Maassa maan tavalla.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään paikallisia kuulumisia, joten nyt muutama sana maltalaisista. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia työmatkalta ja lounastauolta.

Maltalainen (varsinkin vanhahko eukko) omistaa tien. Oikeastaan aivan kaikki tiet. Turha toivoa, että huippukapealla ”jalkakäytävällä” kulkiessa maltalainen väistäisi, edes tullessaan vastaan. Joka aamu samat pulleat naiset seistä töröttävät räpättämässä samassa risteyksessä aivan keskellä katua. Torikokous on paljon tärkeämpää kuin se, että ihmiset pääsisivät sujuvasti eteenpäin. 

Joka korttelissa on aivopesula (also called kirkko), joka on täynnä kirjavia pallovaloja, yleensä monivärisiä. Niitä sellaisia sirkusvaloja. Luojan kiitos (hehe) niitä käytetään vain kesällä kyläfestan aikaan. J ä r k y t t ä v i ä. Kirkolla on täällä paljon suurempi merkitys, kuin uskonnolla.

Roskaaminen on Maltalla ilmaista. Roskapussi vain kiikutetaan ulos oven eteen. Kyllä, siihen keskellä kapeaa jalkakäytävää, että ihmisten täytyy kävellä ajotien puolella. Haisevia säkkejä on joka kulmassa, joka päivä. Sellainen kehitys on lähivuosina tapahtunut, että kahtena päivänä viikossa pussin värin on harmaa. Kierrätettävien roskien päivä. Ollaan kiitollisia edes siitä.

Kaikilla koululaisilla on täällä ihan samanlaiset puvut. Kun opiskelin vaatetusalaa teininä, muistan oikeastaan vain yhden pukeutumisohjeen. Vihreää ja sinistä ei saa käyttää yhtä aikaa. (Okei, säännöt ovat muuttuneet ja sävyjä on monta, mutta tämä neuvo jäi jotenkin niin voimakkaasti mieleeni, sen verran suurena virheenä se minulle kerrottiin.) Joko arvaat minkä värinen maltalainen koulupuku on? Jep... Niillä huonoilla sävyillä.

Maltalla kaikki on piilotettu. Tiet menevät vinksin vonksin, useimmiten talojen kulmat eivät todellakaan ole 90 astetta, talot ovat nimetty, ei numeroitu... (Okei, nykyään melkein kaikki talot on jo numeroitu, mutta ei välttämättä lookisesti numerojärjestyksessä tien mukaisesti. Esimerkiksi jos talon numero on 43, niin sitä vastapäätä olevan talon numero on 160.) Tämä on jotain sodan aikaista puolustuksellista vihollisen hämäämistä.

Minulta meni koko ensimmäinen kuukausi ennen kuin huomasin, että työpaikkani vieressä on oikea ostoskeskus. Sen ovi näytti tavallisen putiikin ovelta. Ja tänään reilut 10 kuukautta myöhemmin löysin sen suuremman ostoskeskuksen pääoven. Olen mennyt sisälle parkkitalon ovesta, sekä rannan puolelta jostain sivuovesta, jota en sitten koskaan enää siellä sisällä löydä uudestaan ja tulen ulos eri paikasta. Mutta tänään se pääovi löytyi! Loogisesti se on ylimmässä kerroksessa johtaen jollekin aukiolle, josta pääsee vain erinäisiä pikkukujia pitkin takaisin alas pääkaduille. Löysin pääoven sisäkautta. Ovilla ei selvästi ole täällä niin merkitystä. Kaikki on piilossa.

Lisään tähän loppuun vielä pari kuvaa. Ensimmäisessä on piparkakkutaloa muistuttava kirkko ja sen suurenmoiset sirkusvalot (tämä kuva on netistä lainattu) ja tuon toisen otin ihan itse parvekkeeltani tänä aamuna. Tältä näyttää ”Maailman kaunein saarivaltio”. (Huomaa naapurin pulukopit.)

Joulu.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin nämä työpäivät. Viimeinen työviikko. Viisi päivää. Neljä aamua. Sitten kolme päivää lepoa, ja painajainen on ohi. Odotan tuota vuoden viimeistä päivää kuin viimeistä päivää. Uusi alku on tänä vuonna selvempi kuin koskaan. Enää kahdeksan aamua.  K a h d e k s a n.

Tänään on jouluaatto. Heräsin neljältä, puoli tuntia ennen kelloa. Raahauduin taas vesisateessa pysäkille. Meitä oli siellä nyt kolme suomalaista. Bussi tuli ajallaan. "Minun olisi pitänyt tulla taksilla!" nauroi kuski. Bussissa istui yksi hollantilainen edellisestä kylästä. Tilaa oli siis runsaasti meille kaikille. Lähtiessä kuski kätteli ja toivotti hyvää joulua meille kaikille. Se oli hieno ele. Osoitus irlantilaisuudesta.

Ennen tänne tuloa olin kuullut, että parasta Irlannissa on ihmisten hyväntahtoisuus. Ja iloinen pubikulttuuri. Molemmat väittämät ovat täysin totta. Irkkupubit ovat parhaimmillaan juuri täällä Irlannissa. Ja parasta irlantilaisissa todellakin on tuo iloisuus. He oikeasti ovat hirmu iloisia ja ystävällisiä. Minä en vain ollut varautunut siihen, että nuo ovat ne ainoat hyvät asiat tässä maassa. Baarit ja ilakoivat ihmiset. Sellainen ei oikein riitä.

Työmaa oli hyvin hiljainen, kunnes tanskalaiset ja ruotsalaiset tulivat. Puheluita ei kuitenkaan tullut koko päivänä. Olen alkanut arvostaa suomalaisia täällä. Tänne on ajautunut todella omituinen sakki töihin. Kaikki ovat hyvin erilaisia ja tosi erikoisia persoonia. En olisi uskonut, että sanon tämän ääneen (saati kirjoitan blogiini), mutta taidan eniten jäädä kaipaamaan Irlannista juuri näitä suomalaisia.

Tajusin aamulla, että juon joka päivä töissä 1-2 kupillista kahvia. Haen kahvini aina kertakäyttöisessä pahvimukissa. Mukin valkoisessa kannessa lukee "Hot contents" ja "Huhtamäki". Olen ollut töissä täällä noin 60 päivää. Se tarkoittaa, että olen juonut noin 90 mukillista kahvia. Se on aika järkyttävän paljon jätettä. Ja kun miettii, että täällä on melkein tuhat ihmistä töissä, ja kaikilla heillä on kaksi kahvitaukoa joka päivä... Se on vuodessa aivan helvetisti roskaa. Järkyttävää. En halua ajatella asiaa. Enkä varsinkaan sitä, että tämä sama jatkuu päivästä toiseen, vaikka itse täältä lähdenkin.

Vaikka tänään tekstistäni saattoi paistaa lievä tyytymättömyys ja ahdistus, haluan koko sydämestäni toivottaa kaikille lämmintä ja ihanaa joulua! Pitäkää toisistanne huolta ja olkaa rakkaita!