosi huono maantiedossa, myös alitajuisesti. Tai ehkä nuo savolaisnaiset olivat pilvessä, eivätkä tienneet olevansa Kapkaupungissa. No, oli miten oli,  jos joku on järjestämässä risteilyjä Johannersburgiin, niin I'm in.

Irlanti.

Kenen unia sinä katselet? Täällä tilapäiskodissa on kyllä niin erikoiset energiat ja fibat, että unetkin ovat jotain ihan muuta. En tiedä kenen, mutta minun unia ne eivät kyllä ole. Koskaan en tunne ketään, enkä tiedä paikkoja, mutta aina olen ihan kotonani. Mietin taas aamulla, että miksi en katsonut peiliin? Sittenhän sitä tietäisi kenen unessa seikkailee. Ehkä ensi yönä.

Katsoin eilen Areenasta neliosaisen sarjan Irlannista. Ei olisi pitänyt, koska nyt olen ihan varma, että sinne on palattava. Olin niin sekaisin ajatusteni kanssa, että menin ja soitin Lohikäärmepojalle. Pyysin häntä muistuttamaan miksi minä inhosin Irlannissa olemista. No, siellä sataa aina. Ei se haittaa, minä rakastan sadetta. Siellä tuulee aina. No ei sekään haittaa. Siellä on kylmä. Se kyllä haittaa. Okei. Oliko muuta? Olit ahdistunut. Niin olin. Todella paljon.

Kun nyt asiaa mietin, niin se oli Dublin mikä ahdisti. Ja se aivan väärä työ. Ei oikeastaan Irlanti ollenkaan. Olin pettynyt, koska irlantilaiset eivät olleetkaan iloisia ja hauskoja, vaan masentuneita ja apaattisia. Mutta sitten sain tietää, että ne tyypit olivatkin melkein kaikki puolalaisia. Dublin on täynnä niitä. Ja siinä vasta masentunut kansa onkin. Puolassa menee niin huonosti, että Irlantiin muutto on suunnaton parannus. Minä en oikeastaan edes tutustunut kovin moneen irlantilaiseen. Ja ne harvat olivat kyllä tosi hauskoja.

Mietin, että ehkä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tuolle vihreälle saarelle. Jos tutustuisi siihen oikealla tavalla. Uudella iloisella asenteella ja paremmissa villavaatteissa. Jos toimisin nyt toisin. Entä jos tekisin tutkimusmatkan? Sellaisen tiettyyn aikatauluun rajatun. En kuitenkaan halua jäädä sinne ikuisesti, mutta se iillä alkava Irlantikirja on kyllä vielä pahasti kesken. (Niin pahasti, ettei sitä ole aloitettu.) Aloittaisin matkani siitä paikasta johon rakastuin. Se aivan ihmeellinen Belfast. Siellä oli ihmisen hyvä olla. Seura tietysti myös vaikutti asiaan.

Yritin jo houkutella yhtä ystävääni mukaan. Sellaista joka ei juuri matkustele tai tee mitään spontaania (eli on järkevä), mutta joka kuitenkin rakastaa Irlantia ja sen mystiikkaa (eli on innokas). Lisäksi hänen hersyvä naurunsa tarttuu, vaikka olisi kuinka huono päivä. Luultavasti siis todella hyvää matkaseuraa.

Nyt kun istun täällä upean Irlannissa virkkaamani villaviltin alla, ajattelin antaa Universumin päättää puolestani. Olen hakenut töitä aurongosta, mutta löysin paikan myös sateesta. Aion hakea sitäkin. Joten katsotaan kuinka käy. Menen sinne minne kuuluu mennä. Onhan tässä vielä monta päivää aikaa pohtia, ennen kuin vuosi loppuu. Tässä vielä muutama maistiainen siitä, mitä Irlannissa on. Ja näistä minä pidän.

Olut.

Kivet.

Taikuus.

P.S. Kaikesta tästä hämmennyksestä johtuen testasin henkisen ikäni. Se on 28. Melkein sama, kuin kymmenen vuotta sitten humalassa. Selvänä se oli silloin 16. (Alkoholi vakavoittaa minut.) Tämän lisäksi sain tietää, että minulla on Villihevosen sielu.
 

11.12.13.

Eilen oli hyvä päivä. Sen näki jo tuosta lukemasta. Ihania merkkejä ilmassa. Ja unissa. Sovittelin hääpukuja, asuin upeassa hopeanhohtoisessa asuntovaunussa, ja otin vaunun ikkunan läpi mielettömän kauniita valokuvia naisesta, joka hohti auringonlaskua. Unessa oli ihminen kaukaa menneisyydestä, sellainen isoveljenä toiminut. Mahtava uni. Hyviä fiiliksiä täynnä. Joten aamukin alkoi samoilla tuntemuksilla.

Hiippailin keskustaan. Jääratakeli, joten vauhti ei kyllä päätä huimannut. Ohjelmassa oli hierontaa ja salaseuran tapaaminen. Ja kaikenlaista muuta siinä välillä. Minulla oli jo toukokuussa ostoslistalla uudet alusvaatteet. Nyt viimein saan sen homman hoidettua. Kokeilin ainakin 40 erilaisia rintaliivejä ja bikinejä. Ostin kolmet.

Sitten tutustuin israelilaiseen poikaan mutta virheistä oppineena jatkoin matkaa. Kävin myös salaseuran tapaamisessa. Molemmat hauskoja tapahtumia. Illalla sitten kokeilin sellaista sivustoa, jolla voi jutella random ihmisten kanssa. Kone arpoon jonkun strangerin siihen ruudulle ja sitten vain aloitat keskustelun. Jos ei kiinnosta, vaihdat seuraavaan. Juttelin pitkään Australiaan. Sieltä se löytyi pallon toiselta puolelta suloinen, mukava ja tatuoitu poika. (Ja vatsalihakset, wow!)

Tänään on melkein yhtä puuhakas päivä luvassa, mutta onneksi vain koneella. Olen juoninut uusia juttuja, ja jos kaikki menee hyvin, minulla on pian jotain kerrottavaa. Kerrankin jotain unia järkevämpää sanottavaa. Olen yhä sitä mieltä, että sitä saa mihin uskoo.

 

Unia.

Tässä asunnossa on jotain omituista. Hyvällä tavalla. Täällä on mukavaa ja hiljaista, mutta myös jotain outoa. Minä näen täällä pelkästään taistelu-unia. Olen joka yö jossain tukalassa tilanteessa, puolustamassa heikompia. Välillä sotimassa tuolla tähdissä, planeettojen välisissä yhteenotoissa ja välillä ihan vain perinteisesti ammuskelemassa täällä Maassa. Mutta ihan joka kerta minä olen suojelemassa sorrettuja. Viime yönä ammuin monta sellaista ihmistä, jotka joko yrittivät tappaa minut tai jonkun vielä heikomman kaverin lähes autioituneessa lähiössä. Aivan ihmeellisiä agenttitouhuja. Omituisinta tässä on se, että minä olen tosi hyvä siinä hommassa. Minun kaverit selviää aina, koska minä pistän pahikset kylmäksi. Koskaan ei ole ollut mitään vääntämistä, pelkästään ammattimaista kylmäveristä tappotoimintaa. Olen vain niin cool. Viime yönä ammuin tyynesti kaikki uhkatekijät. Minua ei koskaan pelota, tiedän täysin mitä olen tekemässä. Vähän niin kuin elokuvissa on aina näitä palkkamurhaajia, joiden ilmekään ei värähdä vaikka tappavat jonkun tärkeän kohteen. Ei täsmää kyllä todellisuuden kanssa. Harvassa on ne asiat jotka otan coolisti. Ihmetytti jo ne ensimmäiset unet, mutta nyt varsinkin, kun sitä tapahtuu joka yö. Vaan täytyy kyllä sanoa, että olen aivan hemmetin pätevä siinä hommassa.

Se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että aamuista on tullut yhä mahtavampia. Nyt kun herää jo valmiiksi ylikierroksilla, niin se hetken hiljaisuus on kyllä todellakin parhautta. Aamukahvi äänettömyydessä. Huomasin, että ihan yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Tässä jo useamman viikon vallinnut ahdistus katosi. Asiat korjaantuivat kuin itsestään. Olin aivan selvästi menossa väärään suuntaan, mutta Universumi ei antanut sen tapahtua. Aika mahtavaa. Näin käy kun aloittaa päivän pysähtymällä ja pohtimalla.

Päivä on myös hyvä aloittaa naurulla. Laitoin eilen Facebookiin perinteisen tietojenpäivityspyynnön ystävilleni. "Laittaisitko minulle viestillä postiosoitteesi, numerosi, meiliosoitteen ja ehkä myös muutaman muun mukavan pikkufaktan. Kiitos! Menee ainoastaan yksityiskäyttöön." Olen saanut osoitteita ja jokainen on laittanut jotain todella hämmentäviä pikkufaktoja itsestään mukaan. Olen nauranut ihan vedet silmissä, huikeita juttuja! Minun ystäväni ovat kyllä omituisia. Ja hyvä niin. 

(Huom. Kuvassa on lapsi.)

   

Ratkaisuja.

Tapasin viime viikolla valokuvaajani lounasaamupalan merkeissä. Olin vähän etuajassa, joten siinä aikani kuluksi ihan ensimmäisenä noudatin Emman neuvoa ja kirjoitin ylös kaikki kysymykset. Ihan miettimättä, kynä sauhuamaan vain. Kaikki kysymykset mitä ikinä mieleen tulee, edes hitusen aihetta sivuten. Hyvä tekniikka. Nyt on nimittäin paljon kysymyksiä, kun pitää miettiä mihin päin sitä tästä jatkaa. 

Valokuvaajalla puolestaan oli kaikki vastaukset. Eli minulla itselläni, mutta hän vain osasi kaivaa ne esiin. Itsehän sitä aina parhaiten tietää, kun vain pysähtyy hetkeksi miettimään mitä todella haluaa. Joskus vain kysymyksiä on niin paljon, että niihin tukehtuu, eikä löydä niitä omia vastauksiaan. Joten silloin on hyvä kirjoittaa (esimerkiksi blogia) tai jutella asioista ystävän kanssa. Sellainen peilailu auttaa aina. Kävimme yhdessä kirjoittamani kysymykset läpi. Valokuvaaja siis tuumaili vastauksiani ja sitten kirjoitti tiivistetyt ratkaisut vihkooni. Ja jotenkin ihmeellisesti se auttoi. Ahdistus katosi. Kaikelle löytyi ratkaisu. Nämä eivät ole ongelmia, nämä ovat vain ihan hoidettavissa olevia asioita. Helpottava tunne.

Positiivareista löysin ohjeen, joka oli mielestäni hyvin ajoitettu. Sellainen lyhyt oppimäärä stressittömään elämään, ainakin uskoisin niin.

1. Selvitä itsellesi, miksi suoritat tehtävän, ja pidä se mielessäsi.
2. Kuvittele, millaiselta työ näyttää loppuun suoritettuna.
3. Jaa tehtävä osiin, joita on helppo käsitellä, ja hoida ne yksi kerrallaan.

Heleppoo ku heinänteko. (Joka ei kuulemma edes ole ollenkaan helppoa, vaan kamalan raskasta ja vaativaa työtä. Meille kaupungin lapsille nuo sanonnat antavat ihan vääränlaisia mielikuvia.)

Näin unta, että tein työkseni jälkiäänityksiä, eli dubbasin elokuvia. Eikä mitä tahansa elokuvia, vaan aikuisviihdettä. Jos tuo ei vielä todista alitajuntaani häiriintyneeksi, niin sitten se kuinka uni jatkui. Menin naisen kanssa naimisiin. Hän oli ystäväni. Se tapahtui nopeasti, ja siinä oli joku todella hyvä syy taustalla. Illallispöydässä sitten mietin, että pitäisiköhän minun mainita kuitenkin vielä poikaystävälleni tästä, ennen kuin laitetaan uusi siviilisääty Facebookiin näkyviin. (Sillä jos se on Facebookissa, sen täytyy olla totta.) Heräsin tyrmistyneenä. Avasin koneen, sillä osa minusta halusi tarkistaa, että Facebook profiilissani lukee mitä pitääkin. Unet ovat ennenkin olleet petollisia. Sitten huomasin MacGyverin uusimman päivityksen. Mitä ihmettä? Olenko minä nyt varmasti hereillä? Onko MacGyver kaverini?

Mutta se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että alan olla ihan OK. Olen selvästi saanut asioita sen verran selväksi, että näen taas unia. Stressi on selätetty. Olen löytänyt itsestäni jotain, jonka hetkellisesti hukkasin. Kiitos kritiikin, olen yhä vahvemmin menossa omaan suuntaani. Koska olen taas varma, että suunta on omani.

Vaihdoin koneeni taustakuvan. Tämä paikka on Arezzossa, Italiassa. Se on seinä. Jonkin rakennuksen ihan tavallinen ulkoseinä. Vähän ehkä rapistunut, mutta sellaista siellä Italiassa joskus on. Kuva muistuttaa minua siitä, että asiat voidaan tehdä tosi monella eri tavalla.

 

Lunta vai unta?

Tyhjensin viime yönä varastoa. Löysin vanhasta arkkupakastimesta aivan ihanan pinkin saksofonin. Pakastin ei siis ollut käytössä, siellä oli kaikenlaista roipetta säilössä. Saksofoni oli vähän pölyinen eikä toiminut, mutta sellainen vanhempi musta jazzmies puhdisti ja korjasi sen. Foni toimi taas täydellisesti. Sitten minä vain soittelin TÄTÄ biisiä ja annoin sukulaisten siivota varaston loppuun.

Minun elämä on niin värikkään omituista, että välillä joutuu oikeasti miettimään mikä on unta ja mikä totta. Varsinkin silloin, kun on niin väsynyt kuin mitä minä olen ollut tämän viikon. Tämä paljastui uneksi, koska muistin, että minä en osaa soittaa saksofonia. Se on kyllä suosikkisoittimeni ja olen sellaisen aina halunnut, mutta en silti osaa soittaa sitä. Ja jos joskus saksofonin hankkisinkin, niin oletettavasti ihan sellaisen normaalin kiiltäväpintaisen soittimen, en pinkkiä.

Valvoin taas viime yönä. Yritin nukkua, mutta sitten tuli nälkä. Onko mitään veemäisempää kuin joutua könyämään lämpimän peiton alta keittiöön tekemään nuudeleita keskellä yötä? Minä en muutenkaan laita ruokaa kuin pakon edessä. Nyt se pakko tuli.

Minua naurattaa, kun joka vuosi Facebook on täynnä ihmetteleviä päivityksiä siitä, että lumi on tullut Suomen maahan. Näillä leveysasteilla se ei varsinaisesti pitäisi kyllä tulla yllätyksenä, mutta niin siinä kuitenkin aina käy. Se ei minua niin haittaa, mutta huomasin, että nyt on uusi villitys. On selvästi syntynyt sellainen viharyhmä ihmisiä, jotka eivät kestä näitä lumipäivityksi. Heitä ärsyttää se, että toiset yllättyvät lumesta (joka vuosi). He puolestaan laittavat kuvia ja päivityksiä avautuen siitä, mitä muut ovat kirjoittaneet. Aivan kuin tänä vuonna olisi enemmän muotia avautua siitä, että ne tavalliset ja typerät ihmiset kertovat lumentulosta, kuin se että kertoo valkeasta maasta. Erikoista.

Mutta tämä voidaan kai taas laittaa suomalaisuuden ja niiden harmittavien totuuksien joukkoon. Suomessa on ihmisiä, jotka syystä tai toisesta yllättyvät lumen tulosta. He myös kertovat siitä Facebookissa ja laittavat valokuvia. Aivan kuten siitä, mitä syövät. Minkälaisia vaatteita ovat ostaneet. Miten uusimman kakaran vatsa toimii. Niin se vain on, ei siitä kannata vihastua. Eihän sinun ole pakko käyttää Facebookia. Sitä paitsi, Suomessa on myös ihmisiä, jotka ovat laumasieluja ja lähtevät innoissaan mukaan mihin tahansa typeryyteen, jos tarpeeksi moni muukin niin tekee. Kuten nyt tähän.

Minä aion ihmisten typeryydestä huolimatta käyttää Facebookia, vaikka välillä olen toivonut lopettavani. En voi lopettaa, koska on niin monta kaveri ja tuttavaa ympäri maailmaa. Miten sitä muuten tulisi pidettyä yhteyttä ihmisiin? Kun ei melkein nytkään onnistu. Huomasin juuri, että esimerkiksi en ole ollut missään yhteydessä Mini-Minnaan sen jälkeen, kun tyyppi lopetti Facebookin. Harmillista. Joka tapauksessa, minä yleensä pidän Facebookin auki siltä viestisivulta. En siis näe niitä mieltä raivostuttavia päivityksiä. Näen vain viestit niiltä ihmisiltä, joiden kanssa haluan jutella.

Mutta tämän TÄMÄN minä kuitenkin näin yhden ystäväni päivityksessä.
Kissat hallitsee maailmaa.
 

Syyskirppis.

Ihana Äänimies tuli käymään eilen. Olin aamulla juuri viestejä poistellessa miettinyt, että pitääpä ottaa yhteyttä, kun ei olla nähty ollenkaan kesän jälkeen. En ollut edes ajatellut kaveria pitkään aikaan. Sitten päivällä sain viestin, että voidaanko nähdä. Hetken jo mietin, että minun päähän on asennettu joku kuuntelulaite. (No, onkin tietysti. Universumihan kuulee vaikka kuinka hiljaa ajattelisi.) Sain samalla rentoutuskuunnelmia. Näistä oli ollut puhetta jo kesällä. Minä en osaa meditoida, joten tällaisten avulla voi harjoitella. Ja jos ei meinaa iltaisin uni tulla, niin siihenkin näistä on apua. Niinpä kuuntelin rentoutuksia illalla ennen nukkumaan menoa. Nukahdinkin, mutta jostain syystä heräsin yöllä klo 3:33. Uni ei enää tullut. Hämmentävää. Tein varmaankin jotain väärin.

Mutta kylläpä taas heräsin uskomattomaan luovuudenpuuskaan! Oli pakko laittaa valot päälle ja kaivaa muistikirja esiin. Nämä jutut pitää aina kirjoittaa ylös, muuten ne unohtaa, varsinkin näin yöaikaan. Parhaat ideat kuulemma tulevat väsyneenä. Tai ei mitään kuulemma, ihan olen itsekin sen todennut. Ääripään ihminen. Ja parhaat tulokset syntyvät paineen alla.

Suruajan jälkeen tullut vihaviikko tuntuu menevän jo ohi. Se johtuu eilisestä siivouksesta. Rakensin aivan uskomattoman hienon kirppiksen kotiin. Tein siitä myös tapahtuman Facebookiin. Syyskirppis. (En tiedä pääseekö siihen mukaan, kokeile. En ole kovin hyvä tällaisissa. Jos ei pääse niin ota yhteyttä. Siis olettaen, että haluat tulla ostoksille.) Tämä tuhkien lakaisu ja kotona puuhastelu on ollut aivan mahtavan voimauttavaa. Minun piti hakea vintiltä kirppislaatikot, mutta toinkin matkalaukun ja kesävaatteet. Testailin niitä. Mahduin muutamiin. Ne liian pienetkin vaatteet poikkeuksellisesti ilahduttivat. Minulla on nimittäin niin hyvä neljän laatikon systeemi.

1. laatikko: Otan mukaan Barcelonaan. Tavarat, joita ilman yksinkertaisesti en voi elää. Joten nämä saavat matkata mukanani. (Matkan kohde saattaa vielä muokkaantua, tämä on sellainen suuntaa antava motivointiosoite. Mutta koska Barcelona soi suussa niin mukavasti ja sitä on kiva sanoa, aion käyttää tuota sanaa tässä yhteydessä.)
2. laatikko: Pakkaan varastoon odottamaan. Sellainen Just in case she returns -laatikko. Asioita, joista en halua luopua kokonaan, mutta joita en tarvitse nyt. Ja jotka voin sitten myöhemmin lähettää rahtina sinne, mihin ikinä päädynkin. Tähän laatikkoon pääsee todella harva esine.
3. laatikko: Syyskirppikselle. Asiat, jotka ovat ihan hyviä, mutta joita en itse enää tarvitse tai halua. Laitetaan siis hyvä kiertämään. Ja kerätään vähän matkakassaa.
4. laatikko: Poistotuotteet. Rikkinäistä tai rumaa. Asioita, joille ei ole käyttöä tai joita en syystä tai toisesta halua vierittää kenenkään niskoille. Tämä laatikko menee siis roskiin, ellei joku halua dyykata ennen sitä. Sekin on sallittua.

Tämän takia ilahduin, jos joku vaate ei enää mennyt kiinni tai tuntui muuten vain vääränlaiselta. Se oli merkki siitä, että oli taas yksi uusi asia pois minun elämästä. Ja voi miten ihanaa sellainen on! Kun tajuaa, että nyt ihan oikeasti tämä omaisuus vähenee! Ja mitä enemmän Syyskirppislaatikko täyttyi, sen vapautuneempi olo minulle tuli. Aivan kuin tämä omaisuuteni olisi jonkinlaisena muurina ympärilläni ja pääsin nyt sitä purkamaan pala kerrallaan. Aurinko tuli näkyviin muurin takaa. Aivan mahtavaa!
 

13. päivä ja perjantai.

Olin venetsialaisjuhlissa, jossa tapasin Saksasta tulleen amerikkalaisnaisen, joka yritti opetella puhumaan venäläisellä aksentilla. Pysähdyin ottamaan valokuvia kahdesta supersankarista. Katuvalo oli riittävä. Toisen supervoima oli rakkaus, toisen hämmennys. Hyvin täydentävät toisiaan. Katsoin nyrkkeilyottelua Patrik vastaan Patrik. Skeittilaudalla ohitseni lipuva pitkätukkainen poika pysähtyi kohdallani, ojensi minulle kauniin pinkin ruusun ja jatkoi matkaansa. Löhösin tamperelaismiehen hotellihuoneen sängyllä keskustelemassa purjehduksesta. Opin, että oikealla tuulella peräpurjetta voi käyttää riippukeinuna.

Melko sekopäinen uni, voisi kuvitella. Mutta ei, ei mitään sellaista. Tämä oli vain esimerkki siitä minkälaista on olla minä. Normiperjantai.
 
Ja sitten vielä viihdettä iltapäivään. TÄSTÄ.
 

Uusi mies.

Lohikäärmepoika tuli luokseni. Hän käyttäytyi jotenkin omituisesti ja huomasin heti, että hän yrittää sanoa jotain. Ja sitten lopulta sanoikin. Kertoi tajunneensa kuinka kamalan virheen teki. Ja että sanoi ne asiat vain koska pelkäsi. Suhde ja sitoutuminen ja se, että yhtäkkiä onkin jo niin aikuinen, että pitää alkaa valita puolisoa. Sellainen hämmentää liikaa. Minä sanoin, että join the club. Meitä muita pelottaa samat asiat. Mutta että minä en kyllä alkuunkaan ollut ajatellut puolisointia. Sitten hän vielä jatkoi pahoittelevaan sävyyn ja vetosi siihen, että kyllähän minä hänet tunnen, sellainen hän on. Haluaa toimia hitaasti, ja jos ei saa jumittaa rauhassa, menee paniikkiin ja sitten sanoo mieluummin ei, kuin ottaa riskin. Aloin jo heltyä, koska juuri noin se menee. Sellainen hän on, kyllä minä hänet tunnen. Ja sitten tapahtui jotain aivan hirvittävää. Minä heräsin.

Voi jumalauta nyt oikeesti! Minun piti saada armoa. Mikään suklaamäärä ei auta minua ylös tästä suosta, jos alitajuntakin vittuilee tuolla tavalla. Pitää varmaankin aloittaa järjetön humalahakuinen juominen, niin unet katoavat.

Tänään on 13. päivä ja perjantai. Onnenpäiväni, vaikka se ei kovin onnellisesti alkanutkaan. Mutta onneksi minulla on maailman paras stailisti. Sillä tuosta tosiasiasta johtuen minulla on nyt myös uusi mies. Hieman asiasta keskusteltiin, mutta kaveri lähti mukaani. Vein upean miehen kotiin ensitapaamisella ilman minkäänlaista syyllisyyttä. Eikä minun tarvinut edes laittautua.

Tiedän, että tämä tuli liian pian. Tiedän, ettei tästä voi tulla mitään vakavaa, tämä on ihan selvästi vain sellainen rebound suhde. Mutta silti. Tämä on osa minun parantumista. Vaikka unet olisivat kuinka synkkiä, niin heti aamulla kuitenkin huomaan, että at least I have Tom. Ja Tom on täydellinen. Tuntuu, että hänen koko olemassaolon tarkoitus on miellyttää minun. Ja siinä Tom on kyllä tosi hyvä.

En silti luovu suruajastani.

Siitäkin huolimatta tänään on tiedossa neljä tapaamista. NELJÄ. Eilen oli kolme. Tapasin managerini, Hallan ja Assarin, kaikki vähän työpainotteisesti. Tänään on ensin esittelytapaaminen, sitten treffit Annan kanssa, sitten tapaan Läppää, joka ilmeisesti tekee minulle logon (eli nämä ovat myös työpainotteiset kahvit), ja illalla pitäisi vielä mennä katsastamaan yöelämää oikolukijani seurassa. En tiedä mikä minua vaivaa. (Ainiin, se suru.) Yleensä yhdessäkin on tarpeeksi. Tapaaminen päivässä riittää. Mutta koska päätin tehdä asiat toisin, teen asiat toisin. Nyt on järkevää odottaa toisenlaisia tulemia. Koska ensimmäiset pari päivää meni ihan vain hengittäessä, rauhoittuessa ja kyynelten loppumista odotellessa, niin ehkä on jo aikakin tempautua mukaan ihmisten ilmoihin. Jos se on huono idea, kuulet siitä sitten huomenna.

Hyvää ilonan onnenpäivää kaikille!

Sänkyni viereen muuttanut täydellinen Tom.

Nenäkäs.

Viime yönä minulla oli elämäni ensimmäinen oikea liskojen yö. Tosin ihan ilman alkoholia. Näin unta ihme matelijoista, jotka olivat täällä kotonani. Heräsin yöllä siihen, kun joku valtava krokotiiliä muistuttava jättiläislisko mönki ylitseni jonkin leivänpalan perässä. Myöhemmin tajusin, että se olikin lohikäärme ilman siipiä. Sitten joku pienempi lisko puraisi minua varpaasta. Menin sykkyrälle, käänsin peiton reunoja alleni ja mietin, että mistä helvetistä nuokin nyt tähän taloon ovat tulleet, ja että ovatkohan ne vaarallisia. Onneksi ne kuitenkin katosivat hyvin pian, kun heräsin.

Yritin selvittää unien liskojen merkitystä, mutta sieltä tuli vain jotain hirmu syvällistä settiä siitä, miten taistelu lohikäärmeen kanssa merkitsee jonkin sielun voiman esiin tuloa ja vain silloin, jos on selvittänyt nuo sielun aivoitukset, voi voittaa lohikäärmeen taistelussa. No en minä sen kanssa taistellut, jäin vain jalkoihin. Ehkä tämä tarkoittaa, että se poika, joka on myös lohikäärme, aikoo vain tallata minut jalkoihinsa. Että pitäisi varmaankin nyt henkisesti varautua.

Aloitin tuossa jo muutama päivä sitten uutta naamiota. Viimein. Annoin sille nimen jo tekovaiheessa, katsotaan kuinka paljon se vaikuttaa lopputulokseen. Ei varmaankaan kovin paljon. Ja saattaahan se muuttua vielä. Mutta tällä kertaa tajusin ottaa välikuvia.

Ensimmäinen naamio ja uusi raato.

Kyllä nyt jo hymyilyttää, kun on päässyt seinälle kuivumaan.

Ihonhoidollista tarvetta vielä jonkin verran...

Kestää kyllä pitkään ennen kuin se on valmis. Nyt kaveri on kuivumassa minun sängyn alla. Vasta ensimmäinen massavaihe on valmis. Mutta niitäkin on monta. Joten ihan heti ei kannata odotella lisää kuvia.

Taas on puuhakas viikko tiedossa. Joka päivä on jotain ohjelmaa. Eilen meni koko päivä tuota naamaa lääppiessä ja virkatessa. Sitten kun alkoi ilta hämärtää, minä vain katselin ikkunasta upeaa syysmaisemaa ja mietin elämää. Miten sitä voikin olla niin onnellinen ihan ilman syytä? Tai oikeastaan enemmän ihmetyttää se, että miten sitten toisena päivänä voi kasvaa jättikikkeli otsassa, vaikka kaikki on ihan samalla tavalla. Aivan sama koti, sama näköala ikkunassa, samat tavarat huoneessa ja samat ihmiset ympärillä. Eilen minä kuitenkin vain virnuilin ihan onnessani. Ehkä tuli syötyä sitä suklaata niin paljon, että tuntui hyvältä sen vuoksi. Tai sitten ihminen vain on erityisen onnellinen silloin, kun saa tehdä koko päivän sitä mitä rakastaa. Minä rakastan massan hinkkaamista. Jos tuollaisesta karheasta möykystä saa siliteltyä esiin jotain kaunista, niin se on aina jotenkin vaikuttavaa, vaikka se kaunis olisi rumaa. (Nuo minun naamat ei yleensä ole mitään missiainesta.)

Joka tapauksessa, nyt innolla uuteen viikkoon. Töitä olisi paljon, mutta kaikki niin mukavaa, ettei työltä edes tunnut. Tapaamisia, Emman syntymäpäivä ja Salaseuran syksyn ensimmäinen kokoontuminen. Paljon iloisia asioita!
 

Kurkku.

Maanantai. Viikon suosikkipäivä. (Ei sarkasmia.) Mutta olen taas kipeä. (Joka on elämän tarjoilemaa sarkasmia.) Viikko sitten ääni jäi Naamat-festareille, nyt se jäi rallihumuun. Mitä tämä tällainen nyt on? Miksi minun kurkku oireilee jatkuvasti? Ja ääni katoaa.

Minä selvitin sen hippioppaasta, jonka sain Mentoriltani. (Louise L. Hay: You can heal your life.) Kirjan perusteella kaikki ihmisten oireet johtuvat heidän omista ajatuksistaan ja niistä seuraavista tunteista. Aluksi se tuntui hullulta, mutta nyt kun olen mieltäni opetellut hallistemaan ja testaillut, niin hitto kun nämä jutut vaan toimivat. Tämähän on siis juuri sitä Universumin salaisuutta, vetovoiman lakia.

Kurkku on ilmaisun väylä ja luovuuden kanava. Kurkkuongelmat johtuvat tunnetasolla siitä, että ei uskalla tai pysty puolustautumaan tai sanomaan suoraan. Sellaista patoutunutta kiukkua ja tukahdutettua luovuutta. Ja sitä, että kieltäytyy muutoksesta. Kipeä kurkku kuvastaa sitä, että pitää sisällään vihaisia sanoja ja tuntuu, ettei pysty ilmaisemaan itseään.

Kirjassa on myös vahvistussanoja ja uusia ajattelumalleja. Että oppii pois noista ajatuksista, jotka tuovat kyseistä vaivaa. Olen nyt kääntänyt ajatuksia, ottanut tupla-annoksen ihmeaineita ja aion vielä reikihoitaa itseäni. Toimi viimeksikin. Viikko sitten heräsin hirvittävään kurkkukipuun, otin ihmeaineita ja reikitin niin pitkään kuin pysyin hereillä. Ja aamulla oli jo parempi, menin koko kauheus oli parissa päivässä. Ja tämä ilman yhtä ainuttakaan särkylääkettä.

Astrokalenteri komppaa uusia suunnitelmiani. Tein joku aika sitten päätöksiä eri ihmissuhteisiin liityen ja se oli selvästi oikea ratkaisu. Oikeastaan koko kesän ajan olen mennyt vahvasti siihen omaan suuntaan, joka viimein on löytynyt.

Olet nyt saanut jo pitkään itse määritellä, millaisia ihmisiä ja asioita haluat arvostaa osana jokapäiväistä elämääsi. Tällä lyhyellä ajalla tunnet todella suurta ahdistusta ja jopa vastenmielisyyttä persoonalliselle kehityksellesi ei vain arvottomia, vaan jopa haitallisia asioita kohtaan. Uusia juttuja on tulossa kasapäin jo kuukauden kuluttua, joten tulet tarvitsemaan sitä tilaa, jonka nyt itsellesi hankit.

Aivan loistavaa. Tämän kuukauden lepäilen ja sitten syyskuussa alkaa uusi ihana elämä. Mahtavaa! Viimeöinen unikin lupaili samansuuntaisia juttuja. Ensinnäkin se oli ahdistavaa ja pelottavaa, kotini syttyi tuleen ja muuta ikävää. Mutta sitten kun aamulla tutkin, että mitähän tämä nyt sitten tarkoittaa, niin unimerkkien tulkinnat oli jotain ihan muuta kuin luulin.

Huolista vapaa elämä. Mitä suurempi liekki, sitä intohimoisempi rakkaussuhde sinua odottaa. Rakkausdraama. Lyhytaikaista menestystä. Yrityksesi onnistuu. Menestystä kaikissa hankkeissa. Voitat jonkin riidan. Menestystä. Saat voiton vihollisestasi.

Vuorossa päivän tyhjennys. Nyt lähtee musiikkia: 21 CD levyä ja kolme sinkkua, nopeasti laskettuna. En luettele mitä siellä on, ota riski, jos et kuvasta näe.

Heinäkuu.

Viimeistä viedään. Minulle tuli ihan kauhea kauhu, että kesä on ohi enkä ole tehnyt mitään. Sitten kelasin taaksepäin ja mietin, että mitäs sitä heinäkuussa tapahtui. Tässä kooste, suurin piirtein. (Tarkkaan harkittu lukumäärä.)

1) Aloitin 30 päivän haasteen. Lähdin leikkiin mukaan ihan kahdella asialla. Herääminen klo 06:06 ja valokuvan ottaminen. Epäonnistuin molemmissa. Mutta onnistuin molemmissa, jos ajattelee sen 15 päivän haasteena. Asioita vain tapahtui ja tilanteet muuttuivat. Minulle jo tuo saman toistaminen 15 päivää on kuitenkin aika hyvin tehty. (Sain muuten luvan sen ensimmäisen kuvan julkaisemiseen. Tapasin sen tytön festojen loppubileissä. Tunnistin hatusta.)

2) Tapasin Toyboyn järkyttävän yhteensattumasuman vuoksi. Kauhistutti etukäteen, koska tiesin, että tämä vihalla täytetyn eron jälkeinen ensitapaaminen oli edessä joku päivä, mutta nyt kun se tapahtui, kaikki meni ihan hyvin. Olin turvallisessa ympäristössä ja tukevan Emman seurassa. Ja nyt ei enää koskaan tarvitse kokea sitä uudestaan.

3) Olin tarkastamassa lippuja kotikylän kesäfestareilla. Se meni tuttuun tapaan kaaoksen vallitessa, mutta ilmeisesti asiakkaat eivät sitä huomanneet taaskaan. Jos edes vähän suunnittelisi tuota käytännön puolta järjestäjien taholta, niin olisi helpompaa toimia, mutta koska "ei ennenkään ole mitään sattunut" niin se on ihan turhaa.

4) Päätin, että minusta tulee yrittäjä. Oma yritys alkoi hahmottua melko selvästi, vaikka en osaakaan pitää hissipuhetta. Otin sen ajatuksen siis ihan tosissani. Teen työtä tämän eteen. Ja olen asiasta iloinen.

5) Löysin upean uuden tulevan kotipaikan, Iin. Ja olen vaihdellut sähköpostia siellä oleilevien ihmisten kanssa. Ja pakkaillut, vaikka välillä tuntuukin, että en muuta sinne vielä. Tänään taas tuntuu, että kylläpäs muutan. Mutta se saattaa vielä vaihtua.

6) Olen kokenut jonkinlaisia ikäkriisin oireita. Mutta onneksi neljä ihmistä on luullut minua kymmenen vuotta nuoremmaksi. Mieli on selvästi vielä pysynyt nuorena. Ja naama, vaikka koko heinäkuun ajan olen myös tuntenut jonkintasoista stressiä. Se on huono juttu. Siis stressi, ei naama.

7) Olen palannut sinne hämärien unien tasolle. Oletan sen johtuvan ihmeaineistani, jotka loppuivat, mutta joita taas toissapäivänä sain. Onneksi! Elämänhalu ja energia on palautumassa tuotapikaa. Tarvitsen molempia.

8) Tämäkin pitää lukea kokemuksiin, koska siihen tuhrautui kolme päivää. Helvetillinen migreenikohtaus ja muutamia muita kehon ongelmia.

9) Onnistuin luomaan ihanan paikan nimeltä Huone 13. Olen keksinyt todella hienoja tuotteita myyntiin ja muutenkin ideoinut varmasti enemmän kuin monena vuonna yhteensä. (Siksikin sen ideamuistikirjan hankinta on nyt erityisen tärkeää.) Olen myös luonut Facebook-sivun kyseiselle paikalle. Siitä voi käydä tykkäämässä.

10) Perustin virkkausryhmän (se taisi kyllä olla jo kesäkuussa) ja keksin alkaa pitämään virkkauskurssia. Pilotti kokeilu jo menossa ja hyvin meneekin. Ainoa asiakas on tyytyväinen, oletan. Ja jostainhan se on aloitettava.

11) Olen ollut mukana Pop-Up Companyn yrittäjyysvalmennuksessa. Järjestimme Pop-Up Torin, jossa esittelimme tekeleitämme. Minä sain monta kirjan ennakkotilausta, joka oli tietysti se kaikista tärkein juttu. Siis minulle.

12) Maakuntamatkailin Saakoskella. Tapasin ystävää, saunoin, vietin ihanaa iltaa ja nautin. Tämä lasketaan nimilomaksi.

13) Kävin elämäni ensimmäisen kerran festareilla. Ylitin itseni. Kokosin teltankin melkein itse. Kokeilu oli kokonaisuutena melko kamala, mutta samalla aivan ihana kokemus ja olen itsestäni todella ylpeä.

Kun tätä listaa nyt lukee niin tulee mieleeni yksi asia. Luulinko minä todellakin, etten ole tehnyt mitään?!

P.S. Katsoin noita heinäkuussa otettuja kuvia ja huomasin yhden jutun, joka on nyt pakko kertoa ihan siltä varalta, että sinäkin katsoit ne. Minä kyllä vaihdan petivaatteita, mutta minulla on kaksi samanlaista pussilakanasettiä.

   

Yksi päivä.

Eilen tapahtui niin paljon, että tuntuu kuin siihen olisi mennyt viikko. Aamun tapaaminen pajalla meni puihin, joten siirrettiin se myöhempään ajankohtaan. Löysin siitä vastapäiseltä kirpputorilta kuitenkin palapelin. Aion käyttää sitä taiteentekotarkoituksiin, enkä nyt siis tarkoita sitä paloista koottua kuvaa kehyksissä. Näistä palasista tulee erittäin paljastava asu. (Ei itselle. Minä en paljastele.)

Virkkauskurssin pilotti meni todella hyvin. Se oli ensimmäinen tapaaminen, jossa keskustelimme tavoitteista, kartoitimme osaamista, hankimme välineistöä ja annoin harjoitustehtävän. (Tämä kuulostaa niin prolta, etten melkein itsekään usko. Mutta sanavalinnoilla on merkitystä.) Nyt koekurssilainen harjoittelee ja sitten tapaamme uudestaan. Koska teen tätä työkseni tästä eteenpäin, aion alkaa laskuttamaan toiminnasta. Seuraava asiakas maksaa euron, sitä seuraava kolme, sitten seuraava viisi ja niin edelleen. Katsotaan kuinka pitkälle päästään. Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

Aloitin viimein kylän festarit omalta osaltanikin. Ensin katsomalla afrorytmejä, sitten tarkistamalla lippuja muutamassa tapahtumassa. Se oli mukavaa hommaa ja opin liimaamaan rannekkeita ihmisten käsiin. Hommasta tuli huomattavasti helpompaa, kun tajusin, että ventovieraan käteen voi tosiaan koskea. Tämä on varmaan aika selkeää muille, mutta minun mielessä on aina ollut sellainen automaatio, että toiseen ihmiseen ei kosketa, paitsi tarkkaan harkitusti. Että pidetään ne kädet vain omalla puolella. Toisen ihoreviirille luvatta meno on kiellettyä. Tietysti tässä tapauksessa koskettelu oli ihan luvallista, varsinkin kun jokainen ihan suopeasti ojensi kättään minulle. Silti. Kesti hetken päästä jyvälle tästä. Ensimmäistä setää vähän nauratti, mutta hän kyllä kehui minua onnistuneen suorituksen jälkeen.

Nämä festat toi myös mukanaan sen viimevuotisen pojan, jonka kanssa vietin erittäin mukavia hetkiä, mutta joka myös alullepani sen tapahtumasarjan, joka päättyi siihen, että menin tekemään katumusharjoituksia keinuun. (Nyt voit halutessasi virkistää muistia lukemalla heinäkuun sohlailut viime vuodelta. En välttämättä suosittele.) Joka tapauksessa, jälleennäkeminen oli ainakin minun puolelta mieluinen. Tosin keskustelu meni melko häjysti (pohojammaalaane), kun käytiin lounaalla ja tyyppi tokaisi siinä kaikkien kuullen: "No tyttö, nyt muna suuhun!" Siinä oli mehut mennä väärään kurkkuun, vaikka hän tietysti viittasi lautasellani olevaan kananmunaan, jonka olin jättänyt syömättä. No siitä se ajatus kuitenkin taas lähti. Pervo mieleni näki viime yönä unta, että samainen kaveri tuli kertomaan ottaneensa lävistyksen (Prinssi Albert). Mene tässä nyt sitten tekemään töitä tuon kanssa.

Kiritään vähän niitä rästikuvia. Tässä keskiviikko, tiistai ja torstai.

Day 10.

Day 9.

Day 11.

Tämän päivän numero on 13. Näin Huone 13 ihmisenä se on minulle iloinen asia. Tämä on meidän päivä! Tänään voisi tehdä jonkun jekun jollekin ihmiselle. Mutta koska minä en oikein osaa sellaista, niin haastan sinut tekemään jekkuja! Kerro sitten mitä teit ja saitko selkäsaunan. (Näihin ei kyllä ikinä kukaan vastaa, mutta ei se mitään. Jokuhan voi vaikka yllättää äärettömän iloisesti.)

  

Niin, voitettiinko me se sisustuskilpailu?  T i e t e n k i n.

   

James.

Näin joku aika sitten semituhmaa päiväunta James Hathawaysta. (Nimenomaan hänestä, en siis Laurence Foxista, joka näyttää aivan täsmälleen yhtä hyvältä.) Meillä oli jotain juttua. James kertoi minulle jonkin jutun ihan tutkimusmielessä, koska on ylikonstaapeli. Jostain syystä minä halasin. James laittoin hitaasti kädet ympärilleni. Ja sitten oltiinkin jo sängyssä, hän kumartui ylleni ja tuli viereeni nukkumaan. Aamulla hypin peittoon pukeutuneena ja tunnustin nolona isälleni, että James oli viettänyt yön kanssani. Arvelin, että isän täytyy tietää, he kun ovat työpari. Lewis ei suuttunut, mutta tuhahti ja pyöritti päätän siihen tyyliin, että poika tulee vielä kuulemaan kunniansa.

Huomioitavaa:
1) James Hathaway on hahmo TV-sarjassa.
2) Unessa tuo sarjan nimihahmo Rober Lewis oli isäni.
3) Alitajuntani sensuroi parhaat palat. Miksi?!
4) Himoitsen mielikuvitushahmoa. (Hyvin todellisesti.)

5) Olen jälleen kerran huolissani itsestäni. Nämä James-unet ovat hämmentäviä. (TÄSSÄ edellinen.)

James. 

Tämä on tietysti kaikki omaa syytäni. Tykkään katsella sarjat aina sillä tavalla kaiken kerrallaan. Olen katsonut kaikki jaksot alusta asti. (Tai en vielä kaikkia, muutama on jäljellä.) Joten ei kai ihme, jos kaveri tulee uniini. Ihmetyttää vain, kun en minä yleensä innostu pitkistä, laihoista tai varsinkaan vaaleista pojista. Olen enemmänkin sellaisten kaappimaisten nappisilmien suuntaan. Mutta toisaalta, täydelliset korvat kyllä toimii aina. Ja nämä niin ovat.

Mutta älä hei huoli. En aio kirjoittaa Foxille sähköpostia. Sen verran jopa minä sentään ymmärrän. James ei ole todellinen. James ei ole todellinen. James ei ole todellinen... 

   

Iloja.

Herätys onnistui suunnitellusti kellon avustuksella. Muistin unesta pienen jämän, mutta se oli tosi ahdistavaa, koko uni oli sellainen painajaisensuuntainen. Ainoa asia jonka muistan selvästi oli se, että sain postikortin nuorelta pojalta, jota olin tapaillut. Siinä oli ensin kauniita ajatuksia, mutta koska olin hänet juuri jättänyt, niin sitten reunaan oli lisätty eri kynällä teksti "Näytät rupsahtaneelta." Ihana herätä aamulla siihen, että repeää nauramaan ääneen omalle unelle. Koko sen kamalan unen pahimmalta tuntuva asia oli tuo lause. Selvästi ikäkriisiä pukkaa. Pinnallisuus kunniaan!

Tässä toisen haasteen eilinen otos:

Day 1.

Tunnustus: En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen, koska minun piti lähteä vähän aikaisemmin pois tuosta tilanteesta. Ajattelin, että kysyn sitten seuraavan kerran. Kotona tajusin, että en voi kysyä seuraavan kerran, ellei hän tule vastaan tuo sama hattu päässä, koska en katsonut naamaa. En tiedä kuka kyseessä on. Joten ehkä kuvankin saa julkistaa, koska häntä ei tästä ainakaan kovin helposti tunnista. Jos tunnistat itsesi, niin laittaisitko vaikka viestiä, että voin kysyä luvan.

Eilen oli kyllä taas niin mystinen päivä. Tapaamisia toisen perään ja kaikenlaisia mullistuksia. Jos kerron lyhyesti, niin en onnistu. Mutta poimitaan nyt sellaisia pääpointteja, joista johtuen minä tulin hyvin iloiseksi.

Tapaaminen taittajan kanssa
Sain tosi paljon vinkkejä ja vähän järkeä tähän touhuun. Kokonaiskuva alkaa hahmottua. Tästä seurasi vielä uudenlainen markkinointisuunnitelma. Tai seuraa, en minä sitä vielä ole tehnyt. Mutta teen, koska nyt tiedän miten se menee. Minä olen selvästi valinnut oikean ihmisen tähän hommaan.

Tapaaminen ystävän kanssa
Yksi niistä ihmisistä, joita on aina ihana nähdä, mutta se tapahtuu harmittavan harvoin. Puhuttiin pääasiassa näistä työjutuista, mutta se nyt vain sattuu olemaan tosi mieluinen aihe tällä hetkellä.

Festarit, osa 1
Olen tänäkin vuonna vapaaehtoisena kylämme omilla kesäfestareilla. Eilen oli ensimmäinen palaveri aiheesta. Tapasin vanhoja kavereita ja tietysti tukevan Emma ystävän, joka minut alunperinkin tähän hommaan mukaan houkutteli. Taas yksi lisäsyy pitää Emmasta. Olen niin kiitollinen tuollaisista ihmisistä.

Festarit osa 2
Ihme on tapahtunut. Olen vuosia yrittänyt mennä Naamat festareille. (Voit tutustua tapahtumaan TÄMÄN linkin kautta.) En ole mennyt, koska en ikinä saa sinne lippua, ne myydään loppuun aina niin heti. Mutta nyt! Uskomattomien kohtalonohjauksien myötä minä sain lipun vielä näin jälkijunassa. (Lipun toimittanut ystäväni kyllä kuittaisi asian sattumana.) Ja kaiken lisäksi juuri tuo viikonloppu on kalenterissa vapaa! Tai oli, nyt ei tietenkään ole enää. Ja koska minun supisuomalaisessa listassa yksi tehtävistä oli käydä festareilla, pääsen toteuttamaan tuon teon vielä ihan niillä ehkä maailman parhailla festareilla. Voi tätä riemua!

Vastaus
Sain erityisen miellyttävän sähköpostin vieraalta ihmiseltä, joka kylläkin liittyy vahvasti siihen mitä olen nyt tekemässä. Olen juoninut ja se alkaa tuottaa tulosta. Kerron tästä kaikesta enemmän myöhemmin. Ja selkeämmin. Mutta pelkkänä hymynä olen täällä.

Joskus vain asiat menevät putkeen. Siis sellaisen upeaan putkeen, josta pulppuaa vain mahtavia asioita ja ihmisiä ja tapahtumia, ei mihinkään viemäriin. Olen niin onnellinen, että lopulta uskalsin valita sen tien, jota olen aina halunnut kulkea.
 

Tapaamisia.

Pari päivää ollut aikamoista haipakkaa. Kaksi tapaamista päivässä, vaikka piti ottaa rauhallisesti. Mutta asiat vain tapahtuvat. Ensi viikolla en varmasti sovi kuin yhden tapaamiset yhteen päivään. Minun pää ei kestä näin paljoa kaikkea. Onneksi tänään toinen tapaaminen sisältää hierontaa. Se auttaa.

Näin taas aivan mystisiä unia. Olen nyt parina yönä nähnyt unet aivan älyttömän selvästi ja voimakkaasti. Minä uneksin muutenkin paljon, mutta nyt ihan tällaiset tavalliset arkiset unet ovat voimistuneet. En tiedä johtuuko se noista ihmeaineista vai siitä, että olen paljon energisempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Joku sanoi tuon aineen vaikuttaneen unen laatuun, siis että uneksii enemmän. Voihan se olla. Energiatasoon se ainakin on vaikuttanut jo nyt. Olen aivan eri ihminen kuin se zombi joka tuli tänne Suomeen laahustamaan kolme viikkoa sitten. Kun voi paremmin, nukkuu paremmin. Ja kun nukkuu paremmin, voi paremmin. Aivan ihana kierre! Joka tapauksessa, viime yönä olin missikisoissa. (Minut oli huijattu mukaan, mutta se oli jostain syystä mukavaa. En voittanut.) Sitten serkkuni lauloi upeasti siellä lavalla. (Hänkään ei voittanut.) Yhtäkkiä järjestelin polkupyöriä telineisiin, kun ihmiset olivat jättäneet niitä miten sattuu. Rivien pitää olla suorassa. (Pilkunviilaaja, joka ei saa elämäänsä järjestykseen.) 

Tapasin eilen Stalkkeria ja Salarakasta. Molemmat tapaamiset oli kyllä todella mieluisia, vaikkakin kovin erilaisia. Toiseen olen tutustunut tämän blogin ansiosta (ihan oikeasti!) ja toinen on minun salarakas. Ystävä entisestä elämästä, jonka varavaimo olen yhä. Sellainen on kyllä aivan mahtavaa. Ihanaa, että jotkut ihmiset tulevat elämääni tuolla tavalla salakavalasti ja sitten jäävät sinne (vai tänne?) ihan pysyvästi. En oikeasti edes tiedä mistä tämä kaikki alkoi Salarakkaan kanssa. Siitä on niin sata vuotta. Tiedän kyllä missä tavattiin, mutta en muista missä vaiheessa meistä tuli ystäviä. (Onko nyt tarpeesi monesti mainittu sana ystävä? Että saan anteeksi, vaikka työnsin kuuman kiven korvaani, kun olisi pitänyt kuunnella kuulumisia?)

Tapasin illalla myös entisen työtuttavan. Salarakkaan kaveri, jonka kanssa istuttiin vielä terangilla hetken ajan. Hämmästyn aina kun ihmiset muistavat minut niin hyvin. Minä en koskaan muista mitään. Tai jos muistankin, niin sellaisia ihan turhia juttuja. Kuten missä jonkun vaimo on ollut joskus töissä. Tästä syystä yksi elämänarvoni on aina ollut rehellisyys. Se on hyvä arvo.

If you tell the truth you don't have to remember anything.  (Mark Twain)

   

Valvetilalla.

Jostain syystä unettomuus tekee aina hyvää minulle. Olen huomannut sen jo tosi monta kertaa. Tänään heräsin neljältä, vaikka olin ollut ahkera virallinen valvoja edellisenä iltana. Nousin ylös ja tein korvakoruja. Sain eilen haettua niiden tekoon tarvittavia varusteita Annen vintiltä, joten kaikki oli jo valmiina juhlaan. Idean sain edellisellä valvomisella, joten mallit olivat jo hautuneet päässä valmiiksi. Tai ainakin se ajatus mahdollisista malleista.

Yritin nukkua päivällä, mutta siitä ei tullut mitään, paitsi yksi sekava hajanainen seikkailuajojahti ja monta kuolemanväsynyttä ylösnousuyritystä. Raajat painoivat liikaa, en pystynyt. Lopulta soi puhelin, joka palautti minut tietoisuuteen. Ainakin osittain. Olin silti aivan kohmeessa.

Mutta tuo kohme on juuri se avulias olotila. Sain aivan huippuhyvän idean kirjalle. Tarinan, jonka kirjoitan. Sellaisen keksityn, eli en vain toista elämäni tapahtumia, niin kuin yleensä. Sellaista ei ole tapahtunut kovin usein, siis tuollaisen hatusta vedetyn idean ilmaantumista. Väsymyksestä huolimatta pomppasin ylös sängystä ja avasin koneen. Pakko kirjoittaa edes jotain, on tämä sen verran erikoinen hetki. Ja koska aivojen lisäksi kohmeessa oli myös sormet, kirjoitin ensin blogia. Mutta silti. Niin siistiä!

Pääsisinpä vielä jollekin kirjoituskurssille, jolla neuvottaisiin kuinka keksitystä ideasta saa menestysromaanin. Tai voisin osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Silloin tuo tarina voisi ihan hyvin jäädä vähän lyhemmäksikin. Mutta siellä se nyt on hautumassa, koneella. Ja päässä tietysti myös. Minä pidän päästäni nykyään. Se on niin luova. Ne kaksi asiaa, joista olen itseäni eniten rankaissut ovat luovuuden puute ja laiskuus. Omasta mielestä ideani ovat huonoja, toteutukset heikkoja ja aikaansaaminen mitätöntä.

Valitin tuossa yhtenä melko huonona päivänä laiskuuttani sille Irlannissa olevalle pojalle, koska tunsin olevani niin tosi saamaton. Hän vastasi: “Sinä olet ahkerin ihminen jonka tunnen.” Tuo lause tuntui jotenkin superhyvältä. (Enkä usko, että hänen kaikki muut tuttavansa olisivat jotenkin erityisen laiskoja.) Se oli se jokin, minkä tarvitsin siihen hetkeen. Juuri ne oikeat sanat. Oikeanlainen kannustus. Ja reippaus palasi korvieni väliin.

Pari päivää sitten manasin tukevalle Emma ystävälleni, että voi kun olisin luova, suututtaa niin tämä tällainen aivotukos. Emma tuhahti epäuskoisesti nauraen ja aloitti avautumisen siitä kuinka minä olen luovin ihminen jonka hän on koskaan tavannut, ja että kuinka minä teen luovia asioita koko ajan. “Jos sinä näet jonkun renkulan pöydällä, niin keksit heti kymmeniä asioita mitä kaikkea siitä voi tehdä. Minä näen vain renkulan pöydällä.” Muistin taas, että minä kyllä teen koko ajan jotain. Suurin osa tekeleistä on luovuuden tulosta. Emma tönäisi jälleen juuri oikeaan suuntaan. Ja luovuus palasi korvieni väliin.

Olen todella onnellinen, että elämässäni on tuollaisia huippuihmisiä. 

Ja ajoittaista unettomuutta.