Juhlan aika.

Minä päätin muutama viikko sitten, että on taas aika viettää Perhosjuhlia. En vain tiennyt miksi. Alunperin ajattelin, että kirjoitan sen kässärin vielä kolmannen (ja lopullisen) kerran. Mutta ensin pitää saada uusi tietokone. Sitä ennen pitää kuitenkin hankkia muutamia muita asioita, joihin menee rahaa. En saanut tuosta ajatuksesta sellaista poltetta, kuin Perhosjuhlaa edeltävä koteloituminen vaatii.

Minä en oikeastaan ikinä vietä syntymäpäivää. Sellainen minulla kyllä on, ja olen iloinen jos joku sen muistaa, mutta se ei ole minulle niin suuri merkkipäivä kuin monelle. Minä juhlin toisenlaisia asioita. Sanon yleensä, etten juhli, koska minulla ei ollut asian kanssa kovin paljon tekemistä. Äitihän sen suurimman homman teki. Tuo ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Syntymäpäivällä on minulle merkitystä, mutta ei sillä perinteisellä tavalla.

On paljon niitä ihmisiä, jotka kiroavat sukuaan. Syyttävät vanhempiaan asioista, jotka on mennyt pieleen elämässä. Vaikka voisi muuta kuvitella, minä en kuulu tuohon porukkaan. (Enää.) Itse asiassa minä kuulun siihen toiseen ryhmään, jotka tietävät, että ovat itse valinneet vanhempansa. Ja juuri siksi syntymäpäivä on minulle merkityksellinen, koska se aloitti oppimisen vaiheen. Mutta koska tämä menee nyt taas ihan hurujutuksi, kirjoitan aiheesta enemmän hippiblogiini.

Kirjasin eilen viikkotavoitteeksi, että keksin oikean syyn Perhosjuhlalle. Ja tänä aamun se oivallus sitten tuli. Nyt minä tiedän minkä eteen ponnistelen seuraavat kuukaudet. Tämä on tosi iso projekti, vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. (Ei ihan välttämättä vahvuuteni, parhaiten onnistunut 30 päivän haaste kesti kaksi viikkoa...) Suurin ongelma taitaa olla siinä, että minä unohtelen asioita. Ihan pieniä ja yksinkertaisiakin juttuja. Joten nyt koitan rakentaa jonkinlaisia rutiineja, toistaa samaa niin monta kertaa, että se käy automaattisesti. (Se tosin taisi olla noiden haastejuttujenkin idea. No, ei mennä nyt siihen.)

Esimerkkinä nyt vaikka minun musta kivisormus. Sillä on minulle erittäin suuri merkitys ja haluan pitää sen mukanani aina, koska se muistuttaa minua joka päivä tekemästäni lupauksestani. Laitan tuon sormuksen sormeeni ehkä kaksi kertaa viikossa. Muistan sen sitten, kun olen jo kävellyt sata metriä töihin, enkä viitsi enää moisen vuoksi kääntyä takaisin. Ehkä pitäisi kääntyä. Olla ärsyyntynyt ylimääräisestä matkasta ja siitä, että joudun kipuamaan kaikki raput yläkertaan asti, ja että joudun kiirehtimään töihin, jonka vuoksi olen lopulta perillä hikisen nihkeänä, vaikka siltikin myöhässä. Auttaisikohan se muistamaan sormuksen paremmin?

Joka tapauksessa, vastaus on nyt lukittu, sillä minulla on Perhosjuhlalle syy ja merkitys. Tästä alkaa koteloituminen. Tavataan sitten ensi kesänä!

Nenäkäs.

Viime yönä minulla oli elämäni ensimmäinen oikea liskojen yö. Tosin ihan ilman alkoholia. Näin unta ihme matelijoista, jotka olivat täällä kotonani. Heräsin yöllä siihen, kun joku valtava krokotiiliä muistuttava jättiläislisko mönki ylitseni jonkin leivänpalan perässä. Myöhemmin tajusin, että se olikin lohikäärme ilman siipiä. Sitten joku pienempi lisko puraisi minua varpaasta. Menin sykkyrälle, käänsin peiton reunoja alleni ja mietin, että mistä helvetistä nuokin nyt tähän taloon ovat tulleet, ja että ovatkohan ne vaarallisia. Onneksi ne kuitenkin katosivat hyvin pian, kun heräsin.

Yritin selvittää unien liskojen merkitystä, mutta sieltä tuli vain jotain hirmu syvällistä settiä siitä, miten taistelu lohikäärmeen kanssa merkitsee jonkin sielun voiman esiin tuloa ja vain silloin, jos on selvittänyt nuo sielun aivoitukset, voi voittaa lohikäärmeen taistelussa. No en minä sen kanssa taistellut, jäin vain jalkoihin. Ehkä tämä tarkoittaa, että se poika, joka on myös lohikäärme, aikoo vain tallata minut jalkoihinsa. Että pitäisi varmaankin nyt henkisesti varautua.

Aloitin tuossa jo muutama päivä sitten uutta naamiota. Viimein. Annoin sille nimen jo tekovaiheessa, katsotaan kuinka paljon se vaikuttaa lopputulokseen. Ei varmaankaan kovin paljon. Ja saattaahan se muuttua vielä. Mutta tällä kertaa tajusin ottaa välikuvia.

Ensimmäinen naamio ja uusi raato.

Kyllä nyt jo hymyilyttää, kun on päässyt seinälle kuivumaan.

Ihonhoidollista tarvetta vielä jonkin verran...

Kestää kyllä pitkään ennen kuin se on valmis. Nyt kaveri on kuivumassa minun sängyn alla. Vasta ensimmäinen massavaihe on valmis. Mutta niitäkin on monta. Joten ihan heti ei kannata odotella lisää kuvia.

Taas on puuhakas viikko tiedossa. Joka päivä on jotain ohjelmaa. Eilen meni koko päivä tuota naamaa lääppiessä ja virkatessa. Sitten kun alkoi ilta hämärtää, minä vain katselin ikkunasta upeaa syysmaisemaa ja mietin elämää. Miten sitä voikin olla niin onnellinen ihan ilman syytä? Tai oikeastaan enemmän ihmetyttää se, että miten sitten toisena päivänä voi kasvaa jättikikkeli otsassa, vaikka kaikki on ihan samalla tavalla. Aivan sama koti, sama näköala ikkunassa, samat tavarat huoneessa ja samat ihmiset ympärillä. Eilen minä kuitenkin vain virnuilin ihan onnessani. Ehkä tuli syötyä sitä suklaata niin paljon, että tuntui hyvältä sen vuoksi. Tai sitten ihminen vain on erityisen onnellinen silloin, kun saa tehdä koko päivän sitä mitä rakastaa. Minä rakastan massan hinkkaamista. Jos tuollaisesta karheasta möykystä saa siliteltyä esiin jotain kaunista, niin se on aina jotenkin vaikuttavaa, vaikka se kaunis olisi rumaa. (Nuo minun naamat ei yleensä ole mitään missiainesta.)

Joka tapauksessa, nyt innolla uuteen viikkoon. Töitä olisi paljon, mutta kaikki niin mukavaa, ettei työltä edes tunnut. Tapaamisia, Emman syntymäpäivä ja Salaseuran syksyn ensimmäinen kokoontuminen. Paljon iloisia asioita!
 

Amélie.

Ajattelin, että tarvitsen vähän aikaa toipumiseen ilman, että on koko ajan jotain häslinkiä. Kun on hetken ilman nettiä ja puhelinta, niin kyllä muuten helpottaa. Ainakin henkisesti. Ajattelu selkeytyy ja onnistuu ihan kaikessa. (Jos on terve.) Astrokalenterikin lupasi taas hyvää.

Ajatuksissasi on nyt pohjaa laajempaakin menestystä ajatellen eikä nyt ole syytä piilottaa kynttilää yhtään minnekään. Anna aatosten lentää ja tee myös jotain asioiden eteen.

Teen teen, heti kun toivun tekevän kuntoon. Tänään en vielä pysty. Enkä ehkä huomennakaan. Katsellaan uudestaan sitten kun tulee seuraava suosikkipäiväni maanantai. Silloin olen elämäni vedossa. Nyt en ole. Takana on taas niin hikinen yö, että ei mitään järkeä. Piti keskellä yötä nousta vaihtamaan vaatteet, kun olin aivan läpimärkä. Tämä oli jo kolmas vetinen yö. Voisi jo helpottaa.

Halusin katsoa jonkin mukavan leffan, joten valitsin pitkästä aikaa Amélien. Herätti paljon tunteita. Muistin kun näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran. Olin kaverin kanssa kaupungilla ja ehdotin hänelle ihan yhtäkkiä, että mennään katsomaan tämä leffateatteriin. Kaveri katsoi minua kummastellen ja sanoi: "Mutta et sinä tykkää käydä elokuvissa." No en niin, mutta nyt tuntuu siltä. "Etkä sinä edes tykkää elokuvista, joissa ei puhuta englantia." No en niin. Mutta nyt voisin kokeilla. Kaveri hämmentyi niin paljon, että suostui.

Tuo kaikki on ihan totta. En tykkää käydä elokuvissa, koska siellä on häiritseviä muita ihmisiä, ja se koripalloilija tulee aina minun eteen istumaan. Sen lisäksi äänet on yleensä aivan kamalan kovalla ja siellä on kylmä. Mutta toisinaan käyn. Harvoin, mutta silti. Ja sekin on totta, että katson mieluiten englantia puhuvia leffoja. Se taas johtuu siitä, että minä harvoin maltan pysyä paikallani koko leffan ajan. (Leffateatterissa tietysti istun paikallani loppuun saakka.) Sitten, kun menen puuhastelemaan jotain, niin kuuntelen elokuvan loppuun. Ja koska en osaa esimerkiksi ranskaa, niin harvemmin ranskankielisiä leffoja katson.

Tällä kertaa nukahdin puolivälissä, mutta se alku ehti jo muistuttaa minua monesta jutusta. Tuo leffa teki minuun jotenkin tosi voimakkaan vaikutuksen silloin, kun se tuli. Tunnistin niin paljon itseäni tuosta arasta ja ujosta tytöstä. Ja sitten toisaalta ihailin ja halusin olla samanlainen, koska oli niin paljon eroa. Muistan, kuinka myöhemmin Italiassa asuessani suunnittelin tulevaa kotiani. Sitä jonka hommaisin sitten, kun joskus tulen takaisin Suomeen. Listasin mitä asioita tarvitsen ja mitä jo on. Koti on aina se juttu, jonka pitää olla kunnossa. (Ja yleensä ei siltikään ole.) Halusin sellaisen samanlaisen punaisen keittiön kuin Améliella on. Ne laatat menevät niin jännästi.

Tulin vähän surulliseksi. Niin paljon haaveita jäänyt toteutumatta. Mihin se aika on mennyt? Mitä minä olen tehnyt? En ainakaan sitä mitä haluan. Samalla tuli suunnaton koti-ikävä Italiaan. Niihin aikoihin ja paikkoihin. Ja Hanna-ystävää, josta en ole kuullut mitään ihan kamalan pitkään aikaan. Samalla tuli mieleeni omituisia synkkiä ajatuksia. Ja sitten ikävöin ystävääni Irlannissa.

Ehkä tälläkin oli tarkoitus. Että sairastun näin kovasti ja joudun miettimään juttuja. Pysähtymään ja ajattelemaan. Koko kesä on taas mennyt vain mennessä. Parannellessa kehoa mielikin lepää. Ainiin, löytyi nimi tälle taudille. Se oli RSV. Oli kiva huomata, että tämä usean päivän tuska onkin oikeasti vain lievää. (Tai sitten minä en ole aikuinen.)

Tällainen upea lause tuli taas vastaan: The EARTH without ART is just EH.
Minä haluan löytää sen tyypin, joka olin Italiassa. Sen herkän taiteilijan. Ei se voi kamalan kaukana olla. Se on vain jossain piilossa. Se on tosi hyvä tyyppi. Aina, kun alan tekemään mitä muut sanoo, minä hukkaan sen. Niin... Mitä tästä opimme?
   

Muutos.

Everything will change when your desire to move on exceeds your desire to
hold on. (Alan H. Cohen)

Olen täysin samaa mieltä tämän Alanin kanssa. Tuo on erittäin hyvin sanottu. Vähän ehkä turha itsestäänselvä fakta, melkeinpä toteamus, mutta silti hyvin totta.

Olen taas juoninut. Näinhän se aina menee, ensin ahdistuu, sitten virkkaan aivottomasti elokuvia katsellen, sitten piirtelee ja suunnittelee ja virkkaa lisää ajatellen, ja sitten lopulta kirjoittaa ja kaikki on ihan selvää. Se on hyvä prosessi. Tällä kertaa sivutuotteena tuli vielä hienoja pantoja, joiden avulla pääsen takaisin Suomeen. Ei huono!

Ensimmäinen pantapaketti lähti matkaan tänään. Se oli jotenkin merkittävä hetki. Jonkin tärkeän alku ja samalla tietyllä tavalla yhden asian loppuun saaminen. Sellaisella on merkitystä. Minulla on aina sata asiaa kesken ja joskus tuntuu, että repeän kun pitäisi riittää joka suuntaan. Usein asioita valmistuu ja tekeminen loppuu, mutta aika usein se jää liian vähälle huomiolle. On tärkeää "juhlistaa" saavutuksia, vaikka ne olisivat kuinka pieniä. Sillä on merkitystä. Joten tällä kertaa huomioin sen hetken, kun sain kuitin käteeni merkiksi siitä, että tämä ensimmäinen lähetys on nyt virallisesti matkalla Suomeen.

Huomasin, että olen taas hutkinut sinne tänne. Sellaista epämääräistä räpellystä ja aivan suunnatonta rimpuilua - ei valtavassa vaan siis siinä päämäärättömässä merkityksessä. Tilanne pitää rauhoittaa. Minun pitää järkeistyä. Tai sitten tilanne pitää järkeistää ja minun pitää rauhoittua. Joka tapauksessa, tämä on hyvä asia, koska nyt minä ainakin tiedän mitä pitää tehdä.

Tässä vielä pari kuvaa todisteeksi siitä, että Thaimaassa osataan.

Rappukäytävä. Jos yhdet raput menevät yläkertaan, niin täytyyhän

sieltä olla toiset raput pois. Kuvan hahmot testasivat kumpi rappukäytävä

oli nopeampi juosta alas. Että sitten osaa valita oikein jatkossa.

On ollut puhetta suomalaisten järkyttävästä kevätmuodista.

Mutta kyllä nämä thaikutkin osaavat! Nämä ovat siis miesten

paitoja, kevään uutta mallistoa. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?!

Ylivalottunut kuva ikkunastani. Sadoista sähköjohdoista näkyy vain

ylimmät. Ja kyllä. Se on elävä eläin auton lavalla. Kuski on luultavasti

lounaalla siinä viereisessä ravintolassa. (Tai sitten tuon ravintolan liha

 toimitetaan paikalle todella tuoreena.)

   

Tiede.

Kirjoitin pitkästä aikaa hippiblogiani. Tuntui siltä, että henkisesti on taas kasvettu. Sain oivalluksen, joka tuntuu ääneen sanottuna yksinkertaiselta ja mitättömältä, mutta se mullisti elämääni aivan suunnattomasti. Ihme juttu.
(Ja koska lupasin, etten kirjoitan tuota "hippisoopaa" enää tänne, voit käydä katsomassa sitä muualta.)

Jos sinusta tuntuu ettei elämälläsi ole mitään tarkoitusta, niin voisiko se johtua siitä, että et ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, joka toisi tarkoituksen tullessaan?

No helvetti. Kyllä voi. Siitä tässä tietysti onkin kyse. Tuo lause tuli vastaan taas juuri oikeaan aikaan. Se vastasi moneen kysymykseen. Huomasin myös, että olen hulluna tutkijoihin. Löysin taas pitkästä aikaa yhden sivuston, jossa julkaistaan tieteismusiikkia (tai miten ikinä sellaista pitääkin kuvata); Symphony of science. Minä en ole ollenkaan tutkija, mutta ihailen heitä suunnattomasti. He jaksavat paneutua yhteen ja samaan asiaan tavattoman pitkäksi aikaa. Ja sitten kaiken sen päälle ovat innostuneita! Tutkijat eivät epäonnistu. Jos joku kokeilu ei toimikaan, niin he oppivat uuden tavan millä asia ei tapahdu. Ja ovat arvatenkin ihan yhtä innoissaan. Minä haluan oppia tutkijaksi! Haluan innostua myös silloin, kun asiat eivät mene niin kuin odotan. Koska sitä tapahtuu jatkuvasti.

Jostain syystä nuo omituiset kappaleet tekevät todella turvallisen olon. Ja rauhoittaa.  Tässä taitaa olla uusin biisi, joka ei kylläkään rauhoita, mutta on hauska ja tähän hetkeen erityisen sopiva.
   

Merkillisyyksiä.

Tänä aamuna heräsin poikkeuksellisen virkeänä. Näin pitkästä aikaa unta. Olin vähän huolissani, koska unet jostain syystä katosivat joku aika sitten. Mietin, että miksi asiat ovat muuttuneet. En oikein saanut kiinni siitä, en tiennyt mitä on tapahtunut, mutta tuntuu oudolta. Jopa blogin kirjoitus aamuisin tuntuu erilaiselta. Paikka on sama niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin, mutta jotain on nyt pielessä. Päästä tulee jatkuvasti omituisia ideoita. Olen luovempi kuin ennen, mutta samalla ahdistaa ja ärsyttää ja ihmetyttää ja väsyttää. Koko ajan. Tämä ihmeellinen olo on seurannut minua nyt jo kuukauden. Taistelen kovasti sitä vastaan. Joudun todellakin tekemään töitä ollakseni positiivinen. Tuntuu, että jotain outoa on nyt meneillä jopa silloin, kun innostun jostain, mutta en vain millään tajua mistä on kyse. Älyttömän turhauttavaa.

Jotain outoa ON meneillään. Luin vähän aikaa sitten eräästä blogista sen kirjoittajan unen kautta tulleen viestin toisesta ulottuvuudesta. (Okei, ehkä nämä jutut kuuluvat siihen hörhöblogiini, mutta malta vielä hetki.) Siinä kerrottiin hyvän ja pahan välisistä taisteluista ja kuinka meidän valaistuneiden sielut ovat siellä mukana taistelemassa hyvän puolesta silloin kun nukumme. Että siksi olemme aamuisin väsyneitä, ja jotkut meistä ovat jopa sairastuneet. Ja että siksi ei uniakaan ole näkynyt. (Se oikea blogi kertoi tästä paljon paremmin, minä yritin vain maallistaa pointin.) Kun haparoiden ja varovasti kerroin lukemastani tarpeeksi turvalliselle tuttavalle hän totesi, että: "No mutta mikäs sen upeampaa kuin olla väsynyt sen takia, että pelastaa unissaan maailmankaikkeutta!" Mielettömän hieno vastaus.

En tiedä kuinka asiat todellisuudessa ovat. Näinä päivinä en oikein tiedä edes mitä ja missä se todellisuus on. Eipä ihme jos hieman ajoittain ahdistaa. On tullut niin paljon uutta ihan lyhyessä ajassa. Asiat ovat taas muuttuneet täysin. Juuri kun tuntuu, että näin tämä on ja pysyy, niin kaikki heittää taas häränpyllyä. Minun käsityskapasiteettini alkaa olla käytetty loppuun, mieli matkustaa aivan äärirajoilla. Tarvitsen lepoa. Olin juuri sairaslomallakin monta viikkoa. Niinpä esitin eilen Universumille toiveen, että saisin nukkua edes yhden yön. Olla pois taisteluista ja levätä edes vähän aikaa.

Kuten sanottu, tänä aamuna heräsin virkeänä. Näin unta ja olin voimissani. Ja kun sen tajusin, alkoi ahdistus. Sisälläni on vielä (melko suuri) osa, joka ei aivan sulata tätä kaikkea. Että, minä - pelkureiden kruunaamaton kuningatar - taistelisin yöllä hyvän puolesta Universumin ulottuvuuksissa. Tai että viime yönä pysyin kotona sängyn pohjalla, koska sitä niin nöyrästi illalla pyysin. Ei, ei, ei... Tämä on jo liikaa. En halua enää miettiä näitä juttuja.

Mutta entä nämä kaikki maallisemmat muutokset? Mikä minun elämää vaivaa? Ehkä tämä on vähän myös omaa syytäni. Ihan itse nimesin tämän vuoden Muutoksen vuodeksi. Vieläkö joku uskaltaa väitää, että vuosien nimeäminen ei toimi? Mentorini on opettanut kuuntelemaan sydäntä ja uskomaan universumin merkkeihin. Se on pirun pelottavaa, mutta olen tehnyt niin siitä huolimatta. Ja tänään sain taas uuden merkin, hyvin maallisella sähköpostimaisella tavalla. Nimittäin tulevan talven matka taisi juuri varmistua.

    

Elämä.

Yksi minun suosikkikirjailijoista on Paulo Coelho. Tässä olisi mielenkiintoinen linkki, jossa Paulo puhuu elämän tarkoituksesta ja kysyy mikä ylipäätään on elämän tarkoitus. Meistä kumpikaan ei sitä tiedä, mutta Paulolla on kyllä hyvä vastaus. Sillä ei ole väliä. Tärkeää on vain se, minkä merkityksen annat elämälle. Minusta tuo on paras oivallus pitkään aikaan, vaikka ei ollut edes oma. Minä kirjoitin kokonaisen kirjan siitä, kuinka lähdin etsimään merkitystä elämälle, ja nyt Paulo tiivisti koko tarinan yhteen pieneen lauseeseen. Auts. Ilmiselvästi tässä on nyt tilaisuus erottaa jyvät akanoista ja kirjailijat harjoittelijoista. Joka tapauksessa, nuo sanat toivat kyllä jonkinlaista lohtua elämään, ja ennen kaikkea kannustivat jatkamaan kirjoitusta.

Välillä on hyvä saada tuollaista satunnaista kannustusta, sillä elämä heittelee ja joskus kirjoittaminen jää kakkossijalle. Minulla on työ, joka vie paljon aikaa. Sitten on helposti kaaostuva koti, jota yritän edes jollain tavoin pitää kurissa silloin, kun en ole töissä. Nyt on vielä mies, joka sotki ihan kaiken muunkin. Arvatenkin kirjoittaminen on ollut nyt vähän vähemmän mielessä. Mutta siihen tulee muutos. Heti. Kutuaika on ohi, arki saa tulla. Ei saa unohtaa sitä mikä on tärkeintä. Ja niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin, minä itse olen elämäni ainoa päähenkilö. Ei ole kovinkaan paljon asioita, mitä en tuon jumalaisen miehen eteen tekisi, mutta minun on silti seurattava omaa tietäni.

Nyt kun asiaa mietin, ehkä tämä on vielä tärkeämpi oivallus, kuin Paulon.

Uuden alku.

Olet ehkä huomannut, että uudistin blogin ulkoisesti. Et varmastikaan huomannut, että uudistan sitä myös sisäisesti. Olen lukenut vanhoja juttuja alusta loppuun ja muokannut tekstiä. Poistanut jotain turhuuksia, korjannut kirjoitusvirheitä ja sen sellaista. Tämä kaikki johtuu siitä, että suuria asioita on tulossa. Blogistani tulee osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja halusin nyt kiillottaa kaljua, jos näin voi sanoa.
Voi, kun sanoo vain.

Jännä miten sairastaessa tulee aina kaikki parhaat ideat. Asiat ymmärtää niin paljon selvemmin, kun joutuu pysähtymään. Kaikki kivut juontaa juurensa stressistä ja sen huomasi taas, kun punkan pohjalle kaatui. Nyt oli aikaa lukea vanhoja kirjoituksia. Huomasin muutoksen nyt itsekin. Miten hukassa olin vielä kaksi vuotta sitten. Miten paljon asiat ovat muuttuneet, vaikka sinänsä mitään suurempaa ei ole tapahtunut. Valmistuminen ja matka ja työpaikka voisi tietysti jollekin toiselle olla suuria asioita. Mutta minä olen saavuttanut jotain suurta vasta sitten, kun teot ovat merkityksellisiä. Minulle merkitys tulee siitä, että voi auttaa muita. Se on ollut hämmentävä oivallus itsestä tässä viime vuoden aikana. Tiedän, että muutoksia on taas tulossa. Suuria muutoksia. Tämä henkisen kasvun vuosi on valmistanut minua siihen. Ei pelota ollenkaan.

Luin pitkästä aikaa itselleni kortit. Tein ihan kelttiläisen ristin tulkinnan ja 10 eri korttia kertoi eri osista elämääni. Se on jotenkin ihan hullua, kun taas joka ainoa kortti meni juuri niin kuin pitikin. Menneisyys, nykyhetki, pelot ja tulevakin, oletan. Nuo kortit eivät valehtele koskaan. En käsitä sitä ollenkaan. Mutta hyvin sain taas vinkkejä, mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ja kortitkin sen sanoivat, suuria juttuja on tulossa. Niitä odotellessa.