Maassa maan tavalla.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään paikallisia kuulumisia, joten nyt muutama sana maltalaisista. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia työmatkalta ja lounastauolta.

Maltalainen (varsinkin vanhahko eukko) omistaa tien. Oikeastaan aivan kaikki tiet. Turha toivoa, että huippukapealla ”jalkakäytävällä” kulkiessa maltalainen väistäisi, edes tullessaan vastaan. Joka aamu samat pulleat naiset seistä töröttävät räpättämässä samassa risteyksessä aivan keskellä katua. Torikokous on paljon tärkeämpää kuin se, että ihmiset pääsisivät sujuvasti eteenpäin. 

Joka korttelissa on aivopesula (also called kirkko), joka on täynnä kirjavia pallovaloja, yleensä monivärisiä. Niitä sellaisia sirkusvaloja. Luojan kiitos (hehe) niitä käytetään vain kesällä kyläfestan aikaan. J ä r k y t t ä v i ä. Kirkolla on täällä paljon suurempi merkitys, kuin uskonnolla.

Roskaaminen on Maltalla ilmaista. Roskapussi vain kiikutetaan ulos oven eteen. Kyllä, siihen keskellä kapeaa jalkakäytävää, että ihmisten täytyy kävellä ajotien puolella. Haisevia säkkejä on joka kulmassa, joka päivä. Sellainen kehitys on lähivuosina tapahtunut, että kahtena päivänä viikossa pussin värin on harmaa. Kierrätettävien roskien päivä. Ollaan kiitollisia edes siitä.

Kaikilla koululaisilla on täällä ihan samanlaiset puvut. Kun opiskelin vaatetusalaa teininä, muistan oikeastaan vain yhden pukeutumisohjeen. Vihreää ja sinistä ei saa käyttää yhtä aikaa. (Okei, säännöt ovat muuttuneet ja sävyjä on monta, mutta tämä neuvo jäi jotenkin niin voimakkaasti mieleeni, sen verran suurena virheenä se minulle kerrottiin.) Joko arvaat minkä värinen maltalainen koulupuku on? Jep... Niillä huonoilla sävyillä.

Maltalla kaikki on piilotettu. Tiet menevät vinksin vonksin, useimmiten talojen kulmat eivät todellakaan ole 90 astetta, talot ovat nimetty, ei numeroitu... (Okei, nykyään melkein kaikki talot on jo numeroitu, mutta ei välttämättä lookisesti numerojärjestyksessä tien mukaisesti. Esimerkiksi jos talon numero on 43, niin sitä vastapäätä olevan talon numero on 160.) Tämä on jotain sodan aikaista puolustuksellista vihollisen hämäämistä.

Minulta meni koko ensimmäinen kuukausi ennen kuin huomasin, että työpaikkani vieressä on oikea ostoskeskus. Sen ovi näytti tavallisen putiikin ovelta. Ja tänään reilut 10 kuukautta myöhemmin löysin sen suuremman ostoskeskuksen pääoven. Olen mennyt sisälle parkkitalon ovesta, sekä rannan puolelta jostain sivuovesta, jota en sitten koskaan enää siellä sisällä löydä uudestaan ja tulen ulos eri paikasta. Mutta tänään se pääovi löytyi! Loogisesti se on ylimmässä kerroksessa johtaen jollekin aukiolle, josta pääsee vain erinäisiä pikkukujia pitkin takaisin alas pääkaduille. Löysin pääoven sisäkautta. Ovilla ei selvästi ole täällä niin merkitystä. Kaikki on piilossa.

Lisään tähän loppuun vielä pari kuvaa. Ensimmäisessä on piparkakkutaloa muistuttava kirkko ja sen suurenmoiset sirkusvalot (tämä kuva on netistä lainattu) ja tuon toisen otin ihan itse parvekkeeltani tänä aamuna. Tältä näyttää ”Maailman kaunein saarivaltio”. (Huomaa naapurin pulukopit.)

Kiertue.

Kun tulin takaisin hostellille sen paraatiseikkailun jälkeen, hyppäsin siihen bussiin, jonka keulassa luki oikea kaupunki. Sattumalta siellä oli sama kuski kuin ensimmäisellä yksityismatkallani. Vasta puolivälissä tajusin, että tämä ei ole sama reitti, kuin se jolla tulin ensimmäisen kerran, koska olin tulossa eri kaupungista. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä missä pitäisi jäädä pois kyydistä. Nämä oli taas niitä hetkiä, kun itsekin ihmettelen kuinka olen voinut selvitä hengissä näin pitkään. Ei minkäänlaista suunnitelmallisuutta käytännöntoimissa. Kun seutu alkoi näyttää edes vähän tutulta, kävin kysymässä kuskilta, että olenko minä lähellä sitä paikkaa, jonne olen menossa. "Hmm...not yet. I go around. I tell you." Onneksi kuski tosiaan oli se sama, kuin ensimmäisellä kerralla.

Eilen sen sijaan pompin busseissa. Nyt sellaisissa oudoissa hop on hop off -tyyppisissä. Sain lipun jo perjantaina pilkkahintaan. Heillä oli tarjous pitkäperjantain kunniaksi. "Vain tänään 15 euron lippu on nyt viisi euroa." Pyysin, että saisin käyttää lipun lauantaina. "Motanko teitä on?" Minua on yksi kappale, tässä näin. Mies pyöritti päätään ja lupasi kirjoittaa lipun seuraavalle päivälle. Selvästi vastoin sääntöjä. En minä siitä enempää olisi kyllä halunnutkaan maksaa.

Bussi kiersi koko saaren tärkeimmät paikat. Ehdottomasti viiden euron arvoista. Olin jo suunnitellut, että käyn katsomassa Ggjantijan rauniot. Museon sisäänpääsy maksoi 9 euroa, mikä ei sinänsä tunnut isolta rahalta välttämättä. Mutta sen pienen sisämuseon lisäksi minua odotti kivikasa. Olihan se toki hirmu muinainen, mutta silti. Hyvin nykyaikaiset kivikassaa pystyssä pitävät metallitelineet ja puiset kävelysillat jotenkin latistivat tunnelman. Parasta paikassa oli aivan mielettömän herttainen italialainen nuoripari, joita salakuuntelin häpeilemättä. He pyysivät ottamaan kuvan itsestään kivikasan edessä, ja sen toki tein. Tuli vaan ihan mieletön ikävä takaisin Italiaan.

Täytyy myöntää, että päivä oli yllättävä. Istua kökötin turistibussin kattokerroksessa ja tuumailin. Mielipide maltalaisista muuttui aika tavalla. Ja koko maasta. Tunnen lähinnä myötätuntoa. Suurin osa tekee parhaansa. Mutta täällä ei juuri ole mitään. Joten on otettava ilo irti siitä mitä on. Kuten kivikasasta. Kaikki on täällä tosi huonosti tehtyä, mutta ei se varsinaisesti ole näiden ihmisten vika. He ei eivät juuri tiedä paremmasta. Ja sehän on aivan mahtavaa. Ketään ei harmita, koska kaikki on hyvin. Selkeästi jotain opittavaa ilonalla. Otin tänään tosi monta kuvaa liikkuvan bussin katolta, kovinkaan moni ei onnistunut. Kivimöykky ja muut nähtävyydet eivät myöskään juuri nostata innostusta. Joten laitan vain yhden kuvan. Tutustuin tähän kaveriin tänään.

Tapahtumia.

Ihmeellinen perjantai oli kyllä. Aamulla mieleeni tuli jostain syystä ihminen tosi monen vuoden takaa. Ehkä koska laitoin pitkästä aikaa meikkiä naamaan. Tyyppi oli sellainen vähän kaveri, pyörittiin samoissa porukoissa, mutta ei oltu kovin läheisiä. En ole tuota ihmistä ajatellut varmasti yli 1o vuoteen, mutta tänään sitten kajalviivaa piirrellessä tyttö tuli mieleeni. Muistan silloin joskus ihmetelleeni, koska hänen silmämeikkinsä oli usein omituisen suttuinen. Ja sitten yksi kerta, kun siinä kantiksen baaritiskillä istuttiin, hän kertoi siihen syyn. "Minä osaan meikata ilman peiliä, voin todistaa. Ei tarvii aina mennä vessaan jonottamaan, kun osaan tehdä kaikki meikit vaikka tässä näin." Ja sen hän myös todisti. Eihän se aina niin justiinsa ole, mutta muistan jo silloin ihmetelleeni tämän tyypin rempseää tyyliä.

Seuraavaksi sitten sohlasin busseilla ihan kokeilumielessä. Että josko se yliopiston lähellä oleva pysäkki olisi parempi. No eikä ollut. Kun kopperon tädiltä vielä varmistin, että bussit menevät oikeaan suuntaan (eikä esim. päinvastaiseen, mikä olisi ihan mahdollista) niin keskustelumme oli hyvin maltalainen. Aloitin kohteliaasti kysymällä meneekö tästä bussit Sliemaan päin. "Kyllä, sinun pitää mennä bussilla 202 tai 203." Tiesin tämän jo, halusin vain tietää suunnan, mutta olin silti kiitollinen vastauksesta. "Mutta älä mene tuohon bussiin." Rouva osoitti pysäkillä seisovaa bussia numero 120. Ööh... Mitä? "Tuo bussi ei mene Sliemaan." Niin? Olin hämmentynyt, koska osasin kyllä katsoa numeron bussin perästä. Joten tuijotin yhä hölmistyneenä. "Tuo on väärä bussi, älä mene siihen." Just joo, kiitos. (WTF?!) Tämä keskustelu oli kovin maltalainen, koska näin se aina menee. Kukaan muu ei osaa tai ymmärrä mitään, paitsi maltalainen. He vain ovat niin paljon parempia ja kaikki muut ovat tyhmiä. Piste.

Päivällä ratkaisin kaksi ongelmaa ja kirjoitin sisällön kurssikirjaan, jonka teetän sitten, kun minulla on se ihana majatalo, jonne tulee vieraita parantumaan. Kirja on heidän viikkotyökalu. Sen jälkeen lähdin uusimman kaverini kanssa Maltan bilekoloon. Matkalla tapasin entisiä työkavereita Irlannista ja kävimme yhdellä mukavalla oluella. Sitten menimme koko porukka illanviettoon, joka tarjottiin meille Maltan suomalaisille erään pelifirman toimesta. Karjalanpiirakoita, munavoita ja alkoholijuomia. Sitten pääsimme katsomaan Kummeli-elokuvaa (V). Kieltämättä se oli vähän omituista näin Maltalla. Viinaa, kiroilua ja pieruhuumoria. Heikki Kinnunen veti sen saman roolin, jonka hän osasi jo 20 vuotta sitten. Leffa oli täynnä älyttömyyksiä, jotka olivat vähän hauskoja silloin yläasteella, mutta ei enää niinkään sen jälkeen.

Minulta meni kuitenkin se kaikki vähän ohi, kun melko alkuvaiheessa leffaa tajusin tujottavani sitä samaa kaveria, joka meikkasi nuorena ilman peiliä. Siellä se oli valkokankaalla muiden Kummelihahmojen kanssa. En ollut uskoa silmiäni. Ja sitten kun viimein uskoin sen, niin en voinut uskoa, että juuri tänä aamuna mietin tuota samaa ihmistä! Epänormaalia tällainen, kerta kaikkiaan. 

Melkein kaiken tämän olisin vielä ehkä jotenkin voinut sulattaa, mutta sitten tipahti se kirsikka kakun päälle niin että kermavaahto roiskui. Samuli Edelmann. Voi hyvä hämmennys. Siinä se oli ilmielävänä katsomassa samaa leffaa poikansa kanssa. Ensin en meinannut ymmärtää, koska tyyppi on livenä aika vahvasti eri näköinen kuin Elisa viihteen mainoksessa, mutta silti ihan tunnistettavissa. Sitten halusin mennä sanomaan jotain, tyyliin "Olet ihana, minä palvon sinua, tule minun mieheksi!" Onneksi kuitenkin muistin sen edellisen kerran, kun tapasin julkkiksen (Alan Rickman - jolle en sanonut noin, jos joku epäili). Virheistä oppineena päätin pitää suuni kiinni ihan kerta kaikkiaan kokonaan. Mutta silti. Aivan ihmeellinen päivä.

Hämmennys.

Viikot vilahtavat ohi vauhdilla. Tänään minulla on lauantai (niin kuin oletettavasti kaikilla muillakin) ja olen siitä hyvin iloinen, koska ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Lauantai on uusi sunnuntai. Mutta jos yhtään minua tuntee, niin tietää, että mitään tekemättömyys ei oikeastaan ole minulle minkäänlainen vaihtoehto. Joten tänään olen kokannut ja syönyt, katsonut ihania TV-sarjoja ja virkannut torkkuvilttiä ja puuhastelut kaikenlaista. 

Yritän saada ajatuksia kasaan, viikko oli taas niin touhukas. Olen aloittanut kurssin, josta aion kirjoittaa enemmän siihen toiseen hippiblogiini. Olen myös opetellut meditoimaan, mikä oli melko omituista. Tai lähinnä se on omituista, että opin meditoimaan aivan silmänräpäyksessä, viiden vuoden harjoittelun jälkeen. (Nyt kun viimein tajusin mistä on kyse ja mitä yritän tehdä.) Nämä molemmat asiat ovat jo nyt selvästi vaikuttaneet elämääni. 

Olin aikeissa mennä tänä viikonloppuna Gozon saarelle. Se on kuulemma hiljainen paikka, ja sellaista minä rakastan. Uskon, että sieltä myös löytyy syy sille, että tähän maahan päädyin. Majataloni tulee olemaan siellä, olen tästä jo melko varma. (Ja tämäkin aihe on sen toisen blogin sisältöä.) Mutta sitten kuulin, että nyt on joku karnevaaliviikonloppu, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on juhlivia ihmisiä ja väriä ja ääntä - aivan erityisesti Gozossa. Vietän siis tämän rauhallisen ja hiljaisen viikonloppuni kotona. Menen tutustumaan tuohon toiseen saareen ensi viikonloppuna.

Eilen käytiin muutamien tuttavien kanssa baarissa. En vieläkään ole päässyt kiinni tämän asian hienoudesta. Ihmiset ovat mukavia, mutta minä en jotenkin vain enää innostu baarissa istumisesta. (Ja ei yhtään ikäviittauksia tähän!) Luulen, että tämä on kuitenkin ihan hyvä asia, ehkä minä olen juhlinut jo tarpeeksi elämäni aikana. Tai ainakin voisi olla aiheellista vaihtaa juhlintatapaa. Joka tapauksessa, lähdin ajoissa kotiin. 

Hyppäsin siihen bussiin, joka kiertää tunnin lenkin, mutta vie lähes oven eteen, koska arvelin, etten  jaksa kävellä sen haisevan maaseudun läpi enää niin myöhään. Kuski tervehti iloisesti ja sanoi "Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan." Niin, olen kävellyt... "Minä sanon sinulle jotain ennen kuin menet." Okei...? En taas aivan ymmärtänyt, mutta mitä uutta. Kielimuuri on joskus korkea ja olin väsynyt. Kun oli aika jäädä kyydistä, kuski sanoi jotain (mitä en kuullut), sammutti auton ja tuli perässäni ulos. Mietin jo hetken, että olenkohan tehnyt jotain väärin. Lipusta ei voinut olla kyse, koska sitä ei tarvitse koskaan näyttää tällä reitillä. Muut kyydissä olevat ihmiset olivat yhtä hämmentyneitä, koska yleensä auto hädin tuskin edes hiljentää tällä pysäkillä. Kuski tuli luokseni ja sanoi "Mietin, että jos sinulla on joskus aikaa, vaikka ensi viikolla, niin lähdetkö minun kanssa drinkille?" Tuijotin miestä sanattomana. Ilmeisesti sain kuitenkin jonkinlaisen äänen aikaan, sillä hän meni hakemaan autosta kynän ja paperia, kirjoitti numeronsa lapulle, ojensi sen minulle ja pyysi soittamaan huomenna. Sitten hän kiipesi autoonsa ja kaasutti pois. 

Mitä juuri tapahtui? 

Bussi 35.

Minulla on ollut tapana hypätä raitiovaunuun vieraassa kaupungissa ja matkustaa minne sattuu. Se on mukava tapa tutustua ympäristöön, teen sen aina ihan vain nähdäkseni miltä mikäkin alue näyttää. Mutta koska täällä Maltalla ei ole kiskoja, olen tyytynyt busseihin. Kun ensimmäisen kerran kokeilin onneani, löysin uuden kaverin. Joku bussissa alkoi jutella ja kävi ilmi, että olimme naapurit. Myöhemmin kävin ilmi, että oikeastaan hän kyllä tiesi sen jo aikaisemmin, eikä se samaan bussiin menokaan kai ihan sattumaa ollut. Istuimme päivän Vallettan kärjessä aaltoja kuunnellen, laivoja katsellen ja elämästä jutellen. Ja hillittömästi nauraen.

Toisella kerralla bussi kurvasi jonnekin ihan uuteen suuntaan. Katselin ihania vihreitä niittyjä, kunnes päädyin maaseudun jälkeen kauniiseen pieneen kaupunkiin. Tietenkään en voinut sinne jäädä vielä sillä kertaa, koska olin vain tappamassa aikaa ennen jääkiekkopeliä. Maisema oli kaunis, kummallinen sekoitus Italian kivitaloja ja Irlannin niittyjä. Paikka pääsi heti To do -listalleni. Kuski pysäytti auton jossain vaiheessa ja kysyi: "Mihin olet menossa, madam?" En oikein mihinkään... (Tämä on se nolo osuus random bussimatkailusta. Joskus käy näin.) Kuskia nauratti. Hän sanoi, että pitää viiden minuutin tauon ja meni tupakalle. Minäkin menin ulos. Ensin kuski alkoi kysellä, sitten hän kertoa alueen historiasta, eri paikoista mihin minun kannattaa ehdottomasti mennä käymään. En minä mitään matkaopasta täällä tarvitse, kun nämä paikalliset tietävät kaikki hyvät kohteet ja minä tapaan heitä tuon tuosta. Hirmu hauska mies, vaikka hänkin vaikutti aluksi kovin jurolta. 

Vartin päästä jatkoimme matkaa. (Se paikallinen viisi minuuttia.) Hetken kuluttua hän huusi minulle: "Katso vasemmalle!" Siellä oli huikeat näkymät, kallioden välistä näkyi merelle saakka. Vähän ajan päästä hän pyysi minut sinne eteen. "Se paikka josta mainitsin... Tässä on se pysäkki missä sinun pitää sitten jäädä pois." Selvä. Kuski jatkoi matkaa vasta, kun olin kirjoittanut pysäkin nimen ylös. Hän pysähtyi seuraavaan risteyksen keskelle ja alkoi osoitella eri suuntiin kertoen mistä pitää sitten kävellä ja minne. Matka jatkui vasta, kun takana oleva auto tööttäsi. Kuten olen jo sanonut, maltalaiset ovat todella ystävällisiä ja mukavia.

Busseissa on yleensä eturenkaiden kohdalla sellainen korkeahko paikka tavaroille. Istuin sen päälle, kun kirjoitin paikkojen nimiä ylös ja kuuntelin kuskia. Jäin siihen kököttämään vielä matkan ajaksi, puristin rautatankoja että pysyin mutkissa mukana. Siinä oli hauska istua, näki parhaiten maisemia ja muutenkin, tuntui ihana huvipuistolaitteelta. Purin huulta, kun alkoi hymyilyttää, se oli niin hauskaa. Yhtäkkiä päästäni kuului kritisoiva ääni, joka teki selväksi, että ei tämä ole ollenkaan soveliasta käytöstä minun ikäiselle! Seuraavalla pysäkillä sanoin kuskille, että varmaan parasta mennä istumaan tuonne taakse, ja hyppäsin alas. "Ei tarvitse, istu siinä vain..." Mutta en enää kehdannut kiivetä sinne takaisin. 

Kuka piru kehtasi pilata minulta tuon hauskan kokemuksen?! Kenen ääni päässäni kritisoi? Mitä väliä iällä muka on, jos jostain asiasta nauttii? Jälkeenpäin oikeasti suututti. Olen yrittänyt harjoitella kuuntelemaan sitä sisäistä ääntäni, ja jättää muiden mielipiteet huomiotta. Olisi vaan ensin pitänyt varmistaa, että se sisäinen ääni on oma. Päätin sillä samalla hetkellä, että niin kauan kuin kinttuni nousevat edes sen verran ylös, että olen kykeneväinen kipuamaan mihin haluan, niin ihan takuuvarmasti sen myös teen, enkä kuuntele minkäänlaista arvostelua keneltäkään. En edes omasta päästä.

(Steve Jobs)

Mater Dei.

Kun näin tämän kuvan, mietin heti, että onpa ihastuttava ajatus! Wow! Minä alan kyllä noudattaa tuota ohjetta. Sitten tuumailin, että minnekäs sitä voisi mennä tänä vuonna... Kunnes tajusin, että minähän menin jo. Menin tänne. En ollut koskaan ennen käynyt Maltalla, joten minä tein tuon jo. Höh. Mitäs seuraavaksi? 

Huomasin, että minähän menen joka viikko jonnekin, missä en ole koskaan ennen käynyt. Yleensä koska eksyn, mutta kuitenkin. Eksyminenkin on taitolaji. (Ei se kyllä ole, keksin tuon ihan omasta päästä.) Tänään eksyin TÄÄLLÄ. Hiukan on suuri ja monimutkaisen sokkeloinen tuo paikallinen sairaala. Mutta olin kyllä älyttömän vaikuttunut. Systeemi toimii, vaikka odotinkin kaksi tuntia vuoroani. Aamuruuhkan aikaan sattuu ja tapahtuu, joten ne ambulanssilla tuodut kaverit tarkastetaan ensin. Irronnut jalka menee flunssan edelle. Ihme juttu. Noiden kahden tunnin aikana ensiapuun tuli ainakin neljä ambulanssia, enkä ollut siinä aulassakaan ensimmäisenä. 

Tutustuin tosi mukavaan paikalliseen pariskuntaan. Jutellessa aika kului huomattavasti nopeammin. Sain hyviä vinkkejä uusista paikoista, jossa voin käydä eksymässä. Nämä Maltan ihmiset ovat niin ystävällisiä ja mukavia. Aluksi melkein jokainen paikallinen vaikuttaa äreältä ja kiukkuiselta, mutta sitten kun vaihtaa muutaman sanan, niin huomaa heti, että se on vain paikallinen tyyli. Ominaisuus, niin kuin suomalaisten näennäinen töykeys. Nämä ihmiset ovat uskomattoman sydämellisiä ja mukavia. Ja hauskojakin.

Satunnaisia huomioita sairaalaseikkailulta 
Turvamiehiä pojottaa jokaisessa aulassa ja käytävien kulmissa. Useimmat tulevat automaattisesti neuvomaan mihin mennä, ilmeisesti se on heidän pääasiallinen tehtävänsä. Ensiavussa sen sijaan voi ihan vapaasti harhailla ilman, että kukaan tulee sanomaan mitään, vaikka paikalla olisi useita poliiseja. (Tai ehkä juuri siksi.) Kuume mitataan omituisella minulle täysin vieraalla suuhun tungettavalla sähkömittarilla. (Jota uskoakseni silti nimitetään kuumemittariksi, vaikka laite olikin isohko ja kiemuran piuhan päässä.) Korvaani kiinnitettiin epäilyttävä asia, en tiedä mitä se mittasi. Lääkäri todellakin tutki minut. Ei ole kukaan koskaan ennen kuunnellut keuhkoja niin pitkään ja tarkasti. Kieltäydyin röntgenistä, jonne minut olisi laitettu seuraavaksi syyniin. Täällä siis todellakin hoidetaan potilaita, eikä vain kirjoiteta reseptiä ja siirrytä seuraavaan. Kun resepti sitten lopulta kirjoitetaan, se on vain ihan tavallinen kauppalapun näköinen paperi allekirjoituksella. Ehkä tärkein huomio tuosta sairaalareissusta on kuitenkin se, että tämä ei maksanut minulle yhtään mitään. Meillä on täällä ilmainen ihmishuolto. Siistiä!