Matkapäivä.

Olen matkustanut aamusta iltaan. Kello seitsemän haki taksi pihasta ja sanoin hyvästit tilapäiskodille ja Puusepälle. Taksi vei johonkin expreskauppaan, josta kävin ostamassa aamupalaa. Sitten kävelin yhdelle kujalle odottamaan bussia. Odotin niin pitkään, että aloin jo epäillä paikan oikeellisuutta. Mutta koska olin edellisiltana käynyt varmistamassa, että bussi tosiaan lähtee ihan siitä oopperan sivusta, en siitä sen enempää ressannut. Kunnes sitten viimein kysyin yhdeltä vastaantulijalta, että onkohan tämä nyt sittenkään oikea paikka. "Ei... Se pysäkki on tuolla seuraavalla kujalla." Voi ny helvetti! Ilmankos bussi ei tullut. Sen ei kuulunutkaan tulla sinne missä pojotin. Kuski siellä jo sulki auton tavaralaatikoita, kun huutaen ja huitoen rynnistin kohti autoa. "Ihan sitten viime minuutille päätit jättää." Jep... Note to self: Kun tarkistat ennen lähtöä mihin mennä, muista myös sitten mennä siihen samaan paikkaan. Ja käytä silmälaseja.

Katselin usvaisia niittyjä pari tuntia. Pimeä muuttui hämäräksi ja lopulta aurinkoiseksi päiväksi. Maisemat oli niin kauniita, ettei malttanut räpyttää silmiä. Vihreitä niittyjä, joulukuussa. Näin sen osan Irlantia, jonka halusinkin muistaa.

Sellainen hassu sattumakin tapahtui. Istuin kaikessa rauhassa kirjoittamassa portillani, kun näin että tuttu lippispäinen hahmoke juoksee laukkunsa kanssa, kiertää ne laiskan liukulinjat ja tulee minua kohti. Se oli (nyt siis entinen) työkaverini Maikki, jonka lento sattumalta lähti täsmälleen vastapäätä minun porttiani, lähes samaan aikaan. Päätimme yhteistuumin, että se oli hyvä enne. Ihmisiä ympärillä hymyilytti, kun ei me kovin hiljaisella äänellä halattu sitten kuitenkaan. Ihana yllätys. Pakkoselfie ja menoksi.

Ja sitten, tässä huippuidea kaikille lentoyhtiöille! Ihan vapaasti käytössänne. Perhelennot! Vähän parempaa ja spesial palvelua koko perheelle, jossa ajatellaan myös perheen pienimpien etua. Ja vaikka jotain ryhmäalennuksia. Olisi jo aika alkaa panostaa tähän, eikä vaan laskuttaa erikseen jokaisesta laukusta ja leivän kannikasta. Parempaa palvelua, kiitos. Nyt joku ihmettelee, että miten minä nyt tällaistä kirjoitan, ei ollenkaan minun tapaista. Noh, tässä tulee sitten se minun huippuidean toinen puoli. Tämän uuden palvelun lisäksi tarjolle tulisi tietysti myös K-13 lennot. Johon siis pääsevät vain 13 vuotta täyttäneet. Tämä palvelu on suunnattu perheettömille ja niille, jotka muuten vain haluavat matkustaa ilman lisähäiriötä. Kuten _koko_ matkan ajan kirkuvaa kakaraa siinä parin penkkirivin päässä. Niin, ei itkevää, vaan kirkuvaa. Minä tunnetusti en ole se lapsirakkain henkilö, mutta ei minulla oikeasti ole mitään niitä pikku kullanmuruja vastaan. Minulla on vaan aika paljonkin vastaan niitä idioottivanhempia, jotka eivät kasvata niitä kullanmurujaan. Säännöt ja edes jonkinlainen kuri on rakkautta. Jos ollaan siinä tilanteessa, että lapsi saa jo taaperona tahtonsa läpi kirkumalla, niin kannattaisi varmaankin jatkossa käyttää kondomia.

Onneksi olin sen verran viisas, että otin korvatulpat mukaan tälle matkalle. Vieressäni istuva mies näytti silmin nähden kärsivältä. Hänkin muistaa korvatulpat varmasti ensi kerralla. Tähän koneeseen kuin sattui nyt sitten vielä ennätysmäärä kakaroita. Note to self: lennä vain yöllä. Ja vältä koneen vaihtoja Arlandassa.

Aamulla mietin, että olispa hauska olla vaikka puoli vuotta töissä Ruotsissa, ihan vain että oppisi sen kielen. Ja muutenkin, kokemus! Mutta muutin mieltä hyvin pian. Oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun koneesta tulin ulos ja tepastelin Arlandan kentälle. Ruotsalaiset osaavat. Heillä on IKEA. Ja selvästi lentokenttä noudatti samaa kaavaa. Oli lintuääniä visertävää kasviseinää ja sisustuksia. Mietin, että tämä on varmasti kiva paikka olla töissä. Sillä tavalla söpöä ja... No, ruotsalaista. Koko seikkailurata on käytävä läpi ennen kuin olet perilla, ihan niin kuin IKEAssakin. Ja sehän on just tosi kiva, jos on tiukka aikataulu ja koneen vaihtoja. Eli ei.

Kun tulin koneesta, huomasin että Helsinki lähtee Terminaalista kaksi. Käpöttelin siis koko kentän toiselle puolelle. Tarkistin vielä porttia ja nyt seinällä lukikin Helsinki Terminaali 5. No voi ny helvetti. Taapersin elämysradan takaisin sinne toiseen päähän, mistä olin juuri lähtenyt. Taulussa lukee edelleen Helsinki Terminaali 2. Nyt jumalauta. Pysäytin neidon ja kysyin neuvoa. Sain suuntaa antavan vastauksen "Joo, tämä se varmaan on" (sillä sellaisella mitä-sää-nyt-tuut-siihen-kyseleen äänellä). Minä jotenkin kuvittelin, että juuri ruotsalaiset on meistä pohjoismaalaisista ne iloisimmat ja ystävällisimmät. Olin tosi väärässä. En tiedä missä olisin saanut yhtä huonoa palvelua viimeksi. Täällä työtänsä tekevät ihmiset olivat suorastaan töykeitä, työstä riippumatta. Olin todella yllättynyt. No, ehkä niillä on kiire. Ja ottaa päähän, että vaikka ovat lentokentällä päivittäin, eivät pääse täältä pois.

Että sellaista avautumista tällä kertaa. Mutta sainpahan aikani kulumaan. Odottelen konettani nyt siis vähän sekavin fiiliksin täällä Arlandassa. Hyvillä mielin silti, olenhan ihan kohta Suomessa, vuoden tauon jälkeen. Vuosi on pitkä aika. Niin pitkä, että vähän jännittää. Ihaninta kaikessa on se, että muutaman tunnin kuluttua (klo 23) minun ihana Emma on kentällä vastassa. Melkein pääse iloitku jo ihan siitä ajatuksesta. 

Luovuus.

Kirjoitan joka aamu vihkoon kolme sivua. Ne ovat sellaiset aamusivut, tapa jonka opin jo vuosia sitten. Kirjoitan aina samanlaiseen paksuun vihkoon, rivin alusta loppuun. Sääntöjä ei ole. Käsialalla ei ole väliä, eikä kynällä, eikä edes asiasisällöllä, kunhan ne kolme sivua täyttyy. Todella vaativaa sekin, meni pitkään ennen kuin pääsin siihen rytmiin kiinni, eli että ei anna periksi puolivälissä, jolloin on kaikista helpointa lopettaa. Okei, välillä käy niin, että puhelin soi ja säntään tekemään jotain muuta ja sitten unohdan koko homman. Seuraavana aamuna annan tukkapöllyä itselleni ja lupaan skarpata, kun huomaan, että eilen kirjoitus oli jäänyt kesken.

Tänä aamuna kirjoitin neljä sivua, koska vihko loppui. Ei viitsinyt sitä yhtä sivua jättää sinne roikkumaan. Huomasin samalla, että noita täysiä mustia vihkoja on jo viisi. En ole koskaan lukenut niitä. Jotenkin se ajatus tuntui nyt melko erikoiselta. Selasin yhtä, sillä tavalla pikaisesti pläräten... Ja olin aivan ällistynyt. Valtavan hyviä ideoita sivut aivan täynnä! Ja minä olin unohtanut ne kaikki, koska se vihko nyt sattui olemaan jo parin vuoden takaa. Kuinka paljon hyviä ideoita minun päästäni on jo tullut, mutta lukkiutunut noiden mustien kansien väliin? Minä tiedän, että mieleni on täynnä, sitä vartenhan tätä tyhjennyskirjoitusta teen, mutta ehkä olisi syytä ottaa pari peruutusaskelta. Lukea nuo vihkot läpi ja kerätä järkevät idea ylös ja ehkä jopa tuoda ne päivänvaloon. Sen minä muuten teenkin. Eihän tässä nyt muutakaan puuhaa ole. (Korvat nykivät vahvasti.)

Olen tainnut laiminlyödä luovuuttani. Selvästi olen sulkenu kaikki oudosti miellyttävät ajatukset jonnekin syvälle. Ne jäivät odottamaan parempaa hetkeä, joka ei sitten koskaan tullutkaan. Tuo ajatus on masentava. Sitten mietin, että kuinkahan monta huippuhyvää ideaa olen piilottanut jonnekin muualle? Muistikirjoja on nimittäin vaikka kuinka monta. Ja tämän blogin kirjoituskin on jatkunut jo useamman vuoden ajan, varmasti täälläkin on jonkinlaisia oivalluksia rivien välissä.

Jos ei tiedä mitä tehdä, pitää pyytää apua. Päätin pyytää assarin kylään. Hän on taiteilija ja ymmärtää tällaiset jutut. Uskon, että assarin luova ja erittäin taiteellinen energia herättää taas jotain minussa. Ehkä luon uuden tarinan olemiselleni, kuka tietää. Stay tuned.

Paljastus.

Sain tuossa joku aika sitten idean. Sellaisen luovan ja hauskan (omasta mielestä). Minä nimittäin olen jo pitkään halunnut tehdä sarjakuvakirjan. Tämä on jo idea no:2, koska se ensimmäinen ei koskaan toteutunut. Oli teknisiä ongelmia ja saamattomuutta. Tämä on nyt jalostettu versio. Tämän jalostetun sarjakuvan päähahmolla on kaksi lemmikkiä. Pirullinen pupu Artturi ja läpipehmo lammas Oiva. Hahmon nimi pidetään salassa viimeiseen saakka, koska se on eräänlainen yllätys myös.

Seppo vei minut torstaina mukanaan lelukauppaan ja myönnän olleeni aivan kuin Liisa ihmemaassaan. Siellä on niiiiiin paljon kaikkea ihanaa! Miksi aikuisilla ei voi olla tuollaisia juttuja? Tosi tyhmää, pitäisi olla. Ajattelin, että voisin tehdä sellaisen paikan. Mutta sitten muistin, että minullahan on jo se Huone 13. (No, tavallaan.) Sen tarkoitushan oli alunperin olla sellainen aikuisten leikkipaikka (ilman sitä rivoa merkitystä). Meillä oli siellä ensimmäisessä versiossa keinukin sisällä, todellinen menestys!

Huone 13 (2013) ja iloinen asiakas. Ja se keinu.

Joka tapauksessa, minä löysin nuo sarjakuvan lemmikit Sepon kanssa torstaina. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kun näin Artturin, minä tiesin. Ja sitten Oivakin löytyi pohdinnan jälkeen, sieltä muiden lammasten joukosta. Arka kun on, niin ei heti uskaltanut tulla esiin. Mutta se oli hieno hetki. Tunsin itseni todella luovaksi. Joten, tässä he nyt ovat. Vain ja ainoastaan Sinua varten, arvoisa lukija!

Pirullinen Artturi ja lempeä Oiva.

 

Oppi.

Biologinen kelloni ei tikitä, mutta se on vahvasti sitä mieltä, että kolme tuntia unta riittää ihan hyvin. Biologinen järkeni sitä vastoin huutaa, että ei riitä! Hullu viikko on tämä ollut. Tänään olen valvonut kahdesta saakka. Menin muka ajoissa nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys, mutta tämä nyt on jo aivan naurettavaa, suorastaan ivaa. En tiedä kenen, mutta tuntuu se silti.

Luulen, että osittain minua pitää hereillä kaikista uskomattomista tapahtumista ja oivalluksista johtuneet jatkoajatukset. Pää on niin täynnä kaikkea, että hurina vain kuuluu. (Voi olla myös läppärin tuuletin.) Kuuntelin koulutusta, joka teki suunnattoman vaikutuksen. Ja siis todellakin kuuntelin enkä vain antanut äänen mennä korvaan. Tein muistiinpanoja ja pohdin asioita. Monta päivää ja yhä edelleen. Sellaista kertaamista, mutta uusin kerroksin. Luulen, että olen viimein tajunnut mitä oppiminen tarkoittaa. Jotenkin koko kaikki on nyt muuttunut. Ihan vähän vain, mutta sitäkin merkittävämmin. Tämä saattaa hyvinkin olla se ratkaiseva juttu, mikä saa elämänlaadun paranemaan. Olen melkein varma siitä. 

Olen myös aika pässi. Yksi asia, jonka Jim Rohn koulutuksessaan kertoo jo heti kättelyssä (ja joka saattoi olla se suurimman oivalluksen alku) oli tämä: 

Älä ota käskyjä, ota ohjeita. Älä ole seuraaja, ole oppija.

Olen kuullut vastaavaa aikaisemminkin, mutta jotenkin tuo ajatus ei ole tehnyt silloin näin suurta vaikutusta. Nyt teki, luultavasti koska olin se pässi. Joku (en edes muista enää kuka) sanoi minulle asian, jonka otin täysin faktana. Uskoin, enkä epäillyt, en vähääkään. Ja sitten ajattelin ja toimin sen mukaisesti. Tuo asia itsessään ei ollut mitenkään merkittävä, eikä suoranaisesti vaikuta toimintaani juurikaan, ainoastaan ajatuksiini. Ja sitten toinen tyyppi sanoi samaan asiaan aivan jotain muuta. Että nyt olet kyllä ihan täysin väärässä, omiasi puhut. Tätähän tapahtuu joskus, ihmiset ovat asioista eri mieltä. Mutta. Vasta tässä vaiheessa minulla kävi edes mielessä, että asian voisi tietysti tarkistaa. 

Melkein minkä tahansa tarkistaminen on tosi helppoa nykyaikana. Minulle ei vain tullut sellainen edes mieleen, koska ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa sitä ensimmäistä tyyppiä. Miten huikea oivallus! Ei siis se asian todellinen laita, vaan se miten sinisilmäinen minä olen, ihan luonnostaan. En ole koskaan ollut näin onnellinen siitä, että olin täysin väärässä. Mutta tämä oli merkittävää. Koska nyt tajusin! Opin oppimaan niin kuin kuuluu. Juuri niin kuin Jim opetti. Vähänkö siistiä.

Pä-ä-ä-ä-ä-ä-ässi.

Tänään Astrokalenteri kertoi, että puheessani on oivaltavaa älykkyyttä. Uskallan hieman epäillä, sillä tämä unimäärä yhdistettynä tukkoiseen päähän ei nyt luo ihan kovin suurta uskoa asiaan. Mutta joka tapauksessa toivon todella, että tämä on totta:

Kommunikaatiosi on tänään samoilla aalloilla henkisten päämääriesi ja luovuutesi kanssa ja siksi on hyvä aika tehdä kaikenlaisia päätöksiä ja sopimuksia.

   

Tosi-TV.

Tässä on ollut erikoisia päiviä. Jä öitä. Ynirytmi nytkähti aivan vinksalleen, mutta mietin, että ehkä se ei haittaa. Tämä on taas sellainen ihmiskokeilu. Valvoin viime yön melkein kokonaan ja olin tosi ahkera. Kun pääsee sen alkuyön väsymyksen yli, sitä jaksaa yllättävän paljon ja pää on todella luovassa tilassa. Olin yllättynyt. Ehkä se liittyy siihen, että asioista tulee aika merkityksettömiä ja keho keskittyy oleelliseen. Kokeilen toistaa samaa kaavaa tänä yönä. Otin nyt vielä sen riskin, että kirjoitan tänne näitä väsyneitä ajatuksiani. Eilen en uskaltanut. (Tästä eteenpäin lukeminen siis omalla vastuulla. No, niinhän se taitaa kyllä aina olla.)

Askartelin Huone 13 kauppaan Onni askeja. Voin sanoa, että jos hintaan pitäisi laskea mukaan myös tuo tekemiseen kuluva aika, niin rasiat maksaisivat ainakin 52 euroa... Pitää hieman hioa tätä toteutustapaa, jos teen niitä lisää. Ja onhan niitä tehtävä, sillä tämäkin on selvä hittituote. Mutta siitäkin huolimatta, jos joku vielä väittää, että onnea ei voi ostaa, niin sinä voit nyt paremmin tietävänä kertoa, että "Kylläpäs voi!" (Ja sitten ohjata minun verkkokauppaan, johon laitan kuvia ihan pian. Mainostan sitä sitten lisää.)

Katson nyt italian TV:stä X Factoria. Nuo italiaanot tekevät senkin niin omalla tavallaan. Jännää miten en kestä katsella tuollasia tosi-TV-ohjelmia suomeksi, mutta italiaksi ne ihan kyllä menee. En tunne melkein ollenkaan myötähäpeää. Ja huomasin, että vaikka siellä olisi kuinka surkeita esiintyjiä, nuo tuomaritkin aivan tavattomasti haluavat, että esiintyjä onnistuu. Välillä musiikki keskeytetään ja annetaan ohjeita tai ihan vain huidotaan tahtia, jos ei ihan osu kohdalleen laulamiset. Italialaiset ovat luonnostaan sellaisia rakastavia reppanoita. Oho, tuo reppana tuli tuohon aivan vahingossa, mutta se kyllä kuvastaa kansaa hyvin. Äärettömän omapäisiä ja huomionkipeitä, mutta samalla niin laumasieluja kuin vain olla ja voi. Luulen, että kaiken sen itsensä esille tuomisen taustalla on halu haalia mahdollisimman paljon ihmisiä siihen lähelle. Vankka tukiverkosto, ihan kaiken varalle. Mutta toisaalta, ei kai pitäisi yllättyä, kun elävät maassa jossa ei voi luottaa mihinkään.

Ja kaiken tämän minä näin tuosta ohjelmasta. No, ehkä se vain muistui nyt mieleen, kun katselin noita hämmentäviä esiintyjiä. Mainittakoon vielä, että hipsters sai ihoni väreilemään, ehkä ensimmäisen kerran koskaan. Siis ihailusta. (Kauhuväreitä menee aina silloin tällöin.) Näytti yhtä kahelilta kuin lajitoverinsa niissä kasarisangoissa ja kuviollisissa salihousuissa, jollaisia käytti vain jotkut punttihirviöt 90-luvulla. Mutta tosi hienosti se tyttö lauloi. Minua hämmästytti myös yksi teinipoikabändi. Eikö sellaisista päästy jo viime vuosituhannella? Ihmettelin sulkahattuisia haitaristeja pitkissä valkoisissa polvisukissaan. (Pääsivät jatkoon, mikä oli myös kovin hämmentävää.) Italialaiset ovat niin elementissään tuollaisissa tilanteissa. Olen vähän kateellinen.

Huomaan, että aikaiset aamut tukevat hyvin kirjoittamista. Yövalvomiset taas tuovat luovuutta kaikkeen näpertämiseen ja sellaiseen. Pitää ilmeisesti kirjoittaa aina heti kun herää (aamuhan ei välttämättä ole aikaan sidottu käsite) ja sitten nukkua päikkärit ja tehdä elämäasioita ja lopuksi luovia yöt. Olen päättänyt keskittää nyt kaikki energiani ihan vain itseeni. Tuntuu vähän tyhmältä opiskella sitä rakkauskurssia, koska ihan selvästi en edes halua tähän nyt yhtään haisevaa miestä sotkemaan minun suunnitelmiani. Minulla oli suunta ennen kuin mies tuli ja sotki kaiken. Entä jos nyt vain tekisinkin niin kuin aikaisemmin suunnittelin? Pitäisin kiinni siitä mitä halusin, enkä antaisi yhtään minkään muuttaa mieltäni. Enkä varsinkaan kenenkään. 

Tämä yömyöhäisen luovuuspuuskan tuoma ajatus saattaa hyvinkin olla paras ideani koko tässä kuussa. Oma napa paras napa. Ja ihanan tuttu nöyhtä.

   

Syyskirppis.

Ihana Äänimies tuli käymään eilen. Olin aamulla juuri viestejä poistellessa miettinyt, että pitääpä ottaa yhteyttä, kun ei olla nähty ollenkaan kesän jälkeen. En ollut edes ajatellut kaveria pitkään aikaan. Sitten päivällä sain viestin, että voidaanko nähdä. Hetken jo mietin, että minun päähän on asennettu joku kuuntelulaite. (No, onkin tietysti. Universumihan kuulee vaikka kuinka hiljaa ajattelisi.) Sain samalla rentoutuskuunnelmia. Näistä oli ollut puhetta jo kesällä. Minä en osaa meditoida, joten tällaisten avulla voi harjoitella. Ja jos ei meinaa iltaisin uni tulla, niin siihenkin näistä on apua. Niinpä kuuntelin rentoutuksia illalla ennen nukkumaan menoa. Nukahdinkin, mutta jostain syystä heräsin yöllä klo 3:33. Uni ei enää tullut. Hämmentävää. Tein varmaankin jotain väärin.

Mutta kylläpä taas heräsin uskomattomaan luovuudenpuuskaan! Oli pakko laittaa valot päälle ja kaivaa muistikirja esiin. Nämä jutut pitää aina kirjoittaa ylös, muuten ne unohtaa, varsinkin näin yöaikaan. Parhaat ideat kuulemma tulevat väsyneenä. Tai ei mitään kuulemma, ihan olen itsekin sen todennut. Ääripään ihminen. Ja parhaat tulokset syntyvät paineen alla.

Suruajan jälkeen tullut vihaviikko tuntuu menevän jo ohi. Se johtuu eilisestä siivouksesta. Rakensin aivan uskomattoman hienon kirppiksen kotiin. Tein siitä myös tapahtuman Facebookiin. Syyskirppis. (En tiedä pääseekö siihen mukaan, kokeile. En ole kovin hyvä tällaisissa. Jos ei pääse niin ota yhteyttä. Siis olettaen, että haluat tulla ostoksille.) Tämä tuhkien lakaisu ja kotona puuhastelu on ollut aivan mahtavan voimauttavaa. Minun piti hakea vintiltä kirppislaatikot, mutta toinkin matkalaukun ja kesävaatteet. Testailin niitä. Mahduin muutamiin. Ne liian pienetkin vaatteet poikkeuksellisesti ilahduttivat. Minulla on nimittäin niin hyvä neljän laatikon systeemi.

1. laatikko: Otan mukaan Barcelonaan. Tavarat, joita ilman yksinkertaisesti en voi elää. Joten nämä saavat matkata mukanani. (Matkan kohde saattaa vielä muokkaantua, tämä on sellainen suuntaa antava motivointiosoite. Mutta koska Barcelona soi suussa niin mukavasti ja sitä on kiva sanoa, aion käyttää tuota sanaa tässä yhteydessä.)
2. laatikko: Pakkaan varastoon odottamaan. Sellainen Just in case she returns -laatikko. Asioita, joista en halua luopua kokonaan, mutta joita en tarvitse nyt. Ja jotka voin sitten myöhemmin lähettää rahtina sinne, mihin ikinä päädynkin. Tähän laatikkoon pääsee todella harva esine.
3. laatikko: Syyskirppikselle. Asiat, jotka ovat ihan hyviä, mutta joita en itse enää tarvitse tai halua. Laitetaan siis hyvä kiertämään. Ja kerätään vähän matkakassaa.
4. laatikko: Poistotuotteet. Rikkinäistä tai rumaa. Asioita, joille ei ole käyttöä tai joita en syystä tai toisesta halua vierittää kenenkään niskoille. Tämä laatikko menee siis roskiin, ellei joku halua dyykata ennen sitä. Sekin on sallittua.

Tämän takia ilahduin, jos joku vaate ei enää mennyt kiinni tai tuntui muuten vain vääränlaiselta. Se oli merkki siitä, että oli taas yksi uusi asia pois minun elämästä. Ja voi miten ihanaa sellainen on! Kun tajuaa, että nyt ihan oikeasti tämä omaisuus vähenee! Ja mitä enemmän Syyskirppislaatikko täyttyi, sen vapautuneempi olo minulle tuli. Aivan kuin tämä omaisuuteni olisi jonkinlaisena muurina ympärilläni ja pääsin nyt sitä purkamaan pala kerrallaan. Aurinko tuli näkyviin muurin takaa. Aivan mahtavaa!
 

Vihkon verran ideoita.

Huomasin, että yöt alkavat olla ihanan pimeitä. Tiedän sen, koska en nukkunut. Nousin jopa syömään keskellä yötä, jota en tee melkein koskaan. Oikeasti, menin tekemään leipää kahdelta. Selkä, yliväsymys ja viimeaikaiset tapahtumat. Kaikki sellainen sai valvomaan. Puoli viiden aikaan annoin periksi ja menin keittämään kahvia.

Minä siirsin sängyn toiselle puolelle huonetta. En nyt yöllä, vaan muutaman päivä sitten. Se on jotenkin nyt paljon kutsuvampi. Näyttää sellaiselta mihin on mukava mennä köllöttämään, vaikka mikään muu kuin paikka ei ole muuttunut. Ehkä syynä on laatikot ja säkit, jotka täyttävät huoneen kaikki muut osat, joten se sänky nyt vain tuntuu turvalliselta, kaaoksettomalta paikalta. Siksikin luulisi, että uni maittaa.

Löysin mainoksesta sellaisen rullilla olevan muistikirjan, jota jo postissa mietin. Siinä lukee "iRock. uRoll." Huomattava parannut muumeihin. Se on myös mustavalkoinen, mikä sopii Huone 13 näkymään. Siitä tulee ideavihko. Sain tämän idean lahjaksi. Merja oli nähnyt sellaisen jossain ja arveli sen sopivan minulle, ainakin vähän sovellettuna. Joku ihminen oli kovin luova ja idearikas, mutta samalla kiireinen, eikä ehtinyt toteuttaa kaikkia hyviä ideoitaan. Ehkä aika ei ollut oikea tai se ei vain tuntunut omalta sitten kuitenkaan. Mutta hän oli tehnyt sellaisen vihkon, johon laittoi joka sivulle yhden idean. Tuunasi sivun nätiksi. Ja siitä sai kuka vain ottaa idean itselleen, jos niitä halusi toteuttaa. Minusta se oli hauska ajatus, mutta koska neuroottisen minun pitää aina tehdä kaikki itse, niin ajattelin tämänkin lähinnä sellaisena muistivihkona. Että voin sitten itse oikean hetken tullen toteuttaa ideoitani. Käytännössä se tietysti menee juuri niin kuin tuolla tuntemattomalla naisella, koska minulla ei ole aikaa niitä toteuttaa ja sitten joku toinen tekee ne. Mutta näin lähtökohtaisesti sellainen ideajemma voisi olla hyvä. Koska niitä ajatuksia tulee päästä ihan koko ajan. Varsinkin yöllä, jos ei nuku. Nytkin ihan tätä kirjoittaessa on tullut jo tosi monta hyvä ideaa mieleen. Minun täytyy ostaa se vihko jo tänään.

  

Huomenna on kuun viimeinen päivä. Sitten on jo syksy. Mihin se kesä meni? Tuntuu, etten ehtinyt tehdä vielä mitään. Minun pitää tehdä tavoitteet elokuulle. Olen tosi huono sellaisessa, mutta nyt opetellaan. Tavoitteet tekee unelmista selkeämpiä ja sitä kautta mahdollisia. Koska ei voi saada mitä haluaa, jos ei tiedä mitä se on.

   

Huone 13.

Tilastollisesti ollaan tekemässä huipputulosta. Tätä blogia on luettu viimeisen kuukauden sisällä aivan ennätysmäärä, yli 3000 kertaa. Mahtava juttu! Otan sen luonnollisesti merkkinä kannustuksesta.

Kaverin tuttava oli kerran sanonut, että on kuin lukisi jonkun päiväkirjaa salaa, sen verran henkilökohtaista settiä täältä joskus tulee. Mutta sitten taas toisaalta, kerran yksi junassa tapaamani tyttö sanoi hienosti, että minulla on kirjailijan ominaisuudessa käytössäni värikynä ja sakset. En minä siis ihan kaikkea kerro. Itse asiassa, sensuroin melko paljon. (Kuten sen mitä kirjoitin juuri ennen tätä kappaletta, minkä vuoksi kirjoitin tämän kappaleen selitykseksi.)

Olen nyt tekemässä Huone 13 Facebook sivua. Sitten kun se on valmis, voitte kaikki käydä siitä tykkäämässä. En kyllä tiedä mitä sinne pitäisi laittaa, sivulla ei ole nyt yhtään mitään. Kun saan hienon logon, niin sitten siellä on edes kuva. Mitä Sinä haluaisit siellä olevan? Tarjoan tässä nyt hyvää tyhjää pöytää, jolle voi rakentaa mitä vain. Itse ajattelin, että siellä voisi olla kuvia tuotteista, joita voi tulla ostamaan sitten paikan päälle. Onko siinä ajatusta? Mielipiteitä otetaan vastaan.

Samoin tuon logohaasteen kanssa. Minä ajattelin sen niin, että laitan parhaat ehdotukset näytille ja jokainen voi sitten käydä tykkäämässä omaa suosikkiaan. Ja sitten se joka saa eniten tykkäyksiä voittaa. Minusta se olisi mukavaa.

Olen miettinyt tulevaa näyttelyä aika paljon. En sitä jonka avajaiset on ensi viikolla, vaan sitä toista, jonka suunnittelin jo paljon aikaisemmin. Minulla on mielessä pari näyttelypaikkaa, mutta en ole vielä kummastakaan kysynyt. Mutta olisihan se aika mahtavaa, että saisin tuollaisen tehtyä. No saanhan minä kun teen vain.

Oikolukijani askartelee tyttärelleen sellaisen hienon aakkostaulun kaikesta pikkurojusta. Näin vastaavasta kuvan. Huippuhyvä idea! Minä heti varastin sen. Itse en vastaavaa enää tarvitse, koska osaan jo aakkoset (vaikkei aina uskoisi), mutta päätin tehdä Huone 13 mainoskyltin samalla tekniikalla. Ikkunassa on jo tyhjät lipputangit pitelemässä nyöriä, joka odottaa varsinaista huippuideaa nimikyltin muotoon. Nyt sellainen on syntynyt. Kiitos Elina!

Toimisto alkaa näyttää mukavalta, itse asiassa se on saanut tosi paljon kivaa palautetta. Tulkaa kyläilemään! Meillä on keinu.

Näyttely.

Yksi vaihe elämässä on nyt saatu päätökseen. Kotikylän festat eivät tänä vuonna olleet aivan viimevuotisen veroiset, sillä tukeva ystäväni Emma oli kipeänä ja näin ollen pois leikistä koko viikon. Tosin migreeni veti minutkin toimettomaksi alkuviikosta. Eilen oli festareiden päätösjuhla, johin myös menin yksin. Tosin vähän vastahakoisesti. Kannatti kyllä sitten kuitenkin mennä, sillä juttelin erittäin mielenkiintoisen kaverin kanssa pitkään. Hänellä oli samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia muun muassa reikihoidoista, joita itsekin teen. Totesimme, ettei se ollut sattumaa, kun hän käveli juuri minun luokse juttelemaan. (Eli kiitos Emma, kun potkit minut taas liikkeelle!)

Aamulla heräsin puhelimen soittoon, kun työmaalta kyseltiin. Vaikka varasinkin kalenteriini kuudesta yhteen maanantaiaamun aiheella "LEPO!" niin muut eivät sitä tienneet. Joten hyvin vähillä unilla ollaan taas liikenteessä tämäkin päivä. Ajattelin, että voisin ihan hyvin mennä Huoneelle virkkaamaan, sinne kun pitää kuitenkin päätyä iltapäiväksi. Yksi torsokin pitäisi pukea palapeliin. Ja olla luova. Ei vapaapäivää tälläkään viikolla.

Tein viikolle suunnitelmaa poikkeuksellisesti siis maanantaiaamuna. Sunnuntai oli nyt muussa käytössä. Kovasti olisi taas tapaamisia ja menoja. Vielä enemmän asioita hoidettavana ja tehtävänä. Tänään on myös valmennus. Tämä on ehkä juuri se maanantai, jota varten olisi kaivannut enemmän kuin neljä tuntia unta. Ehkä menen Huoneen keinuun päikkäreille. (Kyllä, Huone 13 pitää sisällään puutarhakeinun.)

Muistatko, kun tajusin jotain kamalaa? Menin niin shokkiin, etten saanut sitä kerrottua silloin. Nyt myöhemmin tuon asian kamaluus on laimentunut. (Vähän.) Olin oikeassa, tuo oivaltamani asia aiheutti paljon ahdistusta ja ajatuksia. Siitä seurasi suunnattomia suunnitelmia ja nyt toivon niitä mahdottomia muutoksia. Kaikki alkoi siitä, että minä yksinkertaisesti vain luin mitä tein vuosi sitten. Koko heinäkuun. Voi miten ahdistavaa. Ei siis pelkästään se sohlaaminen, sellainenhan kuuluu elämään. Mutta siellä oli upeita, hienoja ajatuksia ja ideoita, joista mikään ei ole toteutunut! Olin unohtanut.

Puhuin tästä Emman kanssa ja hän vain totesi, että minä tarvitsen tiimin. Tai edes yhden ihmisen, joka pitää huolen siitä, että asiat menevät eteenpäin. Minun pää on täynnä ideoita ja ajatuksia ja haluan toteuttaa ne kaikki. Mutta en ehdi saada edellistä valmiiksi, kun uusi hieno idea jo puskee läpi alitajunnasta. Joten assistentti tulisi todellakin tarpeeseen. Minulla oli sellainen jo hetken, mutta ikävä kyllä yhteistyö loppui terveydellisistä syistä. Se oli todella kurjaa, mutta nyt kävi näin. Olisiko siellä joku yhteistyöhalukas vailla hommaa? Huone 13 kaipaa kipeästi uutta assaria. Ja minä. Rima on kyllä jo aika korkealla, koska Assarin kengät on vaikea täyttää. Mutta sopii tulla yrittämään. (Ja tuo ei ollut sellainen uhkaileva haaste, vaan ihan ystävällinen ja iloinen kutsu.)

Yksi unohdettu idea viime vuodelta oli järjestää näyttely. Olin saanut siihen ystävieni avustuksella hienon nimenkin. Keltainen. Erilainen. Onnellinen. Homma kaatui siihen, kun en osannut käyttää sitä entistä kameraa (joka on muuten edelleen myytävänä eniten tarjoavalle. Nikon D80). Nyt minulla on uusi kamera, sellainen helppo. Voin ihan yhtä hyvin toteuttaa tuon nyt. Parin viikon päästä on Pop Up torilla näyttely muutenkin, joten ehkä tämä oli nyt vain ajan kysymys. Ei unohdeta tätä ajatusta kokonaan.
 

i niin kuin ii.

Sain eilen taas upean idean. Vaikka niin kovasti tästä uudesta kodistani pidänkin, niin olen vakavasti harkinnut muuttamista. Tähän antoi suurimman sysäyksen ystävämme KELA, joka haluaa tehdä minusta ja kämppiksestäni avoparin, ellei toinen meistä ryhdy opiskelemaan. Aika jännä tämä Suomen systeemi. Jossain päin maailmaa tuollainen ajatus on tabu ja siitä hyvästä kivitetään kuoliaaksi. Mutta ei meillä! Täällä Suomessa sitä suorastaan kannustetaan lesbosuhteisiin, tehdään se viralliseksi ilman ihmisten omaa toivomusta. Täytyy vielä selvitellä asiaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä vaikka toinen meistä tosiaan ryhtyisikin opiskelemaan ja voisimme pysyä heteroina. Tai ehkä minä en enää tarvitse asumistukea syyskuussa.

Mutta tämä ajatus sai minut miettimään tätä kaikkea. Suomessa asumista ja sellaista. En minä nyt ihan heti täältä ole karkaamassa ulkomaille, koska vasta päätin ryhtyä yrittäjäksi, mutta samalla tajusin, että se ei millään tavoin sido minua juuri tähän kaupunkiin. Mitä jos muuttaisikin jonnekin ihan muualle? Vaikka maalle. Kyllä maallekin menee internet. Menin heti googlettamaan ja etsimään mahdollisia uusia koteja. Ja sieltä se ajatus sitten löytyi. Suomessa on paikka nimeltä Ii! Sitten siellä lähellä on myös samansuuntaisia muitakin nimiä, kuten Yli-Ii ja Iisalmi ja Iijoki ja Iijokilaakso. Voiko i niin kuin ilonalle enää löytyä parempaa kotopaikkaa? Ja miksi en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Olen nyt tosi innostunut tästä uudesta ajatuksesta.

Innostuin myös linkistä. Katso sinäkin TÄMÄ, ei kestä pitkään. Aivan mahtava idea! Minä haluan tehdä tuollaisen 30 päivä haasteen. En kyllä nyt heti keksi, että mitä se haaste pitäisi sisällään, mutta jotain. Ehkä apinoin näin aluksi ja otan joka päivä valokuvan. Sehän olisi aika mukavaakin, tulisi blogiakin kirjoitettua varmasti sitten ihan joka päivä. Tai ainakin kuvitettua. Mitäs mieltä olet?
   

Mummeli.

Nyt muuten paloi kiinni. Minun tämän päivän kirjoitus on POISTETTU! Mitä helvettiä? Pari ihmistä ehti käydä kommentoimassa, mutta nyt ei löydy koko tekstiä mistään. Onpa muuten kannustavaa kirjoittaa, kun joku nörde käy sitten poistamassa tekeleen. Hei nyt oikeesti! Vähän äkkiä takaisin se juttu, varsinkin kun ei ole minkäänlaista syytä minkäänlaiseen sensuuriin. Pitää etsiä parempi palveluntarjoaja. Ehdotukset otetaan vastaan. Eipä ole tällaista joutunut ennen kokemaan. Mahtoi olla pelottavaa, kun tänään blogia oli lukenut ennätysmäärä ihmisiä. En tiedä miksi. Enkä myöskään ymmärrä miksi se olisi niin uhkaava seikka, että ihan pitää teksti poistaa.

Joka tapauksessa, menin selvästi taas tuumasta toimeen. Nyt minulla on assari. Eikä hän ole ollenkaan moraalisesti väärä. Se taiteilijakaapista ulos tullut tyyppi ei vielä aamulla osannut tarkalleen sanoa mitä nyt haluaisi tehdä, joten hän esitteli itsensä tittelillä ilonan assari. Tosin hyvin luultavasti minä olen erittäin vähän johtavainen näissä jutuissa, sillä iltapäivällä meillä oli jo aivan uusi ja upea idea, josta syntyy uskomaton tuote ja suunnaton työmaa meille molemmille. (Assarin idea.)

Näin se vain menee, valmennuksessa ja elämässä. Yhden ajatus ruokkii toisen ideaa. Ja minä olen tietysti pää kolmantena jalkana menossa mukaan kaikkeen kivaan. Pitäisi yrittää vähän jarrutella, mutta koska olen jo niin monta vuotta kärsinyt jarruajatuksista, ja koska tämän päivän kouluttaja erityisesti kehoitti epäonnistumaan, niin en vain voi enää estellä itseäni. Sitä paitsi meille löytyi Assarin kanssa heti yhteys. Tai oikeastaan muutama. Henkinen ja elämällinen ja terveydellinen. Oli aivan selvää, ettei tämä tuttavuus voi mitenkään olla sattumaa. (Enhän minä edes sattumaan usko.)

Assari. Sain 30 sekunttia aikaa piirtää hänet. 

(Hiukset väritin jälkikäteen yliajalla.)

Ja sitten muihin aiheisiin. Kävin eilen kaupassa. Ovella ihmettelin, kun maassa oli muutama veritippa. Ajattelin heti synkästi, että sieltä on vartija poistanut jonkun ryökäleen voimakeinoin. Sitten näin pelokkaan mummelin, jonka naamasta valui verta, jota hän koitti pyyhkiä paperiin. Olin niin yllättynyt tästä, että kävelin vain kiireesti sisälle kauppaan. Kassalla ollessani kuulin, kuinka yksi myyjistä sanoi laittavansa rouvan ostokset kylmään, että hoitaja voi sitten ne käydä hakemassa. Samalla myyjä huomasi, että jogurttipurkki oli mennyt rikki ja hän sanoi sen ääneen. Vasta siinä vaiheessa mummeli todella hätääntyi. Se oli liikaa.

Kotiin kävellessä mieleeni tuli muutama huomio.

1) Minä oletin, että joku vilpillinen, mahdollisesti humalainen, henkilö on saanut järjestystä ylläpitävältä taholta niin sanotusta isän kädestä. Olin iloinen, että systeemi toimii.

2) Kun tajusin, ettei näin olekaan, olin todella häkeltynyt ja kävelin nopeasti pois tilanteesta, vaikka kyseessä on vanhus ja vaikka minä pidän vanhuksista ja vaikka minä olen sitä mieltä, että vanhuksia pitää aina jäädä auttamaan.

3) Ilmiselvästi pelästynyt ihminen oli hyvin rauhallinen, kunnes jokin hyvin pieni asia puhkaisi kuplan. Mummo kesti kivun ja veren ja epämukavuuden ja kaiken sen hälinän, kunnes ostoksetkin olivat menneet rikki. Hyvin pieni asia sai kupin nurin. Tunnistin käytöksen. Sitä kestää tosi paljon monenlaista aina tiettyyn rajaan asti. Ja kun se raja ylittyy, sen ei tarvitse ylittyä kovin paljon.

4) Minä pystyn tekemään reikihoitoja, joten olisin ihan hyvin voinut jäädä auttamaan. Tiedän, että reiki-energialla on esimerkiksi tyrehdytetty verenvuotoa onnettomuuspaikalla, mutta vaikka tämän hihhuloinnin nyt jättäisi huomiotta, ihan vain rauhallinen läsnäolo olisi voinut auttaa tuota mummoa rauhoittumaan.
 
5) En jäänyt auttamaan, vaan kävelin vain pois. Taas. Oli niin kova kiire. (Kotiin syömään yksin.)

En ymmärrä yhtään. Missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka kääntää katseen ja kävelee pois? Jos tämä olisi tapahtunut jossain muualla, olisin takuuvarmasti istunut siellä mummelia kädestä pitämässä ja jutellut mukavia kunnes kyyti tulee paikalle. Miksi minä toimin näin täällä tuppukylässä? Olin aivan kuin ne muut siinä vieressä seisovat, mutta hätäisesti katseensa pois kääntävät suomalaiset. Huolestuttava havainto. Ihan hävettää.
 

Ideointi.

Jos menee nukkumaan puoli kahdelta yöllä, niin onhan se loogista herätä sitten ennen kuutta aamulla. Voisi kuvitella, että tämä on taas sitä menneitä päiviä varjostanutta unettomuutta, mutta eipä ole. En vain ole väsynyt. Nuo mahtavat ihmeaineet yhdistettyänä ikkunastani nousevaan aurinkoon saa minut virkeäksi heti aamusta. Tai siis eihän se aurinko ikkunasta nouse, vaan tuolta jostain idässä olevan vuoren takaa, mutta valo tulee huoneeni ikkunasta suoraan nukkuviin silmiini. Minulla on kyllä pimennysverho, mutta en laita sitä alas asti, koska sitten en enää herää virkeänä tähän ihanaan auringonnousuun.

Sain eilen omituisen viestin. Oikolukijani pyysi apua erääseen kinkkiseen asiaan, johon en nyt sen tarkemmin mene. Mutta viestin lopussa luki:

P.S. Valitsin tarkkaan ja harkitusti teidät tähän viestiketjuun, koska kaikki olette osoittaneet pitkällä arvointijaksolla erittäin poikkeuksellista ideointikykyä.

Minä olin niin otettu, että pääsin tuollaiseen erityisryhmään! Aivan selvästi minun ideointikykyä arvostetaan. Minun täytyy kyllä itsekin alkaa arvostaa sitä. Ja kun nyt katsoo tuota muistikirjaa, niin siellä on kyllä ideoita vaikka muille jakaa. Osa huonoja, osan lainattuja (ja omaksi muokattuja) mutta niinhän se menee, että kaikki on jo kertaalleen keksitty. Joten ei se haittaa, jos ottaa inspiraationsa siitä mitä näkee. (Kunhan ei tee Kristina Isoloita.) Ja voihan se olla, että vaikka kuinka tuumailisi tulpat korvissa ja laput silmillä, niin joku jossain on jo silti saattanut keksiä ihan saman. Jos ympyrää tuotekehittelee niin paljon, että siitä saa neliön, niin voi toki onnitella itseään. Vaan neliö on silti jo keksitty. Mutta jos keksit miten saa pyöreästä kolosta menemään samankokoisen kuution, niin silloin olet kyllä jo aikamoinen velho.

Tänään valmennuksessa oli taas aivan hurja meininki. Päiväni alkoi jo siitä, että yksi kohtalotoveri tuli viereeni lattialle istumaan (minun toimistossa on tyynyjä, mutta ei tuoleja) ja hieman haparoiden kertoi tekevänsä loikkauksen. Hän tuli ulos kaapista! Tunnusti julkisesti olevansa taiteilija. Aivan huikeaa! Vaikka on toki ikävää, että se toinen ryhmä nyt menetti yhden hahmon, niin itsellä oli kyllä kivaa, koska nyt minä sain seuraa. Jei!

Huone 13 on kehittynyt huomattavasti. Siis paperilla. Tuotteita on nyt ainakin viisi. Edellisten (kivet, purkit, askit) lisäksi minulla on nyt tarjolla myös osaamista mittaava tietotaulu sekä aikataulu. Ja paitoja ja magneetteja. (Seitsemän!) Laitan kuvia tekeleistä kunhan saan tuotteita myyntikuntoon. Tästä kesästä tulee aivan uskomaton seikkailu!
  

Menneitä.

Viime viikkoinen valmennus vei mehut. Ei sellaisella uuvuttavalla, otsakikkeliä kasvattavalla tavalla, vaan ihan päinvastoin. Tuntuu, että koko pää venyy, koska ne kaikki ajatukset ei vain mitenkään voi mahtua kallon sisälle. Perjantaina tein virastokierroksen ja materiaalin hakureissun, sitten töitä kotona. Tämä Pop Up valmennus on ollut suuri muutos viimeaikojen olemiseen. Pää on niin täynnä ideoita ja mahdollisuuksia, että en meinaa pärjätä. Tarvitsen aikaa ajatusten käsittelyyn. Mistä näitä ideoita oikein puskee jatkuvasti niin kamalalla vimmalla? Aivan kuin minun aivot olisi vaihtuneet aikavyöhykkeen mukana. Aasiassa kaikki oli sumeaa ja nyt niin kirkasta, että ihan häikäisee. Mietin mikä muu kuin maa on muuttunut sen jälkeen. Oikeastaan vain yksi asia. Aloin käyttää niitä ihmeaineita. Voiko sellainen vaikuttaa ajatteluunkin?

Mietin vanhoja juttuja. Muistin yhden erikoisen nyrkkeilysäkkiepisodin ja yritin etsiä sitä täältä blogista. En löytänyt. Mutta sen sijaan löysin TÄMÄN. Jotenkin aina jaksaa naurattaa tämä minuna oleminen. Ja sitten sitä testatessa löysin TÄMÄN toisen jutun minuna olemisesta. Mutta en vieläkään sitä mitä etsin. Surullinen tarina siitä miten nyrkkeilysäkki kosti minulle ja sen seurauksena aamukahvi meni kaikkialle. En tiedä miksi se tuli mieleen, nyt en edes kaatanut kahvia mihinkään. Vaan eipä tuo niin tärkeä juttu ollut. On vain ärsyttävää, kun muistaa jotain vähän, mutta ei sitten kuitenkaan niin tarpeeksi, että siitä tulisi jotain järkevää ajatusta.

Uusi Anna laittoi minulle linkin, koska se aikaisemmin kirjoittamani huomio suomalaisista oli täysin oikea. Nyt se sama juttu on ihan virallisesti tutkittu. Katso vaikka TÄSTÄ. Olin oikeassa. Suomalaiset ovat aivan liian niuhoja. Vaikka tämä on taas niitä juttuja, että ärsyttää olla oikeassa.
 

Valmennus.

Tämä valmennushomma on kyllä ihmeellinen. Opin tänään taas uutta, mutta ihan eri asioita, kuin aamulla arvelin oppivani. Yrittäjyyskoulutuksestahan minulla on jo vahva - jos ei nyt osaaminen, niin kokemus ainakin. Mutta en yhtään tiennyt sisäisestä supersankaristani, joka löytyi tänään. Tai siitä, että se hullutteluajatus, eli kotikauppa Huone 13 saattaakin liittyä vahvasti tulevaan kirjaani. Ehkä koko kirjoittajauraani. Minun pitää vain tuotteistaa itseni. Ei supersankarina, vaan sellaisena tavallisena tohelona hahmoja, joka oikeasti olen olen.

Tämän kotikaupan perustamisessa ongelma ei ole siinä, etteikö minulla olisi ideoita. Niitä pursuaa pään täydeltä päivittäin. Ongelma on siinä, että minä itse torppaan kaikki pienetkin ideat ennen kuin ne pääsevät suusta ulos kasvamaan huippujutuiksi. Tässä on taatusti taustalla se kilpailuvamma, koska mikään muu kuin maailman paras ei ole tarpeeksi hyvää minulle. Ja jo tuon takia tämä joukkovalmentautuminen on hyvä asia. Ideat jalostuvat tai saavat siihen ainakin mahdollisuuden.

Tänään vähän testailtiin niitä ideoita. Minäkin esitin tuon kotikaupparaakileen. Ehkä tämä porukka on vähän huono testiryhmä mille tahansa idealle, koska kaikki ovat jo valmiiksi niin innostuneita, että jalostavat ja ideoivat vaikka mikä tulisi vastaan. Siellä on jo monta sielua löytänyt toisensa ja yhteistyökuvioita on suunniteilla. Toisena pävänä! Aivan käsittämätöntä. Itsekin sain tosi monta uutta ja erilaista näkökulmaa. Suullinen ilmaisuni on yhtä huonoa kuin ennenkin, mutta onnistuin kertomaan edes jotain oikein, sillä muutama taisi oikeasti saada ajatuksesta kiinni. Ainakin sain monenlaisia vinkkejä ja haastavia kysymyksiä, jotka auttavat viemään ajatusta seuraavalle tasolle. 

   

Idea.

Heräsin tänään taas siihen, että päässäni säteili loistava idea. En tajua miten sellaiseen voi herärä. Ehkä ajatus loisti niin paljon, että ihan häikäisi. Joka tapauksessa tajusin mitä pitää tehdä ja tiedän miten sen teen. Uskomaton valaistumisen tunne. En voi kertoa enempää vielä ja siksi tuntuu tyhmältä edes mainita asiasta, mutta on kuitenkin samalla ihan pakko, koska tämä on niin iso juttu minulle. Ja tämä blogihan on minun isoja juttuja varten, että saan päätä tyhjättyä. Palaset vain tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Aivan kuin istuisin lattialla 1000-palaisen palapelin kanssa ja katsoisin vierestä, kuinka palat vain alkavat kasailla itseään ja kaaoksesta syntyy uskomattoman kaunis kuva. Kuvassa on sellainen upea nuori vatsalihaksikas poika, jolla on minua himoitseva katse. (Kuva ei liity millään tavoin ideaani. Sillä rintamalla on nyt hiljainen vaihe, se sellainen kuiva kausi. Mutta ajattelin sen niin, että onneksi kaikki suhteet kusee, niin voin keskittyä ihan täysillä nyt tähän omaan juttuun.)

Huomenna olisi muutto. Ainakin osittain. Aatu on jo luvannut uhrautua avuksi, vaikka yrittikin kerätä säälipisteitä ja lahjoi ampiaisen pistämään itseään silmään. Ei voi kantaa laatikoita, kun ei näe. Totesin, että onhan sinulla toinenkin silmä. Pitkällisten neuvottelujen tuloksena saan kaksi tuntia raavasta miestä. Siis muuttoavuksi.

Jos sinulla ei ole mitään tekemistä huomenna ja haluat esimerkiksi harrastaa hyötyliikuntaa hyvässä seurassa, niin olet todella tervetullut muuttoavuksi. Isoja huonekaluja ei ole, vain laatikoita. Ja pieniä kalusteita. Suosittelen lämpimästi! Minuun kannattaa ottaa yhteyttä puhelimitse, sillä nettiaika on tänään selvästi vähäisempää. Tervetuloa!

   

Kauppa.

Olen taas tavannut aivan ihania ihmisiä. Sellaisia minulle jo ennestään tuttuja. Tein systeemin, muuten olisi tullut ressiä tästäkin. Yksi ihminen kerrallaan. Kirjaan uuteen kalenteriini yhden tapaamisen yhdelle päivälle. Sen vertaan kyllä kykenen ihan hyvin. Jos menee enemmäksi, niin pitää ottaa yksi tyhjä huilipäivä. Ei uskoisi, että ihan vain oleminen voi olla näin rankkaa. Mutta on se, jos on näin älyttömän väsynyt. Syytän kulttuurishokkia ja ilmastonmuutosta.

Olin kuitenkin eilen hirmu luova. Arvelin, että tarvitsen jonkinlaisen avainnauhan, ettei avaimet häviä. Joten virkkasin sellaisen, helmellisen. Siitä tuli aika hieno. Sitten mietin, että voisikohan samalla tyylillä tehdä vaikka koruja, kun niiden tekeminenkin oli niin mukavaa. Ei voinut, mutta keksin siinä samalla toisenlaisen tavan, jolla sitten pystyi tehdä koruja. Virkkasin monta ranneketta ja rakensin muutaman korviksen. Se on kivaa puuhaa, rentouttavaa ja rauhallista.

Sain myös loistavan idean. (Taas näitä omia loistavia ideoita.) Kun saan kesäkuun alusta oman kotihuoneen, en vain asu siellä. Teen huoneestani kaupan! Siitä tulee sellainen ilonan ilonen kotikauppa. Kaupan nimeksi tulee 13, koska se on minun onnenlukuni ja kaikki siellä myytävät asiat maksaa aina 13 euroa. Aion siis asua koko kesän kaupassa. Aivan mahtava idea! (Josta varmaankin pitää neuvotella vielä kämppisten kanssa.) Mutta se sellainen verkkokauppa on niin vaativa juttu. Pitää olla ensin paljon tuotteita, jotta voi avata sellaisen. Mutta kotikaupassa voi olla yksi yhtä. Ja kun se on myyty, niin sitä ei enää ole, mutta voi tehdä uuden toisenlaisen. Olen suorastaan innoissani tästä ideasta.
 

Valvetilalla.

Jostain syystä unettomuus tekee aina hyvää minulle. Olen huomannut sen jo tosi monta kertaa. Tänään heräsin neljältä, vaikka olin ollut ahkera virallinen valvoja edellisenä iltana. Nousin ylös ja tein korvakoruja. Sain eilen haettua niiden tekoon tarvittavia varusteita Annen vintiltä, joten kaikki oli jo valmiina juhlaan. Idean sain edellisellä valvomisella, joten mallit olivat jo hautuneet päässä valmiiksi. Tai ainakin se ajatus mahdollisista malleista.

Yritin nukkua päivällä, mutta siitä ei tullut mitään, paitsi yksi sekava hajanainen seikkailuajojahti ja monta kuolemanväsynyttä ylösnousuyritystä. Raajat painoivat liikaa, en pystynyt. Lopulta soi puhelin, joka palautti minut tietoisuuteen. Ainakin osittain. Olin silti aivan kohmeessa.

Mutta tuo kohme on juuri se avulias olotila. Sain aivan huippuhyvän idean kirjalle. Tarinan, jonka kirjoitan. Sellaisen keksityn, eli en vain toista elämäni tapahtumia, niin kuin yleensä. Sellaista ei ole tapahtunut kovin usein, siis tuollaisen hatusta vedetyn idean ilmaantumista. Väsymyksestä huolimatta pomppasin ylös sängystä ja avasin koneen. Pakko kirjoittaa edes jotain, on tämä sen verran erikoinen hetki. Ja koska aivojen lisäksi kohmeessa oli myös sormet, kirjoitin ensin blogia. Mutta silti. Niin siistiä!

Pääsisinpä vielä jollekin kirjoituskurssille, jolla neuvottaisiin kuinka keksitystä ideasta saa menestysromaanin. Tai voisin osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Silloin tuo tarina voisi ihan hyvin jäädä vähän lyhemmäksikin. Mutta siellä se nyt on hautumassa, koneella. Ja päässä tietysti myös. Minä pidän päästäni nykyään. Se on niin luova. Ne kaksi asiaa, joista olen itseäni eniten rankaissut ovat luovuuden puute ja laiskuus. Omasta mielestä ideani ovat huonoja, toteutukset heikkoja ja aikaansaaminen mitätöntä.

Valitin tuossa yhtenä melko huonona päivänä laiskuuttani sille Irlannissa olevalle pojalle, koska tunsin olevani niin tosi saamaton. Hän vastasi: “Sinä olet ahkerin ihminen jonka tunnen.” Tuo lause tuntui jotenkin superhyvältä. (Enkä usko, että hänen kaikki muut tuttavansa olisivat jotenkin erityisen laiskoja.) Se oli se jokin, minkä tarvitsin siihen hetkeen. Juuri ne oikeat sanat. Oikeanlainen kannustus. Ja reippaus palasi korvieni väliin.

Pari päivää sitten manasin tukevalle Emma ystävälleni, että voi kun olisin luova, suututtaa niin tämä tällainen aivotukos. Emma tuhahti epäuskoisesti nauraen ja aloitti avautumisen siitä kuinka minä olen luovin ihminen jonka hän on koskaan tavannut, ja että kuinka minä teen luovia asioita koko ajan. “Jos sinä näet jonkun renkulan pöydällä, niin keksit heti kymmeniä asioita mitä kaikkea siitä voi tehdä. Minä näen vain renkulan pöydällä.” Muistin taas, että minä kyllä teen koko ajan jotain. Suurin osa tekeleistä on luovuuden tulosta. Emma tönäisi jälleen juuri oikeaan suuntaan. Ja luovuus palasi korvieni väliin.

Olen todella onnellinen, että elämässäni on tuollaisia huippuihmisiä. 

Ja ajoittaista unettomuutta.

   

Koira.

Sain aivan yllättäen todella merkittävän tehtävän. Perhe Kainu lähti vierailulle Korkeasaareen ja minä siirsin itseni heidän sohvalle. Tehtäväni on pitää seuraa Roopelle, joka on koira. Sain myös mahdollisuuden imeä itseeni Huvikummun uskomatonta luovuuden energiaa. Sitä olen tehnyt. Jo ensimmäisenä iltana löysin jotain, minkä ansiosta keksin jotain, jonka sitten toteutin jo alustavasti, että saan antaa sen myöhemmin jollekin. En voi mennä tarkempiin yksityiskohtiin, koska joku saattaa lukea tätä. Ja lukeekin. (Ja nyt kaikki kaverit ihan tosissaan luulee, että joku huikea lahja on tulossa.) Olin iloinen oivalluksesta. Vinttikerroksesta löytyi helminauha jonka sain omaksi, josta teen kolme avaimenperää ja yhden avainnauhan. Kaikki on jo tarkasti suunniteltu. Sitten myöhemmin sain idean kuvanäyttelylle. Otin jo arviolta sata kuvaa, joista kolme on kelvollista ja ideoin sarjaa lisää koko ajan. Käsittämätöntä, miten luovuus voikin tarttua niin nopeasti talosta ihmiseen. Näin monta luovaa juttua näin lyhyessä ajassa!

Roope on ollut erittäin hyvä seuralainen. Hän tulee tökkimään tassuillaan ja vaatii päästä syliin, kun olen liikaa koneella. Hän makaa vieressä katsomassa jääkiekkoa ja innostuu Suomen maaleista. (Joita tuli tänään seitsemän!) Lenkille mentäessä hän tietää kaikki reitit jo valmiiksi, minun ei tarvitse muuta kuin yrittää pysyä tahdissa. Selvästi ulkoiluttanut ihmisiä ennenkin. Roope ei pidä minkäänlaista ääntä. Hänestä ei ole minkäänlaista vaivaa. Mutta sen sijaan paljon seuraa.

En tiedä johtuiko se eräästä ihanasta nuoresta miehestä, jonka kanssa tänään juttelin, vai talon uskomattomasta luovuusenergiasta, vai nuoruundenystäväni aivan mielettömän upeasta teosta, joka auttaa minua aivan valtavasti eteenpäin, vai jostain muusta, mutta kun tänään kävimme Roopen kanssa lenkillä, niin minä nautin aivan älyttömästi. Löysin sellaisen paikan, jossa en ollut koskaan ennen kävellyt (ja olen asunut tässä kaupungissa lähes koko elämäni). Alue oli sellaista rauhallista asuinaluetta ja bonuksena järvi. Joku oli soutamassa. Aurinko paistoi ja Suomi näytti hienolta, vaikka on kevät ja kaikkialla on vain risuja. Vastaan tuli todella mukava ja kohtelias pikkupoika, joka neuvoi minua etsimääni paikkaan. Löysimme sinisiä kukkia. Ei sen pojan kanssa, vaan Roopen. Jalkakäytävään oli kirjoitettu isolla teksti ylämäki ja sitten iso nuoli osoittamaan ylöspäin. Mäen päällä oli toinen nuoli toiseen suuntaan ja teksti alamäki.

Minua ainakin nauratti. Tulin takaisin tänne luovaan taloon. Voin mennä saunaan. Maalata ja piirtää ja askarrella ja kuunnella musiikkia. Aivan mahtavaa! Kuulin tänään ensimmäisen kerran TÄMÄN kappaleen ja arvaa mitä? Minusta täällä Suomessa on tänään aika hienoa olla. Tämä on ollut hieno päivä. Ja kaikki Roopen ansiota. (Enhän minä muuten täällä olisi.)
  

Suomi.

Paluu Suomeen oli ihmeellinen. Jotenkin kuvittelin, että Aasian jälkeen täällä asiat sujuisivat helpommin. Muistin väärin. Ihan jo ensimmäisinä päivänä sain hienoja muistutuksia siitä mitä suomalaiset ovat. Haluaisin sanoa “itsekkäitä sokeasti sääntöjä noudattavia juntteja”, mutta se olisi varmasti loukkaavaa. Niinpä jätän sanomatta. 

Olen jo tämän ensimmäisen viikon aikana tuntenut aivan silmitöntä myötähäpeää muutamia tämän kansan edustajia kohtaan. Matkustaessa nämä viimeiset neljä kuukautta yritin ihan tietoisesti oppia pois sääntöjen liiallisesta noudattamisesta. Ja ilokseni voin nyt todeta, että olen todellakin oppinut. Se on aivan mielettömän hyvä juttu minulle. Tunnen nyt lähinnä myötätuntoa noita niuhottavia ihmisiä kohtaan. Ja aion yhä enemmän opetella tuosta typeryydestä pois.

Ensimmäinen saunailta ihanan tukevan Emma ystävän ja sotasankari Sandelsin seurassa oli aivan huikea. Saunan listaan ehdottomasti Suomen eduksi, Sandelsin ja Emman ohella. Saunan ulkopuolella olen palellut aivan sairaasti, mutta se ei ole pelkästään Suomen vika. Minua palelee melkein kaikkialla. Sen sijaan tämä kuiva ilmasto sai limakalvot ja ihon oireilemaan välittömästi. En ollenkaan muistanut, että olen tälle maalle näin allerginen. Siis ihan fyysisestikin.

Muun ajan olen käynyt äidin varastoa ja kaappia läpi, tehnyt suuren kuorman kirpparille meneviä asioita ja pakannut muuttovalmiiksi kaiken sellaisen, jonka aion vielä säilyttää. Ainakin jonkin aikaa. Tavaraa on siinäkin kasassa aivan hirvittävästi. Surullista tässä on se, että olen käynyt läpi ehkä kymmenesosan omaisuudestani. Varmasti vähemmän. Loput ovat Annen luona. Tai ei se ehkä surullista ole. Sanotaan vaikka haastavaa.

Tapasin tänään työvoimatoimistossa kanadalaisen miehen. Salakuuntelin hänen tuskallista keskustelua virkailijan kanssa. Mies tarvitsi suomenkielen opetusta, mutta häntä ei hyväksytty millekään kurssille, ilmeisesti koska ei ole pakolainen, vaan ihan normaali valkoihoinen työssäkäyvä kansalainen. Suomen byrokratia on kyllä niin syvältä. Lähtiessä hän totesi ystävälleen “I'm getting homesick...” Ymmärsin turhautumisen täydellisen hyvin, joten lähdin heidän perään ja sanoin miehelle, että voin opettaa suomea. Ei tässä nyt parempaakaan tekemistä ole.

Se oli ehdottomasti paras idea Suomeen tulon jälkeen. Juttelimme tovin, mies jäi odottamaan minua ja lopulta kiersimme keskustan kautta hänen työpaikalleen. Se on paikka, joka lahjoittaa tavaroita ja vaatteita ulkomailta tuleville opiskelijoille. Sellainen voittoa tuottamaton organisaatio. Paikka oli upea, juuri minunlaisen hörhön mieleen. Sanattomasti päätimme, että minusta tulee heidän vapaaehtoinen työntekijä. Kiersimme myös jollakin tallilla, sitten sain kyydin kotiin. Matkalla kävimme kuitenkin hakemassa minun rakkaan Jopon, se oli hoidossa Elinalla! Olikin jo aika kova ikävä. Se on niin kauniskin! Kiitos ihana Elina!

Tänään minä ajattelin vain virkata. Ja maalata. Ihan vain, koska voin tehdä niin. Nautin kylvystä ja lepään. Mitä muuta sitä voi ihminen haluta? (Jos rajoitteena on Suomessa olo.)
  

Uuden alku.

Olet ehkä huomannut, että uudistin blogin ulkoisesti. Et varmastikaan huomannut, että uudistan sitä myös sisäisesti. Olen lukenut vanhoja juttuja alusta loppuun ja muokannut tekstiä. Poistanut jotain turhuuksia, korjannut kirjoitusvirheitä ja sen sellaista. Tämä kaikki johtuu siitä, että suuria asioita on tulossa. Blogistani tulee osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja halusin nyt kiillottaa kaljua, jos näin voi sanoa.
Voi, kun sanoo vain.

Jännä miten sairastaessa tulee aina kaikki parhaat ideat. Asiat ymmärtää niin paljon selvemmin, kun joutuu pysähtymään. Kaikki kivut juontaa juurensa stressistä ja sen huomasi taas, kun punkan pohjalle kaatui. Nyt oli aikaa lukea vanhoja kirjoituksia. Huomasin muutoksen nyt itsekin. Miten hukassa olin vielä kaksi vuotta sitten. Miten paljon asiat ovat muuttuneet, vaikka sinänsä mitään suurempaa ei ole tapahtunut. Valmistuminen ja matka ja työpaikka voisi tietysti jollekin toiselle olla suuria asioita. Mutta minä olen saavuttanut jotain suurta vasta sitten, kun teot ovat merkityksellisiä. Minulle merkitys tulee siitä, että voi auttaa muita. Se on ollut hämmentävä oivallus itsestä tässä viime vuoden aikana. Tiedän, että muutoksia on taas tulossa. Suuria muutoksia. Tämä henkisen kasvun vuosi on valmistanut minua siihen. Ei pelota ollenkaan.

Luin pitkästä aikaa itselleni kortit. Tein ihan kelttiläisen ristin tulkinnan ja 10 eri korttia kertoi eri osista elämääni. Se on jotenkin ihan hullua, kun taas joka ainoa kortti meni juuri niin kuin pitikin. Menneisyys, nykyhetki, pelot ja tulevakin, oletan. Nuo kortit eivät valehtele koskaan. En käsitä sitä ollenkaan. Mutta hyvin sain taas vinkkejä, mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ja kortitkin sen sanoivat, suuria juttuja on tulossa. Niitä odotellessa.