Burano.

Voisi pitää sellaisena yleispätevänä sääntönä, että jos ja kun et kuule minusta, minulla on mukavaa. No news is good news, niin kuin sanotaan.

Asun talossa, joka toimii myös Airbnb huoneistona. Täällä on siis samaan aikaan ollut muitakin tyyppejä. No, tuohon naapurihuoneeseen ilmestyi semiamerikkalainen moottoripyöräilijä. Törmättiin sattumalta tarkoituksella tuossa ovella ja vaihdettiin muutama sana. Olin jo menossa nukkumaan, kun hän vielä oven raosta hihkaisi, että voinko kysyä jotain...? Suomalaisuuteni askarrutti. Se oli sitä small talkia, jota en hallitse. Hän kertoi myös vähän vaivaantuneena, että on juuri eroamassa. "Really? Oh, congratulations!" hihkaisi minun ajattelematon suuni. Mies repesi totaalisesti. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koska muut olivat jo nukkumassa, hän kutsui minut huoneeseensa. Höpöteltiin kaikenlaista, hän pääasiassa nauroi minulle (vaikka väitti nauravansa minun kanssani). Ei tuntunut siltä, että oltais tavattu aikaisemmin tässä tai muissa elämissä, mutta jotenkin se samanlaisuus yllätti. Hämmentävän samikset. Ehkä juuri sen takia meillä oli todella hauskaa. 

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että lupauduin hänelle oppaaksi Venetsiaan. Sokea opastaa sokeaa. Aamuvarhaisella tepastelimme keskustaan, odotimme junaa jutellen ja nauraen. Halusin käydä vielä kerran Venetsiassa, joten mukavampihan se on mennä hyvässä seurassa. Oli tuhannesti hauskempaa, kuin niillä treffeillä pari päivää sitten. 

Morjestin tuttuja paholaisen ravintolassa ja pääsin elämäni ensimmäisen kerran Vaporettoon. Matkasimme Buranon saarelle katsomaan vinoa tornia, värikkäitä taloja ja kuuluisaa pitsiä. Takaisin tullessa lippuluukku oli jo mennyt kiinni, eikä meillä tietenkään ollut paluulippua. Ei myöskään millään saatu tolkkua siitä lippuautomaatista. Kun kysyin neuvoa koneen käyttöön viereisen ravintolan tytöltä, hän sanoi: "Menkää siitä alta vain, kukaan ei koskaan tarkista lippuja." Vähän aikaan äimisteltiin, koska rehellisyys puski liikaa läpi, mutta lopulta menimme parin turistin perässä, kun heidän lippunsa avasi oviluukut. Sitten ihailimme auringonlaskua paatin reunalta ja tunsimme itsemme kriminaaleiksi. Älyttömän hauska uusi tuttavuus tämäkin. Matkustamisessa ja tällaisessa päämäärättömässä elämässä on kyllä puolensa. Tapaa aina niin ihania ihmisiä.

Ja ihanista ihmisistä puheen ollen... Muistatko Povero Marcon? Jos olet lukenut juttujani alusta asti, saatat muistaa sen jumalaisen olennon, joka varasti sydämeni silloin, kun matkustin Italiassa kirjoittamassa. Ihmeellinen on tämä maailma, sillä Marco otti yhteyttä. Nyt. Tämä on sitä ilonan arkipäivän ironiaa. Meidän piti tavata eilen, mutta sitten auto tuli esteeksi. Unelmatreffit peruuntuivat ja olin aivan murtunut. En voi käsittää miten se mies sai muutamalla viestillä minut taas niin sekaisin. Melkein suututtaa. Tai suututtaakin, koska ei sitten kuitenkaan onnistuttu tapaamaan, joten menin sekaisin ihan suotta.

Hämärtyvä ilta Buranossa.

Kuvat eivät tee oikeutta, paikka oli niin huikea.

Aito buranolainen pitsirouva.

Valkoinen mies Afrikasta.

Matkamuistoja osa 2.

Vietin muutaman päivän myös Venetsiassa. Aamulla lähdin paikallisjunalla Fagarésta Trevisoon ja sieltä sitten tuohon mystiseen uppoavaan kaupunkiin. Tämä oli se matkan haastavin vaihe. Kuusi vuotta sitten tuo kaupunki mullisti elämäni, kun Povero Marco varasti sydämeni. Muistan vielä niin elävästi tapaamisemme Rialton sillalla, ensisuudelman Canal Granden varrella, kaikki ne yhteiset hetket, keskustelu suosikkipaikallani sillä yhdellä ikkunalla... Arvatenkin tunnetilat olivat taas melko voimakkaita. Olin tehnyt itselleni sellaisen tavoitteen, että käyn hyvästelemässä menneisyyden muistot. Päästän irti. Tarvitsen sen sellaisen päättymisen tunteen. Closer.

Ystäväni tuli Suomesta asti lomailemaan nämä päivät kanssani, onneksi. Asuimme hostellissa, jossa meiltä huijattiin lisämaksuja. Kiertelimme kaupunkia ihastellen, sillä kaveri on henkeen ja vereen Venetsia-fani. Minua kiehtoi eniten ne ihanat muistot. Löysimme hienon ruokapaikan, jonne monot veivät useaan otteeseen. Tutustuimme henkilökuntaan (parissakin paikassa), joista kukaan ei ollut paikallinen. Luulen, ettei vastaamme tainnut tulla yhtä ainutta italialaista. Huomasin vähitellen, että jotain oli nyt vialla. Ne muutamat tutut kaupat ja kahvilat olivat kaikki poissa. Nyt siellä oli vain kiinalaisia myymässä samaa rihkamaa, mitä saa aivan joka paikasta. Se sekopäisesti maalattu kahvila oli poissa. Rialton silta oli peitetty pressuilla, sillä sitä kunnostettiin. Jopa suosikkipaikkani oli suljettu vanerilevyjen taakse! Vaikka olin niin lujasti pitänyt kiinni muistoistani, oli pakko tunnustaa, että muistoni olivat jo jättäneet minut. Mikään niistä minulle rakkaista paikoista ei enää ollut siellä. Olin tyrmistynyt.

Universumi teki asian hyvin selväksi... Tässä pyytämäsi closer, ole hyvä.

4/5 Arkimuutto.

Aika on mennyt hujauksessa. En ole ottanut arkikuvia, koska hukkasin kamerani jonnekin kaiken muun tavaran sekaan. Mutta tänään vihdoin se löytyi. Kyllähän sen voi jo näiden neljänkymmenen muuton jälkeen sanoa, että muuttaminen on osa minun arkea. En voi käsittää, että siinä aina käy niin. Mutta niin kuin salaseurakaveri kerran sanoi, minä olen kiertolainen. Siinä on vain se ongelma, että minun hamsteriluonne ei oikein sovi yhteen kiertolaisuuden kanssa.

Italiassa matkatessani vietin viimeiset viikot Venetsiassa. (Jos joku haluaa verestellä muistojani, niin tässäpä oikotie Venetsian maisemiin.) Majoituin erään sohvasurffarimiehen luona aivan Rialton sillan lähellä. Elämäni parhaat kaksi viikkoa. Hänellä oli kolme kämppistä. Yksi kämppiksistä oli nimeltään Maria, ja hän oli juuri muuttamassa pois. Toinen kämppis, Lubin, muutti myös, mutta toisesta huoneesta Marian huoneeseen. Ja uusi poika (nimi on jo kadonnut muistista) muutti Lubinin huoneeseen. Joka tapauksessa, katselin kuinka Maria tuli kaverinsa kanssa käymään, täytti kaksi valtavaa matkalaukkua ja lähti vetämään niitä uuteen kotiinsa Venetsian kapeita katuja pitkin. Mietin silloin, että onpa kyllä aikamoista. Noin sitä vain muutetaan matkalaukkujen kanssa. Koko omaisuus mukana, muutamalla reissulla. Minusta se oli jotenkin upeaa. 

Kokeilin itsekin samaa viime vuonna Thaimaassa, mutta rinkan ja useiden irtolaukkujen ja mopon kanssa. Moneen kertaan. Ei muuten ollut hienoa, ei ollenkaan. Vaan eipä mennä enää niihin muistoihin. Silti, ihan selvästi oli kuvitelmat kullattu harha-ajatuksilla. 

Mutta nyt sitten. Uusi yritys. Minulla on jättimatkalaukku. Koska olin jo ehtinyt hankkia erinäisiä asioita (ihme juttu, että niin pääsi käymään...), tarvitsin autokyydin. Eli toisin sanoen, muutin niin kuin aina ennekin, en ollenkaan niin kuin Maria. Pöh. No, matkakin oli sen verran pitkä, ettei kaikkea olisi perässä voinut vetää kuitenkaan. Onneksi Kallella on kaveri, jolla puolestaan on auto. Kukat ja telineet ja tuoli ja matkalaukku siirtyivät ripeästi uuteen kotiin. Pöytä ja teollisuusompelukone jäivät odottamaan pakettiautoa. Mutta sitten se olisi siinä. Koko omaisuuteni on siirtynyt melkein Marian tyylillä uuteen kotiin. Ja melko kivuttomasti jopa.

Vallitsevasta kaaoksesta johtuen en rankaise teitä kuvilla. Tässä Kuitenkin maisema toiselta parvekkeelta. Ja asunnon oma pikku bonus.

Pakotus.

Olen nyt ihan täpinöissäni! Tämä ikuinen näpertäminen on kivaa, mutta myös joskus ihan tuottavaa. Sain eilen valmiiksi niin paljon asioita, että en itsekään meinaa uskoa. Paljon oli ideoita paperilla, osa vähän sinne päin aloitettunakin, mutta aina on jotain muuta tullut ja asiat jäivät kesken. Olen mestari jättämään asioita kesken. Kun tästä manasin kerran kaverille hän sanoi, että tekemättömistä ja keskenjääneistä asioista ei kannata välittää, sillä ne jäivät tekemättä, koska ei vain ole ollut oikea aika niiden toteuttamiseen. Minusta tuo oli lohdullisesti sanottu! Ensinnäkin, voihan se olla juuri noin, Universumi kyllä näyttää milloin on oikea aika toimia. Ja sitten toiseksi, vaikka ei olisikaan, niin se murehtiminen ei auta asiaa millään lailla.

Sama kaveri jakoi tällaisen linkin. Minusta tuo on aivan mahtava! Aivan täysiä pisteitä en saa, sillä pidän enemmän ruudullisista sivuista kuin paljaista, enkä laula suikussa. Mutta kaikesta päätellen olen hyvällä alulla luovuuden suhteen. Vai voiko se enää olla alku tässä vaiheessa? Luovuus ja asioiden tekeminen on upea tunne. Joskus kuitenkin tulee sellainen olo, että ei millään halua tehdä jotain. Nousee inho mahanpohjasta ja sitten asiaa siirtää jatkuvasti. Esimerkiksi joku tyhmän sähköpostin kirjoitus. Tai niin kuin nyt muutamana päivänä tämä blogin kirjoitus. Työnsin vain konetta sivummalle, en halunnut kirjoittaa. Olen kuullut, että ärsyttävät asiat kannattaa tehdä heti aamulla, niin ne eivät ole vaivaamassa koko päivää. Mutta mistä sitä tietää milloin ei vain ole oikea aika asian suorittamiseen ja se pitäisi jättää rauhaan, ja milloin taas tulisi ihan pakottaa itsensä tekemään sen heti aamusta? Onko siihen joku sääntö? Minä pakotin itseni kirjoittamaan tämän blogin heti aamusta tänään, vaikka ei yhtään huvittanut. Toivottavasti se oli oikea valinta.

Tänään en aio ottaa stressiä mistään muusta. En minä kyllä tästäkään ottanut, mutta kuitenkin. Tähän loppuun laitan vielä linkin, joka auttaa mihin tahansa ahdistukseen. Minun huonontuulenkääntäjä. Vaikka mikä painaisi mieltä, niin tämä kyllä piristää. Kerta kaikkiaan upea! Ja siellä se minun suosikkipaikkanikin vilahtaa. Täällä minä vietin toistaiseksi elämäni ihanimmat kaksi viikkoa.
 

Merkkejä.

Noniin. Selvästi tämä on yhden aikakauden loppu. Ryhdyin rakentamaan itselleni sitä meditointinurkkaa. Suunnitelmat ovat jo selvät, tiedän aika tarkkaan miltä se tulee näyttämään. Se näyttää siltä jo päässäni. Arvelin että tila tarvitsee jonkin hienon nimen. Ideoita?

Ja kuin vahvistukseksi uudelle suunnalleni, Venetsia tippui seinältä. Minulla on ollut Marcon vuosi sitten tuoma kartta kehystettynä, se on ollut seinällä muistuttamassa tuosta suosikkipaikastani ja useista suosikkihetkistä. Olin jo pitkään miettinyt, että se pitäisi kyllä ottaa pois. Kirja on valmis ja muutenkin, se aika alkaa olla takana. Olisi keskityttävä tähän hetkeen ja näihin nykyisiin juttuihin. Sellaista kaikkea. Ja nyt kun kartta sitten tuli rytinällä lattialle, minä olin oikeastaan vain helpottunut. En olisi ikinä saanut sitä otettua pois. Joten universumi auttoi. Ja siinä minä sitten hymyilin ja keräilin sirpaleita verisin sormin. (No tietenkin teloin itseni, se on lasia.)

Tämä omituinen tapahtumasarja pysäytti minut. Tulin koneelle ja sain samalla tietää, että se vanha talo Fagaréssa on myytävänä. Se talo, jossa asuin vuosia sitten, ja jossa vietin taas aikaa toissa kesänä. Olin hetken täysin shokissa. Nyt sinne muuttaa joku toinen, joka remontoi talon ja poistaa kaiken sen kummallisen, jota opin rakastamaan. En voinut olla ottamatta sitä merkkinä. En aio ostaa taloa, varsinkaan sitä taloa, mutta jollain tavalla se vahvisti ajatustani, että nyt on asiat muuttumassa, isosti.

Ja ihan sen kunniaksi, ja tulevan myydyn entisen kotini muistoksi, muutama kuva. (Tämä tosin ei ollut minun huone, mutta antaa parhaiten kuvan talon tyylistä.)

Jännä miten kuvat voivat palauttaa menneeseen. Muistotulva. Muistan tuoksut ja äänet ja tunteet. Hyvät ja huonot. Vaikka elämä ei sielläkään ollut aina ruusuilla tanssimista (tai jos olikin, niin toisinaan myös niillä piikikkäillä varsilla), tänään minulla on ikävä Italiaan ja tuohon taloon. Oikeastaan aika kovasti.

 

Kipu.

"Nonni, nyt on Mika Myllylän kuolema kostettu norjalaisille! Ne onkin niin leuhkoja. Mika niin kovasti kärsi..." vaahtosi mummo keskellä katua. Mies istui vaivautuneen oloisena kasseineen portailla, arvatenkin odottamassa kyytiä. Vanha nainen talutti pyöräänsä, oli pysähtynyt paasaamaan miehelle. Tuon enempää en onneksi kuullut, sillä olin kävelemässä kotiin ja koitin mennä tämän tilanteen ohi mahdollisimman ripeästi. Ei tsiisus mikä mummo! Mistä näitä lahopäitä oikein tulee? Suomijuntit taas kunniaan, tosin tämä taisi olla kyllä ihan laitoksesta karannut tapaus.

Olen tänään sairaslomalla. Sain lauantaina ruokamyrkytyksen. Ilmeisesti ja todennäköisesti. Eilisen sitten kieriskelin tuskissani. Täytyy sanoa, että minä en ihan pienestä valita - kipukynnys on melko korkea - mutta eilen meinasi kyllä tulla ilonan sietokyvyn raja vastaan. Koko keho tulessa, hetken harkitsin jo sairaalaan lähtöä. Pää ei kuitenkaan irronnut, joten en mennyt. Se on ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että sairaalaan ei mennä ellei osia ole irti. Tänään kuitenkin kävin morjestamassa lääkäriä ja neulalla tökkivää hoitajaa, koska työpaikka sen vaatii.
Diagnoosi: selviän hengissä.

Kotimatkalla poikkesin lähikaupassa ja löysin kaksi Donna Leonin pokkaria. Käsittämätöntä. K-marketista! Jossa ei ole edes ruokavalikoima kovin häävi. En ollut uskoa silmiä, kirjakaupoista niitä ei saa mutta lähikaupasta kyllä. Ostin tietysti molemmat. Minä haluan ne kaikki ja nimenomaan pokkareina. Viime kesänä Venetsia vei sydämeni, joten en kyllä tiedä mitään parempaa sairaslomapäivään, kun uppoutua kirjaan, jossa seikkaillaan niillä samoilla kaduilla. Lähes kaikki Leonin kirjat olen kyllä jo lukenut, mutta jostain syystä minun Venetsiahylly kaipaa nuo kirjat omaksi. Lista näyttää nyt tältä:

Kuolema oopperassa

Kuolema vieraalla maalla
Kuolema väärissä vaatteissa
Kuolema tekee tiliä

Kuolema tulvan aikaan

Ajasta ikuisuuteen
Ylimyksen kuolema
Kohtalokkaat lääkkeet
Ylimpiä ystäviä
Myrskyjen meri
Sokea rakkaus
Oman käden oikeus
Seitsemän syntiä
Verikivet
Haurasta lasia
Ystävä sä lapsien
Unelmien tyttö

Ei puutu enää montaa.

Päivä 2.

Eilen innosta piukeana aloitin Venetsiasta kirjoittamisen. Pitkästä aikaa kävin kirjani kimppuun. Nyt pitäisi kirjoittaa se loppuhuipennus. Sain aikaan yksitoista riviä, kun poraaminen alkoi. Pääsin rautatieasemalle, siinä kaikki. Muistan niin elävästi sen kaiken. Ilman suolaisen tuoksun, turistit, auringon paahteen ja veneiden melun. Näin sen kaiken edessäni, tunsin jännityksen uudelleen. Iho menee nytkin kananlihalle. Ei siitä mitään tullut. Ei voi kirjoittaa, kun on silmät täynnä kyyneliä. Miten musta tuntuu, että yksi suhteellisen tärkeä elin unohtui Venetsiaan? Joskus on hankalaa, kun on niin herkkis. No, tänään yritän uudestaan.

Levitin kankaan pöydälle ja piirsin kissan kiemuroineen. Iltapäivällä kaveri tuli käymään ja kirjoitti kankaalle oman lauseensa. En voinut olla hymyilemättä, kun näin mitä kankaalla luki. "Rohkeus on huume ja mä haluun sitä lisää!" Mistä se tiesi, että juuri tuo on sopivin mahdollinen lause minun kankaalle? Kävi ilmi, että taistellaan samanlaisten asioiden parissa. Aivan mahtavaa. Ei ollut sattumaa, että tavattiin juuri nyt. Meillä oli hauska ilta, toinen meistä teki jotain rohkeaa ja sitä sitten juhlittiin yhden verran naapurikuppilassa. Ei oltu nähty neljään vuoteen, mutta ihan selvästi jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Hassua miten joidenkin kanssa se on vaan niin helppoa.

Juttelin pitkästä aikaa Marcon kanssa eilen. Poju aikoo yhä tulla Suomeen. En aio herätellä mitään turhia toiveita, olen pettynyt noihin yrityksiin jo liian monta kertaa. Mutta silti. Olisihan se aika upeaa... Minulta on kysytty muutaman kerran, että miten voin vieläkin haikailla sen Marcon perään, vaikka tykkäilen Anguksesta niin paljon. En osannut siihen oikein sanoa mitään, mutta tänä aamuna eteen tuli sellainen teksti, mikä vastaa siihen hyvin. Joka kerta, kun nähdään ja ollaan yhteydessä niin minusta tuntuu, että Angus on parasta mitä voi olla, maailman mahtavin ja ihanin tyyppi. Kuka ei sellaisesta pitäisi? Mutta Marco saa minut tuntemaan, että minä olen parasta mitä voi olla, että minä olen maailman mahtavin ja ihanin tyyppi. Angus muistuttaa asioista, mitkä ovat pielessä minun elämässäni, Marcon mielestä olen täydellinen tällaisena. Povero Marco on vain onnellinen, että saa viettää aikaansa minun kanssa. Siinä on aika suuri ero.

Ihan hyvä aamu.

Huomenta! Kaverin statuspäivitys tänään Facebookissa: "Sinipunaniskahallitus." Se sanoo kaiken. Jollain oli ollut statuksena: "Jos äänestit perussuomalaisia, poista itsesi kaverilistaltani." Oli ilo seurata, kuinka moni eli vaalivalvojaisten mukana nimenomaan Facebookissa. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki olivat melko lailla tyrmistyneitä. Valitsen kaverini huolella. Niin, tajusin tosiaan, että minulla on yksi persuystävä. Kommariystäväni on loikannut. Ei pitäisi olla yllättynyt, mutta olen silti. Tiesin aina, että kaveri on rasisti, mutta ihan noin hölmönä en pitänyt. No, jokaisella meillä oli yksi ääni ja oikeus käyttää se miten tahtoo. En kivitä. Silti surullista huomata miten paljon Suomessa on juntteja. Että onnittelut vaan persuille, kokeilkaa te nyt sitten parantaa asioita. Tämä varmasti muuttaa tilannetta ainakin sillä tavalla, että muiden puolueiden on nyt pakko skarpata, mikä on siis hyvä asia. Toisaalta, maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on tietysti hyvin pieni ongelma.

Tällä hetkellä henkilökohtaisesti paljon suurempi ongelma on selkä, joka on ollut muutaman päivän jumissa, tulehtunut ja kipeä. Ensin en keksinyt sille mitään selitystä, mutta nyt epäilen löytäneeni syyn. Exä haki tavaransa - myös futonpatjan. Nukun tavallisessa sängyssä ja sen ikävä kyllä huomaa. Nappisilmä kävi hieromassa illalla, se helpotti vähän. (Koska pyysin! Ja vain hieromassa.)

Ainiin. Lauantaina oli Salaseuran tapaaminen. Tutustuin uuteen mukavaa italialaiseen tyttöön. Oli taas niin upea kuunnella kun kaksi aitoa italialaista puhuivat keskenään, se on vaan niin erilaista, kun suomalaisten italia. Tuli ihan kamala koti-ikävä. Tietenkin. Ihan sen vuoksi aloitin uuden Donna Leonin kirjan ja fiilistelin Venetsiaa. Yritän henkisesti valmistautua kirjoittamaan Venetsiasta omaan kirjaani, se on ainoa osa mikä on vielä tekemättä. Jotenkin en ole löytänyt sanoja niille päiville. Ehkä tämä aurinko auttaa siihen.

Eilen piti suorittaa loppuun kevätsiivous, mutta sattuneesta syystä se sitten jäi. Teen sen tänään. Oikeastaan kovin paljon ei enää ole edes tehtävää. Tämä tilan tuntu on jotain niin upeaa. Täällä mahtuisi tekemään vaikka kärrynpyöriä. Melkein. Jos osaisi.

Viikon TOP 5 lista:
1) Ihana Hana-ystävä tulee kylään! Tämä on ehdottomasti niitä odotetuimpia once in a year -tapahtumia.
2) Hämmentävä hippi-iltama. (Eli hyvää, mutta outoa ruokaa, musiikkia ja seuraa. Ja joku luento aiheena joogaa ja ekologia.)
3) Naapurikuppilan avajaiskemut lauantaina.
4) Pääsiäinen. (En tiedä miten tämä liittyy mihinkään. Minulla ei ole mitään rituaaleja. Ei edes sitä heinää. Pitää käydä hakemassa jostain oksia. Tai jotain.)

En mä nyt keksi muuta tuolle listalle. Aatun kanssa viedään hylly ja muutama muu asia äidille. Se tarkoittaa lisää tilaa ja se taas on mahtavaa! Sitten viikonloppuna Nappisilmä hakee viimein tuon fillarinraadon ja tekee sille asioita, jotta minä voin sitten jatkaa maailman hienoimman fillarin rakennusta. Sekin on mahtavaa! Joten hieno viikko olisi tiedossa.

5) Lepoa, reikiä ja nauttimista!
(Meille kaikille!)

Uni, tuo aivojen suola.

Viime yönä olin poliisi. Tai suoritin jonkinlaista viimeistä harjoittelua. Yksi poika yritti tehdä itsemurhan korkealla parvekkeella ampumalla itseään päähän. Kahdesti. Ammukset olivat menneet vanhoiksi, joten eivät toimineet. Pojalle tuli vain kaksi rumaa reikää namaan ja syyte poliisin turhasta paikalle hälyttämisestä. Sitten etsittiin hiekkakentältä asetta isolla porukalla. Minä löysin sen meidän partioauton alta. Opaspoliisini olivat varmoja, että minulla on lahjoja tuolle alalle. Sen jälkeen uni kävi oudoksi.
Seuraava päivä oli täysin sama. Sellainen Groundhog Day- ilmiö. Olin yhä parin mukana, mutta tiesin kaiken tapahtuvan jo etukäteen. Olin ensin innoissani, kun sehän olisi minulle selvä etu tuollaisissa tehtävissä. Mutta sitten se poika vai päätti, ettei haluakaan ampua itseään. Ja sitten minä en löytänyt sitä asetta. Mietin, että se ensimmäinen tämä päivä oli paljon parempi. Kolmas päivä meni vielä huonommin. Harmittelin, että nyt saisin huonomman arvion, kuin mitä olisin saanut ensimmäisenä päivänä. Silloin olin lähes sankari.

Tuon lisäksi liikuin kumipatjalla Venetsiassa, joka ympäröi suurta järveä, ja jonka kaikki tiet olivat rakennettu silloiksi todella korkeiden pylväiden päälle. Ne huojuivat autojen painosta. Keittiöstäni oli tullut talouskoulun jättikeittiö missä oli kolme suihkua. Harmittelin etten ollut tajunnut niitä aikaisemmin, vaan peseytynyt aina pienessä suihkukopissani. Vikittelin todella nuorta intiaanipoikaa. Avustin kahta mummoa tyhjentämään astianpesukonetta entisen kotikadun varrella olevassa ravintolassa, mutta suostuin vastaamaan heille vain italiaksi. Huomasin vanhaa lukiotani vastapäätä jättimäisen historiallisen rakennuksen veistoksineen ja suihkulähteineen. Ihmettelin, että miten en ollut huomannut sitä ennen.

Mielettömän siistiä, että voi taas nukkua ja nähdä unia!

Normipäivä.

En tehnyt eilen oikeastaan mitään. Istuin koneella ja selvittelin juttuja. Illalla menin Rialton sillalle katselemaan. Siellä voisin kököttää tuntikausia, varsinkin iltayöaikaan, kun turistit ovat jo nukkumassa.

Eilen näin, kun bussi ajoi pysäkin ohi. Sellaista näkee Suomessa silloin tällöin, kuski on ajatuksissaan ja pysäkin jälkeen vetää jarrut pohjaan, ihmiset kävelevät muutaman ylimääräisen metrin ja jupisten kiipeävät kyytiin. En tullut ajatelleeksi, että niin voi käydä myös noille venebusseille. Luonnollisestikaan ihmiset eivät jupisten hypänneet kanaaliin ja uineet paattia kiinni, vaan kuski peruutti ja veivasi, käänsi ja peruutti, väänsi, veivasi ja taas peruutti. Ja arvatenkin kiroili paljon. Täällä ei näköjään kannata ajaa pysäkin ohi, sillä sen jälkeen on hirvittävän vaikea osua oikeaan kohtaan. Toinen paatti ehti tulla jonottamaan samalle laiturille pääsyä. Sitä sohlausta oli kyllä hauska seurata.

Sitten sillan alta ajoi taksi, missä oli humaltuneita turisteja. Blondi huojui pullonsa kanssa veneen perässä ja vilkutti iloisesti sillalla olijoille. Sitten nainen kääntyi, nosti valkoista minihamettaan ja näytti persettä. Sillä oli stringit. Pidättelin naurua hammasta purren, käänsin päätä ja näin että parin metrin päässä oleva nainen teki samoin. Revettiin molemmat totaalisesti, eikä naurusta meinannut tulla loppua.

Tulin kotiin. Bubi oli vielä töissä, Cippo ja Anna jo nukkumassa, mutta uusin kämppis tuli juuri suihkusta hyvin sekavassa tilassa. Selvästi polttanut höpöheinää ja ottanut pari ylimääräistä drinksua. Hänelle oli sattunut jonkin sortin vesivahinko. (Ehkä unohti vetää suihkuverhon eteen?) Neuvoin mistä löytyy moppi. Sitten neuvoin miten se pääsee nettiin. Olenkohan ollut täällä liian kauan, kun minä neuvon asukkaille, miten tässä talossa toimitaan?

Meistä on tullut Bubin kanssa aika hyvät kaverit. Sillä hauskalla veljellisellä tavalla. Täällä kyllä viihtyy. Ja koska tämä on täyden palvelun talo, Cippo on luvannut stripata minulle, jos pyydän kauniisti. Bubi taas on luvannut seksiä, jos maksan siitä tarpeeksi. Tänään tosin sain tarjouksen: "Only for you - two times in price of one."
Sanoin jo kerran, että aina kun luulen, ettei elämä voi enää paremmaksi muuttua, se muuttuu. Cippo teki eilen jonkin lihajutun kanssa perunamuusia! Lempiruokaani!

Venetsia muuttaa ihmistä. Minusta on tullut täällä ällöttävä romantikko.

    

Onnea ja sirpaleita.

Okei. Nyt ei voi sanoa enää mitään muuta, kuin että kiitos universumi. Olen onnellinen.

Käytiin Marcon kanssa eilen Mestressä syömässä sen pelikavereiden kanssa. Ne pelaa amerikkalaista jalkapalloa. Ilta oli arvatenkin hulvaton. Mentiin paikkaan, mikä oli kauttaaltaan maapähkinöissä. Niitä oli aivan kaikkialla, kasapäin pöydillä ja ihme tynnyreissä. Ihmiset kauhoivan niitä kourillaan mukaan ja heittivät tietysti sitten kuoret lattialle.
"Italian people very messy."
Minulla ei olisi varmasti läheskään niin hauskaa, jos Marco osaisi puhua hyvin englantia. Voimakkaalla italian aksentilla se selittää ja kun minä sanon jotain niin yleensä se vastaa "Repeat please." Marcon lontoo on kuitenkin paljon parempaa kuin minun italia, että sikäli ei ole varaa nauraa. Joka tapauksessa, ilta oli jälleen kerran niin hieno kuin vain saattoi olla. Nauraminen hysteerisesti on kyllä ihan parasta. Istuttiin autossa yömyöhään ja sitten lopulta sain kyydin takaisin Venetsiaan. Osasin tulla Piazzale Romalta takaisin tänne Rialton sillan viereen ihan yksin ja pimeässä. Enkä eksynyt kertaakaan! Olin itsestäni todella ylpeä. Yöllä kadut näyttävät hyvin erilaisilta, koska kaikki kaupat on kiinni ja ikkunoiden eteen vedetään metalliset suojaovet - jokaiseen kuta kuinkin samanlainen. Eli maamerkit kannattaa opetella jotenkin muuten kuin kauppojen mukaan, sillä yöllä ei liiku juurikaan ihmisiä, joilta voisi kysyä neuvoa.

Joku urpo oli käynyt rikomassa ikkunaruudun lempipaikaltani. "Ikkunalauta" eli se kivinen reunus oli täynnä sirpaleita, joten en voi enää istua kirjoittamassa siinä. Italialaiset tuntien tilanne ei muutu muutamaan viikkoon. Niinpä kiertelin koko päivän kameran kanssa. Jotenkin en vain osaa kuvata täällä mitään. Paikoista on tullut tuttuja. Ja muutenkin nuo turistit tympii niin paljon, ettei edes halua mennä niitä varmoja reittejä. Mutta silti. Täällä on ihanaa.

Sydän on jäänyt jumiin kanaaleihin, kengät alkavat juurtua kapeisiin katuihin. Italia on maa, johon ensin en edes halunnut mennä. Josta sitten sanoin, etten koskaan tule takaisin. Jonne myöhemmin muutin palelemaan kylmän kohmeaan talveen. Joka nyt tuntuu kotimaalta.

Tänne minä kuulun.
   

Täydellinen päivä.

Kerroin aika monelle keväällä nähneeni oudon unen miehestä, jonka tapaan Italiassa tänä kesänä. Sellainen ei italialaisen näköinen junttura, ehkä vihreät silmät, tummat hiukset ja nimeltään Marc. Kasvot jäi mieleen, sen verran vahvantuntuinen se uni oli. Olen koko kesän odottanut tuota ihanaa otusta ja ihmetellyt, että missä se nyt viipyy. Viime lauantaina se sitten tuli vastaan. Jäädyin täysin. 50 metrin katsekontakti ja leukani oli tippua maahan. Sama mies. Mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä sanomaan sille jotain, mutta "näin sinusta unta" olisi varmasti kuulostanut liikaa iskurepliikiltä. Tunsin kuinka kuljin onneni ohi. Tai lähinnä onni kulki minun ohi, kun itse en pystynyt liikkumaan.

Annoin Bubille lempinimen 24/7, koska en ole nähnyt sitä selvin päin vielä kertaakaan. Siis että se olisi täysin selvä. Ihan rehellisesti se vielä tunnusti, ettei muista olleensa täysin selvin päin kertaakaan kolmeen vuoteen. Täällä kun on tapana ottaa vähän jo heti aamusta. Humalassa ei siis olla ikinä (paitsi turistit) vaan sellaisessa mukavassa pienessä. Niinpä ei ollut yllätys kun Bubi soitti minulle yömyöhällä töistä päästyään, että mennään yhdelle. Lähdin lompsimaan Rialton sillan yli, kun vastaan tuli kolme kaveria joista yksi alkoi minulle papattaa veneton murteella ja tapitti lähes täydellisillä vihreänruskeilla silmillään. Siinä se nyt oli taas, uneni mies. Ei ollut vaikea päättää lähdenkö oluelle näiden poikien kanssa. Otettiin vastaan hoippuva 24/7 mukaan. (Kyllä, ne juo myös töissä. Ravintolassa, mutta kuitenkin.)

Käveltiin jonkin pikkusillan yli ja suoraan edessä näin lauman hiiriä juoksentelevan edestakaisin. Mutta ne ei ollutkaan hiiriä, vaan rotan poikasia. Oli siistiä seurata niiden vipellystä. Yksi gondolikuski tuli sanomaan, että se emokin on jossain tässä että jos tuonne katsotte niin voi näkyä. Marcon kanssa tietysti jäätiin kyttäämään, kuin pahaiset kakarat. (Niin, nimi ei tosiaan ollut Marc. Mutta niin lähellä kuin pystyy vain olla.) Ja sitten salakavalasti se rotta olikin meidän takana. Just kun Marco pääsi sanomasta, että noita kannattaa sit varoa, niin jättirotta lähti juoksemaan meitä kohta. Ja kumpikin meistä pomppi huutaen pakoon. Oltiin tosi urheita siis. Mutta silti. Rottaperhe nähty.

(Varoitus: nyt seuraa ällöttäviä tyttöjen juttuja.)

Ilta oli täydellinen. Muut jo väsyivät, mutta me käveltiin Marcon kanssa yömyöhään Venetsian katuja toisiimme nojaillen. Ja voiko hei oikeasti olla mitään romanttisempaa, kuin ensisuudelma Canal Granden reunalla olevalla laiturilla, nukkuvien gondolien ympäröimänä? Musta on tullut täällä ihan allöromantikko ja pehmis. Aina kun luulee, ettei elämä voi paremmaksi muuttua, niin kyllä se muuttuu.

Marco soitti aamulla, että on menossa kaverinsa kanssa veneilemään ja kysyi haluanko tulla mukaan. Halusin. Tulivat hakemaan minut Venetsian kärjestä. Ehkä maailman siisteintä oli matkata Venetsian jättimainingeissa pikkupaatilla. Sai pitää kiinni ihan kunnolla, povero Marco istui veneen nokassa kannella tasapainona ja oli ihan märkä. Mutta aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa. Kun päästiin Lidon hiekkarannalle, heitettiin ankkuri veteen ja pompattiin veteen pussailemaan. Kapteeni tosin oli vaisuna vähän sivummalla. Ällöihanaa!

Minulla ei nyt ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. Päivä oli jo sinällään täydellinen, mutta arvaa miten hullua oli viettää se ihmisen kanssa, josta näki unta neljä kuukautta sitten? Onneksi hölösuuna ehdin kertoa siitä aika monelle, ei tätä muuten kukaan uskoisi. Ei kertakaikkiaan kukaan! En edes minä.

  

Pyykkipäivä.

Opin tänään kaksi asiaa pyykinpesusta. Ensinnäkin sen, miten venetsialaiset laittavat pyykit ikkunan alla olevalle liikkuvalle piuhalle. Pitää roikkua ikkunasta, mutta ei saa pudota ja sitten sitä vapaata pyykkipiuhaa pitää vetää siihen suuntaan, mihin ei halua pyykkien liikkuvan. Osasin molemmat. Siellä ne nyt ovat minunkin pyyhe ja paidat ja Betty Poop alushousut turistien valokuvattavana.

Kun sain pyykit narulle, olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseeni, suoristin selkäni ja huomasin, että naapuritalon pojilla kerrosta ylempänä oli hirmu mukavaa. Toinen asia minkä opin pyykinpesusta on se, että kun pyykkiä laittaa kuivumaan ja ikkunassa roikkuu, ei kannata pitää kovin avonaista paitaa. Naapurit ovat täällä yllättävän lähellä. Ciao ragazzi...

Ja sitten heti kohta alkoikin sataa. Liian avonaisessa paidassani kiskoin piuhaa ja koitin saada pyykit takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista. Kappas, kun naapurin pojat tulivat samaan aikaan laittaamaan omaa ikkunaluukkuaan kiinni, ihan yhteistyöllä. Että sattuikin.

Mutta silti, maailman siistein sademyräkkä. Menin tietysti sateeseen juoksentelemaan. Tai se oli alkuperäinen tarkoitus, mutta huomasin nopeasti, että nuo kivikadut muuttuvat sateella limaisiksi liukuradoiksi. Joten liikkuminen oli hyvin varoivaista tepastelua. Täällä vesi ei tule ylhäältä, vaan sivulta.

Menin kalatorille kuvaamaan, koska oletin että Canal Grande olisi myrskyisän näköinen. Ja koska se on lähinpänä tätä asuntoa. Ei se ollut myrskyisä, mutta näin kuinka papparainen nojasi yhteen pylvääseen ja katseli aaltoja. Kuinka herttaista, ajattelin. Kyykistyin ottamaan kuvaa, koska taustalla oli gondoleita ja muutenkin se oli hauska näky. Sitten katsoin tarkemmin. Papparainen oli pissalla. Kusta lorotti miljoona vuotta vanhan kalatorin pylvääseen, kuin koira. Juu, jäi se kuvan ottaminen tällä kertaa. Tyrmistyneenä hipsin takaisin kotiin, lotomärkänä tietysti. Cippon albanialainen kämppis Bubi sanoi, että viinin juominen sisällä on kivempaa, kuin ulkona satteessa pomppinen. Olisi pitänyt uskoa Bubia, se tietää mistä puhuu. Varmaan koska näyttää olevan 24/7 pikkupöhnässä.
 

Hienoja hetkiä.

Käytiin eilen illalla pizzalla Cippon ja Annan kanssa. Ei löytynyt just sellaista oman mielen mukaista lättyä listasta, niin otin salamipizzan johon sit lisättiin sipulia ja oliiveja. Aika sellainen normi setti minusta. Anna söi kanssa jonkun pizzan, Cippo jotain ihan muuta pihviä.

Tarjoilija toi ruoat.

- Ja kenelle oli tämä kevytpizza?

Tuijotettiin ihmeissämme, eihän me mitään diettiruokaa tilattu.

- Ei teidän listalla ollut mitään kevytpizzaa?

- Ei niin, eikä tää pizza todellakaan ole kevyt.

Repesin. Se on varmaankin hyvä merkki, jos tarjoilija kettuilee. En ole enää pelkkä turisti. Olen paikallisen turistikaveri, mikä on ihan eri asia. Diettiruokaa tai ei, hyvää se silti oli. Olivat vetäneet sitä täytettä oikeasti kunnon kerroksen - ei ollut kevyt, ei. Oikeita kunnon oliiveja, ei mitään säilykepurkkikamaa. Omnomnom!

Tänään oli havaittavissa vähän väsymystä, kun Bubin kanssa parannettiin maailmaa kahdeksaan saakka aamulla. Kuinka moni voi sanoa istuneensa kuuden aikaan aamulla tyhjällä Rialton sillalla juomassa olutta ja syömässä paikallista kolmioleipää albanialaisen kaverin kanssa? Minä voin. 

Iltapäivällä menin suosikkipaikalleni. Otin alakerran kulmasta evästä mukaan. Siinä sitä sitten popsin pizzaa Canal Granden reunalla. Voiko mitään sen venetolaisempaa enää tehdä? No, juoda tiettysti Spritsiä sen kanssa... Tuo ihmeellinen punainen juoma, mitä kaikki tuntuvat kittaavan jatkuvasti. Pahaa ja kitkerää, mutta kuitenkin. Annoin pizzan reunapalan ohi kulkevalle erittäin lutuiselle koiralle, joka tuntui nauttivat kannikasta yhtä paljon kuin minä elämästä täällä. Omistaja kiitteli moneen kertaan. Nämä paikalliset on niin uskomattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Tämä koira oli piuhassa, mutta useimmat juoksee aika lailla irtonaisena. Ja koiria on yllättävän paljon ottaen huomioon, että olen nähnyt vasta neljä puuta. Nämä cityrekut ovat oppineet nostamaan koipea minkä tahansa nurkan tai seinän kohdalla, tai istumaan keskelle katua lorottamaan. Varoituksen sana: Jos kadulla on pieni lätäkkö, se tuskin on tullut taivaalta, kannattaa kiertää.

Tänään puhalleltiin Annan kanssa saippuakuplia ikkunasta. Sehän meni aivan säätämiseksi, kun tyyppi päätti ravistaa purkkia vaikka korkki oli auki. Kuplaneste jokapaikassa. (Anna on muuten kymmenen, Cippon tytär.) Jotain ne tuossa sitten sekoilivat kunnes Cippo otti kengän jalastaan ja heitti sillä Annaa. (Ilman mitään draamaa, kunhan pelleilivät.) Kenkä osui kuitenkin pöydällä olevaan kahvikuppiin mikä hienossa kaaressa särkyi lattialle. Sirpaleet jokapaikassa. Yhtä toheloita siis molemmat.

Nyt voisin yrittää mennä nukkumaan. Hitusen vaivaa jo tuo univelka, mikä ei tee minusta ainakaan kauniimpaa. Ihana puolialaston albanialainen kirjoitti juuri mun omenakirjaan ja sitten vielä luki sen minulle ääneen. Kuulosti hassulta (eli albanialta), mutta näytti hyvältä, kun kaveri vielä tapittaa niillä ihanilla ruskeilla silmillään niin, että tuntuu takaraivossa... Kauniita unia siis tiedossa. Heiheihyvääyötä!

    

Albania.

Ah, Venetsia! Olen täällä edelleen. Alkaa tuntua siltä, että tänne jään. Ei siksi, että täällä on niin kaunista (vaikka onkin) eikä siksi, että täällä on niin lämmintä (vaikka onkin), vaan koska tämä venetolainen elämäntapa on jotain niin siistiä! Paikallisen oppaan kanssa näkee niin paljon enemmän, kuin turistina. Hirstorialliset rakennukset ja gondolit jää vain kauniiksi taustaksi sille, mikä on tärkeämpää - rento fiilis ja ystävälliset ihmiset.

Vaikkakin istun nyt huoneessa kolmen albanialaisen kanssa, olen oppinut paljon venetsialaisia juttuja. Ja kuullut albanialaista musiikkia. Puolialaston albanialainen puhuu vain italiaa, mutta onneksi ensimmäisen kämppiksen kanssa pärjää lontoolla. Sen kanssa pärjättiin eilen aamu seitsemään asti. Ja sitten tässä on juuri vaihto meneillään, Adele muutti eilen pois ja tänään tuli tilalle uusi albanialainen poika, jolla oli musta silmä ja jolta puuttuu hammas. Oli ollut viime viikolla kolarissa. Autolla, ei siis täällä Venetsiassa.

Eilen istuin suosikkipaikallani katselemassa iltamenoa. Lauma humaltuneita vähän päälle parikymppisiä turisteja mekastivat Canal Granden reunalla olevalla laiturilla. Kiljumista, taputusta, lisää kiljumista ja molkis! Putosiko siellä taas joku veteen? Ei pudonnut, vaan hyppäsi. Ja sitten toinen. Ja seuraava. Kaikki saivat älykkäiltä seuralaisiltaan suunnattomat suosionosoitukset. Mietitäänpä hetki... Okei, oli kyllä kiva istua kyseisen kanaalin reunalla ja varpailla vettä ruiskia, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on aivan hirvittävän paskaista vettä! Oikea bakteericoctail, mikä useimmiten haiseekin likaiselle. Enkä nyt halua runnella kenekään haavekuvaa Venetsiasta kun sanon, että elkää herranjumala menkö sinne uimaan! Ei ikinä! Tunsin myötätuntoa sitä turistia kohtaa, joka tuossa pari päivää sitten molskahti veteen ihan vahingossa, mutta nämä meluavat torvet hyppi veteen vapaaehtoisesti. Huh huh. Ja on pakko todeta, että tällaisen käytöksen osittain kyllä ymmärtää, kun tietää miltä mantereelta nämä pulleat turistit tulevat... Hupsista! Asenne-Erkki kävi morjestamassa.

Tämä ei kyllä millään tavoin liity minun lomaani, mutta silti.
Joskus mainokset on hyviä.
   

Tuonnempi.

Minä luulin, että Firenzen reissua ei voi enää mikään ylittää. Alan ja scootteri ja kaikki... Aika korkealle se Marco riman nosti. Kolmen päivän seikkaulu oli täydellinen. Mutta jos tuntee minut tietää, etten minä varsinaisesti ole mikään seikkailija. Minä olen se tyyppi, joka istuu sivussa ja seuraa muiden seikkailua, ehkä ottaa kuvia tai kirjoittaa.

Ja juuri sillä tavalla olen tutustunut aitoon Venetsiaan. En siihen, mitä turistit kiertävät hiki päässä, vaan siihen aitoon venetsialaiseen elämään. Minusta olisi ehkä pitänyt tulla venetsialainen. Olen jo kauan tiennyt, että suomalainen minä en ole. Talvi on täällä kyllä jäätävä, mutta näin kesällä tämä kaupunki vei sydämeni.  T ä y s i n.  Veneton murrekin on jotenkin hauskempaa. Olen ollut täällä nyt neljä päivää, enkä olen nähnyt mitään nähtävyyksiä. Paitsi tuon Rialton sillan, mutta se on ihan tämän asunnon vieressä ja lähinnä maamerkkinä minulle, että osaan takaisin asunnolle, jos eksyn. Ensin etsin sillan, sitten yhden kaupan, että tiedän kummalla puolella Canal Grandea olen ja sitten jo osaankin. Itse asiassa tuossa kuvassa näkyy suosikkipaikkani, tuon oikeanpuoleisen rakennuksen ikkunalla minä joka päivä istun katselemassa ja kirjoittamassa. Siitä näkee kaikenlaista. Turisteja kuljettavia gondoleja ja takseja, busseja, poliiseja, ambulansseja (mitkä muuten ajaa kovaa ja tekee isot aallot) ja ihan sitten tuiki tavallisia veneilijoitä. Lauantai iltana katselin, kun nuoret veti pillurallia veneillään. Poppis soi ja jengi joi.

Tänään näin samaiselta paikalta, kuinka saksalaisturisti pudota mätkähti Canal Grandeen siinä suoraan silmieni edessä. Nauratti. Shaissea se huusi ja räpiköi limaisia levärappusia pitkit ylös. Näitä juttuja pääsee todistamaan tosi harvoin. Oletan, että kamera ei tykännyt kylvystä, mutta pientä vekkiä lukuunottamatta tyttö selvisi häpeällä. Ohi lipuva gondolikuski sai kengän kiinni ja heitti sen tytölle, mutta toinen mono meni matkojaan. En ole vahingoniloinen, mutta väkisin siinä vähän repesi, koska se oli vain niin hauskan näköistä. Ja nauroi tyttö itsekin, kun lähti vettä valuvana yhdellä kengällä viipottamaan. Venetsia 1 - turistit 0.

Olen tutustunut täällä huippu tyyppeihin. Ensimmäinen asia minkä eilen näin, oli perhoslaukku. Cippo vain toi sen minulle, kun olin sitä katsonut edellisenä päivänä näyteikkunassa. Viimeinen asia minkä eilen näin, oli puolialaston albanialainen poika laittamassa pyykkiä kuivumaan. Nuori ja kaunis. (Cippon toinen kämppis.) Ei yhtään haittaa minua tuollaiset jutut. Toisen kämppiksen kanssa ollaan tissuteltu jutellen jo monena iltana. Se on se Cippon ensimmäinen albanialainen kämppis.

Ja tänään... En voi kertoa mistä, miten tai kenen toimesta tämä tapahtui, mutta sain muukalaislegioonan takin. Aidon. Omaksi! Just nyt en keksi yhtään mitään siistimpää.
   

Peruna ja Venetsia.

Rankanpuoleista on ollut elämä pari päivää. Lähdin torstaina vain viettämään iltaa ranskalaisen tuttavani luokse. Siellä oli bileet, paljon ruokaa ja ihmisiä. Keskustelun aiheena niin sanotun pöydän ympärillä oli ensimmäisen puoli tuntia pelkästään ruoka. Kuka teki, mitä teki, miten teki, miltä maistuu ja miten helppoa se olikaan tehdä. Mutta se itse ruoka... Ei se täällä kyllä kovin erikoista ole. Pasta maistuu pastalle, riisi riisille, tomaatti tomaatille ja leipa ei oikein millekään. Salaatti on kulhollinen salaatinlehtiä ja vähän viinietikkaa ja suolaa. Ja en nyt siis missään nimessä arvostele, kyllähän sitä syö. Mutta olen kyllä edelleen huomattavasti enemmän maukkaan ruoan ystävä. Alan kuitenkin ymmärtää miksi italialainen ruoka mauttomuudestaan huolimatta on silti niin kuuluisaa. Koska italialaiset puhuvat siitä jatkuvasti. He itse uskovat, että se on parasta maailmassa. Ja sehän riittää yleensä, että itse uskoo.

Oli hauska seurata kuinka nelikymppiset elävät yhä nuoruuttaan. Juodaan viiniä ja syödään ja huudetaan kilpaa. Dialogista ei näillä ihmisillä ole mitään käsitystä. Sitä kuunnellaan jolla on kantavin ääni. Sitten alkaa sätkien kääriminen ja polttelu. Kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta useaan otteeseen, enhän minä polta edes tupakkaa. Kun sätkäpaperit loppuivat (tai hukkuivat) niin yksi meni ja ratkaisi ongelman. Luulin, että meillä on taas kielimuuri välissä, kun sain kysymykseeni vastauksen "Teen perunapiippua." Mutta ihan oikein kuulin ja ymmärsin, kaveri vuoli tarvittavat kolot pottuun ja niin vaan kiersi peruna rinkiä ja jokainen vuorollaan sitä posket lommolla imi.

Jäin lopulta Pierren luo nukkumaan, sillä sain kutsun seuraavana aamuna mennä Venetsiaan valokuvauksen ihmelapsien work shopiin. Bileiden jälkeen ehdin nukkua vain hetken ja lopulta heräsin ennen kellonsoittoa, koska ikkunan takana alkoi pulujen omituinen kurnutus. Ne asuivat samassa kerroksessa ikkunan takana. Venetsiassa tilaisuutta veti oudoin tapaamani intialainen nuorimies. Oikeastaan oudoin tapaamani ihminen. Tyyppi puhui sujuvasti italinglantia - miten voikin sotkea kaksi niin selvästi erilaista kieltä noin hyvin yhdeksi epäselväksi mongerrukseksi? Work shop oli itse asiassa vain luento, jossa jokainen sai tehtävän, mutta ei nyt puututa pikkuseikkoihin. Kun kysyin neuvoa intialaiselta (koska heidän läppäri puhui vain italiaa) sain häneltä vastauksen: "This is work shop. You figure it out." Right... Sama kaveri valitti minulle väsymystä, johon vastasin että pitää hommata sulle jostain kahvia. "Or cocaine." Selvästi en ollut tarpeeksi taiteilija tähän porukkaan. No, sain kuitenkin muutaman kivan kuvan Venetsiasta ja pari uutta mukavaa tuttavuutta. Toisen kerran sitten pidemmän kaavan mukaan.