Ristiriitaisuuksia.

No niin. Tulihan se sieltä. Olin jo odottanut tätä. Ja tänään nyt sitten viimein. Se vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto ja upotti minut kokonaan. Eikä päästä irti. Nimittäin koti-ikävä. 

Kaikki on mennyt hyvin tähän asti. Ja menee tästä eteenpäinkin. Mutta jostain syystä tänään aloin kaivata takaisin Italiaan aivan älyttömästi. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei juuri ikävöi. Jos asiat olisivat huonosti, tämän kai jotenkin ymmärtäisi. Mutta kun kaikki on niin samperin hyvin. Pakkanenkin lauhtui plussan puolelle. Katsoin sitä ainoaa italialaista sarjaa, jonka olen täällä TV:stä löytänyt. Se on romaniaksi Neîmblânziţi, joka tarkoittaa villiä. En löytänyt alkuperäistä nimeä mistään. 

Välillä on oikeasti tosi vaikeaa, kun ei osaa yhtään tätä kieltä. Huomaan usein tekeväni niin, että jos ei englanniksi pärjää, alan puhua melko sujuvasti italiaa, jospa sitä joku ymmärtäisi. Yleensä ei ymmärrä. Mutta se on toki lohdullista huomata oppineensa vierasta kieltä niin paljon, että hätätapauksessa se tulee mieleen ilman sen suurempia ponnisteluja. (Eri asia sitten kuinka oikein puhun.) Elekieli on kuitenkin vielä se millä täällä menen. Nyin ihmisiä hihasta ja kyselen - ja tunnen itseni idiootiksi, kun en osaa edes hedelmiä. Osaan sanoa kiitos, mutta ilmeisesti sanon sen aivan väärin, koska kaikkia alkaa aina hymyilyttämään. Toisaalta, tämä kansa on sellainen, joka tuntuu oikeasti vain ilahtuvat siitä, että joku yrittää oppia heidän kieltään. Luulen, että minusta pidetään täällä, koska edes yritän. (Tai sitten olen vain viihdyttävä.)

Metrossan lipsahti se "sorry" ihan automaattisesti, kun vahingossa tuuppasin pienempää matkustajaa. Myöhemmin hänen äitinsä kysyi olinko menossa ulos seuraavalla pysäkillä (elekieli oli selvä). He siirtyivät sivuun, että mahduin tungoksessa heidän ohi lähemmäksi ovea. "Mulțumesc", osasin sanoa. Nainen hymyili lämpimästi ja vastasi: "Cu placere." Jatkoin vähän nolona englanniksi, että se on ainoa sana jonka osaan... Hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi: "It's a good word." 

Minä pidän näistä ihmisistä. Tänään tiimikaverini Narcis (Narsissi) laittoi viestin kaupasta. Hän puhuu vahvalla aksentilla, ymmärrettävästi ja jotenkin tosi lutuisesti. "Nescafe Cold you want?" Tästä oli puhetta aikaisemmin, kun minun lähikaupoissa ei sitä myydä. Hän oli sen löytänyt omastaan, kun asuu ihan muualla. Sitten hän lähetti kuvan varmistuakseen, että oikeasta asiasta on kyse. Innostuin ja hihkuin, sitä oikeasti myydään tässä maassa. "I buy for you. Done." Sydämellisin ihminen ikinä, eikä siis tämän takia. 

Vähän myöhemmin pomo laittoi Facebookissa kutsun Super Bowl bileisiin. Siitäkin aiheesta puhuttiin aikaisemmin, kukaan tuttavistani ei tässä(kään) maassa fanita lajia minun tavoin. Olin jo vaipua epätoivoon, enhän minä voi yksin sinne mennä, kun en tunne ketään, enkä edes tiedä minne mennä. Hän ei ole siis itse menossa, mutta välitti tiedon, kun muisti, että tykkään. Ilo oli irti. Nämä ihmiset täällä ovat kyllä upeita.

Ja silti, kaikesta huolimatta juuri tänään sydän kaipasi Italiaan.

Muutos.

Vietin hämmentävän sunnuntain. Aloitin sen rakkauskurssin tehtävillä, joiden vuoksi päädyin vain kaupungille harhailemaan. Yllätyin suomalaisten... No, suomalaisuudesta. Ja näin jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä miksi yllätyin. Mutta opin kuitenkin sen, että vaikka kahvilassa on myytävänä ihan erityisen suuria jättikuppeja kahvia, niin se itse kahvi on kuitenkin ihan yhtä pahaa myös suurissa erissä.

Lopun ajan kuuntelin musiikkia. En muista milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän niin vahvasti tekemättä yhtään mitään. Joskus sellainenkin on tarpeen. Viritin kuitenkin vuoden ensimmäiset talvivalot ikkunalaudalle. (Valopää Buddha toki on ollut koko syksyn, mutta sitä ei lasketa.) Enää 75 päivää jouluun. Näitä elämän pieniä iloja.

Tämä päivä meni sitten kirjoittaen. Jostain sieltä syvältä se kirjoittamisvimma taas tuli esiin. Uutta kirjaa (eli käsikirjoitusta) on nyt jo 30 sivua. Ihan käsittämätöntä. Teksti on karkeaa ja tökeröä, mutta ihan sama. Ei sen tässä vaiheessa edes kuulu olla kunnollista. Riittää, että olen kirjoittanut. Olin oikeasti kaivannut sitä. Peppu puutuneena istuin koko päivän koneen kanssa. Ja sitten ilottelin musiikin tahtiin. Ja kun en enää jaksanut, niin virkkasin ja katsoin Kauniita ja rohkeita niin monta jaksoa kun netissä näytettiin. Aivan mahtavaa! Melkein en enää edes muistanut olla surullinen.

Minun elämä on kyllä ihanaa. Ja olen taas saamassa siitä otetta.
 

Uusia alkuja.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tavaroiden harvennus menossa. Sitä tavaraa oli vain alunperinkin niin hemmetisti, että projekti on kestänyt vuosia. Toimintaa hidastaa se tosiasia, että olen kuitenkin samalla haalinut koko ajan lisää tavaraa. Loppua ei ole ollut näköpiirissä. Nyt kun sitten olen täällä kaukana vähäinen omaisuus mukanani huomaan, että tavaraa on siitä huolimatta kertynyt kamalan paljon.

Nyt on ihan selvästi ilmoilla sellainen "luovu kaikesta" buumi. Ensin se joku vei koko omaisuutensa varastoon niin, että sai hakea sieltä yhden tavaran päivässä. Ja sitten joku toinen luopui kaikesta niin, että jäljelle jäi sata asiaa. Minä innostuin tästä uudestaan. Haluan ehdottomasti kokeilla samaa näiden mukanaolevien tavaroiden kanssa. (Paitsi että minun pitäisi vetää se raja suosiolla tuhanteen, sata taitaa tuhlaantua jo pelkistä purnukoista...) Joten nyt pidän vain sen, mitä todella tarvitsen. Taas. Ja ennen kaikkea - en hanki mitään uutta. Ainakin pitää luopua jostain vanhasta, jos hankkii uutta. (Ellei se sitten ole jotakin aivan älyttömän tarpeellista ja välttämätöntä elämässä selviämisen kannalta.)

Innostuin myös piirtelemään. Tänään oli hyvä aamu. Istuin yksin terassilla, nautin kahvia ja tuumailin. Kirjoitin aamusivut pitkästä aikaa, ja sitten aivan yllättäen vaihdoin mustekynän puuväreihin. Ensin piirsin kuvan, joka oli ollut jo pitkään mielessä. (Apinoin idean Pinterestistä.) Sitten kokeilin uutta tekniikkaa. Siitä ei tullut niin hyvä kun ajattelin, mutta se ei haittaa yhtään. Ainakin minä tein sen. Seuraavaksi opettelin kameran käyttöä. Selasin opaskirjaa ja kaivoin kameran ensimmäistä kertaa moneen viikkoon laukusta esiin. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja tässä maassa. Tällaiselta minun aamu näyttää.

Elämän pieniä iloja.

Toyboy on jo sen verran parantunut, että käytiin illalla syömässä ja ajelemassa. Olin tietysti aivan innosta piukeana, kun pääsin hetkeksi pois täältä viidakosta. Kaupungin vilinään, ihmisten sekaan, valojen keskelle. Ajettiin myös ylös vuoren huipulle, jossa on Jungle Club. Melkoiset näköalat, tosin illalla näkyi lähinnä valoja. Mutta sehän toimii minulle, kun rakastan pimeässä helmeileviä valoja. Ilotulituksiakin nähtiin. Sinne ylös on niin jyrkkä mäki, ettei mopo meinannut jaksaa. Sain siis kävellä jyrkimmät nousut. Onneksi oli jo myöhäinen ilta ja mukavan viileää. (Eli ei kovin paljon päälle 30 astetta.)

Tänäkin aamuna ehdittiin jo käydä ajelemassa Mae Nam nimisessä paikassa. Sain kahlata vuoden parhaissa aalloissa! Tuulinen päivä toi mukanaan jättiaallot. Voi sitä riemun määrää! Harmi, että aika loppui kesken ja piti palata töihin. Minä tähän terassille ja Toyboy tuohon viereiseen taloon.

Viihtyisä työympäristö. Näkymä nenän edestä.

Joulu.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin nämä työpäivät. Viimeinen työviikko. Viisi päivää. Neljä aamua. Sitten kolme päivää lepoa, ja painajainen on ohi. Odotan tuota vuoden viimeistä päivää kuin viimeistä päivää. Uusi alku on tänä vuonna selvempi kuin koskaan. Enää kahdeksan aamua.  K a h d e k s a n.

Tänään on jouluaatto. Heräsin neljältä, puoli tuntia ennen kelloa. Raahauduin taas vesisateessa pysäkille. Meitä oli siellä nyt kolme suomalaista. Bussi tuli ajallaan. "Minun olisi pitänyt tulla taksilla!" nauroi kuski. Bussissa istui yksi hollantilainen edellisestä kylästä. Tilaa oli siis runsaasti meille kaikille. Lähtiessä kuski kätteli ja toivotti hyvää joulua meille kaikille. Se oli hieno ele. Osoitus irlantilaisuudesta.

Ennen tänne tuloa olin kuullut, että parasta Irlannissa on ihmisten hyväntahtoisuus. Ja iloinen pubikulttuuri. Molemmat väittämät ovat täysin totta. Irkkupubit ovat parhaimmillaan juuri täällä Irlannissa. Ja parasta irlantilaisissa todellakin on tuo iloisuus. He oikeasti ovat hirmu iloisia ja ystävällisiä. Minä en vain ollut varautunut siihen, että nuo ovat ne ainoat hyvät asiat tässä maassa. Baarit ja ilakoivat ihmiset. Sellainen ei oikein riitä.

Työmaa oli hyvin hiljainen, kunnes tanskalaiset ja ruotsalaiset tulivat. Puheluita ei kuitenkaan tullut koko päivänä. Olen alkanut arvostaa suomalaisia täällä. Tänne on ajautunut todella omituinen sakki töihin. Kaikki ovat hyvin erilaisia ja tosi erikoisia persoonia. En olisi uskonut, että sanon tämän ääneen (saati kirjoitan blogiini), mutta taidan eniten jäädä kaipaamaan Irlannista juuri näitä suomalaisia.

Tajusin aamulla, että juon joka päivä töissä 1-2 kupillista kahvia. Haen kahvini aina kertakäyttöisessä pahvimukissa. Mukin valkoisessa kannessa lukee "Hot contents" ja "Huhtamäki". Olen ollut töissä täällä noin 60 päivää. Se tarkoittaa, että olen juonut noin 90 mukillista kahvia. Se on aika järkyttävän paljon jätettä. Ja kun miettii, että täällä on melkein tuhat ihmistä töissä, ja kaikilla heillä on kaksi kahvitaukoa joka päivä... Se on vuodessa aivan helvetisti roskaa. Järkyttävää. En halua ajatella asiaa. Enkä varsinkaan sitä, että tämä sama jatkuu päivästä toiseen, vaikka itse täältä lähdenkin.

Vaikka tänään tekstistäni saattoi paistaa lievä tyytymättömyys ja ahdistus, haluan koko sydämestäni toivottaa kaikille lämmintä ja ihanaa joulua! Pitäkää toisistanne huolta ja olkaa rakkaita!
 

Ristiriitoja.

Sain omituisen puhelun vieraasta numerosta. Kovin tuttavallisesti puhuva, minulle täysin vieras kaveri kertoi soittavansa jostain Alavudelta, ja että hänen tytär asuu ihan minun kellariani lähellä. Olin niin pihalla kuin vain voi olla. Tyyppi rupatteli hassulla murteellaan niitä näitä, vaikutti hirmu mukavalta. Yhä en ymmärtänyt. Sitten puhe kääntyi lehteen, jonka tilaamisen olin vähän aikaa sitten lopettanut. Hänellä oli niin hyvä tarjous, etten voisi kieltäytyä. Siis mitä? Lehtimyyjä?! Tähänkö on tultu? Pisteet tuli kyllä omaperäisyydestä, se täytyy myöntää, mutta voi miten ärsyttävä tunne tuli! Joku niin mukava yhdistettynä johonkin niin rasittavaan. En tilannut lehteä.

Tapasin yhden ihanan ystäväni päiväkahvilla viime viikolla. Harmillisen harvinainen tapahtuma, mutta aina yhtä merkittävä. Puhuttiin kirjasta, jonka hän oli juuri lukenut, ja joka oli niin sanotusti kolahtanut. Kirjassa kerrottiin esimerkiksi siitä, miten varhaiset kokemukset vaikuttavat meidän elämään järki ja tunnetasolla yhä aikuisena. Ystävääni kuunnellessa huomasin, että kirja kolahti minuunkin, vaikken itse sitä lukenut. Löysin selityksen sille, miksi minun on niin vaikea elää parisuhteessa.

Ihminen, joka on kasvanut ylihuolehtivassa ympäristössä ja tarkoissa rajoissa, saattaa vanhempana olla äärettömän itsenäinen ja vahva, sulkea itsensä muurin sisälle, eikä päästä ketään lähelleen. Sellaisella minä kyllä pärjään omin voimin -asenteella. Sitten toisaalta ihminen, joka on tuntenut tulleensa hylätyksi lapsena (kuten avioerolapsi) ja joutunut kasvamaan ja aikuistumaan yksinään, saattaa vanhempana olla kovinkin takertuva ja vaativa suhteissaan korvatakseen sen menetetyn läheisyyden.

Minä olen avioerolapsi. Olen myös kasvanut alkoholisti-isäpuolen läheisyydessä ne tärkeimmät lapsuusvuoteni. Olen muuttanut monta kertaa, ja joutunut sopeutumaan monenlaiseen. Tuollaiset asiat ovat varmasti tuoneet hylätyksi tulemisen tunteita. Minulla ei ole koskaan ollut normaalia perhettä. Ja ehkä siksi en vieläkään osaa olla sellaisessa normaalissa suhteessa, vaan menen aina ihan täysillä mukaan. Annan kaiken ja samalla takerrun. Mutta. (Ja aina löytyy se mutta...) Minulla on myös hyvin tiukka, ylihuolehtivainen äiti, joka on kieltänyt kaiken mahdollisen ja rajoittanut elämääni aikuisvuosiin asti. Kirjan teorian mukaan se selittäisi tämän ympärilläni olevan muurin. En päästä koskaan ketään lähelleni, sillä minä kyllä selviän itse kaikesta.

Minustakin tässä on aivan valtava ristiriita. Siinä kahvilla ystäväni kanssa jutellessa tajusin, että nämä kaksi asiaa tekevät minusta hyvin ristiriitaisen hahmon. Jopa itselleni, mutta erityisesti niille ihmisille, jotka yrittävät elää kanssani. Minä tutustun kyllä helposti uusiin ihmisiin, mutta minuun on hirmu vaikea tutustua. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne ihmiset, joiden seurassa osaan ja uskallan olla täysin oma itseni. Huolestuttava asia, mutta tärkeä havainto.

Kun juttelin eilen Satumaan juhlissa sen tulevan kirjailijakollegani kanssa, teimme vahingossa toisen hirmu tärkeän havainnon. Hän totesi, että minä siis etsin itseäni matkustamalla. Se ei tuntunut oikealta. Ei, minä olen jo löytänyt itseni. Viimein. Minä toteutan itseäni matkustamalla. Siinä on aika suuri ero.
 

Erikoisia poikia.

Viime viikolla menin käymään Hyvän olon kaupassa. Olin siellä siis asiakkaana. Paikalla oli samaan aikaan myös toinen asiakas, nuori poika. Hän kertoi haluavansa kesätukan. Ohimennen mainitsit, että vetäisi vain koko pään siiliksi partakoneella. Itsekin olen tehnyt niin kerran. Yhtäkkiä poika kääntyi ja kysyi: "Voisitko sä leikata mun hiukset?" Öh... Tuota. Minun leikkuri on nyt autotallissa, kun olen vähän koditon. "Hei täällä pitäisi jossain olla sellainen kone..." Ja he lähtivät etsimään sitä yhdessä. Olin lievästi hölmistynyt, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuo poika istui jakkaralla edessäni ilman paitaa tämän kyseisen kaupan alakerrassa, ja minä leikkasin hänen hiuksiaan. Poika oli tosi mukava, suunnistaja. Puhuimme energiosta ja elämästä. Mietin vielä pitkään sen jälkeen, kun olin lakaissut hiuskasat lattialta, että miten tässä nyt näin kävi?

Töistä kävellessä huomasin, kuinka ensin hieman holtittomasti ajeleva auto peruutti ihan suoraan toisen auton nokkaan, ja sitten kaasutti hullun lujaa pakoon. Se tapahtui ihan siinä minun kohdalla, kaveri taatusti huomasi, että minä näin ja kuulin sen. Miten joku kehtaa lähteä karkuun? Jotenkin niin raukkamaista. Salaa toivoin, että tuo luuseri kaasuttaisi johonkin töyssyyn, ja korjausliikkeellä siitä hädissään johonkin puuhun. Ei kovaa, mutta sen verran että jäisi kiinni. No, nyt se ei ole enää kovin salainen toive.

Fysioterapeuttini kehoitti minua lottoamaan. Kaikki tapahtunut huomioon ottaen voittaisin varmasti. Niinpä kävin ärrällä, ja pyysin sellaisen lottolappusen. Poika toivotti onnea. Vastasin, että kiitos, mutta tämä on varmasti se voittolappu. "No sitten tarjoat kahvit, kun voitat." Tuijotin tuota tuntematonta poikaa hölmistyneenä. Hän huomasin sen ja ilmeisesti lievensi asiaa sanomaalla " Tuossa..." ja osoitti ikkunan vieressä olevaa pikkuruista kahvipöytää. Okei. Sovitaan niin. Kävelin hämmentyneenä ulos ja totesin, että kahville pyytäminen ei olekaan kovin vaikeaa. Itse asiassa sehän on aivan älyttömän helppoa.
 

Fysioterapeutti.

Minun fysioterapeuttini on maailman mahtavin. Kaveri on hirmu hauska (ilmeisesti yhtä huono huumorintaju kuin minulla), osaa itseironian jalon taidon, ja on jotenkin sellainen helposti lähestyttävä. Vaikuttaa tosi hyvältä ihmiseltä. Kaiken kruunaa vielä se tosiasia, että hän vain työntää sormet oikeaan paikkaan, tulee voimalla päälleni, ja minä laukean heti. (Punastuitko? Menepä kuuntelemaan tämän tason juttuja tyypin eteen/alle ilman paitaa...)

Olen miettinyt kuinka sopimatonta olisi pyytää fysioterapeuttiani kahville. Osittain koska olen potilas/asiakas ja hän on fysioterapeutti, mutta myös muista syistä. Kahvi on niin vaikeaa. Sen lisäksi, että tämä mies juo vain jotain erikoiskahveja, joita ei saa mistään tylsästä kahvilasta, minä itse juon vain aamukahvia. Joten pitäisi sitten ensin herätä samasta paikasta, että voisi nauttia sen aamukahvin oikein. Ja se, että herää samasta paikasta vaatii jo aika paljon muutakin. Esimerkiksi alkoholia ja kodin mistä herätä. Tällä hetkellä minulla ei ole kumpaakaan.

Kaikesta päätellen olisi paljon helpompaa pyytää suoraan oluelle, koska tuo kahvin juominen vaatii sitä kuitenkin. Minulla on vain sellainen oletus, että fysioterapeutit ovat terveellisiä, joten epäterveellisen ehdottaminen on jotenkin suuremman kynnyksen takana. Elämän suuria valintoja. Onneksi minulla on vielä pari viikkoa aikaa pohtia tätä ennen seuraavaa selän vääntöä. 

Olen mennyt jo niin alas, että näin tästä unta. Makasin siinä hoitopöydällä ja pyysin fysioterapeuttia kertomaan noloimman tilanteen, johon on joutunut. Tyyppi nihkeili, joten sanoin jotenkin, että kamoon, mä makaan tässä puolialastomana, anna nyt vähän edes tasoitusta. Niinpä hän aivan tyynesti otti paitansa pois ja jatkoi hommia. Aamulla ei naurusta meinannut tulla loppua.

Miksi minulle tuli sellainen olo, että olisin voinut suodattaa tätäkin päivitystä edes vähän? Toisaalta, jos ottaa huomioon, että fysioterapeuttini on kaikki läheisyys, mitä olen saanut useaan viikkoon, tämä juttujeni taso on kai ihan ymmärrettävää. Pahoittelen silti.

   

Plussia ja miinuksia.

Satunnaisia tapahtumia viimeisen viikon aikana, hyviä ja huonoja. Saat itse päättää kumpaan ryhmään kuuluvat.

Tuoli ja minä. Istuin kirjoittamassa uuteen pohdintavihkooni. Tuo vihko on aivan suunnattoman hieno keksintö, auttava ja toimiva työkalu. Viimein sain kaikki senhetkiset ajatukset kirjoitettua loppuun ja venyttelin tyytyväisenä. Kuului hirveä rusahdus, kun tuoli hajosi allani.

Aamukahvi ja minä. (Ja tähän väliin syvä huokaus.) Nautin tietynlaisen kahvini tietynlaisella kermalla. Ei mitään uutta. Tänä aamuna kermapurkki oli tosi tiukasti kiinni. Avitin avaamista hampailla, kuinkas muutenkaan. Paine pullautti noin mukillisen kermaa suoraan kaula-aukosta rinnoille, ja siitä se sitten valui näppärästi paidan alla navan kautta aina housuihin asti.

Rakkaus ja minä. Sain kuulla, että elämäni rakkaus, Onni Matias, ei enää ole täällä. Onni oli sairastunut vanhuuttaan ja jatkanut muille maille. Sillä oli hyvä elämä ja olen siksi iloinen, vaikka muuten kyllä itkettää. Minulla on joskus vieläkin kova ikävä. (Onni oli kissa.)

Joulu ja minä. Pomo tuli luokseni ja sanoi, että minulle olisi hommaa. Sain luvan rakentaa meidän työpaikalle joulun! Saan siis itse somistaa koko Keskuksen! Olen siitä jo ihan sekopäisen innoissani. En kyllä vielä tiedä mitä ja miten ja minne teen, mutta ei se mitään. Pää pursuaa jo jouluideoita. Ja taas on hyvä syy surffata netissä ja lukea joululehtiä. Tämä on paras aika vuodesta! (Helppo arvata, että tämä ei ollut miinus.)

Mies ja minä. Minulla on huonokäytöksinen poikaystävä. Lupausten ja aikataulujen pitäminen ei ole kaverin vahvuus. Ensin se otti päähän, mutta sitten tapahtui jotain. Jostain syystä tuo kaikki urpoilu vain vahvistaa sitä, mitä minä itse haluan. Ei sillä itsepäisellä tavalla, vaan sillä sellaisella määrätietoisella ja onnellisella. Asioiden selkeys iski. Aika mahtavaa. Eihän toisten toimintaan voi kuitenkaan vaikuttaa, joten ihan hyvä taas vaan keskittyä itseen. Unohdan sen aina, kun olen suhteessa. Tai unohdin sen aina ennen, mutta en enää.

Työ ja minä. Olen vastannut usein väärään aikaan. Eli sanon illalla huomenta ja aamulla hyvää iltaa. Nyt kuitenkin tein pohjat, onnistuin vastaamaan puhelimeen väärällä nimellä. Vastasin vahingossa vieressä istuvan työkaverin nimellä. En omallani. Joskus kyllä vedän itsenikin sanattomaksi.
   

Kahvi.

Kaikki alkoi siitä, kun piti tiskata aamukahvimuki. Aamukahvin voi juoda vain yhdestä tietystä vihreästä mukista (tietenkin), enkä eilen illalla sitä muistanut tiskata valmiiksi. Bioroskapönttö otti yliherkkään nenääni, kun seisoin siinä vieressä tiskaamassa. Puin päälleni ja vein biojätteet roskakatokseen. Roskakatoksessa oli ihmeellinen jättisuuri lasi, siis jonkinlainen pöydän kansi. Se oli tietysti saatava mukaan. Joten raahasin tuon aivan älyttömän painavan lasilevyn kotiin. Halusin tietysti testata sitä sohvapöydän paikalle. Sohvapöytä piti tyhjentää ja siinä nyt oleva lasi ottaa pois. Ne samat jalat sopisivat tähänkin. Kasasin uuden lasipöydän. Se on hutera, mutta hieno. Arvelin levyn sopivan kuitenkin paremmin kirjoituspöydäksi, pitää vain vielä hankkia siihen jotkut toisenlaiset jalat. Pienempi lasilevy nojasi nyt seinään ja ajattelin, että laitan sen nyt ompelukoneen päälle. Ei se siihen sopinut kun testasin, mutta sitten sain inspiraation ja päätin maalata tuon vanhan ompelukoneen. Kone on odottanut maalausta jo kolme vuotta. Niinpä tyhjensin tavarat ompelukoneen päältä ja aloin maalaata. Projekti on pitkäkestoinen, maalin pitää antaa kuivua välillä. Niinpä sillä aikaa ajattelin pestä pyykkiä. Pyykkitelineelle piti raivata tilaa, koska nyt asunnossani oli uusi iso pöytä ja maalissa oleva ompelukone keskellä lattiaa. Löysin telineelle paikan. Lattiaa piti kuitenkin mopata, koska ei puhtaita pyykkejä voi laittaa pölyn keskelle. Joten menin hakemaan pesuainetta kun huomasin kuivan, mutta yhä paikkapaikoin saippuaisen mukin. Niin, se aamukahvi.

Aamun saldona täysin kaaokseen mennyt koti ja useita aloitettuja projekteja. Että näin meillä tänään. Mitäs sinne?