Outoja merkkejä.

Tänään oli erikoinen päivä. (Haluaisin sanoa mullistava, mutta menneestä oppineena tiedän, ettei tällaiset päivät oikeasti mitään mullista. Saavat vain hetkellisesti sekoilemaan ja tekemään hyviä suunnitelmia. Mutta mennään nyt vielä tuolla positiivisella sävyllä.) Sain sähköpostiin linkin johonkin Wayne Dyerin videoon. Kuuntelin sitä samalla, kun jo puuhasin jotain muuta. Ajattelin mielessäni, että en nyt jaksa noin korkealentoista juttua tänään. Vähän ajan päästä luin toisen sähköpostin, jossa kerrottiin taas jostain Wayne Dyeriin liittyvistä merkeistä. Siinä vaiheessa oli pakko pysähtyä ja googlettaa. Kyllä vain. Tuo mies oli kuollut. Elokuussa. 

Tunsin välittömästi huonoa omatuntoa äskeisistä ajatuksistani. Miksi en vain voinut keskittyä kuunetelemaan sitä videota? Se kesti nippa nappa kymmenen minuuttia. Pyysin anteeksi tympeitä ajatuksiani. Jos Wayne on kuollut, hän on nyt osa sitä suurta jotain ja tietää kyllä, että täällä Suomessa on yksi turhautunut nainen narisemassa mitättömyyksistä. Minut valtasi niin kurja olo, että oli pakko lähteä ulos.

Oli jo todella pimeää. Täysikuu oli lumoava. Niin suuri pyöreä pallo, että oli pakko pysähtyä vain katsomaan tuota taivaallista ihmettä. Aivan käsittämättömän vaikuttava näky. Harsopilviä leijaili kuun edessä, ja kaikki näytti kauhuelokuvalta. Minua ei silti pelottanut vähääkään, varmaankin koska olen nykyään melkein aikuinen. Tunsin jonkinlaisen yhteyden maailmankaikkeuteen. Tuntui, että yhtäkkiä ymmärsin Waynen sanat kuolemattomuudesta ja universumista ja kaiken kaikkeudesta. Olin niin lumoutunut, että juoksin epähuomiossa vanhoilla vihreillä tien yli, täysin mustiin pukeutuneena, ja olin vähällä jäädä auton alle. Ei se ollut kyllä lähellekään läheltä piti tilanne, koska kuski oli selvästi minua tarkkaavaisempi. Mutta koska vasta pikkuhiljaa minulle avautuva kuolemattomuuteni ei kuitenkaan ollut vielä yleisessä tiedossa, sain vain vihaisen tuuttauksen, jonka toki ansaitsinkin huonolla käytökselläni. 

Se hetki kyllä herätti. En ehkä pukeudu värikkäämmin syksyisin, mutta jotakin se muutti. Se koko kaikki. En usko sattumaan, vaan siihen, että kaikki asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Minun piti saada nuo kaikki viestit juuri nyt, ja sitten heti perään herätä täällä tylsässä kotikaupungissani. Ymmärtää asioiden arvo. 

Elämä on älyttömän lyhyt. Mitä jos ottaisin siitä kaiken irti? 

Ja hankkisin heijastimen.

Merkkejä.

Löysin muutama päivä sitten laukustani kaksi liiskaantunutta, mutta tiiviisti toisiinsa teipattua leivosta. Olivat ilmeisesti tarkoitettu syötäviksi sitten juhlien jälkeen aamulla, kun herään. Oletettavasti pari päivää aikaisemmin. Tästä innostuneena tein inventaariotyhjennyksen laukkuun. Suosikkiyllätykseni oli suklaa, mutta myös yksi lappu oli hauska. Kasvovoiteita oli ostettu ja ilmeisesti sitten myöhemmin baarissa kuitin taakse kirjoitettu seuraavanlainen viisaus:

Taiteilijat eivät esiinny.

Paitsi esiintyvät taiteilijat.

Nauratti. Laukku ei edes ole kovin vanha, mutta kangas on omituisesti revennyt. Marimekko oli joskus merkki laadusta. Nyt se taitaa olla merkki ihan jostain muusta. Joten olen tässä vakavasti harkinnut uuden laukun hankintaa. Ja eilen se täydellinen laukku sitten tuli vastaan. Sama koko, melkein sama malli, mutta kevyttä ohutta harmaata kangasta, eikä mitään syntistä merkkiä pilaamassa.

En kuitenkaan halunnut ostaa laukkua aivan suin päin, vaikka kuinka olikin se harkitsematon säntäily tähtiin eilen kirjoitettu. Päätin, että jos tuo laukku on vielä viimeinen päivä siellä minua odottamassa, minä ostan sen. Mutta ostan samalla myös merkin. En sitä huonomaineista, vaan sellaisen erilaisen merkin. Kun en osaa päättää muuttaisinko Maltalle, Kiinaan, Etelä-Afrikkaan vai Iihin, annan Universumin päättää. Laukku olkoon minun uusi suuntani. Jos se on minua vielä viikon päästä odottamassa, muutan Kapkaupunkiin.

Olen ollut Suomessa nyt puoli vuotta. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Niin kamalan paljon ehti tapahtua. Olen aivan täynnä tätä maata. Kaikki mitat on jo ihan kukkurallaan ja yli asteikon. Ja tuntuu, että on päästävä täältä pois. Minä olen muuttunut ihmisenä aivan valtavasti siitä mitä olin keväällä. Se epävarma, arka, kömpelö haahuilija. Sellaiseksi minua haukuttiin ja uskoin sen. Ja sitten minusta tuli sellainen. Nyt olen jotain muuta. Taiteilija ja yrittäjä ja ihminen, joka tietää mitä haluaa. (Se saattaa muuttua päivittäin, mutta ainakin tiedän sen aina sillä hetkellä hyvin varmaksi.) Minuun uskottiin ja minä aloin itsekin uskoa minuun.

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.
 

Merkillisyyksiä.

Tänä aamuna heräsin poikkeuksellisen virkeänä. Näin pitkästä aikaa unta. Olin vähän huolissani, koska unet jostain syystä katosivat joku aika sitten. Mietin, että miksi asiat ovat muuttuneet. En oikein saanut kiinni siitä, en tiennyt mitä on tapahtunut, mutta tuntuu oudolta. Jopa blogin kirjoitus aamuisin tuntuu erilaiselta. Paikka on sama niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin, mutta jotain on nyt pielessä. Päästä tulee jatkuvasti omituisia ideoita. Olen luovempi kuin ennen, mutta samalla ahdistaa ja ärsyttää ja ihmetyttää ja väsyttää. Koko ajan. Tämä ihmeellinen olo on seurannut minua nyt jo kuukauden. Taistelen kovasti sitä vastaan. Joudun todellakin tekemään töitä ollakseni positiivinen. Tuntuu, että jotain outoa on nyt meneillä jopa silloin, kun innostun jostain, mutta en vain millään tajua mistä on kyse. Älyttömän turhauttavaa.

Jotain outoa ON meneillään. Luin vähän aikaa sitten eräästä blogista sen kirjoittajan unen kautta tulleen viestin toisesta ulottuvuudesta. (Okei, ehkä nämä jutut kuuluvat siihen hörhöblogiini, mutta malta vielä hetki.) Siinä kerrottiin hyvän ja pahan välisistä taisteluista ja kuinka meidän valaistuneiden sielut ovat siellä mukana taistelemassa hyvän puolesta silloin kun nukumme. Että siksi olemme aamuisin väsyneitä, ja jotkut meistä ovat jopa sairastuneet. Ja että siksi ei uniakaan ole näkynyt. (Se oikea blogi kertoi tästä paljon paremmin, minä yritin vain maallistaa pointin.) Kun haparoiden ja varovasti kerroin lukemastani tarpeeksi turvalliselle tuttavalle hän totesi, että: "No mutta mikäs sen upeampaa kuin olla väsynyt sen takia, että pelastaa unissaan maailmankaikkeutta!" Mielettömän hieno vastaus.

En tiedä kuinka asiat todellisuudessa ovat. Näinä päivinä en oikein tiedä edes mitä ja missä se todellisuus on. Eipä ihme jos hieman ajoittain ahdistaa. On tullut niin paljon uutta ihan lyhyessä ajassa. Asiat ovat taas muuttuneet täysin. Juuri kun tuntuu, että näin tämä on ja pysyy, niin kaikki heittää taas häränpyllyä. Minun käsityskapasiteettini alkaa olla käytetty loppuun, mieli matkustaa aivan äärirajoilla. Tarvitsen lepoa. Olin juuri sairaslomallakin monta viikkoa. Niinpä esitin eilen Universumille toiveen, että saisin nukkua edes yhden yön. Olla pois taisteluista ja levätä edes vähän aikaa.

Kuten sanottu, tänä aamuna heräsin virkeänä. Näin unta ja olin voimissani. Ja kun sen tajusin, alkoi ahdistus. Sisälläni on vielä (melko suuri) osa, joka ei aivan sulata tätä kaikkea. Että, minä - pelkureiden kruunaamaton kuningatar - taistelisin yöllä hyvän puolesta Universumin ulottuvuuksissa. Tai että viime yönä pysyin kotona sängyn pohjalla, koska sitä niin nöyrästi illalla pyysin. Ei, ei, ei... Tämä on jo liikaa. En halua enää miettiä näitä juttuja.

Mutta entä nämä kaikki maallisemmat muutokset? Mikä minun elämää vaivaa? Ehkä tämä on vähän myös omaa syytäni. Ihan itse nimesin tämän vuoden Muutoksen vuodeksi. Vieläkö joku uskaltaa väitää, että vuosien nimeäminen ei toimi? Mentorini on opettanut kuuntelemaan sydäntä ja uskomaan universumin merkkeihin. Se on pirun pelottavaa, mutta olen tehnyt niin siitä huolimatta. Ja tänään sain taas uuden merkin, hyvin maallisella sähköpostimaisella tavalla. Nimittäin tulevan talven matka taisi juuri varmistua.

    

Merkkejä.

Noniin. Selvästi tämä on yhden aikakauden loppu. Ryhdyin rakentamaan itselleni sitä meditointinurkkaa. Suunnitelmat ovat jo selvät, tiedän aika tarkkaan miltä se tulee näyttämään. Se näyttää siltä jo päässäni. Arvelin että tila tarvitsee jonkin hienon nimen. Ideoita?

Ja kuin vahvistukseksi uudelle suunnalleni, Venetsia tippui seinältä. Minulla on ollut Marcon vuosi sitten tuoma kartta kehystettynä, se on ollut seinällä muistuttamassa tuosta suosikkipaikastani ja useista suosikkihetkistä. Olin jo pitkään miettinyt, että se pitäisi kyllä ottaa pois. Kirja on valmis ja muutenkin, se aika alkaa olla takana. Olisi keskityttävä tähän hetkeen ja näihin nykyisiin juttuihin. Sellaista kaikkea. Ja nyt kun kartta sitten tuli rytinällä lattialle, minä olin oikeastaan vain helpottunut. En olisi ikinä saanut sitä otettua pois. Joten universumi auttoi. Ja siinä minä sitten hymyilin ja keräilin sirpaleita verisin sormin. (No tietenkin teloin itseni, se on lasia.)

Tämä omituinen tapahtumasarja pysäytti minut. Tulin koneelle ja sain samalla tietää, että se vanha talo Fagaréssa on myytävänä. Se talo, jossa asuin vuosia sitten, ja jossa vietin taas aikaa toissa kesänä. Olin hetken täysin shokissa. Nyt sinne muuttaa joku toinen, joka remontoi talon ja poistaa kaiken sen kummallisen, jota opin rakastamaan. En voinut olla ottamatta sitä merkkinä. En aio ostaa taloa, varsinkaan sitä taloa, mutta jollain tavalla se vahvisti ajatustani, että nyt on asiat muuttumassa, isosti.

Ja ihan sen kunniaksi, ja tulevan myydyn entisen kotini muistoksi, muutama kuva. (Tämä tosin ei ollut minun huone, mutta antaa parhaiten kuvan talon tyylistä.)

Jännä miten kuvat voivat palauttaa menneeseen. Muistotulva. Muistan tuoksut ja äänet ja tunteet. Hyvät ja huonot. Vaikka elämä ei sielläkään ollut aina ruusuilla tanssimista (tai jos olikin, niin toisinaan myös niillä piikikkäillä varsilla), tänään minulla on ikävä Italiaan ja tuohon taloon. Oikeastaan aika kovasti.