Unelma.

Olen edelleen jatkanut aamusivujeni kirjoittamista. Yritän kirjoittaa joka päivä, vaihtelevalla menestyksellä. Se ajatus tarttui kirjasta Tie luovuuteen jo vuosia sitten, mutta olen siitä muovannut omanlaisen aamurutiinin. En tiedä onko se vienyt minua yhtään luovempaan suuntaan, vai olenko vain luonnostani aina ollutkin luova, mutta kyllä sieltä lähes joka päivä joku idea irtoaa.

Näin unta Marcosta ja heräsin omituiseen oloon. Se oli hyvä uni, mutta unet Italiasta saavat aina haikeaksi. Se taas sai ajattelemaan elämääni nyt. Jos Miestä ei olisi, mitä tekisin? Olen tavattoman onnellinen tässä ja nyt, juuri tällä tavalla, mutta entä jos tilanne olisi toinen, jos olisinkin tässä ja nyt yksin. Olisinko tässä? Mitä tekisin? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka yleensä paljastavat sen, mitä todella tahtoo. Senkin, mikä saattaa unohtua arjen kiireettömyydessä.

Kirjoitin listaa asioista mitä tekisin, mutta se alkoi vahvasti näyttää listalta asioita, joita teen nytkin koko ajan. Elämäni ei kai olisi kovin erilaista yksin. Hiljaisempaa ja tylsempää ja tyhjempää tietysti, mutta jos nyt unohtaa sellaiset. Keskityin ihan niihin perusjuttuihin. Mitä tekisin? Maksaisin loput velat pois. Tekisin taidetta ja tuotteita myyntiin. Kirjoittaisin. Siivoaisin ja järjestelisin. 

En ollut vieläkään tyytyväinen omaan vastaukseeni. Mitä tekisin toisella tavalla kuin nyt? Todennäköisesti olisin enemmän tekemisissä ystävieni kanssa. Matkustaisin veteraaniystäväni luokse Thaimaahan vähäksi aikaa, mutta en varmaankaan muuttaisi ulkomaille. En vähään aikaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna, en muuttaisi mitään tästä hetkestä, tästä elämästä. En vaikka asun täällä keskellä ei mitään. Erikoista. 

Muistui mieleeni yhden koulukaverin sanat, jotka hän sanoi, kun matkustin Italiassa ja kerroin veneretkestä Venetsian mainingeissa. Nuo sanat sopivat täydellisesti myös tähän hetkeen.

"Ilona, sä elät sun unelmaa!"

Näin on.

Hiljaisuus.

Minä rakastan aamuja. Aamut on se minun juttu. Jotenkin tuntuu, että olen parhaimmillani aina heti aamusta. Mutta tässäkin on tietysti mutta - aamut toimivat minulle pahaiten, kun olen yksin. Tai ehkä jonkun lempeän eläimen seurassa. Herään mielelläni aikaisin ihan vain, että saan viettää oman aamuni rauhassa. Se antaa suunnan hyvälle päivälle.

Hyvässä aamussa on ihanaa kiireettömyyttä, mutta parasta taitaa silti olla hiljaisuus. Ja nyt, täällä maalla, on niin hiljaista, että vaikka kuinka tarkasti pysähtyy kuuntelemaan, ainoa kuuluva ääni on päänsisäinen. Odotan ja kuuntelen. Läppärin tuuletin hurisee. Tilapäispöydän jalat narisevat aina, kun muutan nojaustani. Jääkaappi herää toisinaan viilentämään sisältöään. Näppäimet kopisevat sormieni alla. Muita ääniä ei ole. 

Tänä aamuna mieleeni tuli Dumbo, edesmennyt koiraystäväni Italiasta. Dumbon kanssa vietimme monta aamua yhdessä. Istuimme ulkorappusilla aamuauringossa, joimme italialaista kahvia (toinen meistä enemmän kuin toinen), katselimme seinillä pomppivia sisiliskoja, ja viinirypälepellon takaa nousevaa kirkontornia. Lämmin ilmavirta siveli kasvoja pehmeästi, vielä ei ollut liian kuuma. Ne olivat hyviä aamuja, hiljaisia ja rauhallisia. Ja niistä aamuista jäi hyviä muistoja, jotka kestävät mukanani ikuisuuden. 

Nyt kun mietin, niin minulla ei juuri ole vastaavia aamumuistoja. Thaimaa, Malesia, Malta, Irlanti, Romania... Kaikkialla aamut olivat melun täyttämiä. Liikennettä tai mekastavia ihmisiä, yleensä molempia. Huomaan nyt, että elämässäni on ollut suuri puute jo pitkän aikaa. Ehkä tänne maalle muutto ei ollutkaan hullumpi ajatus. 

For now she need not think of anybody. She could be herself, by herself. And that was what now she often felt the need of - to think; well not even to think. To be silent; to be alone. All the being and the doing, expansive, glittering, vocal, evaporated; and one shrunk, with a sense of solemnity, to being oneself, a wedge-shaped core of darkness, something invisible to others... and this self having shed its attachments was free for the strangest adventures.  -Virginia Woolf-

Tunnelmia.

Valitin tätä elämäni sekamelskaa samalla, kun tungin viimeisiä irtonaisia tavaroita pahvilaatikkoon. Tavarat alkaa olla jo järjestyksessä, mutta kaikki päänsisäinen on täysin sekaisin. "Elämä on kuin legot. Välillä niiden pitää antaa sortua, jotta voi rakentaa jotain uutta." Tukeva ystäväni löysi taas oikeat sanat tähänkin kriisiin. "Ja voi niitä vähän syödäkin." Olin hetken hukassa, mutta sitten muistin hänen mamma-aivot. Niin, siellä ajatellaan nyt ihan eri näkövinkkelistä. Sain valokuvia värikkäistä rakennelmista ja vauvasta, joka tunki Dubloa suuhun. Ihania tyyppejä minulla.

Aivan yllättäen Belfast lakkasi tuntumasta hyvältä. Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että minä todellakin haluan lähteä täältä. Se oli erikoista, sillä siihen asti olin luullut tuntevani täsmälleen päinvastaista. Minä pidän tosi paljon tästä kaupungista, mutta täällä on kaikki mennyt aivan päin persettä, ihan alusta asti. Selvästi Universumi ei halunnut minulle minkäänlaista pysyvyyttä tänne. Voin jo lähteä, sillä jos jotain Maltalla opin niin sen, että puolen vuoden yrittämisen jälkeen voi jo ihan hyvin antaa periksi, jos ei vieläkään suju. Se on riittävästi yrittämistä.

Ei siis alkanut tämäkään vuosi kovin helposti. Mutta vielä on nuo 10 kk aikaa parantaa. Pohjalta on vain yksi suunta, ellei välttämättä halua kaivaa syvempää kuoppaa. En kaivele. Sitä paitsi olen ennekin sanonut, että se on hyvä, jos kaikki kura tulee päälle jo heti alkuvuodesta, niin voi sitten vain nauttia onnellisena sen loppuajan, koska kakkakiintiö on jo täynnä. 

Hannari istui eilen viimeistä iltaa kanssani ja siinä jutellessa minä ihan yllättäen tajusin mikä tämän ahdistavan olon aiheuttaa. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Mitä tapahtui muutama viikko sitten, kun tämä kokovartaloketutus alkoi? Minä aloitin tuon Italia-kirjan viimeistelyn! Suomessa tehtiin Salaseurakaverin kanssa diili, että molemmat saavat jättimäisen kirjoitusprojektinsa valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Koko tammikuun lusmuiltuani aloitin oman projektini helmikuussa, hitaasti mutta varmasti. Pari viikkoa sitten kuitenkin päätin, että haluan saada tekstin muokattua ennen kuin muutan pois Belfastista. Uusi alku ilman mitään roikkuvia projekteja.

Olen siis elänyt joka päivä menneisyyttäni. Uppoutunut elämäni ihanimpaan lomaan päivittäin. Muistanut jokaisen yksityiskohdan kuin olisin edelleen Italiassa. Haistanut ne tuoksut, nauttinut lämmöstä, tuntenut rakkauden, maistanut jäätelön. Niin syvällä tuo tarina jo minussa on. Onko siis ihme, jos normaali arki tuntuu tuollaisen jälkeen aina ihan tyhmältä? Kuka ei olisi mieluummin Italian auringossa?

Muisto viime kesältä, ilta Buranossa.

Kirje.

Sain kirjeen itseltäni 10 vuoden takaa. Tämä oli kyllä aivan ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, ainakin toistaiseksi. Tasan 10 vuotta sitten ystäväni Sanna oli viettämässä uuden vuoden vaihtumista kanssani, se oli silloin uljas 2007. Kirjoitimme kirjeet itsellemme. Tänään Sanna kävi pyörähtämässä kirjeen vaihdon verran. Sain siis ajatuksia menneisyydestä. Aikamoista.

Luin kirjeen hieman jännityksellä. Arvelin, että siellä on jonkinlaista noottia Suomessa asumisesta. Muistelin, että se oli aika yleinen valituksen aihe silloin. Mutta se olikin jotain aivan muuta. Se pysäytti. Olen sinä 10 vuotta sitten. Se oli hauska kirje, ihan selvästi minä olin silloin hauska. 

Mutta kaikesta paistoi silti läpi suru. Olin onneton silloin, enkä tiennyt miten sitä muuttaa. Kirjoitin rehellisen tilannekatsauksen. Tunnistan usemmat piirteet yhä itsestäni, ja osa elämän asioista on yhä ennallaan. Kirjoitin ystävistäni, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Nyt heistä ei juuri kukaan kuulu elämääni, ainakaan niin paljon, edes Italian Hanna. Se teki minut aika surulliseksi, mutta sellaista se elämä kai on. Ihmiset kasvavat erilleen. Ja nyt minulla on uusia ystäviä, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä.

Kirjoitin haaveistani. Ja suunnitelmista. Kirjoitin myös tosi paljon Italiasta, kuinka ollakaan. Se on ollut minulle valo tunnelin päässä. Sen voimalla minä selvisin, nyt sen tiedän. Valmistuin ja lähdin matkalle ja sen jälkeen ei mikään olekaan ollut samalla tavalla. 

Ehkä eniten yllätti se millä tavoin kirjoitin minulle. Nöyrästi ja toiveekkaasti. Halusin aidosti hyvää. Vaikka olinkin silloin vähän huonossa tilanteessa elämässäni, osasin valita kauniita sanoja, sellaisia mitkä arvelin ilahduttavan minua sitten myöhemmin. Ja tänään ne ilahduttivatkin. Se oli rohkaiseva kirje. Vakuuttava ja leikkisä, kuin ystävälle kirjoitettu. En enää muista mikä tämän tarkoitus oli, mutta kyneleet nousivat silmiin ja hymy jäi kasvoille pitkäksi aikaa. Tuli sellainen tunne, että minä taisin olla kyllä aika hyvä tyyppi. 

Lopetan tämän kirjoituksen nyt samoilla sanoilla kuin lopetin tuo kirjeeni 10 vuotta sitten:

No, kuinka olen pärjännyt? :) 

Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Viimeistä viedään.

Ystäväni sanoi muutama päivä sitten hauskasti: "Tuntuu itsestä kyllä, että on vähän tullu haaskattua vain aikaa, kun lukee mitä kaikkee sie oot tehnyt." Se oli hauskaa tietysti vain minulle. Koska tuollaiset kommentit saavat minut tuntemaan täsmälleen päinvastaista. Olen saanut vaikka mitä hienoa aikaan. Aina ei tunnu siltä, oikeastaan voisi sanoa, että melkein ikinä ei tunnu siltä, joten kiitos vain tuostakin palautteesta.

Se syy, miksi eilen sanoin, että Povero Marcon yhteydenotto oli ironista... Tänään on minun viimeinen ilta Italiassa. Huomenna vaihtuu kuukausi ja koko kaikki elämässäni. Kauhean dramaattiselta kuulostaa taas. Mutta kyllä moni asia muuttuu oikeasti. Kesä vaihtuu syksyyn, kuin kytkimestä. Minun kotimaa vaihtuu, kuin...lentokoneesta. Arvaa minne nyt menen? Annan kaksi vihjettä.

Vihje nro 1:

Tämä uusi tuleva mottoni:

Vihje nro 2:

Ja sitten tämä öö asia, joka tuli vastaan, kun pyöräilin yli 40 kilometriä.

Nyt minä maalaan naamani ja vedän koltun niskaan, sillä matkaan Irman luokse. Ihana Conten perhe halusi järjestää minulle barbeque-läksiäiset. Kuka voisi vastustaa hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja hyvää viiniä? En minäkään. Tästä illasta olisi voinut tulla haikea, mutta ei tule. Ihania ihmisiä minun elämässä. Kiitos Italia!

Burano.

Voisi pitää sellaisena yleispätevänä sääntönä, että jos ja kun et kuule minusta, minulla on mukavaa. No news is good news, niin kuin sanotaan.

Asun talossa, joka toimii myös Airbnb huoneistona. Täällä on siis samaan aikaan ollut muitakin tyyppejä. No, tuohon naapurihuoneeseen ilmestyi semiamerikkalainen moottoripyöräilijä. Törmättiin sattumalta tarkoituksella tuossa ovella ja vaihdettiin muutama sana. Olin jo menossa nukkumaan, kun hän vielä oven raosta hihkaisi, että voinko kysyä jotain...? Suomalaisuuteni askarrutti. Se oli sitä small talkia, jota en hallitse. Hän kertoi myös vähän vaivaantuneena, että on juuri eroamassa. "Really? Oh, congratulations!" hihkaisi minun ajattelematon suuni. Mies repesi totaalisesti. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koska muut olivat jo nukkumassa, hän kutsui minut huoneeseensa. Höpöteltiin kaikenlaista, hän pääasiassa nauroi minulle (vaikka väitti nauravansa minun kanssani). Ei tuntunut siltä, että oltais tavattu aikaisemmin tässä tai muissa elämissä, mutta jotenkin se samanlaisuus yllätti. Hämmentävän samikset. Ehkä juuri sen takia meillä oli todella hauskaa. 

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että lupauduin hänelle oppaaksi Venetsiaan. Sokea opastaa sokeaa. Aamuvarhaisella tepastelimme keskustaan, odotimme junaa jutellen ja nauraen. Halusin käydä vielä kerran Venetsiassa, joten mukavampihan se on mennä hyvässä seurassa. Oli tuhannesti hauskempaa, kuin niillä treffeillä pari päivää sitten. 

Morjestin tuttuja paholaisen ravintolassa ja pääsin elämäni ensimmäisen kerran Vaporettoon. Matkasimme Buranon saarelle katsomaan vinoa tornia, värikkäitä taloja ja kuuluisaa pitsiä. Takaisin tullessa lippuluukku oli jo mennyt kiinni, eikä meillä tietenkään ollut paluulippua. Ei myöskään millään saatu tolkkua siitä lippuautomaatista. Kun kysyin neuvoa koneen käyttöön viereisen ravintolan tytöltä, hän sanoi: "Menkää siitä alta vain, kukaan ei koskaan tarkista lippuja." Vähän aikaan äimisteltiin, koska rehellisyys puski liikaa läpi, mutta lopulta menimme parin turistin perässä, kun heidän lippunsa avasi oviluukut. Sitten ihailimme auringonlaskua paatin reunalta ja tunsimme itsemme kriminaaleiksi. Älyttömän hauska uusi tuttavuus tämäkin. Matkustamisessa ja tällaisessa päämäärättömässä elämässä on kyllä puolensa. Tapaa aina niin ihania ihmisiä.

Ja ihanista ihmisistä puheen ollen... Muistatko Povero Marcon? Jos olet lukenut juttujani alusta asti, saatat muistaa sen jumalaisen olennon, joka varasti sydämeni silloin, kun matkustin Italiassa kirjoittamassa. Ihmeellinen on tämä maailma, sillä Marco otti yhteyttä. Nyt. Tämä on sitä ilonan arkipäivän ironiaa. Meidän piti tavata eilen, mutta sitten auto tuli esteeksi. Unelmatreffit peruuntuivat ja olin aivan murtunut. En voi käsittää miten se mies sai muutamalla viestillä minut taas niin sekaisin. Melkein suututtaa. Tai suututtaakin, koska ei sitten kuitenkaan onnistuttu tapaamaan, joten menin sekaisin ihan suotta.

Hämärtyvä ilta Buranossa.

Kuvat eivät tee oikeutta, paikka oli niin huikea.

Aito buranolainen pitsirouva.

Valkoinen mies Afrikasta.

Elämä jatkuu.

Luulin jo, että elämä hieman rauhoittuisi, mutta ei.

Oltiin suomalaisen kaverini kanssa Piavella uimassa. Mukana meillä oli kaksi pientä koiraa. Rakennettiin uskomattoman hieno maja oksista ja vaatteista, jotta en käristy kokonaan. (No hyvä on, se oli kaksi oksaa, pyyhe ja mekko... Mutta kyllä se vähän suojasi.) Sitten uitiin taas, sen minkä uskalsi. Vesi oli kylmää, mutta enemmän huoletti se virtaus, joka oli aika vahva. Meillä kävi sellainen ikävä pieni läheltäpititilannekin, kun iso irtokoira säikäytti toisen pikkukoiran joka lähti uimaan pakoon ja viuhahti virran mukana. Hetken verran ehdittiin säikähtää, mutta onneksi virtaus hellitti mutkan jälkeen sen verran, että pikkukoira pääsi takaisin rantaan. Joo eiköhän nää jokiuinnit ole mun osalta sitte tässä.

No jos ei siinä vielä ollut draamaa tarpeeksi, niin seuraavana yönä Italiassa oli maanjäristys. Kuulin tästä vasta aamulla velikullalta Suomesta, koska asun sen verran ylhäällä, että meillä ei heilunut. Mikä on hyvä, koska talo on vanha. Ja ne oli ne vanhat talot jotka siellä sortuivat ja tappoivat ihmisiä. Rankka yö ja rankka päivä. Järistys ei ollut kovin vahva, mutta vanhat talot ovat täällä heikkoja. Pisti vähän miettimään uudelleen sitä haavetta vanhasta talosta jonka sitten remontoin. Sellainen ei välttämättä täällä Italiassa ole se paras ratkaisu. Mutta minulla on siis kaikki hyvin tämän osalta.

Illalla oli sitten ne treffit. Tai no, mentiin uuden tuttavuuden kanssa Jesoloon. Ensimmäisenä merelle uimaan, koska nyt vielä voi. Vesi oli ihanaa, vaikka aaltoja ei ollut paljon ja nousuvesi oli vasta tulossa, joten sai kävellä aivan älyttömän pitkälle ennen kuin sai vettä tarpeeksi alleen. Takaisin tullessa se sitten tietysti unohtui, ja kun oli kaukana rannasta. Alkoi mietityttää omat uintivoimat, kunnes tökkäsin polvella pehmeään hiekkaan. Ainiin, matalikko. Meressä uimiseen en kyllästy koskaan.

Käytiin syömässä hyvät pizzat ja sain jälkiruoaksi lasillisen punaviiniä. Ja voin kertoa, että se oli ihanan kylmää. Suomessa ne kaikkitietävät viini-ihmiset minulle aina nauroivat, kun pistin punkun viilenemään jääkaappiin. Mutta sen kuuluu olla kylmää, ei lämmintä! Tiedoksi vain, se huoneenlämpöinen viini tarkoitti niitä huoneita, joissa ei ollut lämmitystä. 

Käytiin katsomassa sitä paikkaa mihin tuo vierestä menevä Sile-joki päättyy. Sain myös historian oppitunnin; nyt tiedän missä oli Italialaiset sotilaat ja missä saksalaiset ja itävaltalaiset, mihin suuntaan ammuttiin ja mitä missäkin tapahtui. Se oli oikeastaan kyllä aika siistiä. Siis ei sota, vaan se tarinoiden kuuntelu, varsinkin kun sen kuulee niin mahtavalla italialaisella aksentilla. Maailmansodat on täällä jotenkin vieläkin niin lähellä. Ja italialaiset varsinkin pitävät muistoistaan kiinni. Erityisesti nyt, kun veneellä tulee mereltä sen tuhat miestä päivässä tänne sotkemaan kuvioita omilla uskonnoillaan ja kulttuureillaan. Ei jäänyt epäselväksi, että italialaisia vituttaa tämä tilanne. (Pahoittelen kielenkäyttöäni.) Opin myös vallitsevasta ja lähes menneestä Berlusconin politiikasta, ja kuinka ihmiset kalastavat rannalta ihmeellisten pimeässä hohtavien onkimien kanssa. Sitten katseltiin vielä tähtiä, satelliitteja ja aaltoja. Aika ihana ilta.

Nautiskeltiin tuota majakkaa vastapäätä, joen toisella puolella.

P.S. Kuvasta ei erotu, mutta se Piave-joki laskee tuonne toiselle puolelle Jesoloa, senkin opin eilen. Ja ne sotajutut eivät siis olleet treffikaverini muistoja, vaan aikaisempien sukupolvien. Ihan vain selvennykseksi. :)

Elämää.

Pahoittelen hiljaiseloa. Tosin mikään täällä ei ole ollut kovin hiljaista. Tässä on vietetty elämäni puuhakkaimmat pari viikkoa. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut niin paljon, etten itsekään uskoisi ellen olisi ollut mukana. 

Lyhyt versio:

Näin Alpit, valtavia vesimyyriä, laivojen hautausmaan, kädestä syövän joutsenen, oikeita italialaisia sotilaita, laguunin, lähes aidon merirosvolaivan, huoria, vaahtobileet, vuoristotunneleita, hippifestarit, punaisen täysikuun, vuoristoaaseja, upean maaseudun, vihaisen skorpioonin ja ihania vanhoja italialaiskyliä. Uin joessa, järvessä ja meressä, juhlin 87 v. synttäreitä, kiipesin vuoren huipulle ja poljin pyörällä yli 40 kilometriä (yhden päivän aikana). Melko paljon kaikenlaista.

Pidempi versio:

Kaikki alkoi siitä, kun Susanna kysyi haluanko lähteä hänen mukaansa fillaroimaan Fagarén kylälle. No joo, why not. Matka oli pitkä mutta kaunis. Varastettiin evästä suoraan omenapuista ja ihailtiin maisemia, jotka ei kuvissa kyllä näytä ollenkaan samalta. Mutta jos joskus haluat lähteä pyöräilemään Pohjois-Italian maaseudulle, niin todellakin kannatan ajatusta.

Unelmien pinkki talo.

Perille päästyä yllätin itseni ja todellakin uin jääkylmässä Piave-joessa. Kyllä. Minä! Menin virtaavaan veteen ja sukelsin. Monta kertaa. Halusin välttämättä mennä joen yli ja hakea sieltä toiselta puolelta kiven mukaan muistoksi. Helpommin sanottu kuin tehty, virta oli mielettömän voimakas, vaikka vettä oli alle vyötärön. Pohjan kivet oli kivuliaita ja jalka ei koskaan osunut sinne minne suunnittelin. Mutta minä tein sen. Ja nyt minulla on kaksi kiveä joen toiselta puolelta. Ja sitten poljettiin takaisin. 4 km ennen Trevisoa Susanna viimein kertoi, että ollaan poljettu jo 40 kilometriä... En minäkään voinut sitä uskoa. Enkä varmasti olisi matkaan lähtenyt, jos olisin tiennyt matkan pituuden aamulla.

Seuraavana päivänä käytiin vuorilla. Tuolla jossain korkealla on muutama pieni jäisen kylmä järvi, jotka muodostuivat, kun vuorien reunat sortuivat Piave-joen päälle vuosia sitten. Joki muutti muualle, järvet vain jäi. Minä menin ja uin yhdessä niistä. Se oli mukavan rauhallinen päivä. Tapasin myös aaseja, jotka pitivät kovaa meteliä. Kipusin vuoren huipulle, ihan vain koska... No miksi ei? Oltiin jo valmiiksi niin korkealla. Halusin ottaa valokuvan maisemista. Ja jos kerran vuodessa ottaa selfien, niin se kannattaa ottaa vuoren huipulta. Tarkkaavainen huomaan tuolta taustalta pilvien seasta Alppien huiput. 

Jäinen järvi.

Allekirjoittanut suosion huipulla.

Seuraavana päivänä oli taiteilijamummon syntymäpäivä, jota juhlimme merellä. Vanhin ystäväni on elänyt tällä pallolla jo 87 vuotta. Minusta se on aika kunnioitettava määrä vuosia. Näistä juhlista johtuen päädyin Italian armeijan yhä suljetulle sotilasalueelle, joka nykyään on varattu vain sotilaskaravaanareille. Totta se on, en voisi keksiä tällaista. Täytyy sanoa, etten ole koskaan aikaisemmin joutunut niin tarkkaan syyniin mentyäni leirintäalueelle. Mutta ranta oli aivan mieletön, lilluin aalloissa tunteja, otin aurinkoa ja nautin elämästä. Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Rannassa kävi merirosvolaiva, ja ylisuloinen tumma poika järjesti hiekkalinnakilpailun, sekä jonkinlaisen tanssiohjelman, jonka osallistujista 95 % oli nuoria hyväkehoisia miehiä. Ihailin heitä vähän etäämpää alloista. Myöhemmin meille järjestettiin vaahtobileet. Kaikki tämä siis hämmentävästi sotilaallisesti vartioidulla alueella.

Vaahtobileet. Mummo odotti asuntovaunussa.

Merirosvot ja hiekkakrokotiilit.

Jos ui joessa, järvessä ja meressä, niin vaihtoehdot on aika lailla käytetty. Mutta pääsin kokemaan vielä laguunin. En uinut siellä, koska se on laguuni, mutta näin harvinaisia lintuja. Ihmeellinen paikka. Eniten ihmetytti miksi se on niin ihmeellinen, kun eihän siellä ole juuri mitään nähtävää, mutta onhan se erikoinen luonnon pala. Ja se miten ihmiset voivat elää ja asua tuollaisessa on varsinkin mysteeri, jota en ymmärrä. Mutta niin se vaan on.

Aitoja laguuni-ihmisiä.

Pari pävää tämän jälkeen lähdin kavelylle ja eksyin, kuinkas muutenkaan. Mutta aina kun eksyy, löytää jotain uutta ja ihmeellistä. Tällä reissulla näin kaloja ja sorsia syömässä samaa pullaa hylättyjen laivojen luona. Se oli mystinen paikka. Ymmärtääkseni jonnekin rakennettiin siltoja ja paatit eivät enää päässeet jokea pitkin pois. Tai veden pinta laski tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ne laivat vain jätettiin kuolemaan. Ja sitä ne ovat tunnollisesti tehneet jo vuosia.

Menneisyyttä.

Kaikenlaista siis tapahtunut. Olen koittanut elää. Nauttia jokaisesta päivästä. Koska näitä päiviä täällä Italiassa ei ole enää kovin montaa. Niin, taas olen menossa. Jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Tänään eksyin taas. Ja myöhemmin kotiin tullessa otin kuvia niistä jättimäisistä vesiotuksista. Ja sen seurauksena minulla on perjantaina treffit. Ihmeellistä tämä elämä. Lupaan kirjoitella kuulumisia useammin tästä eteenpäin.

Tähän loppuun on pakko lisätä teinivuosien lempparileffan lainaus:

Se aika vuodesta.

Tämä kaupungissa asuminen muutti elämääni kaiken kaikkiaan ei yhtään mitenkään. Sain kyllä oman huoneen ja oma rauhan (tavallaan) ja sain laittaa osan vaatteista kaappiin ja pääsin kauppaan. Mutta herään yhä kello neljä kukon kiekumiseen. Niin, en minäkään sitä oikein voi käsittää. Ilmeisesti täällä ihan keskustan tuntumassakin on aivan normaali pitää kanoja. Ja sitä pirun kukkoa. Kun kukko viimein hiljenee, talon hännätön alzheimer-kissa herää ja hätääntyy, kun on aivan keskenään ja häntäkin puuttuu, joten hän tulee huutamaan oveni taakse kunnes avaan sen, ja näytän naamani. Kissa katsoo minua kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt, ja poistuu hämmentyneenä paikalta. 

 

Olen nyt vakavasi harkinnut ruutiinien hankkimista. En ole ihan vielä sellaisia löytänyt. Kirjoittaminenkin on jäänyt, koska ei todellakaan ole sellaista hyvää työpistettä. Tässä minipöydän äärellä pystyy naputtamaan juuri ja juuri tunnin, ennen kuin alkaa särkeä jokapaikkaa. En valita, vaan otan sen selvänä merkkinä siitä, että pitää hyppelehtiä ja jumppailla tosi usein.

Nämä aikaiset aamun ovat saaneet miettimään kanajuttuja. Kun Suomessa oli aina niin tosi tärkeää ostaa niitä vapaan kanan munia. En tiedä oliko ne sen paremman makuisia, mutta tuntui, että kanoilla on kivempaa elellä sillä tavalla. Nyt en tiedä mitä ajatella, kun olen nähnyt hyvin läheltä mitä ne vapaat kanat sitten puuhastelevat. Sattumalta todistin kuinka jättiläismäinen kukko raiskasi siipirikkoa kanaparkaa, joka huusi kuin päätä leikattais. Muut kanat vain kaakattivat siinä vieressä. Miehet... Ei ollut vapaana eläminen tuolle kanalle ainakaan eduksi. Vai oliko se vapaa alun perinkään? Ei ole helppoa elää hirviömiehen kanssa, jolla on muita naisia häkki täynnä.

Tänään on taas tulossa hellepäivä. Istun sisätiloissa, koska jopa tämä kuuma huone on viimeämpi kuin ulkotila, ainakin tällä hetkellä. Mainittakoon vielä, että istun Neste Rally Finland T-paita päällä. Ostin sen muutama vuosi sitten, kun vietin ihanaa aikaa tukevan Emma-ystävän seurassa ja yhdessä nautittiin paikallisesta rallihuumasta. Kuuntelen ralliradiota. Tämä on se ainoa aika ja syy, joka saa kerta toisen jälkeen kaipaamaan takaisin Suomeen ja vanhalle kotikylälle. Ensi kesänä en jätä tätä väliin, en varmana.

Ainiin, venetsuelalainen ystäväni leikkasi minulle kesätukan. Sellaisen hyvin vähänhiuksisen ja siilimäisen. Suomessa se tuntuisi varmasti vähän oudolta näin elokuun kynnyksellä, mutta täällä on kesä vielä muutaman kuukauden, joten katsoin aiheelliseksi. Jotain muutosta oli saatava. Kun ei tiedä mitä tehdä, täytyy tehdä muutos. En ole vieläkään ollenkaan varma, että haluan jäädä Italiaan. Halusin tänne niin pitkään ja nyt sitten viimein tänne tulin... Tuntuu, kuin se ns. tavoite olisi nyt täytetty. Monien mutkien kautta viimein toteutin haaveeni. Mutta mitäs nyt sitten?

Pieni paikanvaihdos.

Jos tänään on tiistai, niin minä olen ollut jo viikon verran täällä maalla. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun tuntui edes vähän tavalliselta... Varmaankin, koska lähes kirkkaalta taivalta porottava aurinko nostatti lämpötilan reippaasti yli kolmen kympin ja piti pääasiassa istua sisätiloissa, koska tämä talo on mukavan viileä. (Mukavan nyt - talvella käyttäisin eri termiä.) Istuin aamulla pihalle virkkaamaan ja viidessä minuutissa alkoi nahkaa punottaa. Tätä minä tein täällä 15 vuotta sitten, istuin pihalla ja virkkasin. Se oli tänään ihan yhtä ihanaa kuin silloin.

Parasta uudessa elämässäni tähän mennessä:

Ihana Conten perhe, jonka luona olen saanut olla

Maaseudun rauha (mikä tosin ei tarkoita hiljaista täällä Italiassa)

Huippuhyvä ruoka, jota olen syönyt aivan liikaa

Ihanan kostea ilmasto, jossa on helppo hengittää

Ystävälliset ja avuliaat ihmiset

Italian kielen oppimista, vaikka paikalliset puhuvatkin vain Veneton murretta

Yöt ja unet, jotka vievät yksi kerrallaan kauemmaksi Romanian huolista

Tänään vaihdan toiseen paikkaan. Siirryn tuonne kaupunkiin, sain sieltä huoneen pariksi viikoksi. Eli ostin itselleni lisäaikaa päättää mihin suuntaan haluan tästä jatkaa. Kun sekin on vielä vähän epäselvää. Mutta ei ollenkaan yllättävää.

Paikan vaihdon hyvät puolet:

Saan oman huoneen ja oma rauhan
Saan laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää enää matkalaukusta
Pääsen lähelle keskustaa ja kauppaan, josta voin ostaa sitruunaa ja soodaa
Voin aloittaa rutiinimaisen elämän ja jatkaa kirjoittamista

Ja siitä tulikin mieleen - tein takuuluotettavan testin internetissä. What career were you actually meant for? Eli minkälainen ura minulle on tarkoitettu. Ja tässä syy miksi tiedän testin olevan 100 %:sesti luotettava ja oikeassa - sain vastaukseksi: Writer.

You have an unmatched skill for creating vast worlds both through facts and pure imagination. Your mind is full of creativity, artistry, and expression. You heart gracefully guides your hands as you work to bring what is truly your spirit to life. You were truly meant to guide the world with your words.

Siinä se nyt sitten tuli, sanojen voima. Seuratkaa, oi uljaat opetuslampaani! 

Erikoinen alku.

Olen ollut Italiassa nyt viisi ja puoli päivää. Noiden päivien aikana olen ollut mukana baptistikirkon monikulttuurisessa illanviettokokoontumisessa, jossa oli edustaja Italiasta (pohjoisesta ja etelästä), Venetsuelasta, Brasiliasta, Romaniasta, Modlovasta, Venäjältä, Norsunluurannikolta, sekä minä tietysti Suomesta. Olin sinfoniaorkesterin ulkoilmakonsertissa, jossa tähtenä oli Michail Ryssov. Ja eilen olin vielä koko tämän pienen kyläalueen entisten asukkaiden vuosijuhlissa (vieraat olivat niitä, jotka ovat asuneet täällä lapsena ja tietysti heidän perheensä). Kaikki tämä tapahtui hyvin yllättäen. Luulin, että tulen tänne maalle vähän lepäilemään. Se ei nyt oikein onnistunut. 

Olen syönyt säännöllisesti ja paljon. Juonutkin vähän huippuhyvää viiniä. Eilen maistoin pinkkiä kuplivaa viiniä, joka yllätyksekseni oli mielettömän hyvää. Sitten minut esiteltiin sille miehelle, joka oli pullon tuonut mukanaan. Hiusten ja silmieni väristä johtuen se ensimmäinen kysymys liittyy aina jollain tavoin siviilisäätyyni. Viiden minuutin jälkeen hän pyysi minut kahville, tässä joku päivä. Kävi ilmi, että hän oli tuon kyseisen viinitilan omistaja, eli ihan itse tehnyt sen juoman mitä kädessäni pitelin. Kieltäydyin haparoiden, italia ei vielä suju täysin. Paperillahan tämäkin taas kuulostaa hyvältä, mutta kun herra oli isääni vanhempi, niin ajattelin jättää väliin.

Onneksi tänään on viimein rauhallinen päivä. Katselen Kauniita ja Rohkeita hurmaavasti italiaksi dubattuna. Ihmettelen, kuinka Steffy kaipailee Liam rakastaan, mutta harrasti silti seksiä hänen veljen Wyattin kanssa. Ja samaan aikaan Liam harrasti seksiä veljensä äidin kanssa, koska on menettänyt muistinsa, ja Quinn valehteli olevansa hänen vaimo. Ja kuinka Caroline on naimisissa Ridgen kanssa, mutta odottaa lasta miehensä pojalle Thomasille. Kuka ikinä näitä juonenkäänteitä keksiikään, on ehdottomasti idolini.

Näihin tunnelmiin, voi hyvin!

Lopullistat.

Pieni hiljaiseloni on johtunut useasta asiasta. Tai oikeastaan vai kolmesta. Ensinnäkin, ihana sikso oli täällä lomailemassa viikon. Sitten heti perään meillä oli team building reissu jossain vuorilla. Ja sitten seuraavalla viikolla muutin Italiaan. Kaikenlaista pientä tässä on siis ollut.

Tällä hetkellä olen siellä vanhassa kotikylässä, jossa vierailin pari kuukautta sitten, mutta mikään ei ole mennyt niin kuin suunnittelin. En tiedä mihin olen menossa. Huilaan tässä vielä pari päivää ja mietin uudestaan. Olen vapaa menemään minne sielu halajaa. Sielun päätöksiä odotellessa, kirjoitin pari listaa.

Asioita, joita en tule ikävöimään Romaniasta:

Jättiläishyönteiset

Ihmisten käsittämätön hitaus, erityisesti metroasemilla

Mauton ruoka

Piața Romanan jälkeen tuleva haju metrotunnelissa

(tai sitä ennen, riippuu tietysti mistä suunnasta matkustaa)

Paikallisten kylmäpäinen väkivaltaisuus

Jatkuva melu ja huutaminen

Toimiston intialaiset naiset, jotka eivät osaa käyttää vessanpönttoä

Likaisuus ja asioiden rikkinäisyys, ja se ettei ketään kiinnosta korjata

Vaaralliset ja nälkäiset irtokoirat

Metrojonot ja tungos

Ihmisten välinpitämättömyys

Kirkkaanpunainen huulipuna ja keltainen blondaus

Kodittomat ja kerjäläiset

Katteettomat lupaukset

Tukahduttava kuumuus

Tilannetajuttomuus*

(*En keksi sille parempaa sanaa, mutta se sellainen ajattelemattomuus, joka saa pysähtymään ja halaamaan tuttavaa ja vaihtamaan kuulumisia, vaikka seisoo keskellä oviaukkoa ja monta muutakin ihmistä yrittää päästä siitä kulkemaan.)

Asioita, joita tulen ikävöimään Romaniasta:

Paikallisten ystävällisyys ja avuliaisuus

Hugo, Picu ja Jorge, selviytyjäkolmikkoni (kaloja)

Virolainen kollega

Turkkilainen kollega

Tanskalainen kollega
Ranskalainen kollega
Portugalilainen kollega

Hiuksia tanssittava paineilma, joka tulee juuri ennen metroa

Hollantilainen, se ensimmäinen kaveri

Tanskalainen, se haavoittunut

Norjalainen, se kusipää

Paikallinen twinsista ja vedet silmissä nauraminen

Lääkärit ja hoitohenkilökunta (erityisesti se superhottis röntgenhoitaja)

Suosikkibaarini ja niiden henkilökunta

Entinen pomo

Saatan päivittää tuota listaa ihan omaksi iloksi ja muistoksi. Opin Romaniassa paljon, taas varsinkin itsestäni. En kadu hetkeäkään, että reissuun lähdin. Huikea paikka, varsinkin Bukarestin ulkopuolella. Suosittelen kaikille, aivan ehdottomasti. Olen myös aika varma, että palaan Romaniaan vielä joku päivä. Mutta nyt oli aika tehdä muuta.

P.S. 

Jos haluat töihin Romaniaan, niin ota yhteyttä. Siellä on suomalaisille aina hommia, ja voin auttaa.

Matkamuistoja osa 4.

Loma lähestyi loppuaan, mutta lauantaina pääsin käymään Trevison torilla. Se oli yksi toive matkaltani. Kierrettiin se valtava alue läpi ja pengottiin jokainen koju. Sen pienen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennen. Mölinät ja tuoksut (ja se karmea juustokärryn lemu) ja kirkkaalta taivaalta paahtava aurinko. Löysin ihania asioita, mutta en ostanut muuta kuin harmaan huivin, joka sitten kuitenkin kotona osoittautui olevan sininen. Kävimme tietysti samalla suosikkijätskipaikassani - onneksi se oli vielä tallella! Ihminen on  älyttömän onnellinen, kun saa syödä italialaista jäätelöä.

Kävin tietysti myös Fagarén keskustassa, vaikka sitä ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan nimittää keskustaksi. Kun Venetsiassa ostin junalippua, jouduin tavaamaan kylän nimen moneen kertaan, eikä herra silti tiennyt minne halusin mennä. Koneelta asema kuitenkin minun onneksi ja herran suureksi hämmästykseksi löytyi. Käytännössä kylän löytyminen ei ollutkaan niin helppoa. Kylän kauppa oli suljettu. (Kauppias oli kyllä satavuotiaan näköinen jo 15 vuotta sitten, joten tämä ei kai ole yllättävää.) Baari oli suljettu. Sen ainoan postilaatikon luukku oli päällystetty epäilyttävän vahvalla kerroksella hämähäkinseittiä. Jopa joki oli muuttanut suuntaa kolme vuotta sitten olleen tulvan jälkeen ja vuollut itselleen aivan toisenlaisen reitin. Nyt rantaan ei enää päässyt, vaikka tietenkin silti yritin. Päädyin vain räpiköimään risukkoon ja miehenkokoisten heinien sekaan. Sellaisen suomalaisen miehen kokoisen miehen, ei italialaisen. Lähes kaikki viiniköynnökset olivat poissa. Enää yksi sitkeä naapuri jatkoi viinin valmistusta, lähinne poikiensa toimesta. Kaikesta huolimatta olin äärettömän onnellinen. Istuin juomassa aamukahvia pihassa pyjamassani ja katsoin kuinka ruoho kasvoi. Oli niin vahva tunne siitä, että olen kotona. Vaikka talo oli viereinen, ja vaikka koko kylä on Venetsian tavoin katoamassa - tämä paikka on niin selvästi kotini.

Tässä oli joskus kauppa.

Käsittämätöntä miten kova ikävä oli näihin maisemiin.

Olen jatkuvasti puhunut siitä miten kaipaan Italiaan ja joskus mietin, että kuinkahan paljon aika on muistoja kultaillut, koska niinhän siinä yleensä käy. Tämä matka oli siinä mielessä myös testi. En tiedä läpäisinkö sitä vai en, mutta nyt tiedän mitä haluan. Tai paremminkin, missä haluan. Tämä tunne ei ole mitään ajan kultailua, vaan aivan täyttä totta. Yhä edelleen. Niinpä kävin juttelemassa pomon kanssa ja ilmoitin, että nyt on tullut aika etsiä tiimiin uusi suomalainen.

Matkamuistoja osa 3.

Torstaina Venetsiassa satoi vettä, joten kun kaverini palasi Suomeen, minäkin päätin palata kotiin. Matkasin junalla Trevisoon. Koska paikallisjunia menee vain säännöstellysti, junanvaihto ei ollut aivan niin sujuvaa kuin mennessä. Niinpä kävelin hetken keskustassa. Kävin lataamassa puhelimen saldoa ja sain ohjeet hyvään kahvilaan. Nautin cappuccinoni ja jonkinlaisen kakkupipanan, jossa oli kyllä kokoaan suurempi maku. Juttelin vieressä istuvan rouvan kanssa. Keskustelu venyi ja huomasin, että osaan puhua italiaa yllättävän hyvin. Varmasti ihan väärin, mutta sitä saattoi silti kuitenkin jo kutsua keskusteluksi. Rouva lähti, mutta palasi vielä hetken kuluttua ja sanoi, että oli maksanut minunkin tilauksen. Kiitin hämmentyneenä, voi miten ihastuttava rouva.

Kun viimein pääsin takaisin pikkukylälle, Fagaréssa oli taas jotain elämää suurempaa tekeille. Nimittäin ruokaa, sitä tehtiin oikein porukalla. En tiedä mitä siellä valmistui, mutta se sisälsi juustoa ja teko näytti vaivalloiselta. Valmistus kesti kauan ja vaati vahvaa keskustelua. Lopputulos ei miellyttänyt, siis kokkeja. Minusta ne juustopötkylät olivat ihan hyviä. Varsinkin sen älyttömän hyvän "talon viinin" kanssa. Tosin vaivannäköön suhteutettuna olisi ehkä voinut odottaa jotain mullistavampaa, joten ymmärrän kokkien palautteen.

Opiskelin ahkerasti Tiramisun tekoa.

Lomaviikon aikana kävin kalafestoilla, eli söin paljon kalaa ja muita veden eläjiä. Ravun sakset työnsin suosiolla muille imettäväksi, en ollut henkisesti vielä valmis sellaiseen. Mutta kaikki muu meni kyllä alas melko sujuvasti. Opin tekemään Tiramisua (ainakin teoriassa) ja maistoin Grappaa. Söin paljon. Lähinnä koko ajan. Loman ensimmäisenä aamuna heräsin onnellisena kirkontornissa soivaan kelloon, joka herätti myös talon kukon kiekumaan. Se oli jotenkin niin maagista, muistutti mukavasti miten todella maalla sitä taas ollaan. Loppuviikosta tosin oli hiljaisempaa, koska se kukkokin me syötiin.

Kikkirikuu!

Matkamuistoja osa 2.

Vietin muutaman päivän myös Venetsiassa. Aamulla lähdin paikallisjunalla Fagarésta Trevisoon ja sieltä sitten tuohon mystiseen uppoavaan kaupunkiin. Tämä oli se matkan haastavin vaihe. Kuusi vuotta sitten tuo kaupunki mullisti elämäni, kun Povero Marco varasti sydämeni. Muistan vielä niin elävästi tapaamisemme Rialton sillalla, ensisuudelman Canal Granden varrella, kaikki ne yhteiset hetket, keskustelu suosikkipaikallani sillä yhdellä ikkunalla... Arvatenkin tunnetilat olivat taas melko voimakkaita. Olin tehnyt itselleni sellaisen tavoitteen, että käyn hyvästelemässä menneisyyden muistot. Päästän irti. Tarvitsen sen sellaisen päättymisen tunteen. Closer.

Ystäväni tuli Suomesta asti lomailemaan nämä päivät kanssani, onneksi. Asuimme hostellissa, jossa meiltä huijattiin lisämaksuja. Kiertelimme kaupunkia ihastellen, sillä kaveri on henkeen ja vereen Venetsia-fani. Minua kiehtoi eniten ne ihanat muistot. Löysimme hienon ruokapaikan, jonne monot veivät useaan otteeseen. Tutustuimme henkilökuntaan (parissakin paikassa), joista kukaan ei ollut paikallinen. Luulen, ettei vastaamme tainnut tulla yhtä ainutta italialaista. Huomasin vähitellen, että jotain oli nyt vialla. Ne muutamat tutut kaupat ja kahvilat olivat kaikki poissa. Nyt siellä oli vain kiinalaisia myymässä samaa rihkamaa, mitä saa aivan joka paikasta. Se sekopäisesti maalattu kahvila oli poissa. Rialton silta oli peitetty pressuilla, sillä sitä kunnostettiin. Jopa suosikkipaikkani oli suljettu vanerilevyjen taakse! Vaikka olin niin lujasti pitänyt kiinni muistoistani, oli pakko tunnustaa, että muistoni olivat jo jättäneet minut. Mikään niistä minulle rakkaista paikoista ei enää ollut siellä. Olin tyrmistynyt.

Universumi teki asian hyvin selväksi... Tässä pyytämäsi closer, ole hyvä.

Matkamuistoja osa 1.

Mistähän aloittaisin...? Kokeillaan ihan alusta. Aamuyöllä taksi vei kentälle, josta kone lennätti takaisin Trevisoon. Palasin kotiin. Matka oli jotain ihan muuta kuin odotin. Hämmentävä, ihana ja jotenkin lopullinen. Ja erittäin vahvasti haikea.

Treviso.

Ensimmäiset päivät vietin entisen naapurini luona maalla, Fagarén kylässä. Kävin myös vierailulla vanhassa kodissani, kuuden vuoden jälkeen. Talossa asuu nykyään skotlantilainen kirjailija Lisa, joka vimeistelee uusinta kirjaana. Arvatenkin tunnetilat olivat vahvoja.

I'm going home...

Lisa antoi minun harhailla talossa, olihan se entinen kotini. Kaikki oli niin kuin ennen, mutta ei sitten kuitenkaan. Talo tuntui tyhjältä. Taiteilijanainen oli vienyt omat tavaransa pois, joten talo oikeasti OLI tyhjä. No, ainakin huomattavasti normaalimpi. Puutarha oli kuin viidakko, sitä ei ollut kukaan ehtinyt hoitaa. Lisa asuu vuokralla ja on vasta nyt ostamassa taloa, joten syy ei ole hänen.

Some things change... Tässä oli ehjät puutarhajuhlat 15 vuotta sitten.

Oli vaikea katsella sitä kaikkea. 15 vuotta tekee ihmeitä. Kylpyhuoneeseen oli ilmestynyt ovi. Keittiössä oli lavuaari, sellainen ihan oikea, tulpallinen. Tosin se taisi olla jo kuusi vuotta stten, kun viimeksi täällä vierailin. Mutta oranssin huoneen lattia oli nyt puuta. Yläkerran oleskeluhuone oli maalattu, nyt se oli tumma petrolinsininen. Pikkukoira oli poissa. Mutta minun tekemä piirros taiteilijanaisesta oli vielä keittiön seinällä roikkumassa. Mietin, että onkohan tämä nyt se katkeransuloinen maku, jonka maistoin kurkussani?

Myös naapurissa asiat olivat muuttuneet. Giuseppe oli tullut siihen tulokseen, että koska vaimo tai poika kumpikaan ei juo viiniä, on aika lopettaa. Kaikki köynnökset olivat poissa. Harhailin hämmentyneenä pitkin peltoja, joissa kasvoi nyt pelkkää rikkaruohoa. Viiniä ei enää ole muualla kuin kellarissa. Onneksi siellä vielä, se on nimittäin ihan mielettömän hyvää. Kysyin mitä hän sitten tekee, kun viini loppuu? "Ostan kaupasta lisää" Giuseppe vastasi hymyillen. Niin, sieltähän sitä saa. Täällä ihmiset osaavat nauttia. Ja koirat.

Berlina.

Lähtölaskenta.

Luulin, että minuun iski koti-ikävä. Olin rauhaton ja sinkoilin sinne tänne. Tunsin ahdistusta. Ja kun kova koti-ikävä iskee, on vain yksi asia, jonka voi tehdä. Kyllä, ostaa menolippu. Ja niin minä sitten tein. (Ostin kyllä myös paluulipun.) Perhosjuhlien vuosipäivänä 13.5. minä palaan takaisin ihanaan Trevisoon ja Venetsiaan! Se on myös 13. päivä ja perjantai, eli onnenpäiväni. Ihmeellisesti helpotti kaikki ahdistus ihan pelkästään siitä tiedosta, että pian pääsen nauttimaan Italian auringosta. Pääsen taas elämään unelmaani.

Menin sitten kuitenkin vielä googlettamaan mitä tehdä, jos koti-ikävä iskee. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka olin aika varma, että oma systeemini toimii. Tulin siihen tulokseen, että ei minulla kyllä ollutkaan koti-ikävä. Sen verran surkeita tarinoita ja valituksia on netti täynnä. Ei minun elämä ole ikinä niin säälittävää. Yritän aina ajatella sen niin, että jos on uudessa paikassa, niin siitä kuuluu nauttia. Katsella ja tutustua. Silloin ei itketä, että halutaan takaisin Suomeen. Jos kiristää ja/tai itkettää, niin katsotaan lempileffaa ja juodaan punaviiniä tai jutellaan mukavia ystävän kanssa. Musiikki auttaa siihen myös. Mietin, että ehkä minulle nousikin vain lomakuume. Alkoi nämä arkihaasteet tympiä ja tarvitsin jotain pientä muutosta. Rauhaton sielu ei kestä pitkään paikallaan. Levottomat jalat menomonoissa tuo haastetta. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska parasta mitä tiedän on koti, hiljaisuus ja oma rauha.

Viikko sitten laskin, että olen ollut Romaniassa 111 päivää. Se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Ja sitten toisaalta, lyhyemmältäkin. En ole tehnyt tai nähnyt oikein mitään, ihan alussa vasta. Aika kuluu, vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään. Surullinen elämän tosiasia. Olen nähnyt paljon metroasemia, bisneskeskittymän ja kaksi asuinaluetta. Ja IKEAn, sitä ei sovi unohtaa. 

Vaikka ostin liput Italiaan ja aion todellakin nauttia lomastani, jotenkin se ei riitä. Olen nämä viimeiset 15 vuotta vinkunut, että haluan takaisin Italiaan. Kokonaan. Aina vain... Jokin siinä maassa minua kiehtoo. Ja kielessä. Romanialainen kollegani Alex sanoi tänään, että Romanian ongelma on, ettei se ole Italia. (Hyvin sanottu.) Ja että Italiassa kaikki kuulostaa paremmalta. Kieli on kuin runoutta. Vaikka olisi minkälainen jättömaa, niin siitä tulee kaunis paikka, kun sen sanoo ääneen. Ja siitä se ajatus sitten lähti... Päätin askarrella uuden Perhoskalenterin. Se toimi niin hyvin silloin ensimmäisellä kerralla. Annan itselleni ja Bukarestille 333 päivää. Sitten riittää. Sen on kuitenkin kamalan pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia kaupungista ja maasta ja kielestä ihan riittävästi. 

Ja lisätään tähän nyt vielä se, että tässä paikassa ei ole mitään vikaa. Täällä on edelleen hyvä olla. Varsinkin nyt kun on jo kesä. Aurinko paistaa ja T-paidassa tarkenee. Mutta niin kuin Alex sen niin hyvin muotoili: Romania is not Italy.