Uusi kaikki.

Selvisin hengissä ensimmäisestä viikosta. Joskus tapahtuu niin paljon, että ei vain voi kirjoittaa. Osittain, koska ei ehdi, mutta pääasiassa, koska ei pysty. Ei löydy sanoja. Matkustin Corkiin sunnuntaiaamuna, tosin perillä olin vasta iltapäivällä. Sen jälkeen kaikki on ollut lähes uskomatonta. Hotelli on upea. En sovi tänne ollenkaan. Tunnen itseni viiden tähden hahmoksi, mutta sitten hämmennyn, koska en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut suunnattoman onnekas, kaiken suhteen.

Muistatko kun sanoin, että Belfastissa järjestelmällisesti kaikki meni päin persettä? No, Corkissa kaikki on mennyt järjestelmällisesti juuri päinvastoin. Itkua väänsin, kun piti Belfastista lähteä, mutta nyt en millään keksi minkä takia, koska täällä on vain niin ihanaa. Koko kaikki on aivan mahtavaa.

Olen ottanut kuvia joka päivä. Voit halutessasi katsoa niitä TÄSTÄ linkistä. Tapasin jo tulevat kämppikseni. Molemmat ovat uskomattoman kauniita, nuoria ja mukavia ranskalaisneitoja. Asunto on upea. Vähän kallis, mutta täysin homeeton ja minulla on oma kylpyhuone. Tuntuu, että tämä on se elämänmuutos, jota Universumilta pyysin. En voi käsittää miten voikin tuntua niin täydellisen erilaiselta kuin kuukausi sitten.

Cork on upea kaupunki. Pieni keskusta on tavallaan saarella, joen keskellä. Se tuntuu pieneltä, viihtyisältä kylältä, mutta täältä kuitenkin saa aivan kaiken, mitä suurkaupungeistakin. Tämä kaupunki hämmentää minua. Tunnen vain päivittäin kiitollisuutta, että olen täällä. Että minulla on mukava työ, jota saan opetella monta viikkoa, ja ihana uusi koti, johon pääsen muuttamaan jo huomenna. Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että mitä ihmettä minä tein ansaitakseni tämän kaiken... Sitten muistin, että kaikki ansaitsevat hyvää. Aivan kaikki, riippumatta yhtään mistään. Joten miksi en minäkin?

Tuo pinkki täplä oli kyllä omena tai pommi,

mutta päätin tulkita sen rakastavana sydämenä.

Lähtökuoppa.

Minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Lähden huomenna, mutta pää on tyhjä. Kiitos lienee paikallaan. Kiitos kaikille hyville kämppiksille, joiden seurassa viihdyin. Kiitos kaikille kivoille työkavereille, jotka auttoivat minua päivittäin. Kiitos kaikille huonoille ihmisille, jotka saivat ponnistelemaan enemmän, ja aivan erityisesti kiitos ystäville, jotka pitivät minut pinnalla myrskyistä huolimatta. Kiitos Belfastille, että sain olla täällä puoli vuotta.

Tunnelmia.

Valitin tätä elämäni sekamelskaa samalla, kun tungin viimeisiä irtonaisia tavaroita pahvilaatikkoon. Tavarat alkaa olla jo järjestyksessä, mutta kaikki päänsisäinen on täysin sekaisin. "Elämä on kuin legot. Välillä niiden pitää antaa sortua, jotta voi rakentaa jotain uutta." Tukeva ystäväni löysi taas oikeat sanat tähänkin kriisiin. "Ja voi niitä vähän syödäkin." Olin hetken hukassa, mutta sitten muistin hänen mamma-aivot. Niin, siellä ajatellaan nyt ihan eri näkövinkkelistä. Sain valokuvia värikkäistä rakennelmista ja vauvasta, joka tunki Dubloa suuhun. Ihania tyyppejä minulla.

Aivan yllättäen Belfast lakkasi tuntumasta hyvältä. Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että minä todellakin haluan lähteä täältä. Se oli erikoista, sillä siihen asti olin luullut tuntevani täsmälleen päinvastaista. Minä pidän tosi paljon tästä kaupungista, mutta täällä on kaikki mennyt aivan päin persettä, ihan alusta asti. Selvästi Universumi ei halunnut minulle minkäänlaista pysyvyyttä tänne. Voin jo lähteä, sillä jos jotain Maltalla opin niin sen, että puolen vuoden yrittämisen jälkeen voi jo ihan hyvin antaa periksi, jos ei vieläkään suju. Se on riittävästi yrittämistä.

Ei siis alkanut tämäkään vuosi kovin helposti. Mutta vielä on nuo 10 kk aikaa parantaa. Pohjalta on vain yksi suunta, ellei välttämättä halua kaivaa syvempää kuoppaa. En kaivele. Sitä paitsi olen ennekin sanonut, että se on hyvä, jos kaikki kura tulee päälle jo heti alkuvuodesta, niin voi sitten vain nauttia onnellisena sen loppuajan, koska kakkakiintiö on jo täynnä. 

Hannari istui eilen viimeistä iltaa kanssani ja siinä jutellessa minä ihan yllättäen tajusin mikä tämän ahdistavan olon aiheuttaa. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Mitä tapahtui muutama viikko sitten, kun tämä kokovartaloketutus alkoi? Minä aloitin tuon Italia-kirjan viimeistelyn! Suomessa tehtiin Salaseurakaverin kanssa diili, että molemmat saavat jättimäisen kirjoitusprojektinsa valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Koko tammikuun lusmuiltuani aloitin oman projektini helmikuussa, hitaasti mutta varmasti. Pari viikkoa sitten kuitenkin päätin, että haluan saada tekstin muokattua ennen kuin muutan pois Belfastista. Uusi alku ilman mitään roikkuvia projekteja.

Olen siis elänyt joka päivä menneisyyttäni. Uppoutunut elämäni ihanimpaan lomaan päivittäin. Muistanut jokaisen yksityiskohdan kuin olisin edelleen Italiassa. Haistanut ne tuoksut, nauttinut lämmöstä, tuntenut rakkauden, maistanut jäätelön. Niin syvällä tuo tarina jo minussa on. Onko siis ihme, jos normaali arki tuntuu tuollaisen jälkeen aina ihan tyhmältä? Kuka ei olisi mieluummin Italian auringossa?

Muisto viime kesältä, ilta Buranossa.

Lähtöjuhlat.

Minulla on ollut useita läksäreitä, koska olen muuttanut niin monta kertaa. Harvemmin kuitenkin ollut kahdet lähtöjuhlat samasta paikasta, tämä Belfast on silläkin tavalla poikkeus. Minun raskalaiset kaverit olivat sitä mieltä, että en voi muuttaa pois ilman juhlia. Viimeksi oli niin hauskaa. Ja viimeksi minä lähdin vain sieltä työpaikalta. Ihan hyvin perusteltu minun mielestä. Niinpä he päättivät tämän minun puolesta. Ihan hyvä, sillä minä olen huono päättämään asioita.

En tiedä kuinka juhlavaa meillä oli, mutta vietimme iltaa suosikkibaarissani, Kellyn kellarissa. Ihanista ihmisistä ja naurusta huolimatta ilta oli surullinen. Ainakin minulle, ehkä myös kavereille. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja iloinen uudesta työstä ja mahdollisesta asunnosta ja uudesta alusta uudessa kaupungissa, ei tämä lähdön haikeus katoa. Varmaankin, koska en yhtään halua lähteä. Minulla on nyt toinen ranne mukavasti ruhjeilla. It's not a good party if you can't see it the next morning. Vanha suomalainen sanonta, jonka juuri keksin.

Yritän vielä nähdä kavereita täällä, vaikka päivät käyvät vähiin ennen kuin loppuvat. Neljä päivää, se on melkein käsittämätöntä. 50% minusta on ihan oikeasti tosi innoissaan, mutta 40% ei ole, ja koittaakin kampata minut joka käänteessä. Se loppu 10% on taas ihan pihalla. Onneksi on punaviiniä. Se toimii iloliemenä, lohdutuksena ja rauhoittaa mukavasti. Yritän keskittyä oleelliseen. Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä ennen muuttoa ja heti muuton jälkeen. Mitä pitää tehdä ennen ensimmäistä työpäivää, mitä pitää hankkia ja keneen pitää ottaa yhteyttä. Välillä itku tulee väkisin silmistä, mutta sitten taas välillä olen vain niin kiitollinen kaikesta, että nauran ääneen. (Onko syytä huolestua?)

No, jotain ihanaa tähän loppuun kuitenkin, koska olen muuten niin sekava. Jos missään ei ole järkeä, niin muista Seal. Tuossakaan ei ollut kyllä mitään järkeä, mutta Seal on ihana.

Taidetta.

Kävin kämppikseni kanssa tuossa joku aika sitten taidenäyttelyssä. Hän vei sinne jotain papereita, taiteilija kun on itsekin. Katselin ihastellen muutamaa teosta siinä näyttelyosassa. Siihen viereeni tuli pariskunta, joiden kanssa aloimme jutella. Ihastelin yhtä teosta ja mietin, että miten ihmeessä se on tehty, erikoinen tekniikka. Vieressäni oleva nainen alkoi selittää hyvin yksityiskohtaisesti kuinka teos oli valmistettu. Katsoin hetken hölmistyneenä, mutta viimein aloin ymmärtää, että hän tosiaankin oli se taiteilija, joka tämän ihailemani teoksen oli luonut. 

Olin vielä enemmän ihmeissäni tästä hyvästä tuurista, että satuttiin näyttelyyn juuri siihen aikaan. Arvaa kuka oli intopiukeana, kun pääsi juttelemaan aivan oikean taiteilijan kanssa. Tosin sitä minä teen kyllä joka päivä, koska asun taiteilijan kanssa, mutta kuitenkin. Oli tämä nyt silti erikoinen käänne päivälle. Otin luvan kanssa pari huonoa kuvaa ja päätin, että ensimmäinen hankinta (heti kuulokkeiden jälkeen) on uusi kunnollinen puhelin, jossa on kunnollinen kamera.

Charissa Martin.

Kun tulin kotiin, pursusin luovuutta. Halusin heti välittömästi tehdä jotain luovaa. Niinpä virkkasin. Suunnittelin suuremmoisia teoksia, joista sitten voisin koota näyttelyn. Ensimmäisestä teoksesta valmistui heti 80 % jonka jälkeen tahti vähän hidastui. Kun innostus laantuu, tarvitaan se luova tauko. Tällä hetkellä teos on melkein valmis, enää puuttuu 20 %. 

Päätin antaa vähän edes armoa itselleni, sillä elämä on muuttunut aika paljon tuon näyttelyreissun jälkeen. Uusi työ ja muutto edessä, paljon kaikenlaista ajateltavaa. Minä kyllä pidän sen näyttelyn, ihan varmasti. Belfast on saanut minut taas luovaksi. Olen innostunut.

Löysin yhden laatikon pohjalta lapun. Näitä tällaisiä muistiinpanolappusia (eli Universumin viestejä) ei olekaan tullut vastaan aikoihin. Tämä oli kuitenkin hyvin ajoitettu, sillä minulla on nyt paljon kaikkea mietittävää. Mihin suuntaa elämääni vien ja mitä haluan tehdä. 

Ihminen ei pääse syvällisesti kokemaan elämänsä tarkoitusta,

jos hän ei ole valmis luopumaan tarpeettomista elämänalueistaan.

Hyvä neuvo.

P.S. Käy tutustumassa: charissamartin.co.uk

Toimintaa.

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin tapahtumaköyhiä. Kun ei ole töitä, ei ole pakottavaa tarvetta mennä minnekään. Minä olen just se tylsä tyyppi, joka ei hyödynnä tätä ihmeellisesti ilmestynyttä vapaata aikaa mitenkään. Kävin minä kerran keskustassa, mutta silloinkin alkoi sataa.

Melkein toivoin, että edes täällä Belfastissa tapahtuisi jotain hurjaa, kun tuntuu ettei omassa elämässä tapahdu yhtään mitään. Kukaan ei enää osoita mieltään missään. Uskovaiset eivät heittele polttopulloja. Autoja ei kaadeta ja polteta. Missä kaikki jännitys? Uutisista luin, että poliisia oli ammuttu ihan viime kuussa. Se meni minulta jotenkin kokonaan ohi. Minulta menee kaikki aina ohi. Eilen kuulin kirpputorilla radiosta, että miestä oli ammuttu jalkaan. Ilmeisesti sitä tapahtuu täällä tuon tuosta, joten sellaiset jutut ei nouse kovin vahvasti uutiskynnyksen yli.

Viime viikolla seurasin iltayöstä tunnin ajan taivaalla pörisevää helikopteria. Keittiön ikkunasta näin sen osoittavan valojuovalla maahan. Oli tilanne päällä. En tiedä etsivätkö jotain vai mistä oli kyse, mutta vähän erikoiselta se näytti. Tietenkin olen täysin uutispimennossa tämänkin osalta. 

Ehkä vika onkin minussa. Voisin hiippailla kaiket yöt etsimässä toimintaa, mutta sen sijaan otan äksönini leffojen muodossa kotona köllötellen. Tosin joskus kyllä heittäiydyn ihan mahdottomaksi ja virkkaan siinä samalla. Juu, omaa syytä elämän tylsyys. Olen kyllä alkanut tarkkailla ympäristöä vähän tarkemmin, kun viime viikolla tuli postiluukusta kirje poliisilta. Naapurissa oli vierailtu. Onhan tämä sentään Belfast, vaikka se nimi onkin jo menettänyt pelottavuuden.

Muutos.

Hyvää nimipäivää, Sipi!

Yksi pieni puhelu voi muuttaa kyllä kokolailla koko elämän. Olin melko varma, että saan sen hakemani työpaikan, koska en ole koskaan ollut saamatta hakemaani työtä. Minun työllistymisprosentti haastatteluista on edelleen sata. Se on melkein käsittämätöntä. Joko niin, että olen tosi hyvä tyyppi, tai sitten niin kuin ystäväni sen muotoili jo vuosia sitten "se kyllä puhuu itsensä sisälle ihan minne tahansa". Uskoisin, että totuus on jossain siinä puolivälissä.

Kämppis oli ahkera viikonloppuna. Teki koko talon kokoisen suursiivouksen. Pesi pyykkiä ja suunnitteli tulevan viikon. Minä sen sijaan söin suklaata. Ja katsoin innoissani Grayn Anatomiaa, kun löysin yhdeksännen tuotantokauden kirpparilta. Olin niin laiska, etten jaksanut edes laittaa ruokaa. Ei mennyt tasan energiat. Eilen se sitten kostautui. Koska lähtöni aiheuttaa toimenpiteitä myös muille, täällä kävi joku neito katsomassa huonettani ja tutustumassa asuntoon. Sitä ennen minunkin piti tietysti suursiivota huoneeni. 

Olen iloinen tulevasta muutosta. Kaikki on taas sekavaa ja ahdistavaa, mutta se on vain tilapäistä. Tosin olen hokenut tuota jo ihan liian pitkään, sillä tämä tilapäinen alkaa tuntua jo ihan liian tavalliselta. Jospa tällä kertaa kaikki menisikin hyvin. Työpaikka olisi sitä mitä on luvattu, koulutus opettavainen, kaupunki armollinen, koti lämmin ja hyväntuoksuinen. En minä kuitenkaan ihan kamalasti vaadi.

Lähden Belfastista haikeana. En ihan vielä, mutta sitten kun lähden, se ei tapahdu ilman sitä hiljaista hetkeä. Sitä sellaista, kun käy vielä viimeisen kerran huoneet läpi, tai kävelee hitaasti lähimpään markettiin ja koittaa painaa mieleen jokaisen kadunkulman. Kun hyvästelee ne ikävätkin muistot haikeana ja miettii, että ei se niin kamalaa ollutkaan. Muutos on pelottava ja se saa aina haluaamaan takaisin vanhan ja tutun, vaikka vanha ja tuttu olisi selvästi huonompi vaihtoehto. Lohdutan itseäni sillä, että tänne voi aina tulla takaisin, jos siltä tuntuu. Ainakin kyläilemään.

Korvakorut.

Ostin Italiasta kesällä Pink Floyd -korvakorut, sellaiset LP-levyt. Joku poika niitä teki kojussaan festarialueella. En tiedä mikä sai lopulta päätymään juuri näihin, sillä siellä oli monta hyvää artistia rivissä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli tietysti tarkoitettu niin.

Ennen Suomen reissua kävin viime hetken jouluostoksilla keskustassa. Voisin kirjoittaa kaikkea ihanaa joulumarkkinoista, sen valoista ja herkuista, mutta sen sijaan kirjoitan bussipysäkistä. Kotiin vievää kyytiä odotellessani viereeni tuli mies laukkuineen. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta hän oli tuijottanut minua kymmenen minuuttia ja miettinyt miten aloittaisi keskustelun. I like your earrings. Bussi ei koskaan tullut, joten juttelimme pitkään. Hän oli juuri tullut Skotlannista takaisin. Keskustelu meni jotenkin tosi syvälliseksi saman tien, mies tuntui heti omituisen tutulta. Vaihdoimme vielä numerot ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. 

En koskaan tavannut tuota miestä uudelleen. Mutta olemme soitelleet. Saan joka päivä ainakin yhden viestin. Pink, I'm thinking of you. Haluan vain jättää viestit huomioimatta, koska tuo ihminen ei yhtään sovi suunnitelmiini. I wish you were here. Minun pitää nyt vain keskittyä uuden työpaikan löytämiseen, ei mihinkään skottimieheen, vaikka hänellä kuinka olisikin maailman paras aksentti. We connected. Minä pidän nuoremmista miehistä, en vanhoista, en vaikka he olisivat muusikoita. I hope to hear your voice soon. 

Olen miettinyt monta kertaa, että miksi minun piti tulla tänne, kun kaikki on mennyt niin täydellisen pieleen aivan alusta asti. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, koko ajan joku haroo vastaan. Aivan kuin Universumi yrittäisi ajaa minua täältä pois, ihan niin kuin Maltalta. Sillä erotuksella, että minä rakastan tätä kaupunkia. 

Tänään mietin, että täällä ei ole minulle mitään. En voi jäädä Belfastiin, jos minulla ei ole töitä. Hannari ja Sipi eivät riitä syyksi jäädä, sillä elämä on kallista. Viime viikolla annoin viimein periksi ja laajensin työnhakualuetta. Tiedän, että minun on lähdettävä ja tuo tieto on saanut minut torjumaan muusikon kaikki ehdotukset. Olen luikerrellut pois kaikista tapaamisista. Tänään hän odotti minua keskustan bussipysäkillä melkein kaksi tuntia, ihan vain siltä varalta, että muutan mieltäni ja tulen sittenkin. I can't stop thinking about you.

En ymmärrä tätä ollenkaan. Sisäinen romantikkoni on varma, että tämä oli tarkoitettu juuri näin. Palaset lohksahtivat kohdalleen. Korvisten valinta, Belfastiin muutto, se bussi joka ei tullutkaan... Kaikella oli tarkoitus. Sisäinen pelkurini puolestaan on varma, että minun pitää nyt aivan ehdottomasti unohtaa tämä kaikki, koska mitä siitä nyt tulisi, jos löytäisin itselleni sopivan ihmisen täältä, kaikkien murheiden jälkeen. Sehän olisi aivan helvetin pelottavaa. Ajoituskin on täysin pielessä, minähän joudun muuttamaan ihan pian. I want to know you. Don't go. Minä nimittäin sain sen työpaikan.

Valinta.

Jotenkin tuntuu, että olen nyt sellaisen suuren valinnan edessä. Välillä tekisi mieli huutaa parvekkeelta (joka on kyllä vain kaksi lasiovea ja kaide), että eikö jo vois olla helpompaa! En tee niin. Joku kuitenkin huutaisi takaisin, että pää kiinni. Lämpökin karkaisi. Sitä paitsin Jim Rohn sanoi: "Älä toivo, että olisi helpompaa - toivo, että olisit parempi."

Minä rakastan kotiani. Viihdyn tässä asunnossa liian hyvin. Näen ikkunastani korkealle kohoavat niityt. Olen taas rakentanut suuren huoneeni kotoisaksi. Kämppiskin on mukava. Kaikki on kodin osalta täydellisesti. (No ei olekaan, mutta ei nyt puututa siihen.) Sen lisäksi rakastan tätä kaupunkia aivan älyttömästi. En tiedä miksi. Ihan tavallinen kaupunki, tavallisia kauppoja ja baareja. Ei tämä ole edes erityisen kaunis. Mutta sitten kuitenkin tunnen kuuluvani tänne. 

Rakastan niitä katuja ja kujia, joiden seiniin on maalattu valtavia asemiehiä ja iskulauseita. (Joskus harvoin myös kukkasia ja rakkautta.) Rakastan tätä helposti hengitettävää ilmaa. Hämäriä päiviä, jolloin auringon valo ei satu silmiin. Rautaisia lampaita ja paimenta, keraamista jättikalaa. Kaltereita, punaisia tiilitaloja ja piikkilankaserpentiiniä taloja ympäröivien muurien yllä antamassa illuusion vaarallisesta paikasta. Olen varma, että haluan jäädä tänne, ainakin joksikin aikaa. Ja sitten muistan haaveeni. Koti. Puutarha. Puuhapaja. Eli asiat, jotka eivät ole ollenkaan täällä. Tiedän sen täysin varmaksi. Ei täällä mitkään minitomaatit kasva. Tai pyykit kuivu ulkona. Belfast ei vie minua millään tavoin kohti unelmaani.

Englanniksi ollaan töiden välissä, kun ollaan työttömiä. Optimistisempi katsontakanta. On ollut yllättävän vaikea löytää töitä täältä. Selvästi en ole tehnyt tarpeeksi asian eteen, sillä kukaan ei ole vielä palkannut minua. Tänään tuli viimein se piste vastaan, että annoin periksi ja laitoin hakemuksen muualle kuin Belfastiin. Tein sen melko vastahakoisesti, mutta vuokra pitää maksaa säännöllisesti. Tosin ei tämä sama vuokra, jos saan tuon työn. 

Sain puhelun tunti hakemuksen lähettämisen jälkeen. Yhtäkkiä minun piti tehdä suuri valinta. Mutta kun juttelin tuon iloisen naisen kanssa, valinnan tekeminen ei ollutkaan enää vaikeaa, vaikka se tulikin eteen niin nopeasti. Olen mieluummin rahaa tienaava, kuin Belfastissa. Belfast ei vie minua kohti unelmaani, mutta raha vie. Joten pidä peukkuja, se ratkaiseva haastattelu on ensi viikolla.

Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Suomi.

Olen miettinyt suomalaisuutta. Se on ollut vähän teemana jo ehkä koko vuoden ajan, mutta erityisesti nyt viimeaikoina. Romaniassa suomalaiset oli vähissä, ja Italiassa asuva ystäväni on kyllä jo enemmän italialainen kuin mitään muuta, mutta Belfastissa tutustuin muutamaan suomalaiseen ihan sieltä parhaasta päästä. Se oli virkistävää niin monen kuukauden jälkeen. Töissä kyllä periaatteessa sai puhua suomea asiakkaiden kanssa, mutta vähissä oli nekin. Kun ei tapaa ollenkaan suomalaisia, sitä huomaa paljon selvemmin mitä suomalaisuus on, varsinkin sitten kun maamiehiä tulee taas vastaan. Ei ne stereotypiat aivan tuulesta ole temmattuja, mutta sekin on totta, että ulkomaille muuttaa yleensä ne suomalaiset, jotka eivät ole kotimaassa aivan täysin kotonaan. Egotrippi sen osasi pukea sanoiksi niin hienosti kappaleessa Matkustaja. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen mistä tässä puhutaan.

Yöllä linja-autossa

Yksi väsynyt matkustaja

Huuruisesta ikkunasta

Katsoo vaihtuvat maisemat

Laskee vastaantulijat

Pysäkit kun ohi vilahtavat

Tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla

Se oikea

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Aina matkalla jonnekin

Minne ikinä päätyykin

On puolitiessä jostain

Tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita

Niin kipeitä ja vaikeita

Ettei niistä puhumalla selviä

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran

Oot kyydissä aina

Aina

Aina

Aina

Meillä oli Belfastissakin aito suomalainen itsenäisyyspäivä. Mentiin porukalla syömään hienostoravintolaan, siis pelkästään me suomalaiset. Tapasin useimmat heistä ensimmäisen kerran, vaikka suurin osa olikin töissä samassa firmassa. Siideripissis kertoi törmänneensä yhteen heistä jo aikaisemmin päivällä ja sain kuulla, että he tunsivat minut jo peremmin kuin arvasinkaan. Joku oli tylsyyksissään lukenut tämän minun koko blogin alusta loppuun! Siinä on jo sitoutumista. (Lähtöjuhlissa sain myös palautetta, kun olin laiminlyönyt yhden tärkeän aiheen, mutta sitä virhettä tässä nyt korjailen. Nöyrimmät pahoittelu.) Ensitapaamiset on aina niitä pahimpia, mutta varsinkin jos joku tietää jo etukäteen kaikki toilailuni viimeisen kuuden vuoden ajalta... Oli siis mahdotonta antaa hyvä ensivaikutelma. Toisin sanoen, peli oli menetetty ennen aloitusvihellystä.

En nähnyt linnan juhlia tai Tuntematonta sotilasta, niin kuin en koskaan muinakaan vuosina. Luin jälkeen päin, että saamelaisasua oli paheksuttu. Siinäpä kai tärkeimmät sitten. Mutta pääasia kuitenkin, että saatiin edes vähän suomalaisuutta siihen päivään. Se tuntui omituisen tärkeältä. Juhlistin päivää vielä illalla monikulttuurisesti Tindermieheni luona, koska olen suomalaisuuteni lisäksi niin pirun kansainvälinen. Joka tapauksessa, ensi vuonna valmistaudun paremmin. Suomen lippu mukaan ja juhlavermeet. No, ainakin se lippu. Onko Belfastin väki messissä?

Suuria muutoksia.

Juhlin perjantaina viimeistä työpäivää. Mentiin siihen omituiseen baariin, johon ihastuin neljä vuotta sitten ja jonka vieressä asustin ensimmäiset päivät tänne tultuani. Ensinnäkin, tosi moni työkaveri tuli paikalle. Olin jo siitä iloisesti yllättynyt. Mutta sitten, kun myöhemmin menin Tindermiehen luokse ja luin Perhoskirjasta mitä he olivat minulle kirjoittaneet, niin itkuhan se siitä sitten tuli. En ollenkaan arvannut, että olen niin pidetty. Tuijotin ikkunasta Belfastin valoja ja tunsin omituista haikeutta. (Tindermies asuu yhdeksännessä kerroksessa - kyllä täällä on todistettavasti ainakin yhdessä talossa yhdeksän kerrosta.) Yhtäkkiä oli tosi selvää, että lähden pois. Ja vaikka tulenkin takaisin, tämä on vahvasti yhden aikakauden loppu. 

Kerroinko jo, että kaikki suomalaiset ja ranskalaiset kollegat saivat potkut? Niin, ei ollut välttämättä ne parhaat fiilikset toimistolla viime viikolla. Ja sitä suuremmalla syyllä oli aivan mahtavaa, että niin moni tuli minun lähtöjuhliin. Koska lähdössä onkin nyt yllättäen aika moni muukin. Mietin jo, että tämä on taas joku merkki, että ei kannata väkisin tänne jäädä. Mutta miksi täällä sitten viihtyy niin hyvin? Emmätajuu.

Aamulla sanoin sitten vielä yhdet hyvästit. Tindermies vei minut kotiin kaksipaikkaisella mustalla ratsullaan. Sain autossa puhelun ja iloinen naisääni kyseli olenko vielä koditon. Olin laittanut ilmoituksen nettiin silloin, kun asuntoa vailla olin. Se jotenkin unohtui, kun löysin tämän kodin Puusepän luota. Ja koska tämä oli tarkoitettukin vain tilapäiseksi asunnoksi, annoin sen ilmoituksen olla. Nyt sitten suunnitelmien muuttuessa se koko juttu unohtui. Olen siis lähdössä lomalle ensi tiistaina. Ensin matkaan Dubliniin, sitten Tukholman kautta Suomeen. Tulen takaisin vasta tammikuun puolella. Se tosiasia, että minulla ei ollut paikkaa minne palata ensi vuonna, jotenkin jäi näiden yllärijoukkopotkujen varjoon. Joka tapauksessa, kävin nyt katsomassa asuntoa. Pidin omistajasta, talosta ja kämppiksestä, joten nyt voi vetää yhden ongelma pois hoidettavien listalta. 

Enää on jäljellä yksi kysymys: Miksi ilma on täällä joskus niin paksun väristä?

Pikkujoulut.

Firman pikkujoulut on aina sellainen pelottava aihe. Olin valmistautunut tilaisuuteen etukäteen ostamalla asioita, kuten kengät, hameen, paidan, piilolinssit, koruja, laukun ja alusvaatteet. Höyhenetkin kynittiin uudelleen, mutta ei siitä paljon apua ollut. Kampaus oli vähän sinne päin, vaikka se onkin pääasia.

Päästiin töistä vasta kuudelta, mikä jätti valmistautumisaikaa tasan puoli tuntia. Vein jo aamulla tavarat Siideripissiksen asuntoon, jotta voidaan sitten mennä sinne heti töiden jälkeen laittautumaan. Lähempänä kuin oma koti. Hirveällä vauhdilla hepeneet päälle ja maalit naamaan. Taksi vei upeaan Titanicin juhlapaikkaan, joista jäi mieleen vain hissiportaat, jouluvalot ja epäilyttävät pikkupurtavat. Juttelin yhden ruotsalaisen kanssa, jolla oli sydämentahdistin ja erittäin voimakkaat mielipiteet. Ja sitten juttelin yhden italialaisen fyysikon kanssa, joka ei ollut töissä meidän firmassa, mutta käy kuitenkin näissä firman pikkujouluissa joka vuosi. Menimme yksille vielä Kellariin yhden 23-vuotiaan kollegan kanssa. En ole aivan varma, mutta luulen, että hän yritti aluksi ehkä iskeä minua. Annetaan anteeksi, sillä hän luuli, että olen 25-vuotias. Honest mistake. 

Kaiken kaikkiaan minulla oli aika tylsä ilta. En pidä juhlista, enkä todellakaan ymmärrä miksi piti nähdä niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen. Ei ollut taaskaan sen arvoista. Olen tehnyt saman virheen ennenkin. Jospa nyt opin. 

Juhlapettymyksen kruunasi se tosiasia, että kävelin kotiin ilman kenkiä.

Valintoja.

Tämän viikonlopun teemana taisi olla vanha nainen hunningolla. Ei pahasti, vaan hyvästi. Tarkoitus oli selvittää suunta elämälle tänä viikonloppuna. Sideripissis tuli istumaan iltaa perjantaina töiden jälkeen ja päätettiin yhteisuumin ja viinien avulla mihin suuntaa elämät jatkuvat. Paperit täyttyivät ja selkeys löytyi. Pientä pyllähdystä lukuun ottamatta me selvittiin illasta tosi hienosti. Järjettömän komea tumma mies haki yöllä, vei Siideripissiksen kotiin huilaamaan ja minut jatkoille. Taksi toi kotiin lauantaiaamuna klo 12. Oli hyvät jatkot. En moiti Tinderiä enää ikinä.

Olen joutunut miettimään valintoja. Onneksi löysin tuon samanmielisen toverin, sillä asioiden pohtiminen yhdessä on paljon mielekkäämpää. Kaikista täällä tapaamistani ihmisitä Siideripissis on se ainoa, joka tuntee Belfastin energian yhtä voimakkaan positiivisesti. Meistä voisi tulla hyvä tiimi. Minun hullut ideat ja luovuus yhdistettynä Siideripissiksen harkittuun järkevyyteen ja tomeraan toteutukseen. Oikeassa seurassa minäkin saan aikaan lähes ihmeitä. 

Valintoihin liittyen en voi olla suosittelematta  tätä  upeaa artikkelia, jonka Mentorini jakoi. Kun unohtaa kaiken sellaisen ahdistavan ja ärsyttävän mitä elämässäni on tällä hetkellä, huomaan, että kaikki loput onkin sitten aika mahtavasti. Minä sain raapustettua paperiini kaksi asiaa, jotka haluan. Kirja ja mies. Siinä lukee kyllä "miesten mies" mutta laitan sen punaviinin piikkiin. Ja kun on järkevä seuralainen, toteutuskin on yksinkertainen. Ensin pitää kirjoittaa, sitten julkaista. Sillä tavalla kirja valmistuu. Ensin pitää laittaa viesti, sitten mennä treffeille. Sillä tavalla saa miehen. Olen selvästi ajatellut, että tämä olisi jotenkin hirveän paljon vaikeampaa. Mutta se onkin aivan yksinkertaista.

Löysin tällaisen linkin pitkästä aikaa. Se oli yhtä valloittava kuin ensimmäisen kerran. Nauti!

Missä menee flirttailun raja?

Olen tässä miettinyt asiakaspalvelua ja flirttailua. Osittain koska minulla on asiakas, joka ehkä flirttailee. En ole aivan varma. Asiakaspalvelu tuntuu olevan jollain tavoin osa elämääni aina. Ellen tee työkseni jotain asiakaspalveluun viittaavaa, niin ainakin yritän selviytyä elämän haasteista ihmisten avulla. Täällä Belfastissa olen saanut pääasiassa hyvää palvelua. Välillä on vaikeuksia ymmärtää mitä ihmiset puhuvat, ja joitakin se tuntuu tympivän, kun joutuvat toistamaan sanomisensa. Harvoin kuitenkin. Mutta kyllä se varmasti minua tympii enemmän, kun en ymmärrä ensimmäisellä kerralla. Joidenkin aksentti on vain niin vahva. Ja minun ymmärrys heikko.

Töiden puolesta joudun venymään suullisesti jopa epämukavuusalueelle. Ja käytän nyt ihan tietoisesti tuollaista kammottavaa sanaa. Tähän vaikuttaa pääasiassa kulttuurierot. Nimenomaan minun päässä. En tiedä olenko minä sitten yksilönä vain niin juntti, mutta minusta asiakaspalvelu on hyvää silloin, kun minut huomioidaan, mutta jätetään rauhaan, kunnes toisin ilmoitan. Yleensä menen kysymään, jos tarvitsen apua. Mutta maailma ei toimi niin. Aina pitää harrastaa sitä small talkia. Se on kamalaa. Varsinkin puhelimessa. Varsinkin, jos itse on se, jonka pitäisi olla se osaava. Mutta olen oppinut. Pystyn höpisemään jo melkein mitä sattuu hyvinkin sujuvasti samalla kuin teen koneella sitä varsinaista työtäni. Tällainen multitaskaus on aina ollut minulle haastavaa. Minulla on sellaiset miehen putkiaivot. 

Mutta putkiaivot tai ei, minä olen ilmeisesti kova flirttailemaan. Mikä on sinänsä hauskaa, koska se on se juttu, jota en osaa. Minulle on myös sanottu, että flirttailua ei voi opettaa, sen joko osaa tai ei. Ja kuten sanottu, minä en osaa. Ja sitten kuitenkin muka teen sitä koko ajan. Ehkä flirttailu on vain sitä, että hymyilee ja on ystävällinen, kysyy ehkä jonkin kysymyksen ja kuuntelee vastauksen. Katsoo silmiin, kun puhuu toiselle. Sitä minä tosiaan teen paljon. Synnynnäinen flirttailija siis. Minä en kyllä tarkoita sillä mitään muuta kuin tavallista ystävällisyyttä. 

Minulla on tapana tarkkailla ympäristöä. Ja yleensä ympäristössäni on ihmisiä. Olen esimerkiksi usein tuijottanut vastapäätä istuvaa ranskista, jolla on ihanat korvat, tosin niitä ei näy luurien alta kovin usein. Minua kiehtoo ihmiset ja niiden yksityiskohdat. Tälläkin on niin ihanan ruskeat silmät ja aivan mahtava aksentti. Ranskiksella on myös hymykuopat, joita hän käyttää hyvin säästeliäästi. Jutut on tosi hauskat ja minä niille kyllä repeilen, mutta pöydän toisella puolella pokka pitää. Mietin mitä kaikkea hänen elämässä on tapahtunut. Milloin hän aikoo muuttaa asunnostaan, jossa on hullu mekastava naapuri. Milloin hän on viimeksi nähnyt siskonsa. Onko hän kertaakaan käynyt katsomassa Belfastin nähtävyyksiä. Tällaisia kysymyksiä päässäni pyörii, kun häntä katselen ja ilmeisesti puren alahuultani. Se on lapsuudesta asti ollut tapa, koska olen luonnostani helposti hermostuvaa tyyppiä. 

Huulien pureminen on työkaverini Grumpy Tessan mukaan alkukantainen vaisto, jonka tarkoituksena on saada veri kiertämään huulissa, jotta ne muuttuisivat punaisemmiksi, ja näin ollen houkuttaisivat miesehdokkaita. Ja selvästi nykyaikana tämä nyt siis katsotaan flirttailua.

Jos kaikki tällainen minulle tavallinen käytös tulkitaan flirttailuksi, missä menee se sallitun raja? Ja miten asiakkaani voisi sen tietää, kun on vain puhuttu puhelimessa ja lähetetty sähköpostia? Annanko minä ihmisille vääriä käsityksiä tahtomattani? Enkä nyt puhu niistä kavereista joilta saan humalaviestejä, vaan ihan yleisesti. Saanko minä edelleen olla oma itseni? Tämä on nyt niitä kysymyksiä mihin en ole löytänyt kunnon vastausta. Kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää. Onko ajatuksia?

Jännä käänne, osa 3.

Sunnuntaina sain viestin, että voisin mennä katsomaan asuntoa melko läheltä keskustaa. Puuseppä tarvitsi kämppistä. Pakistanilainen lupasi kuskata minut takaisin Belfastiin. Kerta kaikkiaan mahtava yksilö. Kävin tarkistamassa asunnon. Se oli tosi siisti, pieni mutta avara, ja makuuhuoneessa oli runsaasti kaappitilaa. Puuseppä vaikutti normaalilta, joten arvelin, että tämä on ihan hyvä. Kokeillaan kuukausi ja katsotaan sitten jatkoa. Koska kaikki tavarani olivat jo autossa, päätin jäädä siltä seisomalta. Se oli nopein muutto koskaan, sellaisella "tuumasta toimeen" periaatteella.

Vaikkakin osa tavaroistani on edelleen panttivankina Hullun talossa, olen kotiutunut melko hyvin. Siihen nähden, että koko elämä heitti taas kärrynpyörää. Työmatka lyheni, mikä on hyvä asia. Kämppisten lukumäärä väheni, mikä on hyvä asia. Lähikauppa ei myy alkoholia, mikä ketuttaa, mutta on silti hyvä asia. Naapurissa on musta kissa, joka vierailee ajoittain. Tiistaina se oli ovella odottamassa, kun tulin kotiin ja vaativasti ilmoitti halunsa päästä sisälle. Sitten se omistajan elkein kävi haistelemassa paikat läpi, tutustui uusiin tavaroihin ja lopulta poistui takaovesta. Aivan kuin se olisi tietoisesti tullut tutustumaan ja tekemään tupatarkastuksen. 

Elämä rauhoittui vähän, onneksi. Asiat tuntuvat sujuvan taas, ainakin osittain. En saa tavaroitani ulos, koska Hullu vaihtoi lukon myös vanhan huoneeni oveen, joten edes ihana entinen kämppis ei saa niitä minulle salakuljetettua. Mutta ajattelen asian niin, että nyt minulla on lämmin varasto tavaroille, joille ei vielä ole uutta paikkaa, vieläpä aivan ilmaiseksi. Ja kyllä ne sieltä sitten poliisin kanssa ulos saadaan, jos tarvitsee. 

Uusi asunto on oikeastaan aika kiva, tai siis se ON todella kiva. En vain ole varma haluanko alkaa rakentaa siitä kotia, koska viimeaikaiset tapahtumat ovet saaneet kyseenalaistamaan koko maan. Kaupunki on minusta edelleen ihana, enkä haluaisi lähteä, mutta eräänlainen tarjous tuli myös Romanian suunnalta, siitä kaupungista josta todella pidän. Ei vaan millään jaksais taas vaihtaa maata, vaikka tuntuukin, että olisin ollut täällä jo hyvinkin pitkään.

Sellainen jännä käänne kaikkien muiden lisäksi, että tässä kaiken keskellä sain hajotettua selkäni. Ensin se tyhmä työpaikan tuoli aiheutti kipuilua ja lopulta jättiläismatkalaukun nostaminen oli selälleni liikaa. Täydellinen ajoitus. Mutta löysin paikallisen kiropraktikon. Joka on kyllä kanadalainen, ja jonka isä on suomalainen. Mutta näiden kahden käynnin perusteella minä olen ollut hyvin rikkinäinen yksilö. Ensimmäinen kerta oli tuskainen ja se rutinan määrä oli käsittämätön. Heti jo kerran jälkeen jalat menivät saman mittaisiksi ja olkapäät samalle korkeudelle. Mutta miten vielä toisellakin kerralla kuului niin järkyttävä rutina ja rakse, se on yhä mysteeri minulle. Ensi tiistaina menen taas väänneltäväksi. Se sattuu taatusti, mutta se lähitulevaisuudessa häämöttävä kokonaiskuva auttaa kestämään tuskan.

Niin. Ei päästä Belfast helpolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta täällä on tosi kiva asua. Seuraavaksi teen elämänhaltuunottosuunnitelma. Koska nyt pitää tehdä suuria päätöksia. Lähteä vai jäädä, siinä vasta pulma.

Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla. 

Tärkeitä pohdintoja.

Belfastissa on paljon turisteja, tai meitä maahanmuuttaneita tilapäisasukkeja. Tänne tulee monet töihin vain vähäksi aikaa. Itsekin ajattelin olla vain pari vuotta, mutta kävi ilmi, että se on täällä jo pitkä aika. Onhan se totta, että täällä on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Mutta täällä on myös lämmitetyt talot ja sateen lisäksi aurinkokin paistaa joka päivä. Tämä on siis ihan katsontakannasta kiinni. Täällä ei ole itikoita. Eikä juuri muitakaan öttiäisiä. Vain pari pitkäjalkaista hämähäkkiä on löytänyt tiensä lämmittelemään minun huoneeseen. Täällä ei pala nahka, jos unohtaa rasvata naaman ja kävelee silti ulkona viisi minuuttia. Täällä on vihreää, siis kaikkialla. Sellainen täydellisen vehreä vastakohta kuivalle ja rumalle Maltalle. Melkein kaikissa taloissa on punaiset tiiliseinät, minä pidän niistä paljon. Meillä on käsittämättömän hienoja ja kirkkaita sateenkaaria. Joskus niitä näkee tuplana ja ne jakavat taivaan kolmeen eri väriin. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, vaikka sään puolesta mahdollisuudet synkkyyteen olisikin suuret. En tiedä johtuuko se noista vihreistä kukkuloista, jotka näkyvät kaikkialta - jopa kaupungin keskustasta, vaiko vain uutuudenviehätyksestä, mutta ainakin toistaiseksi täällä on ollut tosi vaikea olla huonolla tuulella.

Paikalliset ja turistit erottaa tosi selvästi ruuhkassa. Ei sen vuoksi, että me jotenkin näyttäisimme niin erilaisilta, mutta paikalliset väistävät väärään suuntaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä ja muut ulkkikset väistämme luonnostaan väärään suuntaan. Paikallisilla vastaantulijoilla on sellainen vahva vänkäysvoima minun oikealle puolelle, jonka minäkin alan jo sisäistää. Nykyään törmäilen pääasiassa vain turistien kanssa.

Mietin, että mikä tämän väistön aiheuttaa, tottumusko? Kun ajavat autollakin väärällä puolella. Jotenkin luulisi, että kävellessä vaikuttaisi enemmän se sama vaisto, joka määrää ihmisen tukijalan. Siis sen, kun kallistuu tarpeeksi eteenpäin, niin refleksinomaisesti toinen jalka loikkaa eteenpäin estämään kaatumista. Jostain syystä se on aina se sama jalka. Tai jos naamaa kohti lentää jotain yllättävää, niin yleensä se on minun vasen käsi sitä koppaamassa kiinni. Kyllä, olen tosi vasuri. Mutta tämä väistämisrefleksi onkin siis ympäristöstä opittua, koska sekä oikea että vasenkätiset ja -jalkaiset tekevät niin. Elämän pieniä ihmeitä.

Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.