i niin kuin idiootti...

Joskus sitä vain asiat menevät ihan päin väärää. Yhden kokonaisen päivän sapetti niin saa***asti. Mutta (ja siellä perässä on aina se mutta) nyt on oikein hyvä olla. Minä nimittäin korjasin asiat. Tein kaikkeni, että asiat saadaan taas kuntoon. Olen todella helpottunut. Ei kylläkään saatu asioita kuntoon, mutta ainakin minä yritin. Omatunto on puhdas, sillä tiedän että tein parhaani. Se ei nyt riittänyt, mutta minä kestän kyllä katsoa peiliin. Ne on nyt ihan muut tyypit, kun saavat tuntea niitä pistoja sielussaan.

Ja koska menneille ei voi mitään, niin annetaan niiden olla. Käännetään uusi sivu ja toivotaan, ettei tuhrita sitä ihan yhtä pahasti kuin edellistä. Vaikka sain kyllä sellaisen kamalan kirjan lähtölahjaksi, joka nimenomaan opettaa sotkemaan ja tekemään virheitä. Perfektionistin painajainen.

Tämä on muuten vaikea juttu minulle. Koska kuten sanottua, minulla saattaa olla hitunen sellaista perfektionistin vivahdetta sisälläni, joten virheet ovat olleet aina täysin kiellettyjä. Ja sivujen sotkeminen ja kaikki muu sellainen todella ärsyttävä epätäydellinen. Tähän ominaisuuteeni kaatuu aina kaikki, koska odotan lähes täydellistä kaikkialta. Melko harvoin pääsen tavoitteeseen, ihme juttu.

Mutta tuo kirja. Yksi tehtävistä oli, että se pitää haudata maahan ja kaivaa ylös kolmen päivän päästä. Lievä ristiriita siihen nähden, että olin aikeissa päällystää kirjan kontaktimuovilla, ettei kansiin tule mitään jälkiä. (Rakastan pokkareita, mutta päällystän ne aina, koska kannet menevät tosi helposti niin huonoksi.) Ensin ajattelin, että ehkä minulle voisi olla yhdenlainen tehtävä jo siinä, että EN päällystä sitä, mutta kun sivuja selailin, niin siellä ihan oikeasti luki: Mess up the cover of this book. Ja aivan kuin he tietäisivät, että se on minulle mahdotonta, tehtävä jatkui: Do it! Sattuu, en pysty.

Astrokalenteri lupaili mahtavaa tukea laajentumispyrkimyksilleni. Sellaista nyt juuri tarvitsenkin. Juuri tällaiset planeetta-asetelmat sopivat minulle mainiosti. Haluan laajentua! Parhaita paloja:

Tukea on nyt luvassa jopa ruhtinaallisesti kaikille sellaisille suunnitelmille, joita toteutat mahdollisimman itsenäisesti ja jotka jatkuvasti saavat innostuksesi pysymään vireillä. Tunnet kyllä sisimmässäsi mikä on sinun juttusi, mutta se ei vielä yksin riitä näiden lahjojen poimimiseen.

Lisäksi sinun tulee viedä juttuasi eteenpäin juuri omalla tavallasi ja omilla ehdoillasi; vasta sitten pääset toteamaan, kuinka huikeasti ympäristö ja erilaiset sosiaaliset vaikuttajatahot voivat auttaa sinua menestymään omalla alallasi. Mitä enemmän sinulla on näitä omaehtoisia projekteja päällä, sen suurempaa tukea tulet tällä jaksolla saamaan osaksesi.

Juu, projekteja on kyllä päällä. Ihan vaikka muille jakaa. Ja kaikesta päätellen uuttakin on tulossa. Onpas tämä nyt sitten hienoa.

Ja hienosta puheen ollen... Joskus tosi kauan sitten pyysin teitä lähettämään minulle lammaskortteja. (Koska rakastan lampaita ja kortteja on ihana saada.) Sain silloin kaksi nallekorttia, koska lammaskortteja ei vain ollut. Mutta tänä kesänä olen saanut jo kaksi! Molemmat aivan mahtavia!

Ensin kesällä tuli tuo tummanpuhuva kortti vastaukseksi kirjoitukseeni jossa arvelin, että lammaskortteja ei ilmeisesti ole olemassakaan. Eksistentialistinen kriisi. Jos lammaskortteja ei ole olemassa, niin onko meitä korttilampaitakaan?
Sitten aivan viimeisenä päivänä, kun olin jo muuttamassa varastostani ulos, tuli vielä tämä toinen "ensimmäinen virallinen" lammaskortti. Unohda pienet harmit ja huolet. Hymyile päivään alkavaan. Juuri tänään voit valita ilon(an).
Toinen kortti on Valokuvaajalta ja toinen Stalkkerilta. Suurkiitos teille ihanille! Ette kyllä ehkä usko miten uskomattoman paljon tuollainen piristi. Tulin aivan tavattoman onnelliseksi, molemmista. Kiitos!

Tähän loppuun vielä kuva, jonka sanoma on nyt omistettu ihmisille, jotka eivät hymyile ja valitse ilonaa, vaan haluavat lähteä elämästäni.

      

Sekalaista.

Hirmu hyvää huomenta! Tänään tarvitsee mennä työmaalle vasta kahdeksitoista, joten ihan vain sen kunniaksi päätin herätä jo kahdeksalta ilman minkäänlaista herätyskelloa. Se on tuo ystäväni aurinko, joka poltti ihoa ikkunan läpi. (Kyllä, verho jäi taas auki.) Huomasin, että kahdeksan on tosi hyvä aika herätä. Jos illat ei olisi täällä korkealla niin kauniita, niin voisin mennä nukkumaan aikaisemmin ja sitten vastaavasti herätä vielä paljon tätäkin aikaisemmin. Kuudelta. Käydä vaikka lenkillä. Joskus olen tehnyt niin. En usein, mutta kuitenkin.

Olen tässä kysellyt ihmisiltä ja yrittänyt selvittää mikä on höplä. Aika moni ei tiedä. Mutta internetistä se vastaus sitten lopulta taas löytyi. Höplä on vanhan hevosen riippuva alahuuli. Olen kyllä onnellinen, että se viimein selvisi. (Löysin TÄMÄN kuvan malliksi, vaikka en mallin ikää tiedäkään.) Olen joskus nuorena lörpöttänyt höplää. Minusta oli hauskaa, kun sen hoitopollen suu oli aina auki ja alahuuli roikkui hassun näköisenä. Polle ei pannut pahakseen, vaikka vähän vedin höplästä. Pakkohan sitä oli kokeilla.

Puhuttiin kerran koululla virkkaamisesta ja sen vaikeudesta ja niistä sekavista ohjeista. Minun opettaja sanoi jotenkin hienosti, että jokaisessa työssä pitää olla ainakin yksi virhe (tai reikä), että pahat henget pääsee pois. Mitenkähän se lause meni? Reikä olisi loogisempi, mutta virkkaushan on täynnä reikiä muutenkin... Virhe se taisi olla. Joka tapauksessa, tosi hienosti sanottu! Minä olen se tyyppi, joka purkaa kolmen päivän työt, jos huomaa jossain siellä alussa virheen, jota kukaan muu ei tarkuuvarmasti huomaisi. Yritän nyt opetella sellaiseksi, että en pura. Tänään tein avainnauhaa Huoneelle ja huomasin yhden väärän silmukan. Piti valita kahdesta pahasta. Joko a) puran lähes koko homman tai b) teen toisen virheen jolla paikkaan sen edellisen. Arvaa miten tein?

Sitten löysin Facebookin seinältä keskustelun, jonka kävin vuosi sitten serkkuni kanssa, ja jonka sitten olin kertonut kavereilleni. Tämä on jotenkin niin mahtava, että pakko jakaa se teidänkin kanssa.

Mikko: Kaikki yli 30-vuotiaat naiset on päästään vialla.
ilona: ????
Mikko: Siis ne ketkä on sinkkuja.
ilona: ?!?!
Mikko: No elä yhtään ilveile siinä, mee kattoon peilistä.
ilona: !!!!
Mikko: No ei kai se siellä pään sisällä tunnu oudolta, kun sen kanssa on viettänyt koko ikänsä.

Näihin tunnelmiin.

   

Mummeli.

Nyt muuten paloi kiinni. Minun tämän päivän kirjoitus on POISTETTU! Mitä helvettiä? Pari ihmistä ehti käydä kommentoimassa, mutta nyt ei löydy koko tekstiä mistään. Onpa muuten kannustavaa kirjoittaa, kun joku nörde käy sitten poistamassa tekeleen. Hei nyt oikeesti! Vähän äkkiä takaisin se juttu, varsinkin kun ei ole minkäänlaista syytä minkäänlaiseen sensuuriin. Pitää etsiä parempi palveluntarjoaja. Ehdotukset otetaan vastaan. Eipä ole tällaista joutunut ennen kokemaan. Mahtoi olla pelottavaa, kun tänään blogia oli lukenut ennätysmäärä ihmisiä. En tiedä miksi. Enkä myöskään ymmärrä miksi se olisi niin uhkaava seikka, että ihan pitää teksti poistaa.

Joka tapauksessa, menin selvästi taas tuumasta toimeen. Nyt minulla on assari. Eikä hän ole ollenkaan moraalisesti väärä. Se taiteilijakaapista ulos tullut tyyppi ei vielä aamulla osannut tarkalleen sanoa mitä nyt haluaisi tehdä, joten hän esitteli itsensä tittelillä ilonan assari. Tosin hyvin luultavasti minä olen erittäin vähän johtavainen näissä jutuissa, sillä iltapäivällä meillä oli jo aivan uusi ja upea idea, josta syntyy uskomaton tuote ja suunnaton työmaa meille molemmille. (Assarin idea.)

Näin se vain menee, valmennuksessa ja elämässä. Yhden ajatus ruokkii toisen ideaa. Ja minä olen tietysti pää kolmantena jalkana menossa mukaan kaikkeen kivaan. Pitäisi yrittää vähän jarrutella, mutta koska olen jo niin monta vuotta kärsinyt jarruajatuksista, ja koska tämän päivän kouluttaja erityisesti kehoitti epäonnistumaan, niin en vain voi enää estellä itseäni. Sitä paitsi meille löytyi Assarin kanssa heti yhteys. Tai oikeastaan muutama. Henkinen ja elämällinen ja terveydellinen. Oli aivan selvää, ettei tämä tuttavuus voi mitenkään olla sattumaa. (Enhän minä edes sattumaan usko.)

Assari. Sain 30 sekunttia aikaa piirtää hänet. 

(Hiukset väritin jälkikäteen yliajalla.)

Ja sitten muihin aiheisiin. Kävin eilen kaupassa. Ovella ihmettelin, kun maassa oli muutama veritippa. Ajattelin heti synkästi, että sieltä on vartija poistanut jonkun ryökäleen voimakeinoin. Sitten näin pelokkaan mummelin, jonka naamasta valui verta, jota hän koitti pyyhkiä paperiin. Olin niin yllättynyt tästä, että kävelin vain kiireesti sisälle kauppaan. Kassalla ollessani kuulin, kuinka yksi myyjistä sanoi laittavansa rouvan ostokset kylmään, että hoitaja voi sitten ne käydä hakemassa. Samalla myyjä huomasi, että jogurttipurkki oli mennyt rikki ja hän sanoi sen ääneen. Vasta siinä vaiheessa mummeli todella hätääntyi. Se oli liikaa.

Kotiin kävellessä mieleeni tuli muutama huomio.

1) Minä oletin, että joku vilpillinen, mahdollisesti humalainen, henkilö on saanut järjestystä ylläpitävältä taholta niin sanotusta isän kädestä. Olin iloinen, että systeemi toimii.

2) Kun tajusin, ettei näin olekaan, olin todella häkeltynyt ja kävelin nopeasti pois tilanteesta, vaikka kyseessä on vanhus ja vaikka minä pidän vanhuksista ja vaikka minä olen sitä mieltä, että vanhuksia pitää aina jäädä auttamaan.

3) Ilmiselvästi pelästynyt ihminen oli hyvin rauhallinen, kunnes jokin hyvin pieni asia puhkaisi kuplan. Mummo kesti kivun ja veren ja epämukavuuden ja kaiken sen hälinän, kunnes ostoksetkin olivat menneet rikki. Hyvin pieni asia sai kupin nurin. Tunnistin käytöksen. Sitä kestää tosi paljon monenlaista aina tiettyyn rajaan asti. Ja kun se raja ylittyy, sen ei tarvitse ylittyä kovin paljon.

4) Minä pystyn tekemään reikihoitoja, joten olisin ihan hyvin voinut jäädä auttamaan. Tiedän, että reiki-energialla on esimerkiksi tyrehdytetty verenvuotoa onnettomuuspaikalla, mutta vaikka tämän hihhuloinnin nyt jättäisi huomiotta, ihan vain rauhallinen läsnäolo olisi voinut auttaa tuota mummoa rauhoittumaan.
 
5) En jäänyt auttamaan, vaan kävelin vain pois. Taas. Oli niin kova kiire. (Kotiin syömään yksin.)

En ymmärrä yhtään. Missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka kääntää katseen ja kävelee pois? Jos tämä olisi tapahtunut jossain muualla, olisin takuuvarmasti istunut siellä mummelia kädestä pitämässä ja jutellut mukavia kunnes kyyti tulee paikalle. Miksi minä toimin näin täällä tuppukylässä? Olin aivan kuin ne muut siinä vieressä seisovat, mutta hätäisesti katseensa pois kääntävät suomalaiset. Huolestuttava havainto. Ihan hävettää.
 

Yövuoron jälkeen.

Olin taas näppärä töissä. Yhdistelin sanoja ja sen sellaista. Tuo aikaisempi blogipäivitys tuli suustani ääneen sanottuna ulos muodossa "pikkukisu ja pallit" (eli pahat kollit). Sitten laitoin autolle lisätietoihin pyynnön "aja alasti". Asiakas tosin pyysi vain ajamaan alas asti. Jyväskylän lähettyvillä on ilmeisesti nykyään paikka nimeltä Lievestuire. Yksi asiakas puolestaan tilasi autoa viidelle hengelle, ja kun tilauksen vielä kertasin, sanoin: "Ja se oli viisi autoa". Lievästi hämmentynyttä asiakasta nauratti. Itsekin repesin siinä vaiheessa. Puhelun päätteeksi asiakas vielä muistutti sanoen: "Ja se oli siis YKSI auto." Juu, juuri näin. Selvästi sitä voi olla joko nopea tai osaava.

Mutta tuo armoton työrupeama on nyt päättynyt. Raskas iltavuoroputki loppui pariin erikoispitkään viikonlopun yövuoroon. Tämän lisäksi se -33 astetta pakkasta sai hymyn hyytymään, mutta sitten pelastava työkaveri huomasi, että Suosikkikuskini onkin töissä. Joten sain autokyydin kotiin ja Suosikkikuskistani tuli ainakin toistaiseksi myös minun suosikki-ihminen.

Minulla on ihania ystäviä. Joku heistä oli minusta huolissaan. Ja siksi minun pitää nyt muistuttaa, että tämä on blogi. Aivojumppaa ja sormijumppaa kirjan kirjoitusta varten. Päässä pyörivien asioiden jäsentelyä ja sanoilla leikkimistä. Ei siis välttämättä ihan koko totuus. Sellaistahan ei yksi ihminen voisi edes kertoa. Ja koska minä elän tunteella, niin kirjoitus on myös tunnepitoista, niin hyvässä kuin huonossa. Sitä ei kannata ottaa kovin vakavasti. Niin kuin ei mitään muutakaan tässä elämässä. Minusta on mukava jakaa oivalluksia ja iloja ja surujakin, koska arvelen ja toivon, että joku saattaa ihan oikeasti saada niistä jotain. Tietysti välillä saattaa korvia punottaa lukiessakin, mutta mitä siitä? Jos kaiken sen lisäksi, mitä itse tästä kirjoittamisesta saan itselleni, saan vielä Sinutkin ajattelemaan tai tuntemaan, niin se on pelkkää bonusta! Kirsikka leivoksen päällä. Ja minä rakastan kirsikoita.
 

Unettomuus.

Harrastatko sinä öistä ulkonahiippailua? Minä harrastan. Päätin sen viime yönä, kun ensin pyörin unettomana kahteen saakka, kunnes lopulta annoin periksi ja nousin ylös. Valvotaan sitten. Sen jälkeen luonnonvoimia uhmaten kävelin pitkin pimeitä katuja. Vihmova tuuli oli kaataa kumoon ja sade piiskasi naamaa. Se oli aivan mahtavaa! Täydellinen rangaistus. Okei, tällä kertaa minä kävelin, koska piti mennä aamuyöllä töihin, mutta olisin voinut tehdä sen määränpäättömästikin.

Jokainen meistä tekee virheitä, mutta eilen olin ensimmäisen kerran sitä mieltä, että tämä työpaikka ei ole minua varten. Oikeastaan olen edelleen sitä mieltä. Tai sanotaan, että tämä työ ei ole minua varten. Paikassa ei ole yhtään mitään vikaa. Mutta minunlainen ihminen tarvitsee onnistumisentunteita. Täällä täydellinen onnistuminen on sitä, että asiat menee niin kuin kaikki olettaakin niiden menevän. Ja jos ei mene, siitä tulee välittömästi tukkapöllyä. Kiitos hyvästä työstä on se, että kukaan ei vittuile sillä kertaa. Ei mitenkään erityisen mieltä ylentävää. Tätäkö se asiakaspalvelu on? Uskoisin, että sama ongelma tulee vastaan missä tahansa asiakaspalvelutyössä. Alalle tarvitaan sellaisia moniosaajia, jotka sosiaalisuudestaan huolimatta ovat limaisia tefloneita. Liukkaalla suojakelmulla varustettuja ihan kaikenkestäviä sissejä, jotka eivät tuo töitä kotiin päänsä sisällä.

Minä en ole sellainen. Minä olen sellainen toisenlainen, joka surustuu ja valvoo sitten kokonaisia öitä ja useita päiviä putkeen ihan vain koska epäonnistuminen ottaa niin päähän. Mutta ei se ole pelkästään huono asia. Siis tuo silmitön valvominen. Tietyn väsymysrajan ylityksen jälkeen ajatukset ovat hyvin selkeitä. Kaikki on hitaanpaa ja ylimääräinen hälinä päässä jää vain pois. Parhaat ideat tulevat yön hämärinä tunteina. Ja ilmeisesti myös myrskyssä kulkiessa. Olisipa ollut jonkinlainen talletin mukana matkassa, olisin papattanut kaikki ne upeat ajatukset ääneen. Enää en muista kovinkaan montaa huippuoivallusta.

Se on jännä, aina työmatkalla mietin näkemääni ja suunnittelen kirjoittavani aiheesta blogiin, mutta en ikinä muista mitään juttuja myöhemmin. Turhauttavaa. Pitäisi oikeasti hankkia sellainen sanelukone. Osaisikohan Joulupukki tehdä sellaisen? Olisiko minulla sellainen jo valmiiksi? Löydän kotoani jatkuvasti asioita, joita en muista omistavani - saattaisin hyvinkin löytää myös tuollaisen laitteen. Aika kaukaa haettu, mutta ainahan sitä voi toivoa.

Päiväunet tekisi nyt hyvää. Ja ehkä yöunet heti siihen perään.