Kirja.

Sain muiston! Tämän vuoden ensimmäinen oikea ikimuisto on tehty. Minä tapasin ihmisen! Enkä mitä tahansa ihmistä, vaan ihanan ystäväihmisen, lukiokaverin, joka ajoi 842 kilometriä tullakseen luokseni kylään. Meidän piti lähteä Venetsiaan kevätlomalle - irtiotto arjesta hyvässä seurassa - mutta sitten muistettiin lainat ja remontit ja elämät ja muut. Päätettiin olla tylsiä ja järkeviä, ja viettää miniloma maalla, eli meillä.

Se kyllä auttoi. Molempien arki sai taukoa ja nyt vasta tajusin miten suuri merkitys sellaisella on. Minun koko elämä on mukavan rauhallista maalaisoleskelua, en ajatellut että sellaisesta tarvitsee lomaa. Mutta kyllä tarvitsee, ainakin jos haluaa niitä muistoja. Vaikka me olimme vain täällä köyhän miehen Toscanassa, se tuntui ihan erilaiselta. Ihana nähdä ystävää niin monen ajan takaa, ihana nauttia punkkua ja jutella, ihana vain olla. Ehkä ystävien paras puoli on juuri se, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ja silti tuntuu hienolta. Kun tapaa pitkänkin ajan jälkeen, voi vain jatkaa siitä mihin jäi. Edes takatalvi ja puolen metrin kinos puutarhassa ei saanut mieltä apeaksi. Mahtava miniloma!

kuva: Miia-Riitta

Sain tuliais/joululahjaksi kirjan. En ole vielä ehtinyt sitä edes aloittaa, mutta se odottaa sängyn vieressä. Kymmenen unelmaani. Joka kerta, kun näen sen, jään miettimään mennyttä elämääni. Mistä minä unelmoin nuorena? Mistä minä unelmoin nyt? Olen aina ollut se pää pilvissä viilettäjä, joka ei osaa tehdä konkreettisia tavoitteita. Miten nyt yhtäkkiä tuntui siltä, ettei minulla ole edes yhtään unelmaa? Varmasti on. Täytyyhän niitä olla! 

Muistan, että halusin aina olla kirjailija. Haluan edelleen olla kirjailija, mikä on naurettavaa, koska minulla on jo kirja, ihan melkein valmis, mutta unohdettuna sinne "pöytälaatikkoon", jonne jää niin moni mahdollisesti hyvä teos. Se ei ole vielä täydellinen, ei sitä vielä voi näyttää, se kaipaa hiomista. (Lähinnä se kaipaa vain rohkeutta kirjoittajalta...) Melkein tsek!

Unelmoin nuorempana siitä, että asuisin veneessä. Sellaisessa pienessä satamapaatissa, jonka saa sisustettua minikodiksi. Järjellä ajateltuna minunlainen aistiherkkä tyyppi ei voisi pitkään siinä hajussa asua, mutta ehkä siinä miellytti kuitenkin enemmän se sellainen pienen tilan kodikkuus ja paikkaan sitomattomuus. Kerran kiertolainen, aina kiertolainen. (Olen lukenut ja seurannut juttuja minikodeista, varsinkin Australiassa on tämä Tiny House -aate levinnyt.) Minikotia ei voi kuitenkaan liikuttaa, ellei sitä rakenna pyörien päälle. Ja siitä muistui mieleen ensiautoni Onni, joka seisoo tuolla pihamaalla odottamassa uutta kuositusta. Niin, minulla ON liikkuva minikoti, sekin lähes valmis. Ja sen voi myös ajaa satamaan. Melkein tsek!

En millään keksinyt kymmentä unelmaa. Joko niin, että minulle unelmat ovat jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sille listalle pääsee vain ne kaikista parhaat ja kauneimmat ja erikoisimmat ajatukset, tai sitten minä olen vain niin tylsästi tyytyväinen tähän nykyiseen olemiseen, että se on vienyt kaiken motivaation suuriin tekoihin. Ja nyt kun miettii, en ole varma onko se hyvä vai huono asia.

Tämän viikon haaste: Kymmenen unelmaani.

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla. 

The money boy.

Vaihdoin rahaa Italian matkan jälkeen, koska jostain ihan käsittämättömästä syystä nämä asuntoja vuokraavat ihmiset haluavat rahansa aina euroina, vaikka Romaniassa käytetään leitä (RON). Marssin siihen samaan paikkaan josta rahat vaihdoin viime kerralla, koska muistin, että palvelu oli hyvää, ja koska se on ainoa valuutanvaihtopaikka jonka tällä suunnalla tiedän. Menin tiskille ja morjestin suloista rahanvaihtajaa. "Joko kävit Italiassa?" hän kysyi hymyillen. Tuijotin poikaa hämmentyneenä, miten ihmeessä tyyppi pystyi muistamaan jotain mitä sanoin kuukausi sitten? Sain rahat vaihdettua ja poika ojensi minulle vielä kahvipötkön, sellaisen yksittäispakkausnäytteen, joita täällä paljon käytetään. Kiitin yllättyneenä. Poika sanoi, että ne olivat viimeksi loppuneet. "Ai, ja minä kun luulin, että tämä oli vain minulle". Poika hymyili ja sanoi ujosti: "I take my words back..." Jotain siinä tapaamisessa oli niin miellyttävää, että melkein pyysin pojan kahville. Pääni sisällä tein sen monta kertaa, mutta koska todellisuudessa olen vain jänishousu (joka pelkää pupuja), minä vaikenin.

Viime viikolla kävin shoppailemassa tuossa samassa ostoskeskuksessa ja huomasin saman pojan istuvan pömpelissään. Menin juttelemaan. Kävi ilmi, että poika on myös aika mukava. Hän muisti ikäni, koska sanoi olevansa tasan 10 vuotta minua nuorempi. Hän muisti myös osan nimestäni. Ehkä koska olen hänen ainoa suomalainen asiakas. Kävi myös ilmi, että jos olisin pyytänyt pojan kahville silloin aikaisemmin kun sitä niin vahvasti mielessä harkitsin, se olisi saattanut onnistua. Hän oli juuri eronnut niihin aikoihin. Mutta tietysti nyt hän jo tapaili jotain uutta naista. Kiroilin pääni sisällä, mutta ulospäin vaikenin, taas. Kuulin aina kannustavan työkaverini kauniit sanat kaikuvan korvissani... "Nössö!" Niinpä niin, nössöistä nössöin. Jäädyin taas ja kävelin kotiin itseeni pettyneenä.

Kotimatkalla muistin amerikkalaisen vieraani vaikuttavat sanat, jotka hän sanoi vähän ennen lähtöään. "I see so much potential in you. But there's something holding you back." Tätä hän varmasti tarkoitti.

Aikaisemmin mietin, että kaikki täällä tapahtunut liittyy varmasti johonkin suurempaan suunnitelmaan. Kaikki se kamaluus mitä näin ja kaikki ne suuret tunteet, jotka tunsin. Että minun oli tarkoitus tulla tänne Romaniaan asti kokemaan kaikki tämä, jotta voin löytää jotain suurta itsestäni. Mutta se mitä löysin ei ollutkaan mitään suurta. Ainoastaan tylsä totuus siitä, että olen aivan tavallinen tunari, joka ei uskalla edes pyytää söpöä poikaa kahville. Olen aina tiennyt, että minä tulen tekemään jotain suurta. (Selvänäkijä kertoi sen minulle jo vuosia sitten, mutta olen jollain tavoin tuntenut sen aina.) Tiesin aina, että olen jollain lailla poikkeava, ja että elämälläni on jokin suurempi tarkoitus. Tuo selkeyden tunne oli se juttu, joka sai minut jaksamaan, vaikka mikään ei käynyt järkeen. Ja nyt yksi ostoskeskuksen rahanvaihtopömpelissä istuva poika aiheutti epäilyn mieleeni. What if I was wrong?

Muutoksen alku.

Ennen Italian matkaani tapahtui jotain merkittävää. Olen varma, että juuri tämän vuoksi matkani meni niin kuin meni. Ainakin siis minun pääni sisällä. Pari päivää ennen lomalle lähtöä luokseni tuli sohvasurffari U.S.A:sta. 

Olen sillä tavalla outo, että en oikein pidä vieraista. Varsinkaan niistä, jotka tunkevat kotiini, erityisesti pyytämättä, tai herranjumala edes ilmoittamatta tulostaan etukäteen. Aatulla oli joskus sellainen paha tapa soittaa ja kysyä (eli ilmoittaa), että "Ootko kotona, avaa jo ovi." Joka kerta asiasta räpätin, mutta nämä vierailut loppuivat vasta sitten, kun yksi päivä en vain avannut ovea, vaikka kotona olin. Suomalainen mies on oppiva otus. 

Ja juuri tämän ominaisuuteni vuoksi oli hyvin erikoista, että ihan itse otin yhteyttä tähän täysin tuntemattomaan sohvasurffariin, joka etsi majapaikkaa Bukarestista. Olen ollut CouchSurfer jo vuosia, mutta minä en ikipäivänä tee mitään sellaista. Pyyntöihin vastaan kyllä myöntävästi, jos vain mahdollista, mutta että itse yllyttäisin kylään... Ennen kuulumatonta. Kun näin sen lyhyen viestin ja pipopäisen parrakkaan hahmon kuvassa, jostain syystä tuli valtavan voimakas tunne siitä, että minun on aivan ehdottomasti tavattava tämä ihminen. Itse asiassa en varsinaisesti tarjonnut yöpaikkaa, kirjoitin vain, että olisi kiva tavata, mutta jotenkin hän sitten itse kutsui itsensä sohvalleni. Sain töistä vapaata ihan sitä varten, että voin kierrellä vieraani kanssa edes yhden päivän. 

Yksityiskohtiin menemättä (koska syyt ovat niin henkilökohtaisia - ei minulle, vaan hänelle) tuo 24 tuntia parrakkaan vieraani seurassa mullisti aika lailla koko kaiken elämässäni. Muutama vaikuttava keskustelu, nukahtaminen, ja se suunnattoman voimakas tunne. Ja sitten ne satunnaiset kommentit ja tapahtumat, jotka (ehkä hänen tietämättään) osui ja upposi. Olin todella hämmentynyt. Silmät aukesivat. Se oli varmasti opettavaisin vuorokausi pitkään aikaan. Nyt on vaikea miettiä tuota ilman, että pala nousee kurkkuun, mutta samalla sain valtavan voiman ja selkeyttä omaan elämääni. Ja osittain tästä syystä Italian matkasta tuli aivan toisenlainen, kun odotin. Yhtäkkiä tajusin, että minun pitää käydä sanomassa hyvästit Marcolle ja Venetsialle, päästää irti muistoista, jotka jarruttavat minua jatkuvasti. Oli pelottava huomata miten paljon joku voi hallita elämääni olematta enää elämässäni. Oli aika ottaa valta takaisin. Tämän minä ymmärsin tuon lyhyen vierailun aikana. Ja uskoakseni onnistuin tavoitteessani aika hyvin. Povero Marcon valtakausi on loppunut. Ehkä minä nyt pystyn kirjoittamaan sen kirjan loppuun. Ja käymään vaikka ihan oikeilla treffeillä.

Kun saatoin tyypin rautatieasemalle, tuntui kuin rakas ystävä olisi lähtenyt. Hän ei ottanut minulta mitään pois, mutta palautti valon ja äänen. (Myös kirjaimellisesti, sillä hän vaihtoi kylppäriin lampun ja korjasin soittimen.) Ihana ihminen. Ja kun seuraavana päivänä matkasin Italiaan, tein sen aivan uudella asenteella.

Sinne meni. Toivon todella, että nähdään vielä uudestaan.

Kevätkuulumisia.

Rankkoja oli työpäivät pääsiäisen aikaan. Puhelin soi kerran ja sekin oli alakerran aulamies joka kertoi, että lähetys on saapunut minulle. Hipsin alakertaan, kirjoitin nimeni lappuun ja sain paketin. Paketista löytyi kirja ja salmiakkia Suomesta! Dracula. Nauratti paljon, oli niin sopivaa, varsinkin kun en ole tuota klassikkoa vielä edes lukenut. Joten sain sen nyt sitten tänne Romaniaan. Mahtaakohan tarina tuntua todellisemmalta näin paikan päällä?

Tässä on ollut vähän kaikenlaista tapahtumaa ja siksi on jäänyt tarinointi vähemmälle. Joku voisi tietysti sanoa, että olen ollut laiska ja saamaton, mikä varmasti olisi myös totta. Joten tässä nyt koosteena pieniä ihmeitä elämästä aurinkoisessa Romaniassa.

Aurinko todellakin on paistanut, mutta vasta viikon sateen jälkeen. Olen jo oppinut valitsemaan reitit niin, että vältän ne järvenkokoiset lammikot, jotka tulevat risteyksiin. Ne ovat ne samat risteykset, joissa se viemäriritilä on osattu laittaa korkeimmalle kohdalle. (Okei, varmaankin maa siitä ympäriltä on vain painunut alemmaksi aikojen saatossa, mutta silti.)

Olen tullut siihen tulokseen, että romanialaiset ihmiset ovat Euroopan hitaimpia. Minulle on kyllä sanottukin, että ihmiset ovat laiskoja, ja ehkä siitä syystä myös hitaita. Itse olen tottunut pohjoismaiseen tahtiin, joten varsinkin nuo aamut metroa vaihtaessa kiristää kuuppaa melko tavalla. Olin varma, että tämä on ainoa maa Euroopassa, jossa ihmiset eivät osaa käyttää metron rullaportaita. Vasen laita liikkuu, oikea laita seisoo. Tämä on sellainen globaali kirjoittamaton sääntö, että säästytään ruuhkilta. Paitsi ei täällä. Täällä vain kaikki pojottaa paikallaan. Ja koska siellä on yleensä olemassa vain se yksi kaponen liuska, tämä tarkoittaa, että muut sitten jonottavat vuoroaan. Pitkään. (Norjalainen kyllä sanoi, että tämä on ihan yleistä Baltian maissa.)

Olen päättänyt muuttaa. Haluan sinisen linjan lähistölle, niin ei tarvitse vaihtaa metroa. Se ei tietysti ole ainoa syy muuttoon, mutta aina aamulla se tuntuu tärkeimmältä. Lisäsyitä ovat veemäiset naapurit, liian kallis vuokra asunnon kuntoon nähden, pelottava kenollaan oleva parveke, sekä se tosiasia, että tarvitsen toisen huoneen...

...koska yllättäen näyttääkin siltä, että minulle tulee ihan oikeasti vieraita Suomesta! Ensimmäinen koekaniini uskaltautuu vierailulle jo ylihuomenna. Kollega Irlannista, toinen KS-kerholainen. Kolmatta ei löydetty, Suhari on kadonnut. Mutta katsotaan mitä seikkailuja tällä kertaa keksimme, ollaanhan sitä kuitenkin Draculan maassa. (Muistin virkistykseksi.)

Meillä oli myös mukavat kemut pyhän Patrikin kunniaksi. Minun oli tarkoitus mennä vain yhden kaverin kanssa, mutta se meni vähän puihin, kun pomo tuli kysymään milloin kyseinen päivä on, pitäisikö mennä juhlimaan. (Ilmeisesti hän muisti CV:stäni, että asuin Irlannissa, muuta syytä tälle en keksi.) Sanoin, että minä menenkin juhlimaan. Hän katsoi minua häkeltyneenä Bambi-silmillään ja kysyi: "Eikö minua olekaan kutsuttu...?" No on tietysti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koko tiimi kännäämässä irkkupubissa yömyöhään ja lasku oli yli 900. (Paikallista rahaa, mutta sain tuolla vähän dramatiikkaa tähän tarinaan.) Tässä me juhlimme.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, toteutin unelmani ja hankin viimein akvaarion. Minulla on outo kiintymys kaloihin ja haaveilin tästä tosi pitkään, vuosia. En vain koskaan löytänyt paikkaa mihin haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa. Nyt löytyi sellainen paikka. Täällä on niin hyvä olla, että perustin perheen. Minä ja 7 veden eläjää. Nimesin ne tietysti työkavereiden mukaan, kun löytyi niin sopivat tyypit. Jorge "can't keep his mouth shut". Christian on se ikkunaa puhdistava kala, joten "Christian sucks". Hugo puolestaan on "the creepiest thing I've ever seen". (Kuvaukset eivät oikein toimi suomeksi.) Puska-Jussi lymyilee vain pusikossa, ADHD ei pysy paikallaan, Lepargi on pilkullinen ja Albino läpinäkyvä. Olin erittäin onnellinen. Kunnes kävi ilmi, että se perhanan Hugo toi mukanaan pilkkutaudin ja tartutti sen kaikkiin. Onni loppui lyhyeen. Nimen antaja totesi tyynesti, että "No, jos minun pitäisi kuolla, niin kyllä minäkin yrittäisin viedä mahdollisimman monta mukana. "Idiootti... Hugo elää nimensä veroisesti. Ostin lääkettä, mutta se oli jo vähän myöhäistä. Ensin pidettiin hautajaiset Christanille. Se oli surullista, koska se pikku imijä oli minun suosikki. Lähtö tuli nopeasti kolmelle muullekin. ADHD:n kohdalla en ollut niin kovin yllättynyt, se kun oli jo kerran pöydällä pomppimassa. Itsetuhoinen kaveri. Tällä hetkellä akvaariossa lymyilee enää siis vain vahva selviytyjäkolmikkoni: Jorge, Puska-Jussi ja tietysti se kaiken pahan alku, eli Hugo. Tästä kaikesta seurauksena minut tunnetaan nyt toimistolla nimellä "Fishkiller".

Kotitontut.

Kun tulin eilen töistä kotiin, minua odotti omituinen näky:

Tutkiskelin hetken ajan tilannetta. Ketään ei näkynyt. Koti oli tyhjä. Ruoka oli vielä kuumaa tuossa pannussa. Mietin, että minun pitää ehkä maistaa vähän. (Maistoin paljon.)

Sitten huomasin, että olohuoneen kasvit olivat lisääntyneet. Ja ilmeisesti muuttuneet askeleen eksoottisimmiksi.

Mietin, että mitä hittoa täällä oikein tapahtuu.

Sitten menin vessaan. Minulla on siellä sellainen nerokkaaksi haukuttu whiteboard taulu nimeltään "Pönttörunoutta". Siihen on hyvä kirjata ajatuksiaan, kun on toimittamassa toisenlaisia juttuja, sillä sehän on tunnettu fakta, että parhaat ideat tulevat aina pöntöllä. Taulun laitaan oli ilmestynyt viesti:

Joten päätin olla kyselemättä enempää. Edes itseltäni. Joitakin asioita ei vain voi selittää. Ehkä ei edes tarvitse. Vaikka olen kissani tavoin lievästi epäsosiaalinen, enkä juuri ihmisistä piittaa, niin tällaiset vieraat ovat ihan kivoja. 

Oivallus.

Mainitsinkin jo, että yksi kaveri oli kylässä viikon. Ei hirvittävästi riittänyt aikaa kirjoittaa silloin, vaikka oli useampi päivä vapaata töistä. Tyyppi kyllä mullisti minun elämäni täällä. Olet ehkä saattanut lukea rivien välistä, että en ihan maailman parhaiten viihdy Maltalla. Vieraani kiteytti sen niin hyvin loman puolivälissä: ”Ei ollut mitään odotuksia ja nekin alittui.” Juuri näin minäkin tunsin tänne tullessa. 

Aluksi kaverini oli hyvin hiljaa, katseli kauhunsekaisesti ympärilleen ja selvästi pidätteli tuntemuksiensa kanssa. Arvelin, että kaveri oli väsynyt reissusta, joka oli alkanut jo viikkoja aikaisemmin. Mutta sitten seuraavana päivänä, kesken bussimatkan: ”Mä en voi käsittää miten täällä voi kaikki olla niin v***n rumaa!” Minua nauratti kamalasti, mutta samalla olin vain vilpittömästi helpottunut. 

Olen tähän asti koittanut sopeutua. Epäillyt asennettani ja hokenut itselleni, että tämä on ihan hyvä paikka, kaikki on vain minun korvien välissä. Asennekysymys… Ja muuta soopaa, koska kaikki muut tuntuvat viihtyvän. Ainakin sanovat näin, kovaan ääneen. Melkein jokainen tulee kyllä eri maasta, joten lähtökohta on aina vähän erilainen. Mutta joka tapauksessa. Nyt. Silmäni aukesivat. Vika ei olekaan minussa! Tämä maa ON aivan helvetin ruma! Kaikki on rakennettu ihan miten sattuu, elellään kuin ennen ajanlaskua. Vaikka tämä onkin ylpeästi katolilainen maa, tämä on myös arabimaa. Ja jos sen sanoo ääneen, paikalliset suuttuvat. Mutta kieli on lähes kokonaan arabiaa, ja käytös ja tavat tulevat kyllä ihan jostain muualta kuin Euroopasta. Tämä on Afrikka, jonka asukkaat ovat katolilaisia arabeja. (Tai alkoholisoituneita skandinuoria, jotka onnistuvat pitämään työpaikkansa muutaman kuukauden harvinaisen kielitaitonsa vuoksi.) Tämä on rikas kehitysmaa. Joten vika ei olekaan minussa, ei ollenkaan. Minä en vain pidä tästä maasta. Ja se on ihan OK.

Ehkä me suomalaiset sitten tosiaankin olemme tottuneet siihen, että kaikki toimii ja on valmistettu hyvin. Meillä ei ole tällaisia ongelmia. Vaikka Suomessa sääolosuhteet ovat pääasiassa elinkelvottomat, me olemme sopeutuneet. Meillä on päättäjät kieroja kuin korkkiruuvit, ja kansalaiset liian kilttejä ja hyväuskoisia ja konflikteja vältteleviä tehdäkseen asialle mitään. Muutta muuten olemme kyllä saaneet tottua hyvään. Ja siihen verrattuna tämä pikkuinen saari on täysin menetetty tapaus. Ja kun viimein sain tuon oivalluksen – kiitos upean suomivieraani – nyt tänne on paljon helpompi jäädä. Muutin uuteen asuntoon, jossa tavoitteeni on pysyä ensi kesään saakka. Nähtäväksi jää onnistuuko, mutta siitäkin huolimatta, tämän suunnitelman mukaan mennään tänään. Ja huomenna. Ja päivä kerrallaan kunnes toisin päätetään.

Ja tässä ihan ehdottomasti parasta Maltaa. Eli Gozoa.

Rannan puolelta.

Meren puolelta.

Sisäpuolelta. (Jostain onkalosta.)

Marsalforn illalla.

Marsalforn illampana. (Kaverini pojottaa lampun alla.)

Kohtalo.

Pistän tähän väliin nyt jotain ihan muuta. Tänään on sunnuntai ja siis todella pyhä päivä, eihän silloin voi mitään arkista juttua laittaa, eikö niin? Aivan selvästi.

Olen henkisesti varautunut parhaalla mahdollisella tavalla ensimmäisen Suomi-vieraan tuloon. Eli löhönnyt, laiskotellut ja siirtänyt siivouspäivää. Aivan mahtavaa! Ainoastaan olosuhteet ovat vähän kehnot, koska olen täällä ranskalaisten kommuunissa. Vaan eiköhän tuo Saksassakin asunut jämpi suomalainen saa jotain rotia tähänkin touhuun. Ensi viikolla minulla on töitä vain kolme päivää, ihan tämän vierailun kunniaksi. Aikamoista. Toisin sanoen, arkeni on taas juhlaa.

Muistat varmaan, että olen usein miettinyt miksi ihmeessä minä päädyin tänne Maltalle, vaikka en kovin hyvin edes viihdy. Jos olet lueskellut toilailuistani aikaisemmin tiedät, että tutustuin naapuriini. Meistä tuli Kallen kanssa nopeasti läheiset ystävät, vaikka välillä se ei ole ollut kovin helppoa. (Kallen kädestä löytyy arpi muistona siitä kerrasta, kun meni hermo ja heitin kaverin ulos. Heitin myös avaimet aika vauhdikkaasti ja Kalle osui lentoradalle. Se oli puhdas vahinko, mutta silti. Ja sitten on aina tämä esimerkki epähelposta.) Mietin aikaisemmin myös sitä, että miksi kaikki tunteet ovat niin voimakkaita tuon tyypin kanssa. Luulen löytäneeni siihen selityksen. 

Tämän piti tapahtua. Minulla on aina ollut sellainen omituinen kaipuu ja rakkaus Afrikkaan, vaikken ole koskaan käynyt siellä päinkään. (Tai no... Nythän minä kyllä asun aika vahvasti siellä päin. Kuitenkin.) Olen melko varma, että äitini voi tämän vahvistaa, mutta olen aina halunnut mustan miehen. Se ei ole koskaan ollut mikään salaisuus. Kalle sen sijaan kertoi minulle jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että hän on lapsesta asti sanonut äidilleen, että hän muuttaa Eurooppaan ja menee naimisiin valkoisen naisen kanssa. Kalle tiesi heti. Jo silloin ensimmäisen kerran, kun törmättiin rappukäytävässä. Minä olen se. Sen takia hitaasti lämpenevä minä meinasi menettää hermot, kun toinen oli niin koko ajan kaikkialla. Mutta nyt minä tiedän, että tuon ihmisen takia minun piti tänne Maltalle tulla. Se on selvää monestakin syystä. Vaikka kuulostaakin sinisilmäiseltä ja ällöttävältä. Vaan sen verran kokenut olen lässyttäjien suhteen, ettei minun silmissäni ole enää mitään muuta sinistä kuin väri. 

Tähän  loppuun muisto nuoruudesta. Voi miten minä fanitin näitä poikia. Kuulosti ja näytti niin hyviltä. Ja tämä biisi toimii vieläkin. Oijoi. Nyt mietin, että mikä siinä nuoreen minuun vetosi niin kovin? Olikos se tuo intiaanimies. Vaiko ehkä se tosiasia, että tämä video on mustavalkoinen. Se vetoaa ainakin vanhaan minuun.

Onnenpipanat.

Olen viettänyt taas koko päivän kotona. Yleensä ihmiset menevät baariin tai muihin rientoihin, kun on kokonainen vapaapäivä. Minä en ole niin kuin yleensä ollaan. Viikonloppu on ainoa aika, kun minun ei ole pakko nähdä ketään. (Paitsi tänään näin pikaisesti vuokraihmisiä, koska oli maksun aika ja sain pyytämäni naulakon seinälle.) Vietän viikot kaikenmaalaisten seassa, niin jotenkin sitä haluaa olla ihan omassa rauhassa sitten, kun siihen viimein on mahdollisuus. Huomasin vasta täällä, että en ole ollenkaan niin sosiaalinen, kuin olen aina kuvitellut.

Yksin olemisen lisäksi isossa asunnossa on se hyvä puoli, että voi muuttaa huoneesta toiseen ihan milloin tahansa. Minä tein niin tänään. (Vaikka tämä asunto on pieni, se on silti melko iso yhdelle hengelle.) Niinpä muutin isosta huoneesta pienempään. Luulen, että tuo pikkuhuone on vähän lämpimämpi ja saan nukuttua siellä paremmin. Ja koska kaikki omaisuuteni mahtui pieneen kaappiin, voin ihan hyvin ottaa jonkun vuokralle tuohon toiseen huoneeseen. Nimittäin ystävieni vierailujen jälkeen. Kyllä vain. KAKSI elämäni ihanaa hahmoa kotosuomesta on tulossa kylään. Olen tosi innoissani, vaikka ilmeisesti en ihmisistä pidäkään. Tänään vielä yritin puhua kanadanvahvistusta kylään, sekin saattaa onnistua. Ja se varsinkin olisi mieletöntä, koska viime tapaamisesta on liian monta vuotta. 

Olen tehnyt käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että suomenkieli on kyllä tosi vaikeaa. Ainakin kaikkien muiden mielestä. Ja vähän omastakin. Ja erityisesti silloin, kuin pitää selittää jollekin israelilaiselle miksi englanniksi kirjoitettu asia ei taivu suomeksi samalla tavalla. Mutta että esimerkiksi nimet taipuvat. Kielimuuri on vain liian korkea, varsinkin kun se on rakennettu jonkin vaikeakulkuisen kulttuurikukkulan päälle. Yhden lauseen selvittämiseen meni koko päivän. Mutta hei - selväksi tuli. Väsytysvoitto. Kärsivällisyyttä täällä kyllä oppii, jos ei mitään muuta.

Myös erimaalaiset kääntäjäkolleegani ovat sitä mieltä, että suomenkieli on täysin häiriintynyttä. Ja että suomalaiset ovat yksilöinä outoja, erityisesti tämä yllekirjoittanut. Suomenkielessä on mitä ihmeellisimpiä sanoja, jotkut niistä korvaavat kokonaisen lauseen. Tämä erityisesti hymyilytti minuakin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa aikaisemmin: "Juoksentelisinkohan?" 

(I wonder if I should run around aimlessly?)

P.S. Jos luovuus ja aivot kiinnostaa, niin kannattaa katsoa tämä.

Päivä 6.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, Facebookittomat päivät nimittäin. Sunnuntai on tullut. Huomenna saan taas mennä katsomaan mitä kavereille kuuluu. Oikeastaan tämä ei ole ollut kovinkaan vaikeaa, tosin minulla on ollut kaikenlaista mukavaa puuhaa. Kangas täyttyy kuvioista ja kirjaimista. Selitettiin sanoja ihan porukalla Mällissä. Hanna oli kolme päivää kylässä. Ja niin edelleen.

Oli ihana huomata, että vaikka me vanhenemme ja aika muuttuu, nähdäänkin tosi harvoin... Silti Hannan ja minun ystävyys ei ole muuttunut lainkaan. Meidän elämät ovat täysin erilaiset. Olemme kuin yö ja päivä. Ja jotenkin silti kovin läheiset. Kun hyvän ystävyyden kerran löytää, niin miksi siitä sitten luopuisi? En keksi yhtään syytä. Kaikki ystäväni ovat kyllä kovin erilaisia ja olen siitä tavattoman ylpeä.

Tulevan viikon tapahtumat TOP 5 lista:
1) Usher (iranilainen surffari) tulee maanantaina.
2) Dina (latvialainen surffari) tulee tiistaina.
3) Povero Marco tulee perjantaina.
4) Vappu.
5) Salaseuran tapaaminen.

Tästä tulee mielenkiintoinen viikko. Saan vieraita sieltä sun täältä. Tämä on muuten yksi asia, mikä on muuttunut. Ennen minä en tykännyt siitä, että kotiini tuli vieraita. Se oli ahdistavaa, koska koti on piilopesä ja turvapaikka. Ei sinne voinut vieraat tulla. Sitten yhtäkkiä pitikin luopua kaikesta roinasta. Kodin koko merkitys muuttui. Tai sanotaan, että koti onkin jotain minkä pidän itsessäni, tuon mukanani. Se ei ole enää paikka, ainakaan konkreettisesti, vaan käsite. Tämä kellari on nyt koti, koska minä asun, elän ja olen täällä. Mutta pelkkä asunto on vain asunto. Seinät ja lattia ja sen sellaista. Paikka missä voin nauttia tästä ihanasta elämästä. Vaikka sitten tuntemattomien vieraiden kanssa. En kerää enää roinaa ympärilleni vain sen roinan vuoksi, vaikkakin eilen kannoin roskakatoksesta taas yhden tuolin sisälle. Mutta minä tarvitsin yhden tuolin ja siinä se oli valmiina tulemaan tänne. Olen ymmärtänyt elämästä taas vähän enemmän. Tällä tavalla tulee onnelliseksi.