Aurinko.

Eräs ihminen luonnehti minua vähän aikaa sitten sanoilla hellyyttävällä tavalla ärhäkkä. Mietin pitkään, että mitä se mahtaa tarkoittaa. Selvästi kuitenkin jotain hyvää, mutta että onko se kuinka totuudenmukaista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä se on. Sellainen minä olen. Sitä paitsi minut hyvin tunteva Hallakin sanoi, että "tuo ärhäkkä ei ole missään nimessä negatiivinen, koska se on puettu niin positiivisiin vaatteisiin”.

Olin eilen hetken rannalla. Kävin uimassa kuumassa vedessä. Se ei ollut saaren paras ranta, oli tuskin ollenkaan aaltoja. Pohjassa oli paljon isoja kiviä. Minä rakastan vettä, mutta en ollenkaan pohjamutaa tai niitä satunnausia rehuja, jotka tarttuvat jalkoihin. Siksi pitää aina koittaa löytää sellainen ranta, joka syvenee nopeasti ja jossa on isot aallot (ne pyyhkivät kaikki epämääräiset pohjamönjät mennessään). Lamailla on sellainen ranta. Se mistä löysin sen kiven, jolle minun piti mennä kököttämään ja ottaa kuva. En voi käsittää, etten vieläkään asu siellä. Siis Lamailla. Jo kohta on jo lähdettävä pois.

Joka tapauksessa, sillä toisella rannalla minä lojuin auringossa ihan vain hetken, koska oli niin järkyttävän kuuma. Kun tulin kotiin, huomasin, että minun rinta oli hyvin keitetyn ravun värinen. Ja että siinä keskellä oli valkoinen laikku. Olin unohtanut skorpionikiven kaulaani. Taas. Ja nyt minulla on hieno valkoinen ihoon ikuistettu lähes pysyvä kaulakoru. Aurinko 2 – turisti 0. (Se ensimmäinen piste tulee minun mopoilijarusketuksesta. Jalat ovat muuten valkoiset, mutta polvesta puoleen reiteen, eli siihen mihin shortsit loppuvat, on aikalailla tummaa. Samoin jalkapöydät ovat tummat, lukuunottamatta varvastossujen valkoista veetä.)

Eilen yksi uusi sirkuksen poika kysyi kuinka kauan olen täällä ollut. Laskin, että melkein kolme kuukautta. “No miksi sinä oot noin valkoinen?” Niin. Noh. Kun minä en varsinaisesti rusketu. Minä pääasiassa vain pilkustun. Mutta nyt siis siihen on tulossa vakavia muutoksia. Olen ravustanut itseni.

   

Uusia alkuja.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tavaroiden harvennus menossa. Sitä tavaraa oli vain alunperinkin niin hemmetisti, että projekti on kestänyt vuosia. Toimintaa hidastaa se tosiasia, että olen kuitenkin samalla haalinut koko ajan lisää tavaraa. Loppua ei ole ollut näköpiirissä. Nyt kun sitten olen täällä kaukana vähäinen omaisuus mukanani huomaan, että tavaraa on siitä huolimatta kertynyt kamalan paljon.

Nyt on ihan selvästi ilmoilla sellainen "luovu kaikesta" buumi. Ensin se joku vei koko omaisuutensa varastoon niin, että sai hakea sieltä yhden tavaran päivässä. Ja sitten joku toinen luopui kaikesta niin, että jäljelle jäi sata asiaa. Minä innostuin tästä uudestaan. Haluan ehdottomasti kokeilla samaa näiden mukanaolevien tavaroiden kanssa. (Paitsi että minun pitäisi vetää se raja suosiolla tuhanteen, sata taitaa tuhlaantua jo pelkistä purnukoista...) Joten nyt pidän vain sen, mitä todella tarvitsen. Taas. Ja ennen kaikkea - en hanki mitään uutta. Ainakin pitää luopua jostain vanhasta, jos hankkii uutta. (Ellei se sitten ole jotakin aivan älyttömän tarpeellista ja välttämätöntä elämässä selviämisen kannalta.)

Innostuin myös piirtelemään. Tänään oli hyvä aamu. Istuin yksin terassilla, nautin kahvia ja tuumailin. Kirjoitin aamusivut pitkästä aikaa, ja sitten aivan yllättäen vaihdoin mustekynän puuväreihin. Ensin piirsin kuvan, joka oli ollut jo pitkään mielessä. (Apinoin idean Pinterestistä.) Sitten kokeilin uutta tekniikkaa. Siitä ei tullut niin hyvä kun ajattelin, mutta se ei haittaa yhtään. Ainakin minä tein sen. Seuraavaksi opettelin kameran käyttöä. Selasin opaskirjaa ja kaivoin kameran ensimmäistä kertaa moneen viikkoon laukusta esiin. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja tässä maassa. Tällaiselta minun aamu näyttää.

Elämän pieniä iloja.

Toyboy on jo sen verran parantunut, että käytiin illalla syömässä ja ajelemassa. Olin tietysti aivan innosta piukeana, kun pääsin hetkeksi pois täältä viidakosta. Kaupungin vilinään, ihmisten sekaan, valojen keskelle. Ajettiin myös ylös vuoren huipulle, jossa on Jungle Club. Melkoiset näköalat, tosin illalla näkyi lähinnä valoja. Mutta sehän toimii minulle, kun rakastan pimeässä helmeileviä valoja. Ilotulituksiakin nähtiin. Sinne ylös on niin jyrkkä mäki, ettei mopo meinannut jaksaa. Sain siis kävellä jyrkimmät nousut. Onneksi oli jo myöhäinen ilta ja mukavan viileää. (Eli ei kovin paljon päälle 30 astetta.)

Tänäkin aamuna ehdittiin jo käydä ajelemassa Mae Nam nimisessä paikassa. Sain kahlata vuoden parhaissa aalloissa! Tuulinen päivä toi mukanaan jättiaallot. Voi sitä riemun määrää! Harmi, että aika loppui kesken ja piti palata töihin. Minä tähän terassille ja Toyboy tuohon viereiseen taloon.

Viihtyisä työympäristö. Näkymä nenän edestä.