Tammikuun rohkeusteko.

Kiipesin kirkon katolle. Ihan luvan kanssa tietenkin, mutta ei sitä tule ihan joka päivä moista tehtyä. Midletonin Masa on internetmies ja heillä on jonkinlainen systeemi kirkon katolla. Sitä piti huoltaa, joten kömmin päiväuniltani mukaan. Kiipesin iloisesti Masan perässä huterilla tikkailla ja sitten vuosisatoja lahonneita rappuja. Pelotti jo puolivälissä, kun aloin miettimään, että mitenkähän minä pääsen täältä sitten alas. Mutta niin vain katolle asti könysin pienestä luukusta. Katolla sitten seisoin jalat tutisten ja yritin saada hengitystä tasaantumaan. Maisema oli hieno, paljon hienompi kuin miltä se kuvissa myöhemmin näytti. Alaspäin tullessa sain tarkat neuvot. Istu ensin tälle reunalle. Sitten laita jalka tuolle ylimmälle rapulle. Jalka ei ylettänyt ylimmälle rapulle. Pidä kiinni tästä metallista ja roikota itseäsi kunnes yletyt rappuselle. Se on uusi, se kestää. Puristin paniikinomaisesti rautakahvaa ja koetin laskea vapisevan kehoni luukusta. Siellä jossakin alhaalla tornin puolivälissä oli rakennusmies, jonka puheesta en ymmärtänyt kuin ehkä 10%, mutta hän lupasi ottaa kopin, jos laskeutumisyritykseni epäonnistuu. Kun viimein pääsin tikkaille, jalat tärisivät niin paljon, että nolotti. Miksi ihmeessä minä kiipesin tälle typerälle katolle? En minä ole mekaanikko! No tietenkin, koska halusin rikkoa rajojani ja olla rohkea. Alitajuisesti. Tietoisesti en miettinyt toimintaani taas yhtään. Välillä olen kyllä todella epäjohdonmukainen.

Luukku, josta könysin alas. (Kuva vähentää pelottavuutta huomattavasti.)

Näkymiä kirkon katolta.

Ja toiseen suuntaan.

Ja sitten vielä sisäpuolelta.

Se tunne, kun pääsin taas maan pinnalle.

Midletonin...ööö...keskusta. 

Ja vielä pari kuvaa Jamesonin viskitehtaalta.

Maassa maan tavalla.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään paikallisia kuulumisia, joten nyt muutama sana maltalaisista. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia työmatkalta ja lounastauolta.

Maltalainen (varsinkin vanhahko eukko) omistaa tien. Oikeastaan aivan kaikki tiet. Turha toivoa, että huippukapealla ”jalkakäytävällä” kulkiessa maltalainen väistäisi, edes tullessaan vastaan. Joka aamu samat pulleat naiset seistä töröttävät räpättämässä samassa risteyksessä aivan keskellä katua. Torikokous on paljon tärkeämpää kuin se, että ihmiset pääsisivät sujuvasti eteenpäin. 

Joka korttelissa on aivopesula (also called kirkko), joka on täynnä kirjavia pallovaloja, yleensä monivärisiä. Niitä sellaisia sirkusvaloja. Luojan kiitos (hehe) niitä käytetään vain kesällä kyläfestan aikaan. J ä r k y t t ä v i ä. Kirkolla on täällä paljon suurempi merkitys, kuin uskonnolla.

Roskaaminen on Maltalla ilmaista. Roskapussi vain kiikutetaan ulos oven eteen. Kyllä, siihen keskellä kapeaa jalkakäytävää, että ihmisten täytyy kävellä ajotien puolella. Haisevia säkkejä on joka kulmassa, joka päivä. Sellainen kehitys on lähivuosina tapahtunut, että kahtena päivänä viikossa pussin värin on harmaa. Kierrätettävien roskien päivä. Ollaan kiitollisia edes siitä.

Kaikilla koululaisilla on täällä ihan samanlaiset puvut. Kun opiskelin vaatetusalaa teininä, muistan oikeastaan vain yhden pukeutumisohjeen. Vihreää ja sinistä ei saa käyttää yhtä aikaa. (Okei, säännöt ovat muuttuneet ja sävyjä on monta, mutta tämä neuvo jäi jotenkin niin voimakkaasti mieleeni, sen verran suurena virheenä se minulle kerrottiin.) Joko arvaat minkä värinen maltalainen koulupuku on? Jep... Niillä huonoilla sävyillä.

Maltalla kaikki on piilotettu. Tiet menevät vinksin vonksin, useimmiten talojen kulmat eivät todellakaan ole 90 astetta, talot ovat nimetty, ei numeroitu... (Okei, nykyään melkein kaikki talot on jo numeroitu, mutta ei välttämättä lookisesti numerojärjestyksessä tien mukaisesti. Esimerkiksi jos talon numero on 43, niin sitä vastapäätä olevan talon numero on 160.) Tämä on jotain sodan aikaista puolustuksellista vihollisen hämäämistä.

Minulta meni koko ensimmäinen kuukausi ennen kuin huomasin, että työpaikkani vieressä on oikea ostoskeskus. Sen ovi näytti tavallisen putiikin ovelta. Ja tänään reilut 10 kuukautta myöhemmin löysin sen suuremman ostoskeskuksen pääoven. Olen mennyt sisälle parkkitalon ovesta, sekä rannan puolelta jostain sivuovesta, jota en sitten koskaan enää siellä sisällä löydä uudestaan ja tulen ulos eri paikasta. Mutta tänään se pääovi löytyi! Loogisesti se on ylimmässä kerroksessa johtaen jollekin aukiolle, josta pääsee vain erinäisiä pikkukujia pitkin takaisin alas pääkaduille. Löysin pääoven sisäkautta. Ovilla ei selvästi ole täällä niin merkitystä. Kaikki on piilossa.

Lisään tähän loppuun vielä pari kuvaa. Ensimmäisessä on piparkakkutaloa muistuttava kirkko ja sen suurenmoiset sirkusvalot (tämä kuva on netistä lainattu) ja tuon toisen otin ihan itse parvekkeeltani tänä aamuna. Tältä näyttää ”Maailman kaunein saarivaltio”. (Huomaa naapurin pulukopit.)

Jeesus.

Koulukaverillani oli tapana sanoa, että "tätä ei usko Jeesuskaan". En oikein ymmärtänyt sitä. Kaveri varmasti viittasi sellaisiin lahkolaisiin, jotka uskovat kaiken mitä kirkko kertoo. Mutta Jeesushan ei itse sellainen ollut. Väärinymmärretty vain. Universaali rakkaus ja sielujen yhteys, energia ja maailmankaikkeus - kaikki se on jotenkin unohtunut ja muokkautunut vuosien saatossa kidutusvälineen palvonnaksi. Olen miettinyt tuota tyyppiä paljon, johtuen päivän tapahtumista. (Siis Jeesusta, en sitä koulukaveria.)

Selvitin todellakin mistä siinä pitkäperjantain paraatissa oli kyse. Matkustin Victoriaan, joka on myös nimeltään Rabat. Arvaa olinko sekaisin. Tiesin, että Rabat on saaren pääkaupunki, mutta että Victoriassa on se paraati, jota olin tullut katsomaan. Ja sitten kuitenkin olinkin pääkaupungissa. Minusta nämä kaikki paikalliset nimet kuulostavat kirjoitusvirheiltä, hirmu vaikea suunnistaa. Hostelliakin etsin tovin, koska minulla oli eri osoite paperilla, kuin mitä kaduissa luki. Tie oli tietysti ihan sama, mutta muiden tavoin kaksiniminen. 

Joka tapauksessa, jostain syystä menin kirkkoon. Ensimmäinen kerta tosi pitkään aikaan. Leuka oli tipahtaa lattiaan, sen verran huikealta näytti. Olin todella hämmästynyt, sillä nämä talot eivät kyllä ulospäin lupaile kovin suuria. Siksi en odottanut mitään tällaista. (Lisätietoja.)

Sen jälkeen menin pieneen museoon, jossa tutustuin todella mukavaan brittimummeliin. Tuore leski. Osuin paikalle juuri oikeaan aikaan, koska joku herra oli saanut lahjoituksen Israelista, jota hän oli juuri asettamassa näyttelyyn. (Sain myöhemmin kuulla, että hän oli pappi.) Joku kippo ristiinnaulitsemisen ajalta. Kysyin, että mistä hän tietää sen olevan oikeasti siltä ajalta (koska minä en sitä päältä päin kyllä tunnistanut). Pappi otti minut hirmu tosissaan ja haki aitoustodistuksen, jossa selvitettiin missä perheissä kippo on asustanut ja mistä tullut. Tunsin itseni hyvin pieneksi. Pääsin ottamaan purkista kuvan ennen kuin se suljettiin lasikaappiin. Kauheasti teki mieli kokeilla, mutta en uskaltanut.

Museossa oli muitakin mielenkiintoisia juttuja. Alakerrassa oli vaihtuva taidenäyttely, muun muassa valokuvia vanhoista maltalaisista taloista. Yhdessä niistä oli narulla kuivumassa sellaiset mahtavat kuuskytluvun erotiikantappajat, miesten kalsarit. Mummelia nauratti. Varmasti nähnyt niitä käytössä nuorena. Melko vanhoja kuvia siis. Yläkerrassa puolestaan Jeesus-teemaisia maalauksia, paavien vaatteita ja tarvikkeita. Ja muutama ristiinnaulittu Jeesus-raatokin. (Veistoksia tai vahanukkeja, hurjia joka tapauksessa.) Museo oli rakennettu jonkin tosi vanhan rakennuksen päälle. Vanhat raput ja viemärit oli kuitenkin jätetty näkyviin. Lievästi häijyä kävellä sellaisen päällä. (Lisätietoja.)

Todistin, kuinka naamioituneet ihmiset kiduttivat itseään. Osa kantoi ristiä, osa marssi kahlittuna. Kaikki kulkivat avojaloin. Kun ottaa huomioon, että olimme saaren pääkaupungissa, voin vain kuvitella mikä määrä siellä kadulla on likaa ja lasinsirpaleita ja muuta kakkaa. Mutta tämä oli nyt sellainen suurteko. 

Ensin mietin, että mitä ihmettä?! Nämä tyypit ovat kyllä täysin kahjoja. Mutta sitten, kun katsoin miten tuo askel ei kettinkien kanssa niin kovin kevyesti noussut edes tässä alkuvaiheessa, ja koska tiesin, että matka on melko pitkä... Jonkinlainen arvostus kyllä nousi pintaan. Nuo kettingit kuvastavat elämän pettymyksiä. Jokaisella oli erilainen setti perässään. Niin kuin oikeastikin.

Ja vaikka tunnetusti en mikään lapsirakas olekaan, niin nämä kaksi heppua olivat silti minun ylivoimaiset suosikit. Toisella oli heinää ja toisella jotain möykkyjä kannettavana. Ja voi Jeesus miten onnellisena ja ylpeänä niitä kuskattiin. (Okei, huono sanavalinta taas.)

P.S. Jos nyt joku luki rivien välistä jotain loukkaavaa, niin luki ihan väärin. Vaikka henkilökohtaisesti olen lievästi kirkkovastainen, niin olen kyllä sitä mieltä, että Jeesus oli huipputyyppi. Oikeasti.

P.P.S. Nuo "möykyt" taisivat olla niitä nauloja, joilla Jeesus kiinnitettiin kidutuslaitteeseensa. Tai en tiedä oliko juuri ne samat, mutta varmasti edustivat samaa.

Rakkaus.

Tuli satunnainen teksti vastaan. Joku reilusti ylimitoitettu kuvateksti, jonka tuo nykypäivän Oraakkeli, Facebook, minulle kertoi. Luin sitä kuin piru Raamattu, mutta silmäni kaivoivat silti esiin pari erittäin hyvää pointtia.

Our job is to bring the idea through. 

Our job is also to act on the idea.

Ja Raamatusta puheen ollen, tuossa meidän kirkon pihassa oli lentävä auto. Minusta se oli merkillinen näky, vaikka hengellisessä seurassa oltiinkin. Tai ei seurassa, mutta ainakin siinä hengellisten henkilöiden työpaikan nurmikolla ottamassa aurinkoa.

(Ei vaineskaan.)

Tuo lainaus on tosi hyvä motto tälle kesälle. Valmennukseen, kirjoittamiseen, elämiseen ja ihan vain olemiseen. Varsinkin kun olin niin tosi selvästi päättänyt, että nyt kuule. Painan vain töitä täysillä koko kesän ja syksynkin. Sitten ehkä ensi vuonna mietin jotain rakkausjuttuja. (Koska ensi vuoden teemana on rakkaus.) Vaan toisin kävi. Pidän tuon hyvän työntekoajatuksen kyllä, mutta vähän tuntuu eriltä. Ei nyt sentään mennyt vanha nainen hunningolle, mutta tulen ihan julkisesti ulos sieltä rakkauskaapista. En minä osaa olla ilman romantiikkaa. Elämä on ihan tyhmää ilman rakkautta. Ainakin edes jotain sellaista pientä sutinaa pitää olla. Ja koska minun tuleva poikaystävä on niin ihana, niin en vain voi vastustaa. Mitä enemmän jutellaan, sitä varmempi asiasta olen. Tykkäilen.

Olen kirjoittanut monta kertaa rohkeudesta. Itse asiassa Italian matka perustuu juuri siihen, rohkeuden etsimiseen. Olen vellihousupelkuri ja tuntuu välillä siltä, että elämä menee ohi, kun en uskalla. Lue TÄMÄ. Aika mahtavaa, että joku noin huikea kaveri kirjoittaa hyvin samanlaisia ajatuksia. Ei se ole rohkea joka ei pelkää, vaan se joka peloista huolimatta elää.

P.S. Sain tänään sovittua treffit ensi perjantaiksi tulevan poikastäväni kanssa. (Ja tähän perään sellainen romanttinen hölmöhkö hymiö. En tiedä millainen se on.)
 

Koti ja kuolema.

Saatiin puolimuutto tehtyä Aatun kanssa. On se vain kultainen mies! Ehkä noin sadastuhannes muutto meni jo rutiinilla. Poikkeuksellisesti tällä kertaa sain kaikki tavarat heti samana päivänä niille ensimmäisille tilapäisille paikoilleen. Tällainen muuttosysteemi on hyvä. Jos tuo kaiken kaman yhdellä kertaa, saa elää kaaoksessa kuukauden. Nyt minulla on toivoa, hyvin hallittu kaaos ja selkeä toimintasuunnitelma.

Nyt minulla on myös ikkuna! Se on vielä hyvin likainen, mutta ei niin pahasti, ettenkö näkisi huippuhienoa näköalaa! Olen niin keskustassa, että kirkkopuisto näkyy, ja sen verran korkealla, että satama näkyy. Ja Harju. Liikenteen melu ei haittaa täällä ylhäällä yhtään, mutta kuulen silti Kaupunginkirkon kellot, laivojen satamaantulosumutorvisoitot ja Harjun iltasoiton. Ihan parasta!

Mietin, että pitäisi mennä käymään jumalanpalveluksessa. Ihan mielenkiinnosta siis. En ole tainnut koskaan käydä, ilman jotain pakottavaa syytä. (Rippikoulu tai kuoron esitys.) Voisi oikeasti mennä kuuntelemaan mitä sellainen tarkoittaa. En kerro kellekään, etten kuulu kirkkoon, vaikka tuskin siellä on ketään ovella tarkistamassa passia. Voisin myös tehdä muistiinpanoja.

Tämä kaikki johtuu nyt siitä, että tajusin olevani kuolevainen. Minulle tehtiin hyvinvointimittaus, joka kertoi etten olekaan hyvinvoiva. Samaan syssyyn selkeä ikäkriisi iski ilmat pihalle. Yhtäkkiä päässä oli synkkiä ajatuksia. Minä olen vanha. Minä kuolen, enkä ole ehtinyt tehnyt yhtään mitään mainittavaa. Se oli äärettömän ahdistava tunne. En ole menossa uskoon, minun uskomukset ovat jo ennestään hyvin vahvat, vaikkakin eroavat suuresti kirkon suuntauksesta. Mutta minä tajusin, että vaikka olen suomalainen, mikä on monen muumaalaisen ja Kari Tapion mielestä ETUOIKEUS, minä en silti tee mitään suomalaista. Siihen tulee nyt muutos. Minä olen täällä, joten aion siitä myös nauttia. Sen lisäksi, että minulla on menossa MENESTYKSEN vuosi, nyt saa myös alkaa supisuomalainen kesä. Se on ihan uutta. Minun suomalaisuus kun tule esiin vain siinä vaiheessa, kun tunnen suunnatonta tuskaa Suomen jääkiekkoleijonien hävitessä Ruotsin kruunupäille. Minä haluaisin tuntea myös niitä hyviä suomalaisia tuntemuksia.

Heitän haasteen. Mitä suomalaiset tekevät? Anna jotain vinkkiä, mitä voisin kokeilla. Ja sanon jo ihan heti, että en aio toteuttaa kaikkea, joku kuitenkin ehdottaa jotain akankantoa. Mutta oikeasti. Antakaa jotain hyviä vinkkejä. Lupaan raportoida kokemuksistani, kunhan niitä kertyy. Viestejä, kommentteja tai/ja meiliä. Kiitos!

Näkymä uuden kodin ikkunasta tänä aamuna.

P.S. En todellakaan laula kuorossa. Se oli nuoruuden hairahdus. Kokeilin vain vähän, koska kaveritkin kävivät siellä. Olin nuori ja altis muiden vaikutukselle.