Kirja.

Sain muiston! Tämän vuoden ensimmäinen oikea ikimuisto on tehty. Minä tapasin ihmisen! Enkä mitä tahansa ihmistä, vaan ihanan ystäväihmisen, lukiokaverin, joka ajoi 842 kilometriä tullakseen luokseni kylään. Meidän piti lähteä Venetsiaan kevätlomalle - irtiotto arjesta hyvässä seurassa - mutta sitten muistettiin lainat ja remontit ja elämät ja muut. Päätettiin olla tylsiä ja järkeviä, ja viettää miniloma maalla, eli meillä.

Se kyllä auttoi. Molempien arki sai taukoa ja nyt vasta tajusin miten suuri merkitys sellaisella on. Minun koko elämä on mukavan rauhallista maalaisoleskelua, en ajatellut että sellaisesta tarvitsee lomaa. Mutta kyllä tarvitsee, ainakin jos haluaa niitä muistoja. Vaikka me olimme vain täällä köyhän miehen Toscanassa, se tuntui ihan erilaiselta. Ihana nähdä ystävää niin monen ajan takaa, ihana nauttia punkkua ja jutella, ihana vain olla. Ehkä ystävien paras puoli on juuri se, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ja silti tuntuu hienolta. Kun tapaa pitkänkin ajan jälkeen, voi vain jatkaa siitä mihin jäi. Edes takatalvi ja puolen metrin kinos puutarhassa ei saanut mieltä apeaksi. Mahtava miniloma!

kuva: Miia-Riitta

Sain tuliais/joululahjaksi kirjan. En ole vielä ehtinyt sitä edes aloittaa, mutta se odottaa sängyn vieressä. Kymmenen unelmaani. Joka kerta, kun näen sen, jään miettimään mennyttä elämääni. Mistä minä unelmoin nuorena? Mistä minä unelmoin nyt? Olen aina ollut se pää pilvissä viilettäjä, joka ei osaa tehdä konkreettisia tavoitteita. Miten nyt yhtäkkiä tuntui siltä, ettei minulla ole edes yhtään unelmaa? Varmasti on. Täytyyhän niitä olla! 

Muistan, että halusin aina olla kirjailija. Haluan edelleen olla kirjailija, mikä on naurettavaa, koska minulla on jo kirja, ihan melkein valmis, mutta unohdettuna sinne "pöytälaatikkoon", jonne jää niin moni mahdollisesti hyvä teos. Se ei ole vielä täydellinen, ei sitä vielä voi näyttää, se kaipaa hiomista. (Lähinnä se kaipaa vain rohkeutta kirjoittajalta...) Melkein tsek!

Unelmoin nuorempana siitä, että asuisin veneessä. Sellaisessa pienessä satamapaatissa, jonka saa sisustettua minikodiksi. Järjellä ajateltuna minunlainen aistiherkkä tyyppi ei voisi pitkään siinä hajussa asua, mutta ehkä siinä miellytti kuitenkin enemmän se sellainen pienen tilan kodikkuus ja paikkaan sitomattomuus. Kerran kiertolainen, aina kiertolainen. (Olen lukenut ja seurannut juttuja minikodeista, varsinkin Australiassa on tämä Tiny House -aate levinnyt.) Minikotia ei voi kuitenkaan liikuttaa, ellei sitä rakenna pyörien päälle. Ja siitä muistui mieleen ensiautoni Onni, joka seisoo tuolla pihamaalla odottamassa uutta kuositusta. Niin, minulla ON liikkuva minikoti, sekin lähes valmis. Ja sen voi myös ajaa satamaan. Melkein tsek!

En millään keksinyt kymmentä unelmaa. Joko niin, että minulle unelmat ovat jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sille listalle pääsee vain ne kaikista parhaat ja kauneimmat ja erikoisimmat ajatukset, tai sitten minä olen vain niin tylsästi tyytyväinen tähän nykyiseen olemiseen, että se on vienyt kaiken motivaation suuriin tekoihin. Ja nyt kun miettii, en ole varma onko se hyvä vai huono asia.

Tämän viikon haaste: Kymmenen unelmaani.

Ulkopuolisuutta.

Unohduin lukemaan omia juttujani Maltan ajoilta, kun vahingossa osuin johonkin vanhaan linkkiin. Hiiren käyttö ei ole vahvuuteni. Tuli älyttömän hyvä mieli. Olen tosi tyytyväinen, että olen kirjoittanut blogia silloinkin, kun ei ole ollut kovin paljon riemun aiheita tai ylipäätään mitään sanottavaa. Nyt jälkeenpäin luettuna jutut kuitenkin vaikuttavat positiivisilta, vaikka joku Malta-fanittaja kerran herneen nenään vetikin, kun kerroin totuuksia maasta. (Nimettömästi, kuinkas muutenkaan.) Oli hauska lukea niitä juttuja, vaikka tietysti itse vielä muistan sen paksun kerroksen kuraa, jonka blogista suodatin pois. Mutta tuntuu ihan hyvältä, kun aika on kultaillut muistoja. Se vei reilun vuoden, mutta nyt asioille voi jo nauraa. Tai ainakin hymyillä.

Tämä aika Romaniassa on ollut aivan erilaista. Minulla on kaikki hyvin. Olen ollut keskiarvoisesti melkoisen tyytyväinen. Ikävät asiat ovat olleet minulle ulkopuolisia, siis sellaisia, joita näen ja kuulen, ja jotka tapahtuvat muille ihmisille, mutta jotka silti jollain tavoin vaikuttavat herkkismieleeni. Maltalla elämän vaikeus tuli vallitsevasta energiasta ja siitä kamalasta olosta siinä paikassa. Täällä elämän vaikeus tulee siitä mitä näen ympärilläni. Omat jutut on ihan OK.

Huomasin, että suurin osa asioista tapahtuu elämäni ulkopuolella. Minusta on tullut tarkkailija. Olen ollut sitä aina, mutta jostain syystä nykyään elämäni on tyhjentynyt. Sitten mietin, että mitä on tapahtunut, mikä tämän muutoksen aiheutti? Elämäni oli ennen tosi mielenkiintoista. Ihmiset jaksoivat lukea tarinoitani, koska minulla oli tarinoita. Nyt minulla on kaksi työtä, kolme kalaa ja tiskit kotona odottamassa. (Minä rakastan tiskaamista, mutta aika ja energia ei riitä edes siihen. Surullista.) Minulle ei tapahdu mitään, koska minä en tee mitään, en käy missään, enkä tapaa ketään. En pyydä ketään kahville. (Selvästi Rahapoika vaivaa yhä mieltä, tai lähinnä oma vellihousumaisuus.)

Minä tarvitsen uusia aiheita. Toisin sanoen, minun pitää mennä ulos ja ottaa seikkalu vastaan. Tehdä jotain mikä pelottaa. Vastata Kyllä! Haastaa itseni.

Julistan nyt, että aion vastata "kyllä" seuraavat 13 kertaa, kun joku ehdottaa minulle jotain, oli se kuinka älytöntä tahansa. (Siis jos se vain on mahdollista toteuttaa. Töistä en lintsaa.) Yleensä asia on jotain, mitä tavallaan haluaisin kyllä tehdäkin, mutta jota jostain syystä mieleni jarruttelee. Aivan niin kuin se Jenkkivieras sanoi. Nyt räpylä irti käsijarrusta!

Kurssi.

Minä aloitin yrittäjyyskurssin netissä, vaikka jo yhden kokonaisen ja hyvin tuskaisen yrittäjyyskoulun suorittaneena, ja nyt pienen kituvan yrityksen aloittaneena se kyllä tuntui minustakin vähän hullulta ajatukselta. Mutta mitä tässä on menetettävänä? Jo valmiiksi kortilla olevaa aikaa vain. Mutta jotenkin se puhutteli. Vaikka olen aloittanut samaan aikaan neljä muutakin kurssia, käyn (viikon)päivittäin töissä ja olen keskellä muuttoa, tämä tuntui nyt ehdottoman oikealta ratkaisulta. Eli aivan varmasti taas kiipeän peppu edellä latvaan, koska haluan päästä viereiseen puuhun. 

Tunnetila yhdellä kuvalla.

Olen nyt kuitenkin päättänyt onnistua. Tai vaihtoehtoisesti epäonnistua oikein. Eli oppia virheistäni. Voitan joka tapauksessa. Tuntuu, että olen odottanut koko elämäni, joten nyt olen viimein alkanut toimia. ACTION! Naapurin Kalle aina sanoo olevansa se doer, joten sellainen asenne on tarttunut vähän minuukin. 

Ensimmäinen ajattelun kurssi on mennyt niin huonosti, etten ole varma pääsenkö siitä edes läpi. (Vaikka olisi luullut, että juuri tuo ajattelu on minulla jo hallussa.) Mutta olen silti oppinut jotain siitäkin, joten tähän yrittäjyyskurssiin lähden nyt ihan eri fiiliksillä. Otan riskin ja rohkeasti vain astun liian suuriin kenkiin. Jos ei jalat kasva, niin ainakin voin silti opetella kävelemään niillä.

Huomasin jo vahingossa tehneeni jotain oikein. Sekä sen ajattelu- että yrittäjyyskurssin yksi opeista on se, että pitää haalia ympärilleen sellaisia ihmisiä, jotka auttavat ja osaavat. Minä nimittäin sain tämän ajatuksen jo pari viikkoa sitten ja rakensin itselleni tukiryhmän. Valitsin muutamia koehenkilöitä ja pyysin heitä osallistumaan viestikeskusteluun, antamaan vinkkejä ja kertomaan ajatuksiaan. Ilmeisesti se oli ihan hyvä idea, sillä samansuuntaiseen toimintaan kehoitettiin myös noiden ammattilaisten toimesta. Otin sellaisen testiryhmän, joka koostui vain naisista, ihan vain kokeillakseni miltä sellainen systeemi tuntuu. En tiedä miksi miehiä oli jotenkin suurempi kynnys pyytää mukaan. Mutta on minulla kyllä muutama herra mielessä, jotka aion lisätä tukiryhmään, jos sellaiseen suostuvat. Toistaiseksi kuitenkin mennään naisenergialla.

Kurssin alussa oma idea piti jollain tavoin kirjoittaa auki. Mistä oikein on kyse? Se oli yllättävän vaikeaa ja samalla selitti miksi homma ei oikein toimi. Pitää ensi tietää mitä tekee, sitten vasta tehdä se. Joka tapauksessa, tajusin aamulla tuota kysymystä pohtiessani, että ILO on avain tähänkin hommaan. Joten jännityksellä odotan mitä tuleva pitää. 

Haasteelliset monot. Mutta ihan sopivat jalat!

Rivo runo.

Löysin viikonloppuna yhden parhaista runoistani. En voi sanoa että "kirjoitin" koska enhän minä niitä kirjoita. Minä vain löydän oikeat sanan ja järjestyksen. Jäin taas ihan koukkuun. Tuo on addiktoivin harrastus mitä minulla on koskaan ollut. Tämä viimeisin on omistettu ihmiselle, josta en ensin pitänyt ollenkaan, mutta johon tutustuin melkein vaihingossa ja jonka kanssa nykyään keskustelen hyvinkin usein ja monenlaisista asioista. Ja josta myös pidän. Tämä on melko harvinaista, sillä yleensä ensivaikutelmat pysyvät tosi tiukasti.

Rivoja runoja tekeillä. Keskimmäinen on kaunein,

mutta oikeassa laidassa on se paras.

Tein eilen todella ärsyttäviä tehtäviä. Haastavia ja raivostuttavia. En silti antanut periksi. Siihen meni liian monta tuntia, väsytti ja ketutti, mutta tein ne silti. Koska ne oli tehtävä. Muuten olisi mennyt jatkosuunnitelma puihin. En ole ollenkaan varma onko jatkosuunnitelmani alkuunkaan oikea, mutta se on joka tapauksessa ainoa mikä minulla tällä hetkellä on. Tietysti on mahdollisita, että juuri tänään on se päivä, kun keksin paremman, koska Astrokalenterikin lupasi minulle vuoden mehukkainta ideaa. Tavallaan.

Vuoden mehukkain idea syntyy tänään, jos se yleensä on syntyäkseen ja siksi kannattaa pitää kynä ja vekselihakemus saatavilla, missä sitten kuljetkin. Menestystarinaksi muuttuakseen ideasi vaatii välittömiä toimenpiteitä ja usein myös hiukan kahisevaa.

Varmaankin parasta lähteä siis liikenteeseen. Muistikirja minulla on mukana aina, joten sen ei pitäisi olla ongelma. Olen nyt valmis välittömiin toimenpiteisiin. Ja minulla on siihen koko päivä aikaa.
   

Yksi päivä.

Eilen tapahtui niin paljon, että tuntuu kuin siihen olisi mennyt viikko. Aamun tapaaminen pajalla meni puihin, joten siirrettiin se myöhempään ajankohtaan. Löysin siitä vastapäiseltä kirpputorilta kuitenkin palapelin. Aion käyttää sitä taiteentekotarkoituksiin, enkä nyt siis tarkoita sitä paloista koottua kuvaa kehyksissä. Näistä palasista tulee erittäin paljastava asu. (Ei itselle. Minä en paljastele.)

Virkkauskurssin pilotti meni todella hyvin. Se oli ensimmäinen tapaaminen, jossa keskustelimme tavoitteista, kartoitimme osaamista, hankimme välineistöä ja annoin harjoitustehtävän. (Tämä kuulostaa niin prolta, etten melkein itsekään usko. Mutta sanavalinnoilla on merkitystä.) Nyt koekurssilainen harjoittelee ja sitten tapaamme uudestaan. Koska teen tätä työkseni tästä eteenpäin, aion alkaa laskuttamaan toiminnasta. Seuraava asiakas maksaa euron, sitä seuraava kolme, sitten seuraava viisi ja niin edelleen. Katsotaan kuinka pitkälle päästään. Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

Aloitin viimein kylän festarit omalta osaltanikin. Ensin katsomalla afrorytmejä, sitten tarkistamalla lippuja muutamassa tapahtumassa. Se oli mukavaa hommaa ja opin liimaamaan rannekkeita ihmisten käsiin. Hommasta tuli huomattavasti helpompaa, kun tajusin, että ventovieraan käteen voi tosiaan koskea. Tämä on varmaan aika selkeää muille, mutta minun mielessä on aina ollut sellainen automaatio, että toiseen ihmiseen ei kosketa, paitsi tarkkaan harkitusti. Että pidetään ne kädet vain omalla puolella. Toisen ihoreviirille luvatta meno on kiellettyä. Tietysti tässä tapauksessa koskettelu oli ihan luvallista, varsinkin kun jokainen ihan suopeasti ojensi kättään minulle. Silti. Kesti hetken päästä jyvälle tästä. Ensimmäistä setää vähän nauratti, mutta hän kyllä kehui minua onnistuneen suorituksen jälkeen.

Nämä festat toi myös mukanaan sen viimevuotisen pojan, jonka kanssa vietin erittäin mukavia hetkiä, mutta joka myös alullepani sen tapahtumasarjan, joka päättyi siihen, että menin tekemään katumusharjoituksia keinuun. (Nyt voit halutessasi virkistää muistia lukemalla heinäkuun sohlailut viime vuodelta. En välttämättä suosittele.) Joka tapauksessa, jälleennäkeminen oli ainakin minun puolelta mieluinen. Tosin keskustelu meni melko häjysti (pohojammaalaane), kun käytiin lounaalla ja tyyppi tokaisi siinä kaikkien kuullen: "No tyttö, nyt muna suuhun!" Siinä oli mehut mennä väärään kurkkuun, vaikka hän tietysti viittasi lautasellani olevaan kananmunaan, jonka olin jättänyt syömättä. No siitä se ajatus kuitenkin taas lähti. Pervo mieleni näki viime yönä unta, että samainen kaveri tuli kertomaan ottaneensa lävistyksen (Prinssi Albert). Mene tässä nyt sitten tekemään töitä tuon kanssa.

Kiritään vähän niitä rästikuvia. Tässä keskiviikko, tiistai ja torstai.

Day 10.

Day 9.

Day 11.

Tämän päivän numero on 13. Näin Huone 13 ihmisenä se on minulle iloinen asia. Tämä on meidän päivä! Tänään voisi tehdä jonkun jekun jollekin ihmiselle. Mutta koska minä en oikein osaa sellaista, niin haastan sinut tekemään jekkuja! Kerro sitten mitä teit ja saitko selkäsaunan. (Näihin ei kyllä ikinä kukaan vastaa, mutta ei se mitään. Jokuhan voi vaikka yllättää äärettömän iloisesti.)

  

Niin, voitettiinko me se sisustuskilpailu?  T i e t e n k i n.

   

Koti ja kuolema.

Saatiin puolimuutto tehtyä Aatun kanssa. On se vain kultainen mies! Ehkä noin sadastuhannes muutto meni jo rutiinilla. Poikkeuksellisesti tällä kertaa sain kaikki tavarat heti samana päivänä niille ensimmäisille tilapäisille paikoilleen. Tällainen muuttosysteemi on hyvä. Jos tuo kaiken kaman yhdellä kertaa, saa elää kaaoksessa kuukauden. Nyt minulla on toivoa, hyvin hallittu kaaos ja selkeä toimintasuunnitelma.

Nyt minulla on myös ikkuna! Se on vielä hyvin likainen, mutta ei niin pahasti, ettenkö näkisi huippuhienoa näköalaa! Olen niin keskustassa, että kirkkopuisto näkyy, ja sen verran korkealla, että satama näkyy. Ja Harju. Liikenteen melu ei haittaa täällä ylhäällä yhtään, mutta kuulen silti Kaupunginkirkon kellot, laivojen satamaantulosumutorvisoitot ja Harjun iltasoiton. Ihan parasta!

Mietin, että pitäisi mennä käymään jumalanpalveluksessa. Ihan mielenkiinnosta siis. En ole tainnut koskaan käydä, ilman jotain pakottavaa syytä. (Rippikoulu tai kuoron esitys.) Voisi oikeasti mennä kuuntelemaan mitä sellainen tarkoittaa. En kerro kellekään, etten kuulu kirkkoon, vaikka tuskin siellä on ketään ovella tarkistamassa passia. Voisin myös tehdä muistiinpanoja.

Tämä kaikki johtuu nyt siitä, että tajusin olevani kuolevainen. Minulle tehtiin hyvinvointimittaus, joka kertoi etten olekaan hyvinvoiva. Samaan syssyyn selkeä ikäkriisi iski ilmat pihalle. Yhtäkkiä päässä oli synkkiä ajatuksia. Minä olen vanha. Minä kuolen, enkä ole ehtinyt tehnyt yhtään mitään mainittavaa. Se oli äärettömän ahdistava tunne. En ole menossa uskoon, minun uskomukset ovat jo ennestään hyvin vahvat, vaikkakin eroavat suuresti kirkon suuntauksesta. Mutta minä tajusin, että vaikka olen suomalainen, mikä on monen muumaalaisen ja Kari Tapion mielestä ETUOIKEUS, minä en silti tee mitään suomalaista. Siihen tulee nyt muutos. Minä olen täällä, joten aion siitä myös nauttia. Sen lisäksi, että minulla on menossa MENESTYKSEN vuosi, nyt saa myös alkaa supisuomalainen kesä. Se on ihan uutta. Minun suomalaisuus kun tule esiin vain siinä vaiheessa, kun tunnen suunnatonta tuskaa Suomen jääkiekkoleijonien hävitessä Ruotsin kruunupäille. Minä haluaisin tuntea myös niitä hyviä suomalaisia tuntemuksia.

Heitän haasteen. Mitä suomalaiset tekevät? Anna jotain vinkkiä, mitä voisin kokeilla. Ja sanon jo ihan heti, että en aio toteuttaa kaikkea, joku kuitenkin ehdottaa jotain akankantoa. Mutta oikeasti. Antakaa jotain hyviä vinkkejä. Lupaan raportoida kokemuksistani, kunhan niitä kertyy. Viestejä, kommentteja tai/ja meiliä. Kiitos!

Näkymä uuden kodin ikkunasta tänä aamuna.

P.S. En todellakaan laula kuorossa. Se oli nuoruuden hairahdus. Kokeilin vain vähän, koska kaveritkin kävivät siellä. Olin nuori ja altis muiden vaikutukselle.