Rutiinit.

Opin kantapään kautta, että rutiinit on hyvä pitää, vaikka mitä tapahtuisi. Tai oikeastaan minä vasta muistin sen, asian voi sanoa oppineensa vasta sitten myöhemmin kun huomaa, että tekee sen automaattisesti. Minulle kirjoittaminen oli mukava rutiini, jota ei tarvinnut enää ajatella sen suuremmin. Kirjoitin blogiin. Kirjoitin kalenteriin. Kirjoitin muistikirjaan. Kirjoitin vuosikirjaan. Kirjoitin listoja, ajatuksia, päivän tapahtumia ja suunnitelmia. Se oli niin automaattista, ettei sitä tarvinnut enää edes miettiä. Selvästi rutiini.

Sitten tuli etäsuhde. Ja koska etäisyys on vielä toistaiseksi niin valtava, meillä ei ole ollut muuta kuin puhuminen. Tästä on seurannut pitkät puhelut ja asioiden jakaminen. Ääneen ajattelu. Ei ollut enää aikaa millekään muulle, tai energiaa. Ja jos kirjoittamisrutiini jotain vaatii, niin aikaa ja energiaa. Joten se jäi.

Nyt muutaman kuukauden jälkeen huomaan, että olen lipsunut muistakin asioista. Olen aika varma, että se johtuu kirjoittamattomuudesta. En tapaa enää ihmisiä, mikä oli muutenkin minulle haaste. En käy missään, koska en ole ehtinyt tutustua ihmisiin ja yksin mihin tahansa meneminen on vielä suurempi haaste. Niistä kahdesta kaverista, joihin täällä onnistuin tutustumaan, toinen on jo lähdössä takaisin Suomeen ja toinen... No, asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Ja nyt huomaan, että elämässäni ei ole ketään muita, kuin se mielikuvitusystävältä vaikuttava etäpoikakaveri siellä jossain kaukana internetin toisessa päässä. Sitä paitsi huomasin, että syön huonommin. Juon alkoholia enemmän. Olen ahdistunut useammin. Kaikki tämä, koska yksi pieni rutiini jäi elämästä pois.

Olen monta kertaa pahoitellut sitä, etten ole päivittänyt blogia. Aivan kuin sen tärkeys olisi siinä mitä muut tästä irti saavat. (Yleisesti ottaen olen ihmetellyt sitä aina - mitä muut ihmiset tästä oikeasti voivat saada?) Mutta ihan selvästi pitää nyt vain nöyrtyä peilin edessä. Siellä on se tyyppi, jolle tällä oikeasti on merkitystä. 

Mielikuvituspoikaystävä tulee tänne taas ensi viikolla, mielestäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Mietin, että onko meillä enää mitään sanottavaa, kun on puhuttu niin paljon joka päivä. Ehkä pitää vain olla hiljaa. Hyödyntää se ihotuntuma taas koko kuukauden edestä. Mutta aion myös kirjoittaa. Palata rutiineihin. Sillä jos en pysty tekemään sitä poikaystävän läsnäollessa, voi ihan hyvin sanoa hyvästit koko mahdolliselle yhteiselle loppuelämälle. Kirjoittamisesta en nimittäin enää luovu.

Viaton idealisti kadoksissa.

Työkaverini Siideripissis lukee aikansa kuluksi blogiani töissä, kun meillä on välillä tosi hiljaista. (Siis linjassa, ranskikset ja britit kyllä pitävät huolen siitä, että talossa riittää mekkalaa.) Hän aloitti sen ihan alusta ja sai minutkin innostumaan ajatuksesta. Lueskelin omia höpinöitäni seitsemän vuoden takaa ja mietin, että mihin ihmeeseen tuo aika katosi? Ja mihin katosi se viaton sielu, jolla oli niin suuria suunnitelmia? (No, en minä varmaan kovin viaton enää siinä vaiheessa ollut, mutta kuitenkin.) Tuntuu, etten ole saanut oikein mitään aikaan. Ehkä minä suunnittelen väärin. Pitäisi tehdä sellaisia aikataulutettuja tavoitteita sen sijaan, että vain haaveilee mitä sattuu ja ryntäilee minne milloinkin. 

Löysin listan, jonka tein seitsemän vuotta sitten. Olin suunnitellut ja mietin mitä haluan elämältä. Siellä oli aika randomisti asioita, kuinkas muutenkaan. Listani oli tällainen:

Tahdon…

rakastua silmittömästi

oppia uuden kielen

kirjoittaa hyvän kirjan

valmistua koulusta

järjestää Perhosjuhlat ystäville

viettää uusi vuosi tanssien varpaisillaan hiekkarannalla kevyessä mekossa

tehdä jotain kestävää ja upeaa, mikä jää ihmisille pysyvästi

tehdä lähtemätön vaikutus johonkin uuteen ihmiseen

matkustaa Tazara-junalla radan päästä päähän

löytää merkitys elämälle

käydä Afrikassa safarilla kuvaamassa seeproja

koskettaa ja/tai kuvata:

Uluru

Eiffel-torni 

Pisan torni

Niagaran putoukset

Kiinanmuuri

Vapaudenpatsas

Colosseum

Jotenkin tosi viattoman tuntuista, sellainen “olispa kiva sitten joskus”-lista. Muutaman halun onnistuin jo toteuttamaan. Valmistuin koulusta, järjestin ystäville Perhosjuhlat, kuvasin ja kosketin Colosseumia. En tiedä kuinka montaa noista asioista oikeasti palavasti halusin toteuttaa ja oliko kaikki edes kovin järkeviä haaveita. Tanssin myös varpaisillaan hiekkarannalla (tosin shortseissa), kun juhlin Thaimaassa kiinalaista uutta vuotta, joten sekin on melkein koettu. Ja hyvän kirjankin kirjoitin - julkaisemisestahan tuossa ei ollut mitään mainintaa.

Nyt kun mietin, niin ei ne vuodet ehkä ihan hukkaan menneet, vaikka hetken ajaksi lista lamaannuttikin. Olen minä kuitenkin jo aika paljon kokenut seitsemän vuoden aikana. Tavannut huikeita ihmisiä (myös muutaman huonon). Asunut ja matkustanut Suomen lisäksi Italiassa, Irlannissa, Thaimaassa, Malesiassa, Maltalla, Romaniassa ja nyt täällä UK:n puolella Pohjois-Irlannissa. Syönyt monenlaisia herkkuja. Uinut merissä, järvessä ja joessa. Koskeakin kelkkailin alas. Olen maalannut seiniä Malesiassa, Italiassa ja Suomessa. Kuvannut ja kirjoittanut. Saanut työpaikkoja. Ja vaikka se kirja on edelleen julkaisematta, se on kuitenkin jo kirjoitettu ja se jos mikä oli kamalan suuri urakka. Olen taputtanut norsua ja silittänyt apinaa. Löytänyt uusia ystäviä. Oppinut ajamaan mopolla. Maalannut tauluja. Saanut vauvan. (Tai Emma sen kyllä sai, mutta kuitenkin. Elämässäni on nyt vauva.) Olen elänyt. Niin, ja rakastunut silmittömästi. 

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla. 

Huh hellettä.

Kun muutin Bukarestiin, kaikki oikein kilpaa kertoivat kuinka tuskaisen kuuma kesä tulee olemaan. "You will die" oli useiden mielestä osuvin kuvaus. Pelonsekaisin tuntein odotin tuota tappajahellettä. Tavallaan olin iloinen, sillä olen sitä viluilevaa sorttia ja ensimmäiset kuukaudet nukuinkin hampaat kalisten, mutta jos se kerta on liikaa meille suomalaisille... Vähän mietitytti kyllä. No, nyt se on täällä. Aivan helvetillinen kuumuus. Joka ei kyllä ole sen pahempi kuin Thaimaan normaali helle. Malesiassa oli vielä kuumempi. Meren puuttuminen lähiympäristöstä kyllä vähän vaikuttaa, kadut hohkaavat tulikuumaa ilmaa, ja viemäreistä nousee höyry aivan kuin Bukarestin alla todellakin olisi Helvetti. Mutta kengät jalassa tämänkin kyllä kestää ihan hyvin. Asuntoni on onnekkaasti varjopuolella, joten sisällä on vain siedettävät 30 astetta.

Olen päässyt yli siitä päätöstä ja esiaskelta seuraavasta katumuspaniikista. Se tulee aina, kun astuu muutokseen. Mutta nyt on jo sellainen hyvillä mielin odottava olo. (Ja juuri tällä hetkellä kuulokkeista raikaa Ozzy Osbournen "Mama, I'm coming home..." aivan kuin antamassa viitettä, että tämähän oli ihan hyvä päätös.) Vielä on paljon hoidettavaa ennen lähtöä (kuten kaikki käytönnön asiat), mutta vähän kerrassaa. Onhan tässä vielä melkein kuukausi aikaa. Ei oteta ressiä.

Suomessa oli juhannus. Täällä meillä ei. Normaali päivä töissä. Normaali viikonloppu toista työtä. Päivät muistuttavat toisiaan, tosin vähän toi tämä juhannus muutosta minunkin päiviini. Pääsin nimittäin taas kokemaan Romanian hyvää terveydenhuoltoa. (Ihan ilman sarkasmia.) Sain lauantaina migreenikohtauksen, sekä mahataudin tai ruokamyrkytyksen. Oksentaminen loppui vihdoin maanantaina, kun sain piikin. Sen jälkeen pikkuhiljaa alkoi vesi ja muutkin lääkkeet pysyä sisällä. En muista milloin olisi ollut niin kamala olo, ja ihan ilman alkoholin vaikutusta. Eli perusjuhannus?

Vähiin käy päivät ennen kuin loppuu, mutta vielä on tulossa jotain ohjelmaa, nimittäin Team building-viikonloppu. Märsäsin virolaiselle, etten uskalla lähteä yksin tiimireissuun, kun hän perui oman matkansa. Kamalasti ihmisiä joista en tunne ketään. Eniten epämukavuusalue. "Kuka just kirjoitti blogiin, että sanoo kyllä kaikelle?! Nössö..." Hmp. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Hän näytti myös kuvia minne olemme menossa. Muutin mieleni nopeasti. Vaikka kuinka pelottaisi, eikä olisi ketään kelle jutella, niin kestän sen kuin mies, koska katso vaikka itse. (Huomaa spa. Ja heposet.) Joten ehkä tämä on nyt sitten se kerta, kun viimein uskallan vastata iloisesti kyllä, ihan oikeasti. Menen vaikka halailemaan puita, jos ei juttukaveria löydy.

Ja mainittakoon vielä sellainen fakta, että jotain upeaa on luvassa myös ensi viikolla, sillä minun ihana pikkusikso tulee kylään! Sitä odotellessa, nauttikaa kesästä!

Ulkopuolisuutta.

Unohduin lukemaan omia juttujani Maltan ajoilta, kun vahingossa osuin johonkin vanhaan linkkiin. Hiiren käyttö ei ole vahvuuteni. Tuli älyttömän hyvä mieli. Olen tosi tyytyväinen, että olen kirjoittanut blogia silloinkin, kun ei ole ollut kovin paljon riemun aiheita tai ylipäätään mitään sanottavaa. Nyt jälkeenpäin luettuna jutut kuitenkin vaikuttavat positiivisilta, vaikka joku Malta-fanittaja kerran herneen nenään vetikin, kun kerroin totuuksia maasta. (Nimettömästi, kuinkas muutenkaan.) Oli hauska lukea niitä juttuja, vaikka tietysti itse vielä muistan sen paksun kerroksen kuraa, jonka blogista suodatin pois. Mutta tuntuu ihan hyvältä, kun aika on kultaillut muistoja. Se vei reilun vuoden, mutta nyt asioille voi jo nauraa. Tai ainakin hymyillä.

Tämä aika Romaniassa on ollut aivan erilaista. Minulla on kaikki hyvin. Olen ollut keskiarvoisesti melkoisen tyytyväinen. Ikävät asiat ovat olleet minulle ulkopuolisia, siis sellaisia, joita näen ja kuulen, ja jotka tapahtuvat muille ihmisille, mutta jotka silti jollain tavoin vaikuttavat herkkismieleeni. Maltalla elämän vaikeus tuli vallitsevasta energiasta ja siitä kamalasta olosta siinä paikassa. Täällä elämän vaikeus tulee siitä mitä näen ympärilläni. Omat jutut on ihan OK.

Huomasin, että suurin osa asioista tapahtuu elämäni ulkopuolella. Minusta on tullut tarkkailija. Olen ollut sitä aina, mutta jostain syystä nykyään elämäni on tyhjentynyt. Sitten mietin, että mitä on tapahtunut, mikä tämän muutoksen aiheutti? Elämäni oli ennen tosi mielenkiintoista. Ihmiset jaksoivat lukea tarinoitani, koska minulla oli tarinoita. Nyt minulla on kaksi työtä, kolme kalaa ja tiskit kotona odottamassa. (Minä rakastan tiskaamista, mutta aika ja energia ei riitä edes siihen. Surullista.) Minulle ei tapahdu mitään, koska minä en tee mitään, en käy missään, enkä tapaa ketään. En pyydä ketään kahville. (Selvästi Rahapoika vaivaa yhä mieltä, tai lähinnä oma vellihousumaisuus.)

Minä tarvitsen uusia aiheita. Toisin sanoen, minun pitää mennä ulos ja ottaa seikkalu vastaan. Tehdä jotain mikä pelottaa. Vastata Kyllä! Haastaa itseni.

Julistan nyt, että aion vastata "kyllä" seuraavat 13 kertaa, kun joku ehdottaa minulle jotain, oli se kuinka älytöntä tahansa. (Siis jos se vain on mahdollista toteuttaa. Töistä en lintsaa.) Yleensä asia on jotain, mitä tavallaan haluaisin kyllä tehdäkin, mutta jota jostain syystä mieleni jarruttelee. Aivan niin kuin se Jenkkivieras sanoi. Nyt räpylä irti käsijarrusta!

Että näin.

Elämä menee tosi harvoin niin kuin suunnittelee. Ja joskus kaikki heittää häränpyllyä. Nyt on pistetty kokolailla kaikki sekaisin tässä elämässä ihan Universumin toimesta, jopa minä olen sanaton. Niinpä jätän tämän blogin, ainakin hetkeksi. 

Joten... Hyvää joulua.

1000.

”Siellä oli kylmä!” sanoi kollega, joka tuli takaisin viikon Amsterdamin lomalta. Joten mietin eilen kylmää. Koska minun mielestä täälläkin on ollut jo aika kylmä, vaikka turisteja tulee vieläkin vastaan hihattomissa ja shortseissa. En voi käsittää sitä. Minun kuumaverinen keho ei pärjää. Onneksi sain Myrskymieheltä ihanan paksun peiton lainaan, tänä talvena ei tarvitse hytistä viluissaan. Yöllä riittää yksi vaatekerros.

Minun koti on edelleen ihana. Se on edelleen lämmin, eikä sade tule sisälle. Aamulla en millään malttanut nousta ylös. Avasin silmät ja telkkarin ja painauduin syvemmälle pehmeälle patjalle ja tyynyille ja puristin peiton tiukemmalle. Oli niin ihana olla siellä. Yleensä nousen saman tien kun kello soi, mutta en tänään. Ei väsyttänyt, eikä palellut, minä vain nautin siitä köllöttelystä niin kovasti, etten halunnut lopettaa. Ja sitten olin kiitollinen, että minulla on viimein näin ihana koti. Ja siitä, että elämäni on hienoa.

Suomessa asuvat ystäväni laittavat jo kuvia, jossa on pipoja ja hanskoja ja toppatakkeja. Sinne on todellakin tullut jo talvi. Luntakin. Täällä talven tulo on toisenlaista. Ihmiset alkavat varautua pahimpaan. Aurinkoinen päivä on taas päässyt puheenaiheisiin positiivisena asiana. Pari kuukautta sitten oli tukahduttavan kuuma, aurinko oli vihollinen. Tänään se tuo ihanasti energiaa. Vaikka täsmälleen sama tulipallo se siellä leimuaa taivaalla. Olen kiitollinen, että sää on nyt juuri mitä on. Sopiva. Mietin, että kun laittaa oikeanlaiset vaatteet päälle, on ihan mukavan lämmin. Ja sitten tajusin, että tuo sama pätee kyllä Suomessakin. Ja ihan missä tahansa, kylmän määrästä riippumatta. Minun pitää opetella pukeutumaan oikeanlaisesti.

Olin vahingossa valinnut tosi hyvän päivän tällaisille ajatuksille, sillä eilen oli Kiitospäivä. Piti ihan googlettaa, että mistä tuo ajatus on alun perin lähtenyt. Se liittyi jotenkin presidentteihin. Ensin Lincoln julisti 60-luvulla tämän päivän kiitospäiväksi ja kunnianosoitukseksi taivaan isälle, ja sitten myöhemmin Washington. En ollut tyytyväinen tuohon selitykseen, vaikka kiitollisuus sinänsä on kyllä hyvä juttu. Löytyi vielä lisää tietoa. Julistuksia aikaisemmin Amerikkaan tulleet siirtomaalaiset ovat juhlineen hyvää satoa, olivat siis kiitollisia siitä. Toisen lähteen mukaan se ihan ensimmäinen syy kiitollisuuteen oli pitkän laivamatkan jälkeen maalle astuminen. Mene ja tiedä, mutta nämä syyt olivat jo parempia. 

Tähän kiittämisen teemaan lisään vielä yhden erittäin tärkeän kiitoksen. Olen kirjoittanut tätä blogia säännöllisen epäsäännöllisesti kohta viisi vuotta. Fiiliksen ja monojen mukaan on menty alusta loppuun. Ja siitä johtuen (tai huolimatta) te olette jaksaneet juttujani lukea. Olen siitä tavattoman kiitollinen. Olen kiitollinen myös siitä, että elämässäni on ollut niin paljon kummallisia tapahtumia ja upeita ihmisiä, joista kirjoittaa. 

Olen nyt julkaissut 1000 kirjoitusta.

Koulutus osa 7.

As always, should you or any of your I.M. Force be caught or killed, the Secretary will disavow any knowledge of your actions. Eiku nyt oli väärä setti... Eli, ellet vielä lukenut ajatuksia kuuntelemani koulutuksen alusta, niin kannattaa kurkata osat 1-6 ennen kuin jatkat. Anthonylla on paljon asiaa. Pääset suoraan koulutuksen alkuun tästä.



Aloitetaan... Oletko jo valmiina nauttimaan? Oletko sitoutunut ottamaan elämäsi hallintaan? Aina sitä tietää mitä pitäisi tehdä, mutta jotenkin sitten ei saa mitään aikaan. Puuttuu se pakottava voima. Sen voiman saa kun alkaa haaveilla ja nauttia isosti. Haluaminen on meille luontaista. Anthony tahtoo auttaa meitä tekemään tavoitteita. Nykyinen tilanne ei kerro mitään kyvyistäsi, ainoastaan väärin luoduista tavoitteista. Tai siitä, ettei koko tavoitteita ole tehty ollenkaan. Tai että tavoitteista on luovuttu liian aikaisin... Mutta nyt tehdään unelmista totta. Tuttua juttua tuli taas, pelkkä haaveilu ei riitä. Ensin pitää miettiä mitä haluaa, mutta sitten heti perään TOIMIA. Haaveile isosti, toimi nopeasti.

Haaveetkin voi jakaa useaan eri ryhmään. Se auttaa jäsentämään asioita. Mieti mitä tahtoisit, jos et yksinkertaisesti pystyisi epäonnistumaan? Jos ei olisi mitään rajoitteita? Sellaisia haaveita kaivetaan esiin! 

 

1) Henkilökohtaiset tavoitteet


2) Uratavoitteet, rahatavoitteet


3) Kokemustavoitteet

 

4) Avustustavoitteet

Esimerkkikysymyksiä:

Mitä haluat saavuttaa?

Mitä haluat oppia/kokea?

Minkälaisen suhteen haluat?

Minkälaisen elämän haluat?

Kuinka paljon haluat tienata?

Paljonko haluat käyttää matkustamiseen?

Minkälaisen vaikutuksen haluat tehdä? Mitä haluat omistaa? Missä haluat käydä? Ota neljä paperia/sivua ja kirjoita jokainen ryhmä erikseen, käy jokainen kohta läpi ajatuksella ja vastaa kysymyksiin. Saa olla luova ja yliampuva.


Seuraavaksi lisää jokaiseen tavoitteeseen aikataulu, esimerkiksi vuoden päähän, kolmen vuoden päähän ja kymmenen vuoden päähän, riippuen siitä mitä haluat. Tee näistä tavoitteista todellisia. Se vaikuttaa alitajuntaan ja asiat alkavat mennä eteenpäin. Älä mietin miten, mieti MITÄ. Se miten kyllä sitten selviää myöhemmin. Jätä myös yksityiskohdat täytettäväksi myöhemmälle.
Goals are dreams with a deadline.


Lopuksi valitse yksi kaikista tärkein tavoite, jonka aikarajan laitoit tälle vuodelle. (Jokaisesta ryhmästä.) Joku niin innostava ja upea juttu, ettet meinaa pöksyissä pysyä.
Sen jälkeen kirjoita ylös miksi olet täysin varma siitä, että haluat saavuttaa juuri tämän tavoitteen. Miksi se on tärkeää? Mitä saat jos saavutat sen? Mitä tapahtuu, jos ET saavuta sitä? Nämä mietteet aiheuttavat suuria tunteita. (Jos ei, niin ihan selvästi et vielä haaveillut tarpeeksi. Mieti sitä siis lisää.) Harjoittele kahdesti päivässä näiden tavoitteiden saavuttamista visioimalla tulevasta.

Tässä on kamalasti hommaa. Mutta ehkä se kannattaa, kun miettii mitä sitä voi saavuttaa. Minä ajattelin, että kirjoitan pikaisesti jotain kommentteja blogiin koulutuksesta, mutta koska tein itse nämä samat harjoitukset ja käytin kamalasti aikaa kaikkien juttujen kirjoittamiseen ja miettimiseen... Meni koko hemmetin viikko! Enemmänkin. Mutta ehkä se oli vaivan arvoista. Toivottavasti tästä oli jotain hyötyä teillekin. Ja jos oikeasti jaksoit tehdä näitä juttuja minun kanssa, niin mielelläni kuulisin siitä. Miten kävi?

Jos tämä kurssikirjoittelu tuntui tylsältä, niin pahoittelen. Saan aina silloin tällöin palautetta blogista kommentein, sähköpostilla tai viesteinä Facebookiin, ja se on aina yhtä mukavaa. Kirjoitin tästä kurssista, koska yksi teistä toivoi, että kirjoitan jotain kirjoista ja oppimastani. Kirjoitin kurssin useassa osassa, koska toisen mielestä minun jutut ovat mukavia, mutta joskus liian pitkiä. Joten kyllä se kommentointi kannattaa, koitan petrata sen mukaan. Kiitos kaikille viesteistä ja ihan vain siitä, että käytte lukemassa höpinöitäni. Ja kiitos herra Robbinsille tästä kurssista.

Koulutus osa 4.

Jatketaanpas tätä koulutusta taas. Jos et vielä lukenut ajatuksia ihan alusta, niin kannattaa kurkata osat 1, 2 ja 3 ennen kuin jatkat. Tämä on etenevä projekti. En tosin tajunnut, että näin pitkä. Mutta joka tapauksessa pääset suoraan koulutuksen alkuun tästä.

Jatketaan Anthonyn oppeja. Toivottavasti olet tehnyt harjoituksia, silloin tästä saa paljon enemmän irti. Minä kirjoitan vain omasta puolestani, mutta nämä jutut ovat aika henkilökohtaisia, joten sinun pitää tehdä ihan omat listat. (Toki voit vain lukeakin, jos ei kiinnosta niin paljon.)

Nyt kirjoitan siitä toisesta listasta, lamaannuttavat uskomukset. Jostain syystä tämä lista oli paljon lyhyempi, löysin vain kahdeksan jarruajatusta. (Niitä löytyy varmasti vielä lisää, kun selvitän nämä ensimmäiset.) Mutta nämä kahdeksan olivat kyllä sitten aika pahoja. Silti piti valita kaksi pahinta. Minä valitsin nämä:

En osaa päättää.

En osaa myydä, olen huono markkinoinnissa. 

Minähän sanoin... PAHOJA. Mutta mitä pahempi, sen parempi – nythän minä pääsen niistä eroon. Aivan mahtavaa! (Tai sitten huijaan itseäni oikein kunnolla.) Nyt sitten pitää vain kysyä itseltään, että miten tämä vaikeuttaa elämääni? Lisätä kaikki ikävät tunteet mukaan, nähdä miten joudun kärsimään tämän tyhmän uskomuksen vuoksi. Tehdä siitä niin selvä paha, ettei enää halua uskoa tuollaiseen. Kun näyttää itselleen miten typerä jokin uskomus on, siitä on helpompi päästä eroon. Keneltä minä sen opin? Mitä tämä uskomus minulle maksaa? Helpotusta tulee kun alkaa miettiä, mitä minun pitäisi uskoa, että voisin onnistua tällä alueella? Minkälainen ihminen on onnistunut tässä asiassa? Päätä, ettet enää halua uskoa niin kuin ennen.

Okei, kokeillaan tätäkin.


Päättämättömyys on raivostuttavaa, sekä minulle että lähipiirille. Tuntuu etten päätä mitään, veivaan vain asioita päässäni ikuisesti. Siitä johtuen en saa mitään ikinä aikaan, mikään ei valmistu. Sen jälkeen turhaudun, sillä elämälläni ei ole suuntaa. Olen ajelehtija. Muiden valinnat määrittävät minun elämänlaadun. Teen ystäväni hulluiksi. Tuloksia ei tule. Uskoisin, että kaikki jotka ovat tätä blogia seuranneet edes vähän, voivat tuon allekirjoittaa. Niin ja sekin vielä – kukaan ei jaksa enää lukea blogiani! Voi mikä törppö olen ollut.

Mutta onneksi se on nyt kaikki mennyttä. Sillä tästä eteenpäin minun uskomukset ovat täysin toisenlaiset. Osaan tehdä päätöksiä, koska tiedän mitä haluan. Osaan ottaa vastuun tekemistäni asioista. Päättäminen on mukavaa. Ja jos päätän väärin, se ei haittaa, koska sitten päätän vain uudestaan. Mitä enemmän teen päätöksiä, sitä enemmän opin ja sitä paremmin pääsen haluamaani lopputulokseen. Opettelen oikeaoppisen päättämisen ja toimin. (Saa muistuttaa, jos näyttää siltä, että uskon taas johonkin muuhun.)

Seuraava listaamani ongelma on haastava ja todellakin vaikeuttaa elämää. Myyntipelko. Välttelen aina myyntitilannetta ja sehän tarkoittaa, että en saa rahaa. Omat hyvät ideat kuolevat myyntipelon alla. Haaveilemani tulevaisuus lipuu kauemmaksi. En osaa käyttää rahaa, enkä hinnoitella. Tähän tietysti vaikuttaa kolmas listaamani asia – itseluottamuksen puute. (Ärsyttävä kurssi tämä.)

Tästä eteenpäin aion tiedostaa, että myyntityö on yksinkertaista ja perustuu tilastoihin. Asiakkaan kieltäytyminen ei tarkoita, että minä olisin huono myymään, se vain tarkoittaa, että kaikki eivät aina osta. Ehkä pitäisi päästä eroon siitä minä-kompleksista... Myynti on työtä, eikä se ole henkilökohtaista. Olen aito ja vilpitön, myynti on helppoa. Oikeat ihmiset ostavat. Markkinointi on mukavaa ja se on luovuutta vaativaa. Ja johan se tuli viime kerralla todettua, että minä olen luova. Joten... Osaanpas.

Minkälaisia oivalluksia näistä listoista tuli? Lähinnä nyt viittaan niihin, joita toivon mukaan teit siellä kotona. Onko muutoksien tekeminen ollut helppoa vai vaikeaa? Opi valitsemaan tunne, joka tuo voimaa ja vie siihen suuntaan, johon haluat mennä. Ei ole mitään syytä tyytyä vähempään.


To be continue...

 



Murhia...

Murhasta tuli totta. Yhä vain ja italiaksi dubattuna. En tiedä monesko kerta se on kuin näyttävät jaksot uusintana, mutta minä olen nähnyt useimmat nyt ainakin kolme kertaa. Ja se sarja ei todellakaan ole niin hyvä, että pitäisi katsoa näin monta kertaa vain uudestaan. Mutta joka kerta, kun kuulen sen tunnusmusiikin ja näen sormet naputtamassa sitä vanhaa kirjoituskonetta, jotain tapahtuu mielessäni. Nostalgisia muistoja lapsuudesta, kun äidin kanssa katsoimme tuota sarjaa yhdessä. Siihen aikaan se oli jännittävä, nykyaikainen ja todella suosittu.

Halusin aina lapsena olla poliisi tai etsivä, mutta nyt aikuisena olen halunnut ainoastaan kirjailijan ammattiin. Nyt mietin, että olisiko tässä siihen syy? Sarjan tähti Jessica Fletcher on kirjailija, joka auttaa poliisia ja selvittää murhia. Rohkea seikkailija, juuri sellainen minäkin haluaisin olla, ihan selvästi.

Ja jos nyt siellä suupielet nykivät, niin ihan tiedoksi, että en ole ainoa, jonka mielestä tämä on hyvä idea sarjalle. Nehän tekivät samalla kaavalla uuden nykyversion samasta ideasta, Castle. Siinä kirjailija tosin on mies, mutta muuten ihan sama juttu. Kirjailija auttaa poliisia rikosten ratkaisussa. Ja sitäkin on tehty jo vaikka kuinka monta tuotantokautta, ainakin seitsemän. Ei pärjää Jessicalle, sillä murhia ratkottiin aikoinaan 12 kautta.

Olen ollut netitön ja koditon nyt jo reilun viikon. Vielä toisen samanlaisen tämä jatkuu. Mutta sen jälkeen pääsen uuteen ihanaan kotiin ja toivon mukaan arki rauhoittuu. Sitten on aikaa ja energiaa kirjoittaa enemmän, myös blogiin. 

Kysely.

Minä ajattelin ottaa tämän ajatuksen uudeksi jokapäiväiseksi motokseni. On tosi paljon kivempaa, kun on mukavaa. Ja jos ei ole, niin voi edes syödä jotain hyvää. Olen huomannut, että monta kertaa tosi ikävät jutut ei tunnu yhtään niin ikäviltä, jos suussa on jotain hyvää. (Kadonnut vyötäröni on huomannut sen myös.)

Tänään minun suuhun menee karjalanpiirakoita. Se tapahtuu vähän ennen kuin menen katsomaan Kummeli-leffaa isolta kankaalta. Tämä saattaa tuntua vähän hullulta, varsinkin jos asuu Maltalla, mutta minut (ja kaikki muut Maltalla asuvat suomalaiset) kutsuttiin sellaiseen tapahtumaan. En oikein tiedä miksi, mutta parempi vain olla valittamatta, koska tämä on selvästi sellainen hyvä asia.

Yksi hassu poika antoi tästä blogista palautetta. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi oikeasti kirjoittaa blogijutuista jonkinlainen kooste, sellainen ajattelusta kertova kirja - elämän perusteos. Hahaa, ei saa yllyttää hullua. Itse asiassa minä sain tänään aamubussissa idean uuteen kirjaan. Se oli tosi hyvä idea, nimittäin... Tällä hetkellä yksi työni jota teen on minulle hyvin vastenmielistä. Puhumista vieraille ihmisille ja vähän niin kuin myyntiä ja edustusta. Kamalaa kaikki, jos on tosi introvertti tyyppi, niin kuin minä olen. Mutta kun ärsyttävästi samalla myös tosi paljon haluan tehdä tätä hommaa - en niinkään sen tekemisen vuoksi, vaan sen, mitä siitä seuraa. Joten minun on opittava. Ja ainoa tapa, jolla minä voin motivoida itseäni tekemään jotain vastenmielistä, on kirjoittaa siitä samalla. 

Joten. Minä päätin kirjoittaa kirjan. Kuinka introvertti vellihousupelkuri oppii tekemään edustustyötä ja pitämään esittelyjä ja kaikkea sellaista kamalaa. En vielä tiedä miten, mutta minä opin. Koska nyt minulla on motivaatio oppia - pitää saada surkuhupaisaa materiaalia kirjaan. Ja olen ihan satavarma, että sille kirjalle olisi lukijoita. Koska en ole yksin tämän onegelmani kanssa. Aika mahtavaa taas! Viikon paras idea.

Ja tietysti tästä seuraa pyyntö. Jos tuntuu siltä, että olet edes vähäsen introvertti tyyppi, niin käy kirjoittamassa muutama rivi tähän kyselyyn. Tein sen itse. (Osasin!) Tai jos tunnet jonkun, joka ihan selvästi on sitä hiljaista vetäytyvää sorttia, niin pyydä häntä vastaamaan. Siitä on tosi suuri apu ja pääsette heti osalliseksi tulevaan bestselleriin. Onko mitään hienompaa? No ei varmana.

Aivoituksia.

Aivan ihana herätä sunnuntaiaamuna ennen kellon soittoa jo ennen kuutta. Jotenkin sitä on heti aamusta iloisempi, kun on unirytmi taas kohdallaan, ja koska sai herätä ihan omin avuin. Olen selvästi aamuihminen nykyään ja tehokkaimmillani heti herättyäni. Ei sillä, että sunnuntaina tarvitsee olla tehokas, mutta voi olla jos tahtoo.

Laitoin tänne eilen linkin aivodokkarista, joka sai minut miettimään aivojen toimintaa, ja sitä kuinka teemme vain niin pienen osaa siitä, mihin todella pysymme. Ja sitten tutkin miten omia aivoja voi huijata tekemään elämästä paremman. Tein myös muutaman harjoituksenkin. Kirjoitin siitä enemmän hippiblogiin, koska vaikka kaikki tiet vievät Roomaan, minun tieni vievät myös hörhöilyyn. Ja nyt minulla on uusi haaste, koska olen oman elämäni paras koekaniini.

Olen haaveillut ompelukoneesta. En tiedä miksi. Minulla on ollut sellainen aina, vaikka en sitä käytä melkein koskaan. Ja nyt sitten yhtäkkiä sellainen on saatava. Aloin siis säästää rahaa, jotta voin ostaa ompelukoneen. Ajatus kuulostaa minunkin korvaan aivan hullulta. Mutta tahtotila on nyt valtavan kova. Kuitenkin olen sen verran järkevä tyyppi, että annoin itselleni ehdon. Ennen kuin saan tehdä moisen hankinnan, minun on aivan ehdottomasti keksittävä 53 asiaa, jotka oikeuttavat ompelukoneen hankintaan. Mitä sillä voin tehdä, mihin sitä tarvitsen ja kuinka siitä voin hyötyä. Ja listan pitää olla erittäin tarkka ja yksityiskohtainen. (Epämääräinen numero johtuu siitä, että minä tiesin kolme asiaa jo ennen kuin tein tämän suunnitelman: lyhennä farkut, ompele kortteja ja korjaa paita.) Toistaiseksi listalla on neljä asiaa, joten ei kiirettä kauppaan.

Tämä on kaikille naistenpäivänä unohdetuille, mutta erityisesti Annalle! (Jota ei varmasti unohdettu, mutta joka vanheni ja jolla on vieläkin kipuja.)

Hämmennys.

Viikot vilahtavat ohi vauhdilla. Tänään minulla on lauantai (niin kuin oletettavasti kaikilla muillakin) ja olen siitä hyvin iloinen, koska ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Lauantai on uusi sunnuntai. Mutta jos yhtään minua tuntee, niin tietää, että mitään tekemättömyys ei oikeastaan ole minulle minkäänlainen vaihtoehto. Joten tänään olen kokannut ja syönyt, katsonut ihania TV-sarjoja ja virkannut torkkuvilttiä ja puuhastelut kaikenlaista. 

Yritän saada ajatuksia kasaan, viikko oli taas niin touhukas. Olen aloittanut kurssin, josta aion kirjoittaa enemmän siihen toiseen hippiblogiini. Olen myös opetellut meditoimaan, mikä oli melko omituista. Tai lähinnä se on omituista, että opin meditoimaan aivan silmänräpäyksessä, viiden vuoden harjoittelun jälkeen. (Nyt kun viimein tajusin mistä on kyse ja mitä yritän tehdä.) Nämä molemmat asiat ovat jo nyt selvästi vaikuttaneet elämääni. 

Olin aikeissa mennä tänä viikonloppuna Gozon saarelle. Se on kuulemma hiljainen paikka, ja sellaista minä rakastan. Uskon, että sieltä myös löytyy syy sille, että tähän maahan päädyin. Majataloni tulee olemaan siellä, olen tästä jo melko varma. (Ja tämäkin aihe on sen toisen blogin sisältöä.) Mutta sitten kuulin, että nyt on joku karnevaaliviikonloppu, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on juhlivia ihmisiä ja väriä ja ääntä - aivan erityisesti Gozossa. Vietän siis tämän rauhallisen ja hiljaisen viikonloppuni kotona. Menen tutustumaan tuohon toiseen saareen ensi viikonloppuna.

Eilen käytiin muutamien tuttavien kanssa baarissa. En vieläkään ole päässyt kiinni tämän asian hienoudesta. Ihmiset ovat mukavia, mutta minä en jotenkin vain enää innostu baarissa istumisesta. (Ja ei yhtään ikäviittauksia tähän!) Luulen, että tämä on kuitenkin ihan hyvä asia, ehkä minä olen juhlinut jo tarpeeksi elämäni aikana. Tai ainakin voisi olla aiheellista vaihtaa juhlintatapaa. Joka tapauksessa, lähdin ajoissa kotiin. 

Hyppäsin siihen bussiin, joka kiertää tunnin lenkin, mutta vie lähes oven eteen, koska arvelin, etten  jaksa kävellä sen haisevan maaseudun läpi enää niin myöhään. Kuski tervehti iloisesti ja sanoi "Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan." Niin, olen kävellyt... "Minä sanon sinulle jotain ennen kuin menet." Okei...? En taas aivan ymmärtänyt, mutta mitä uutta. Kielimuuri on joskus korkea ja olin väsynyt. Kun oli aika jäädä kyydistä, kuski sanoi jotain (mitä en kuullut), sammutti auton ja tuli perässäni ulos. Mietin jo hetken, että olenkohan tehnyt jotain väärin. Lipusta ei voinut olla kyse, koska sitä ei tarvitse koskaan näyttää tällä reitillä. Muut kyydissä olevat ihmiset olivat yhtä hämmentyneitä, koska yleensä auto hädin tuskin edes hiljentää tällä pysäkillä. Kuski tuli luokseni ja sanoi "Mietin, että jos sinulla on joskus aikaa, vaikka ensi viikolla, niin lähdetkö minun kanssa drinkille?" Tuijotin miestä sanattomana. Ilmeisesti sain kuitenkin jonkinlaisen äänen aikaan, sillä hän meni hakemaan autosta kynän ja paperia, kirjoitti numeronsa lapulle, ojensi sen minulle ja pyysi soittamaan huomenna. Sitten hän kiipesi autoonsa ja kaasutti pois. 

Mitä juuri tapahtui? 

Tauko.

Olen saanut melko vahvoja kehotteita blogin kirjoittamisen jatkamiseen. En minä koskaan lopettanut, minä vain... Pausetin. Oli sellainen writers block. Syitä on monia. Halusin nyt joka tapauksessa sanoa, että ihania olette. Lupaan kirjoittaa pian. Lohdutukseksi päätin muuttaa blogin ulkoasun kokonaan. Aloitin tietysti dramaattisista muutoksista, sitten pikkuhiljaa hioin näkymää miellyttäväksi kunnes huomasin, että jahas. Ollaan melkein siinä mistä lähdettiin... Ei vissiin kannata korjata ehjää. Mutta minä muutin tätä nyt kuitenkin vähän. Hyvin vähän. 

Toivotan iloista ja leikkimielistä päivää kaikille!

   

Uutta ja tulevaa.

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aivan järkyttävän kiireisiä. Yhtäkkiä pitääkin tavata kaikkia ihmisiä (koska haluan) ja hoitaa vaikka mitä asioita (koska en halunnut ajoissa) ja hankkia niitä välttämättömiä tarvikkeita (koska luulen haluavani).

Ostin eilen valtavan suuren matkalaukun. Olen viimein oppinut virheistäni. Turha taistella totuutta vastaan. Minulla on paljon tavaraa. Minun mukana tulee paljon tavaraa. Minun vanha matkalaukku on liian pieni. Uusi on parempi. Siihen mahtuu vaikka pieni ihminen mukaan. Jollaista ei kyllä ole, mutta näin periaatteessa.

Koska sisäinen muutos vaatii aina myös ulkoisia muutoksia, ja koska uusi alku pitää aina kruunata jollain henkilökohtaisella muutoksella, minä päätin käydä katkaisuhoidossa. Nyt on hirmu lyhyt peikkotukka. Aina kun joku suhde loppuu tai viritelmä kusee, niin minä haluan tukan pois. En tiedä miksi. Varmaankin, koska mies ei koskaan "anna" leikata lyhyttä tukkaa. Jos kysyy mielipidettä, niin miehet ovat tästä yleensä aina yhtä mieltä. Pitkä tukka pitää olla. Ja koska minä olen nyt viimein ymmärtänyt, että ihan oikeasti en edes halua pitkää tukkaa (saati miestä), voin ihan vapaasti leikkuuttaa lyhyen tukan. Ja sen siis teinkin. Leikkasin samalla kaikki kytkökset viime vuoden huonoihin miehiin, mikä oli kyllä aika upeaa. Vielä pitäisi muokata tämä blogin uudelle vuodelle, mutta antaa sen ajatuksen hautua tämän tammikuun ajan.

Kokeilitko jo Google-ennustusta tälle uudelle vuodelle? Minä kokeilin. Tietysti. (Kirjoita "ilona saa" ja katso mitä Google kertoo. Muista lainausmerkit. Ja toki kannattaa vaihtaa ilonan paikalle oma nimi. Ellei sinunkin nimesi ole ilona. Tosin silloin sinun ei tarvitse edes tehdä tuota, koska voit lukea vastauksen tästä.)

1) Meedion kyvyillään Ilona saa myös yhteyden menneisiin rakkaisiin, tuoden lohdullisia terveisiä heitä täällä kaipaaville.
2) Ilona saa aamupäivällä soiton erään taloyhtiön asukkaalta.
3) Ilona saa hyviä neuvoja porkkanan istutuksessa.
4) Ilona saa mut huutamaan.
5) Ilona saa nähdä mihin rahkeet riittää.

No, eihän siinä. Mielenkiintoinen vuosi siis tuloillaan. Otin kyllä sitten vielä varmemman päälle ja tilaisin aivan oikean astrokartan ensi vuodelle. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, kun tietää milloin tähdet ovat suotuisimmillaan kaikenlaisille hullutuksilleni, ja milloin kannattaa pitää hiukan matalampaa profiilia. Ihan niin kuin Googlekin sen tiesi, saa nähdä mihin rahkeet riittää.

    

Muutos.

Jatkoin eilen Jim Rohnin kuuntelemista. Löysin kokonaisen koulutuksen netistä ja jäin siihen ihan koukkuun. Ihmeellistä kyllä, että minä maltoin olla paikallani niinkin monta tuntia. Välillä toki ote herpaantui ja huomasin laittavani pyykkiä kuivumaan tai kerääväni asioita lattialta, mutta tuota nauhoitusta sai aina peruutettua.

Joka tapauksessa, tuo koulutus jotenkin osui niin isosti, että ahdistuin. Olen muka oppinut ja kehittänyt itseäni jo monta vuotta ja nyt sitten huomasin, että olen tehnyt sen ihan väärin. Paska. Periaatteessa oikeita asioita, mutta väärällä tavalla. Arvaa miten syletti, kun sen nyt viimein huomasin? Kun tajusin, että kaikki nämä pyrkimykset päästä pois täältä, ovatkin olleet aikalailla turhia. Yhtä turhia kuin lopputulos, toistaiseksi. Pitäisi silti olla onnellinen, että nyt sitten viimein oivalsin tämän. Tietysti olenkin. Se vain vaatii suuria muutoksia. Ensin pieniä, mutta niitäkin niin pitkään, että suuria muutoksia alkaa tapahtua. Ja sitä samaa pitää jatkaa yhä vain. Huomaan olevani aikamoisen haasteen edessä. Nyt siis sellaisen oikeanlaisen.

Omituisinta tässä oli ehkä se, että olen kyllä tiennyt tuon kaiken kuulemani jo ennestään. Jim itsekin sanoi tuolla jossain vaiheessa koulutusta, ettei hänellä ole mitään uutta kerrottavaa. Hän on vain tullut muistuttamaan siitä mikä on ollut aina. Sama vanha viisaus tuli taas vastaan. Se mikä on, on.

Mietin mitä minä tein silloin, kun meni paremmin. Ja mitä teen nyt. Sellaista itsensä tutkiskelua ulkopuolisen silmin omin silmin. Aika jännästi huomasin eniten pieniä asioita. Kuten kuulokkeet ja musiikki. Silloin kun kirjoitin kirjaa, olin tehokas ja sain aikaan. Se oli rankka ja aikaa vievä projekti, mutta minulla oli systeemi. Minä heräsin, tein kahvia, laitoin musiikin soimaan, kupit korville ja sitten vain kirjoittamaan. Ensin blogia ja sitten kirjaa. Ja tein sitä joka päivä. Kirjoittaminen sai minut hyvälle tuulelle. Aikaansaaminen sai minut pitämään itsestäni.

Kun tänä aamuna avasin koneeni huomasin, että minä olen poikennut hyvistä rutiineista. Jo pitkän aikaa herätessäni minä olen avannut Facebookin. Saatoin kuunnella jotain leffaa tai sarjaa. Puuhastella saamatta mitään aikaan. Ja se ei edes tuntunut kivalta. Eli mokasin! Oli helppo vedota siihen, että kirja on valmis. Ei ole mitään kirjoitettavaa enää. VOI URPO! (Nyt saatte painaa urpotäppää vaikka jokainen.) Jos ei ole kirjoitettavaa, niin mitä jos aloittaisi kirjoittamaan? Sitten olisi. Koska sitähän se kirjoittaminen on. Ensin ei ole mitään, mutta sitten kun kirjoittaa, niin kohta on tekstiä. Hyvin yksinkertaista.

Joten tänään minä keitin kahvia, avasin blogin ja laitoin musiikin soimaan kuulokkeista. Ja näin paljon sain suollettua tekstiä ihan tuosta vain. Luulen, että täällä on jossain seassa myös ihan viisas ajatus. Ja arvaa mitä? Tuntuu paljon paremmalle!
 

Vaikeita sanoja.

Olen viettänyt muutaman päivän harkiten sanojani. Sain niin nättiä palautetta blogistani, että mietin jo koko kirjoittamisen lopettamista. (No en kovin tosissani.) Onko tämä oikeasti kamalan väärin? Vaikka osaisin blogiin jotenkin ajatuksiani purkaa, ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että lukijat sen tulkitsevat samoin. Joten väärinkäsitykset ovat melko varmoja. Mutta oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä. Minä kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Jos joku ei niistä pidä, niin se on ikävää. Mutta lukeminen on yhä vapaaehtoista. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään. Käytän lempinimiä ystävistäni ja yritän aina kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Mutta silti jopa tämä itseironiani tuntuu välillä loukkaavan muita. Dilemma. 

Olen kuitenkin aitouden puolella. Vuosien mittaan opin, että toisten mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa. Sanat kannattaa kuunnella ja sitten miettiä niitä, mutta tehdä silti päätökset sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Vuosia tein niin kuin muut sanoivat ja yritin elää sellaista elämää jota muut minulta odottivat. Ja en ollut yhtään onnellinen.

Minun onnellisuus ei tule perinteisistä asioita. Työoravanpyöristä ja paikalleen asettumisesta. Minun onni tulee odottamattomista asioista. Matkustamisesta. Uusista ihmisistä. Kirjoittamisesta. Ja siitä aivan käsittämättömästä rohkeuden määrästä jota vaaditaan, että näinkin arka ja pelokas tyyppi uskaltaa vain mennä ja seurata sydäntään. Ottaa riskejä, vaikka se ei muiden mielestä olisi ollenkaan viisasta. (Tai edes minun mielestä.) Rohkeus on minulle jotain niin vierasta. Ja ne harvat kerrat, kun olen uskaltanut tehdä jotain hullua, ovat vaatineet minulta aivan tavattomasti rohkeutta. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Minä tarvitsen merkityksen päiviini, muuten masennun. Ja minä en saa merkitystä siitä, että toistan samaa, samassa paikassa. Minä saan merkityksen rohkeudesta. Ja vaikka tapahtuisi mitä, vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, vaikka epäonnistuisin suhteissa ja kokisin kamalia asioita ja itsekin ymmärtäisin tehneeni suuren virheen... Ainakin olin rohkea ja tein sen. Ja sitä tunnetta ei kukaan minulta voi viedä. Se tunne tekee minut onnelliseksi.

You have chosen the wrong path if it’s not fun. And you are probably not taking enough risk if it’s not hard and rocky sometimes.

(Marc Benioff)

  

Vahvaa pohdintaa.

Ah, ihana unettomuuteni. Heräsin klo 2.40. Luin kirjaa. Kirjoitin muistilistani uudestaan. Sen hyvin hyvin pitkän. Kävin tekemässä yöpalaa ja söin. Luin lisää. Virkkasin yhden tilatun avainnauhan reunukset. Luin. Sitten lopulta kun kello lähestyi puolta kuutta, päätin sammuttaa valot. Nukun vaikka väkisin. Ja sitten ihana lehtimyyjä herätti uskomattomalla tarjouksellaan heti aamutuimaan. Tuima aamu todellakin.

Olen viime päivät ilahduttanut ystävieni elämää uskomattoman ärsyttävällä valittamisella. Kyllä on elämä ollut taas niin haastavaa ja vaikeaa ja ahdistavaa. Ja ehdottomasti vain minulla, ei kenelläkään toisella. Kiitos vaan kaikille teille ihanille, jotka olette jaksaneet kuunnella minua. Se ei aina ole kovin helppoa.

Tämä aamu alkoi vahvalla pohdinnalla. Ja oopperalla. Sani sanoi muutamia ratkaisevia avainsanoja ja aloitti ajatusmyrskyn. Päädyttiin taas päättämisen tärkeyteen. Selkeästi ei vahvuuteni. Kirjoitin eilen, että annan laukun päättää kohtaloni ja sain heti neljä "Olet Urpo" täppää. Välitön palaute on parasta. Ihan harjoituksen vuoksi päätin, että päättäminen on se juttu, jonka aion oppia vielä tänä vuonna. Ihan ilman laukkuakin.

Tajusin tuossa aamulla, että en ole päättänyt kovinkaan montaa asiaa itse. Olen mennyt paljon ja reissannut maailmalla, mutta melko sattumanvaraisesti. En esimerkiksi oikeasti usko, että olisin koskaan lähtenyt Thaimaahan, jos olisin päättänyt sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Annoin Toyboyn ja Dublinin vaikuttaa asiaan. Se oli selvästi huono päätös, jota en itse edes tehnyt. Mutta toisaalta, se reissu kokonaisuutena oli todella kasvattava. Jos en olisi mennyt, paljon olisi jäänyt kokematta. Pahaakin, mutta silti.

Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin itse ottanut ohjat käsiin ja tehnyt niin kuin parhaalta tuntuu? Olisinko vielä Irlannissa? Olisinko ehkä Lohikäärmepojan kanssa? Jossittelu on niin parasta. Sani kiteytti tämän kyllä hienosti. Minun pitää alkaa päättää itse. Silloin joudun myös itse kantamaan vastuun päätöksistä, jolloin huonoista päätöksistä oppiminenkin on helpompaa. En ollut koskaan ajatellut sitä noin. Mutta Sani on täysin oikeassa. Tiesin kyllä, että päättäminen on se pelastustie suunnattoman ahdistuksen alta, mutta en ollut koskaan tajunnut yhdistää tähän sitä virheistä oppimista. Noinkin yksinkertainen asia, mutta paksupää ei tajunnut.

Ja siksi on tärkeää käydä tasaisin väliajoin pohjalla. Pohjalta selvästi näkee asiat eri perspektiivistä. Siellä on myös helppo pitää jalat maassa, koska siellä se maa on niin lähellä. Eli mitä opimme? Jos ei mene hommat ihan putkeen, niin sano ylpeänä KIITOS! Universumi on juuri antanut sinulle mahdollisuuden koota itsesi ja kokeilla uutta, varmasti parempaa reittiä. Lopetan raporttini tähän viisaaseen ajatukseen, joka olisi ollut erittäin tervetullut jo tammikuussa. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Jos joku ei arvosta läsnäoloasi, anna hänen nauttia poissaolostasi.

P.S. Tajusin juuri, että se Oopperan kummitus on suuresti rakastamani Gerard Butler (P.S. I love you). Kun ei ikinä muista nimiä tai ole ylipäätään vähääkään kiinnostunut siitä kuka teki mitä missäkin elokuvassa, vaan nauttii vain juonesta ja rooleista ja henkilökemioista (eli elokuvasta), tällaisia yllätyksiä tulee jatkuvasti.

   

Kauppakassi.

"Ilona! Sä oot hullu!" Näin se alkoi tämäkin maanantai. Kyykin jossain lattian rajassa ja hölmistyneenä käännyin katsomaan, että mitä minä nyt taas olen tehnyt. Takanani seisoi naurava ihminen, joka selvästi tykkää blogistani ja jatkoi: "Mutta ihana. Mä oon sun fani!" Kiitos vain palautteesta, se lämmittää aina mieltä, vaikka se tulisi selän takaa yllätyksenä.

Alan taas arkeistua. Kävin Huoneella järjestelemässä toripäivän jäljiltä asioita. Toisin sanoen kannoin roinani takaisin sinne perälle. Tai ainakin osan niistä. Sitten virkkasin pipoa keinussa. Tämä oli tällainen pehmeä paluu arkeen.

Kävin tänään hakemassa paketin postista, koska ne ihmeaineet viimein tulivat. Tai ne tulivat kyllä jo perjantaina, mutta itse en ollut kaupungissa. Postissa oli edelläni jonoa kahdenkymmenen numeron verran. Päätin, että ei haittaa yhtään! Voin katsella niitä muita tuotteita ja ostaa jotain älytöntä. Minulla on sellainen tapa, että käyn aina jossain ihme paikoissa ja ostan jonkin asian. Sen ei tarvitse olla kallis, kunhan on. Joten miksi ei Postissakin. Kiersin hyllyjä ja totesin, että siellä ei ollut mitään sellaista mitä haluaisin. Ei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Muumeja, angry birdsejä ja kortteja, jotka olivat liian rumia lähetettäväksi oikeasti, mutta ei tarpeeksi rumia lähetettäväksi herjaksi. Olin tyrmistynyt. Joten odotin vuoroani sivummalla. Sitten yhden pöydän alahyllyllä pilkotti jokin muistikirja, jossa oli renkulat sivussa, ja joka sopi päässäni sillä hetkellä olevaan ideaan. Menin katsomaan lähempää. Sekin oli joku tyhmä muumikirja. (En tykkää yhtään muumeista. Minua sanottiin lukiossa Pikku Myyksi ilmeisesti, koska minulla oli samanlainen tukka ja asenneongelma. Ja olin aika pieni.)

Mutta. Siinä vieressä oli kankainen kauppakassi. Olin suunnitellut sellaisen hankkimista jo pitkän aikaa, koska muovipussit ovat epäekologisia ja edellinen alkaa jo hajota saumoista. Varmasti viimeistään syksyllä olisi munat kadussa, jos sitä käyttäisi. Tämä kassi vei huomioni täysin, sillä ensinnäkin se oli ihan minun värinen ja toiseksi siihen oli painettu virkattujen liinojen kuvia:

 Tässä vaiheessa vielä mietin, mutta sitten käänsin kassin toisin päin.

Nämä ovat ihania jo pelkästään aatteen puolesta. Minä haluan kannattaa hyvää ajatusta ja suomalaista yritystä. Ja sitten avasin sen paperilärpäkkeen, jossa on hinta ja pikkufaktaa.

Myyty!
 
P.S. Jos joku teistä tietää mikä on asiallisempi nimitys paperilärpäkkeelle, niin kertokoon sen heti. Hintalapuksi se on liian suuri ja tuoteselosteeksi liian jotain muuta.
 

Huone 13.

Tilastollisesti ollaan tekemässä huipputulosta. Tätä blogia on luettu viimeisen kuukauden sisällä aivan ennätysmäärä, yli 3000 kertaa. Mahtava juttu! Otan sen luonnollisesti merkkinä kannustuksesta.

Kaverin tuttava oli kerran sanonut, että on kuin lukisi jonkun päiväkirjaa salaa, sen verran henkilökohtaista settiä täältä joskus tulee. Mutta sitten taas toisaalta, kerran yksi junassa tapaamani tyttö sanoi hienosti, että minulla on kirjailijan ominaisuudessa käytössäni värikynä ja sakset. En minä siis ihan kaikkea kerro. Itse asiassa, sensuroin melko paljon. (Kuten sen mitä kirjoitin juuri ennen tätä kappaletta, minkä vuoksi kirjoitin tämän kappaleen selitykseksi.)

Olen nyt tekemässä Huone 13 Facebook sivua. Sitten kun se on valmis, voitte kaikki käydä siitä tykkäämässä. En kyllä tiedä mitä sinne pitäisi laittaa, sivulla ei ole nyt yhtään mitään. Kun saan hienon logon, niin sitten siellä on edes kuva. Mitä Sinä haluaisit siellä olevan? Tarjoan tässä nyt hyvää tyhjää pöytää, jolle voi rakentaa mitä vain. Itse ajattelin, että siellä voisi olla kuvia tuotteista, joita voi tulla ostamaan sitten paikan päälle. Onko siinä ajatusta? Mielipiteitä otetaan vastaan.

Samoin tuon logohaasteen kanssa. Minä ajattelin sen niin, että laitan parhaat ehdotukset näytille ja jokainen voi sitten käydä tykkäämässä omaa suosikkiaan. Ja sitten se joka saa eniten tykkäyksiä voittaa. Minusta se olisi mukavaa.

Olen miettinyt tulevaa näyttelyä aika paljon. En sitä jonka avajaiset on ensi viikolla, vaan sitä toista, jonka suunnittelin jo paljon aikaisemmin. Minulla on mielessä pari näyttelypaikkaa, mutta en ole vielä kummastakaan kysynyt. Mutta olisihan se aika mahtavaa, että saisin tuollaisen tehtyä. No saanhan minä kun teen vain.

Oikolukijani askartelee tyttärelleen sellaisen hienon aakkostaulun kaikesta pikkurojusta. Näin vastaavasta kuvan. Huippuhyvä idea! Minä heti varastin sen. Itse en vastaavaa enää tarvitse, koska osaan jo aakkoset (vaikkei aina uskoisi), mutta päätin tehdä Huone 13 mainoskyltin samalla tekniikalla. Ikkunassa on jo tyhjät lipputangit pitelemässä nyöriä, joka odottaa varsinaista huippuideaa nimikyltin muotoon. Nyt sellainen on syntynyt. Kiitos Elina!

Toimisto alkaa näyttää mukavalta, itse asiassa se on saanut tosi paljon kivaa palautetta. Tulkaa kyläilemään! Meillä on keinu.