4/5 Arkimuutto.

Aika on mennyt hujauksessa. En ole ottanut arkikuvia, koska hukkasin kamerani jonnekin kaiken muun tavaran sekaan. Mutta tänään vihdoin se löytyi. Kyllähän sen voi jo näiden neljänkymmenen muuton jälkeen sanoa, että muuttaminen on osa minun arkea. En voi käsittää, että siinä aina käy niin. Mutta niin kuin salaseurakaveri kerran sanoi, minä olen kiertolainen. Siinä on vain se ongelma, että minun hamsteriluonne ei oikein sovi yhteen kiertolaisuuden kanssa.

Italiassa matkatessani vietin viimeiset viikot Venetsiassa. (Jos joku haluaa verestellä muistojani, niin tässäpä oikotie Venetsian maisemiin.) Majoituin erään sohvasurffarimiehen luona aivan Rialton sillan lähellä. Elämäni parhaat kaksi viikkoa. Hänellä oli kolme kämppistä. Yksi kämppiksistä oli nimeltään Maria, ja hän oli juuri muuttamassa pois. Toinen kämppis, Lubin, muutti myös, mutta toisesta huoneesta Marian huoneeseen. Ja uusi poika (nimi on jo kadonnut muistista) muutti Lubinin huoneeseen. Joka tapauksessa, katselin kuinka Maria tuli kaverinsa kanssa käymään, täytti kaksi valtavaa matkalaukkua ja lähti vetämään niitä uuteen kotiinsa Venetsian kapeita katuja pitkin. Mietin silloin, että onpa kyllä aikamoista. Noin sitä vain muutetaan matkalaukkujen kanssa. Koko omaisuus mukana, muutamalla reissulla. Minusta se oli jotenkin upeaa. 

Kokeilin itsekin samaa viime vuonna Thaimaassa, mutta rinkan ja useiden irtolaukkujen ja mopon kanssa. Moneen kertaan. Ei muuten ollut hienoa, ei ollenkaan. Vaan eipä mennä enää niihin muistoihin. Silti, ihan selvästi oli kuvitelmat kullattu harha-ajatuksilla. 

Mutta nyt sitten. Uusi yritys. Minulla on jättimatkalaukku. Koska olin jo ehtinyt hankkia erinäisiä asioita (ihme juttu, että niin pääsi käymään...), tarvitsin autokyydin. Eli toisin sanoen, muutin niin kuin aina ennekin, en ollenkaan niin kuin Maria. Pöh. No, matkakin oli sen verran pitkä, ettei kaikkea olisi perässä voinut vetää kuitenkaan. Onneksi Kallella on kaveri, jolla puolestaan on auto. Kukat ja telineet ja tuoli ja matkalaukku siirtyivät ripeästi uuteen kotiin. Pöytä ja teollisuusompelukone jäivät odottamaan pakettiautoa. Mutta sitten se olisi siinä. Koko omaisuuteni on siirtynyt melkein Marian tyylillä uuteen kotiin. Ja melko kivuttomasti jopa.

Vallitsevasta kaaoksesta johtuen en rankaise teitä kuvilla. Tässä Kuitenkin maisema toiselta parvekkeelta. Ja asunnon oma pikku bonus.

2/5 Arki on juhlaa.

Olen pitänyt teidät kaikki uutispimennossa. Mutta siellä minäkin olen ollut. Se on kyllä kummallista, että sitten kun alkaa tapahtua jotain, niin se tulee kaikki kerralla. Olen ollut jotenkin sanaton. Saamatonkin, mutta enemmän sanaton. Jos nyt tiivistän vähän, ihan vaikka sen kunniaksi, että on 13. päivä.

Minä muutin. Uuteen ihan kivaan kämppään, työkaverin ja jonkun toisen tyypin kanssa. Toinen tyyppi on mukava, työkaveri täsmälleen samanlainen kuin töissä. Tästä opin, että jos joku on vaikea töissä, niin ei se kotona ole sen helpompi. Kolmen päivän jälkeen kerroin sille toiselle mukavalle, että muutan kuun vaihteessa pois. (En vielä tiedä minne.) Onneksi huoneeni on niin homeessa, etten voi hengittää täällä. Ei silleen harmita lähteä.

Elämääni on tullut mies. Melko monta kertaa. Tein kaikkeni, jotta pysyisin sinkkuna, mutta kaveri on kuin bumerangi. Mitä kovemmin heitän ulos, sitä varmemmin se tulee takaisin. Oli mennä järki. Mutta sitten kuitenkin... On niin oppivainen kaveri. Tajusin, että naapurini on ihmisenä juuri sellainen, jota olen aina etsinyt. Siis teinistä asti. Minulla oli sellainen kymppilista asioista, joita rakastan. Hörökorvat, hymykuopat, luujuttu (eli posken liikkuva lihas), suuret käsivarret, ei saa polttaa eikä huumeilla, ruskeat silmät... Lista oli pitkä. Yksi päivä vain katsoin Kallea ja tajusin, että hitto. Tuo tyyppi on kyllä juuri sellainen mitä aina toivoin. Ja sen jälkeen en enää heittänyt pois. Katsellaan nyt sitten, kun silmää kerta miellyttää, kaveri näyttää ihan mahtavalta. Ja on niin kiltti, etten ole koskaan tavannut toista samanlaista. Jotenkin vain aina kuvittelin, että se kymppilistani mies olisi valkoinen.

Meillä oli täälläkin vappu. Juhlin sitä supisuomalaisen alkoholipitoisesti suomalaisessa seurassa, kuinkas muutenkaan. Onneksi ymmärsin vaihtaa juomani alkoholittomiin siinä seitsemän aikaan, koska piti kuitenkin mennä työmaalle sitten heti seuraavana aamuna. Mukana ollut työkaverini ei ymmärtänyt, ja näytti todella kärsivältä, vaikka tuli vasta iltavuoroon.

Meillä oli myös eräänlaiset juhlat toisen työkaverin luona. "Tulkaa tänne kuuntelemaan Dingoa" oli sen viestin sisältö, jolla minut ylipuhuttiin mukaan keskellä viikkoa. Avainsana. Joten menimme Pörröpään kanssa Myrskymiehen luokse. (Molemmat työkaverini ovat suomalaisia, tosin toinen on täällä edustamassa Ruotsia.) Myskymies on siitä hassu, että kaveri saa minut laulamaan ja tanssimaan. Seikka, jota ei normaalisti tapahdu. Meillä oli vastaava Popeda-ilta jo aikaisemmin. Nyt vedettiin Dingoa. Kaikki sanat löytyvät meidän DNAsta, kasarilapsena Pörröpää ei ymmärtänyt. Myöhemmin mukaan tuli pari muuta epäsuomalaista työkaveria ja Kalle. Mutta Myrskymiehen kassa me vain tanssimme ja lauloimme. Malta tekee outoja ihmiselle.

Sitten kävi niin hassusti, että sain töitä Thaimaasta. Se tuli vähän puskista, koska en ihan kauhean tosissani edes hakenut, enemmänkin kyselin vähän, kun kiinnosti. Joten nyt minulla on uusi suunta syksylle. En tiedä kovin tarkasti mitä olen tekemässä. Onpa uutinen.

Taidan mennä nyt nukkumaan, kun seinän takana asuva työkaverikin sai jo. Ei tarvitse enää kuunnella sitä touhua enempää. (Tänään.) Mutta laitan nyt vielä vähän näitä arkisia kuvia kuitenkin, liittyen siihen haasteeseen, jonka laiminlöin heti kättelyssä. Hitto. Selvästi nuo pitkäkestoiset haasteet eivät ole minun juttu. Viidestä päivästä selvitin yhden. Säälittävää. Mutta tässä on ollut elämä pelkkää juhlaa tosi pitkään. Ei ole silleen arjellisesti kovin haastavaa. No, c'est la vie. 

Vappujuoma, yksi niistä monista.

Vappujuhlien evästä. Noita drinkkitarjottimia oli melko monta.

Hyvässä suomalaisessa seurassa. Viinaksia vedettiin kaksin käsin.

Naapurin Kalle.

Maisema tilapäiskotia vastapäätä.

Peloton koskenlaskija.

Tänään tunnen itseni oikeastaan aivan sankariksi. Tätä ei kyllä kukaan usko, vähiten minä itse, mutta minä laskin koskea sellaisella ihmeellisellä kelkalla! Kyllä, olen oikeasti koskenlaskija! Nyt sattuu nilkkoihin ja selkään ja käsiin ja... Mutta se oli kyllä tämän arvoista. TÄSSÄ on se paikka missä minä olin.

En tiedä miten siinä niin kävi. Sanoin ensin tosi vakuuttavasti ei. Sitten mietin niitä pieniä kaloja, jotka näin Thaimaassa sellaisessa isossa altaassa. Niihin altaisiin laitettiin jalat, ja kohta kalat jo tulivat syömään kaikki kuivat ihot pois. Mietin monta kertaa, että haluan kokeilla sellaista. Kyseessä oli kaloja ja vettä, jotka molemmat ovat minun mieleen. Sitä paitsi koko ajatus jalkahoitoja tekevistä kaloista oli niin absurdi. Pakkohan sellainen oli kokea.

Olin Thaimaassa kolme kuukautta. Arvaa kuinka monta kertaa kokeilin sellaista kala-allasta? No en yhtä ainuttakaan kertaa. Ja nyt sitten täällä Suomessa vähän mietityttää, että olisikohan ehkä sittenkin pitänyt testata sitä silloin, kun oli tilaisuus. Mahdollisesti.

Kun nyt katsoin niitä isoja miehiä ja nuorta tyttöä kiskomassa märkäpukuja niskaansa, tuli sellainen omituinen tunne, että tämä saattaa olla samanlainen ainutkertainen mahdollisuus. Ja jos en nyt mene sinne kylmään veteen, niin voi olla, että toista mahdollisuutta ei tule. Ja sitten jossain toisessa tilanteessa saatan muistella näitä ihmisiä ja koskikuohuja ja kysyä itseltäni, että montako kertaa kokeilin? Olisi todella kurjaa joutua myöntämään, että no en yhtä ainuttakaan kertaa. Ne kala-altaat harmittavat minua vieläkin niin paljon, että sen enempää panikoimatta tartuin tarjottuun märkäpukuun ja ilmoitin räpyläkokoni.

   

Ihmisiä.

Tapasin eilen ihanan taittajani Jannen. Meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli, mutta Jannekin kyllä nauroi ajoittain, että ehkä se oli molemminpuolista. Sain ruokaa ja juomaa, mikä lisäsi tapaamisen hienoutta. Tuollaiset tapaamiset ovat juuri niitä parhaita, varsinkin kun ei itsellä ole yhtään rahaa. Varmasti senkin takia pää syöksee jatkuvasti jotain myyntityyppistä ideaa. Aivan kuin Universumi tahtoisi minun rahastuvan. Se on tietysti miellyttävä suuntaus, en yhtään valita. Joka tapauksessa, taittajani on ihana ja minulla oli mielettömän hauska ilta.

Kävin eilen myös hierojalla. Se oli aivan superhyvä selänkorjaushetki. Varasin saman tien uuden ajan ensi viikolle, koska olen aina niin jumissa. Sain myös samalla jooganeuvoja. Sovittiin, että hieroja opettaa minulle yhden joogaliikkeen kerrallaan, niin en heti menetä hermoja, kun en osaa mitään. Tällä tavalla on vain yksi asia, jota en osaa. Ja yhden asian voi ihan helposti oppia. Näin huijaan päätäni ja innostus säilyy. Ainakin siis teoriassa, aika näyttää kuinka tämä toimii sitten käytännössä. Käsittämätöntä, että minua ei saanut edes siihen helppoon asentoon. Notkea kuin rautakanki. Ja varpaat alkoi heti krampata. Säälittävää. Tänään se liike sujui kuitenkin jo vähän paremmin. Pysyin jo melko hyvin ja tasapainoisesti paikallaan ja varpaatkin olivat ihan rentoja. Kyllä se siitä. Minä opin sen asennon kyllä ihan varmasti ja sitten selkä on vähempijuminen.

Taittajani kiteytti ihan parhaiten sen minkälainen minä olen. Pilkunviilaaja, joka ei saa elämää järjestykseen. Itse asiassa Janne kyllä kiteytti itsensä, mutta koska olemme niin samanlaisia, tämä kuvaa minua täydellisesti. Molemmilla meillä on tarve järjestellä kaikkea yksittäistä, mutta sitten kokonaisuus on kaaos. Minun elämässä yksityiskohdat ovat aina täydellisen järjestyksessä, mutta se itse elämä tuntuu olevan täysin tolkuton. Vaan näillä mennään. Jospa tuo jooga toisi nyt tasapainon ja harmonian myös elämäni kokonaisuuteen.

Tänään käytiin kiertämässä järvi. Minä poljin, Emma ohjasi. Ei kun luisteli siinä vieressä. Minä en rullaluistele, minä jopoilen. Sain samalla reissulla viimeisen Thaimaasta lähettämäni paketin. Kaikki tavarat osasivat turvallisesti Suomeen saakka. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Ei tullut haikea olo ollenkaan, ja se oli vähän yllättävää. Tuli vain sellainen tunne, että tuo elämä on niin tosi kaukana. Maantieteellisesti, mutta erityisesti ajallisesti. Jännä miten nopeasti sitä ihminen toipuu niinkin kurjista asioista. Merkityksetön jää pois mielestä ja elämästä, ja sitten taas ne muutamat upeat tapaamiset ja kokemukset puolestaan kasvattavat hirvittävän paljon. Oli ehdottomasti oikein käydä pettymässä Aasiassa asti, vaikka tuskallista se aika ajoin olikin. Nyt on hyvä olla. Nyt on oikeat ihmiset elämässäni. Kävi täsmälleen niin kuin sitä aina sanotaan. Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Ja enää ei ole epäilystäkään siitä kenet haluan lähelle.
   

Kissa ja koira.

Istuin ensimmäisen illan pikkumökkini terassilla kirjoittamassa. Oli jo myöhä, kun kaksi koiraa säntäsi jostain paikalle. Molemmat kiipesivät omistajan elkein terassille ja toinen kävi nukkumaan löhötyynylle, josta olin hetkellisesti noussut ylös. Arvaan, että tätä on tapahtunut ennenkin. Röyhkeää ja määrätietoista. Toinen koira jatkoi matkaa, mutta tämä ensimmäin nukkui ovellani aamuyöhön saakka. Tiedän sen varmaksi, koska heräsin töminään ja haukkumiseen, kun koira lähti jahtaamaan jotain asiatonta ääntä pihamaalla. Kävin aamupalalla ja sama koira tuli heti vaatimaan osuuttaan annoksestani ja lopulta se nukahti pöytäni viereen.

Muutama päivä sitten käytiin syömässä jossain ulkoravintolassa. Jalkoihini tuli pyörimään kissa. "Varo, se puree." Luulin sitä vitsiksi, koska Toyboy on jo niin kyllästynyt siihen, että minun pitää aina koskea kaikkia kissoja. Riittää että näen kissan, niin lause jää kesken. Nostin tietysti tämänkin kisun syliini ja se lysähti nauttimaan rapsutuksesta. Kissa oli siinä hellittävänä niin kauan, kunnes ruoka tuli ja minun olin ihan pakko nostaa se maahan. Myöhemmin sain kuulla, että tuo otus oli ihan oikeasti purrut, kun Toyboy silitti sitä tullessamme ravintolaan. Se selvästi tunnisti kissaihmisen. Ja koiran.

Minulla on paha tapa lokeroida ihmiset. Tai en minä tiedä onko se edes kovin paha asia, se nyt vaan on. Yleensä ihmiset ovat joko tai. Mies tai nainen. Urheilija tai muusikko. Kissa tai koira. Spontaani tai pidättyväinen. Tietysti on ihmisiä jotka voivat olla molempia (varsinkin täällä Thaimaassa mies voi ihan hyvin olla myös nainen), mutta mennään nyt taas näin kärjistetysti. Vaikka sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, tulin siihen tulokseen, että se puoliso kannattaa ottaa tuosta omasta ryhmästä. Reipas urheilijatyttö ei jaksa kovin pitkään katsella renttumuusikkoa. Ainakin kuvittelisin, minulla ei ole varsinaisesti kokemusta sellaisesta. Mutta sen tiedän, että kissa ja koira eivät tule toimeen. Se on täysin mahdoton yhtälö.

Minulle alkaa viimein valjeta minkälaisen ihmisen seurassa minun pitäisi viettää aikani. Minä tarvitsen älykästä keskustelua. Paljon läheisyyttä ja vähintään yhtä paljon omaa aikaa. Minua ei saa hoputtaa, vaikka sorrun siihen itse jatkuvasti. Se on niitä asioita, joista yritän nyt opetella pois. Kärsivällisyys on kultaa, hätäily pelkkää multaa. Uusi suomalainen sananlasku. Ne levottomat ja ympäriinsä säntäilevät, ylikierroksilla käyvät koirat saavat minut vain ahdistumaan. Sellaista ei kestä selvänä.

Horoskooppeihin liikaa uskomatta käytäntö on osoittanut, että myös Vesimiehet minun kannattaa kiertää kaukaa. Minä en yksinkertaisesti kestä niitä kovin isoa annosta kerrallaan. Eikä Vesimies kestä minua. Kummallista sinänsä, koska minä kuitenkin rakastan vettä. Tajusin sen vasta eilen, että elämäni ahdistavimmat ajat ja suurimmat riidat ovat olleet tuon merkin edustajien kanssa. Joten siinä täytyy olla jotain perää.

Eilen istuin jo hyvissä ajoin kirjoittamaan aamusivuja. Sitten kävelin takaisin mökille päin ja jäin juttelemaan hierontakatoksessa olevan naisen kanssa. Hänen pieni tyttönsä kävi eilen naputtelemassa tietokonettani pelien toivossa. Eipä löytynyt pelejä, tylsiä työjuttuja vain. (Työjuttu = kirjoitusjuttu.) En ollut vielä käynyt täällä hieronnassa, vaikka olen jo kolme kuukautta reissannut. En tiedä miksi. Joten päätin korjata sen virheen välittömästi. Mielikuvani thai-hieronnasta muuttui kyllä ratkaisevasti. Se oli ehkä paras hieronta ikinä! Täti löysi kaikki kipeimmät paikat. Niska-hartiaseudun jumitila oli kyllä tiedossakin, mutta en olisi ikinä arvannut, että kipein paikka minun kehossa löytyy nilkasta. Auts! Parasta oli, kun hierojan pieni tyttö tuli siihen viereen istumaan. Kun äiti hieroi päätäni, niin tämä pieni neiti alkoi varovasti koskea minun varpaisiin. Hymyilytti väkisinkin. Hieroja selitti, että tyttö piti kovasti minun kynsilakan väristä. (Vaaleanvioletti.) Minusta on niin hienoa, miten nuo hierojat käyttävät koko kehoaan siihen hommaan. Otin tietysti sellaisen tosihieronnan, enkä mitään silittelyä. Voimaa käytettiin ja se kyllä tuntui. Juuri niin kuin pitikin.

Hieronnan jälkeen tulin takaisin riippukeinuun kirjoittamaan. Aivan mielettömän ihana olo. Tätä minä tulin tänne tekemään. Nauttimaan hieronnasta, lepäilemään riippukeinuun ja kirjoittamaan. Katselemaan ja olemaan. Kaikessa rauhassa ja omaan hitaaseen tahtiini. Niin kuin kissat sen tekevät. Oli niin ihana olo, että päätin kokeilla vielä kerran jutella Toyboyn kanssa. Minusta tuntuu niin tosi pahalta jättää asiat näin. Minä en halua erota riidoissa. Mutta se keskustelu vain pahensi tilannetta. Me todellakin tuodaan toisistamme pahin esiin ja usko pois, meidän kummankin pahin on todella paha. Minulle tämä tilanne oli taas tuplasti kurja, sillä saan pahan mielen kun minua loukataan, mutta myös jos sanon jotain ikävää takaisi. Nyt sanoin, sillä tunsin hetken suorastaan vihaa tuota ihmistä kohtaan. Kadutti heti. En minä halunnut loukata. Enkä varsinkaan halua vihata ketään. Onneksi se laantui nopeasti. Päätin kääntää kaiken tämän negatiivisen energian rakkaudeksi. Mutta sitä ennen oli ymmärrettävä yksi asia.

Toyboy on poissa. Lopullisesti. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Kiitos, että sait minut pelkäämään. Vain kohtaamalla pelkoni pystyin voittamaan ne. Kiitos, että hajotit minut. Sain tilaisuuden rakentaa itseni uudelleen, entistä vahvemmaksi. Kiitos, että johdatit minut Thaimaahan. En usko, että olisin tänne ilman sinua tullut. Ja ennen kaikkea kiitos, että näytit mitä en halua enää olla.
Voi hyvin.
 

Uni.

Näin todella hämärää unta. Vaihdoin Onni-kissani käärmeeseen. Tai oikeastaan lemmikkikaupan taikuri muutti sen käärmeeksi. Sitten tajusin vähän pelkääväni tuota käärmettä, joten se vaihdettiin hummeriin. Myöhemmin alkoi kaduttaa, kun hummeria ei voinut samalla tavalla paijata kuin kissaa. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Menin takaisin lemmikkikauppaan. Huomasin, että kissani oli vieläkin siellä jossain häkissä, eli tuo taikuri oli huijannut! Toinen työntekijä antoi kissani takaisin ja sanoi, että kirjaa sen 'kadonneeksi'. Kotiin tultuani huomasin, että äiti oli laittanut hummerin pakastimeen. Mutta kyllä oli ihana halata pehmeää Onnia.

Unessa oli siis onnellinen loppu, sain rakkaan takaisin. Mietin vain, että mikä sai minut alunperin vaihtamaan sen johonkin muuhun? Tässä on taatusti taustalla joku alitajunnan juttu, joka on vain puettu kummallisiin vaatteisiin. Ehkä minä haluan aina vaihtaa tai muuttaa hyvän toisenlaiseen. Sitten myöhemmin huomaan, ettei se uusi kuitenkaan ole yhtään parempaa kuin se, josta luopui. Päinvastoin. Tätä kyllä tapahtuu minulle oikeastikin, tosin valveilla sitä hyvää alkuperäistä harvemmin saa takaisin. Ihan selvästi pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, niin kauan kuin vielä voi. Ja vaikka lakata haluamasta muuta, jos on jo kaikki valmiiksi hyvin.

Tänään matka jatkuu taas. Eilen olin kauhuissani, tänään on jo paljon parempi. Olen pakannut tavarat valmiiksi. Olen valinnut matkavaatteet ja sopinut hotellin kanssa asioista. Tätä voisi sanoa jo innostukseksi. Muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pään sisällä. Kaiken lisäksi astrokalenterini mukaan nyt on Erotiikkaa ilmassa.

Tunnistatko oudon jännitteen tässä päivässä? Jotain salaperäistä ja samalla ihanan kiehtovaa on nyt tarjolla, mutta se tuntuu aluksi jollain tavalla luvattomalta. Anna kehollesi lupa seurata päivän jännitteitä ja löydät jotain todella upeaa.

Kaikki on selvästi mennyt suuremman suunnitelman mukaan. (Ei minun, vaan Universumin.) Ero Toyboysta teki kipeää, mutta tuli tarpeeseen. Se jätti minut tänne yksin vahvistumaan ja oppimaan rohkeammaksi. Olen viimein päästänyt irti ja oleminen on paljon helpompaa. Otti tosi paljon päähän, kun ystäväni eilen ilmoitti, ettei tulekaan tänne. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu niin. Minun pitää päästää irti menneistä, johon tämä ystävä vahvasti liittyy. Ilman tuota eilistä ilmoitusta olisin luultavasti vain odottanut seuraavankin kuukauden. Nyt voin mennä vapaasti. 

Joten matka ja tarinat jatkuvat jännitteitä seuraillen Koh Phanganilla. 

   

Viimeinen.

Yksin vietetty kuukausi on aika lailla lopussaan. Palautin mopon ja pakkasin taas laukkuni. Niitä on aivan liian monta, kun ottaa huomioon, että minua on vain yksi kantamassa. Huomenna pitää päätyä satamaan, ostaa lippu, osata oikeaan paattiin ja päästä tuolle toiselle saarelle. Se on ajatuksena mukava, mutta tämä tavaroiden paljous ahdistaa. Yksin lähteminen pelottaa. Iho on palanut. Mahassa perhosia. En tiedä onko se jännitystä vai liian tulista ruokaa. Tämä epämiellyttävä tunne on niin tuttu. Juuri ennen muutosta tekisi mieli vain karata. Paeta paikalta ja juosta pois. (Kuvainnollisesti tietysti, en minä oikeasti juoksisi, kun kävellenkin ehtii ihan hyvin.)

On ollut hirvittävän vaikea hyväksyä, että minä ikävöin takaisin Suomeen. En niinkään paikkaan ja sääoloihin, mutta ystävien luokse ja tuttuun entiseen. Kolme kuukautta Thaimaassa kai vaikuttaa siihen, en tiedä. Tarvitsen jo muutosta, mutta sitten samalla se muutos juuri pelottaa. Niin kuin aina. Vuosi ei alkanut lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta en tiedä onko se sittenkään huono juttu. Tämä vuosi on ollut vaikuttava. Vaikea ja pelottava, mutta ehdottomasti opettavainen.

En ole kirjoittanut Thaimaasta juuri mitään, koska tämä tuntuu välietapilta. Odotan ja haluan ihan muuta. Katselin jo lentoja Suomeen ja huomasin, että hinnoissa on eroa joskus yli tuhat euroa. Päivästä riippuen. Jos maltan odottaa juhannukseen, pääsen kaikista halvimmalla. Vaan enpä tiedä. Seuraava viikko tulee ratkaisemaan paljon. Matkustan oikealle paratiisisaarelle tuohon viereen, sikäli kun onnistun siirtymään tavaroideni kanssa oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan.

Erään ystäväni piti tulla tänne lomailemaan, mutta kertoi tänään päättäneensä jättää reissun väliin. Olin hirvittävän pettynyt, mutta se on tietysti jo tutuksi käynyt tunne täällä. Ymmärrän kyllä, päätös on varmasti oikea. Minähän tulin tänne vaikken varsinaisesti halunnut. Halusin Toyboyn luokse, mutta paikalla ei ollut niin väliä. Thaimaa ei ole se minun juttu. Helle ei ole minun juttu. Joten nyt tuntuu virheeltä se kaikki. Opettavaiselta virheeltä. Niistähän sitä oppii eniten. Toivottavasti tuo toinen saari tuo mukanaan jotain parempaa. Joka tapauksessa, silloin kun on vähän hakusessa, kannattaa muistaa tämä:

Start by doing what's necessary, then do what's possible and suddenly you are doing the impossible. (St. Francis of Assisi)

   

Suunnitelma.

Luova päivä. Piirtelin suunnitelmia koko aamun. (Ei saa pilkata. Piirtäminen on minun ajattelutekniikka, teen aina mind mappeja ja kirjoitan listoja ja saan ajatukset sillä tavalla järjestymään.) Sitten menin suihkuun, laitoin itseni nätiksi ja menin syömään aivan ihanaa paikallista ruokaa. Se sellainen chili soppa-asia tilataan usein riisin kanssa, mutta huomasin tuossa yksi päivä, että minun maha täyttyy kyllä hyvin ihan jo pelkästään siitä keitosta. Tai padasta tai mitä se nyt onkin. Maittava ruokaisa mönjä heinillä ja valitsemallasi lihalla. Minun mönjä pitää sisällään aina kanaa.

Kun sain mahani täyteen, ajoin mopollani kauppaan ostamaan tykötarpeita, sillä suunnitelma ei ollut vielä valmis. Paikallisista lähikaupoista saa vain olutta, mehua, maitoa, pähkinöitä, outoja paikallisia "herkkuja" (kuten levää sen eri muodoissa), nuudeleita, sokerilla täytettyjä muita tuotteita ja sen sellaista. Minä tarvitsin toiselaisia juttuja. Niinpä ajoin Teskoon, tuohon paikalliseen kaiken tarjoavaan Prismaan. Ostin post it lappuja ja muita tyttöjen juttuja. (Kuten kyniä ja kynsilakkoja.)

Sitten tulin kotiin ja piirtelin taas, tällä kertaa sydämiä. Ne ovan muistuttamassa minua nyt siitä Rakkauskurssista. Olin tavattoman iloinen jo siitä ajatuksesta, että minä toimin. Tein suuren teon. Tai siis sellaisen pienen, jolla on suuri merkitys. Koska luovuin kalenteristani joku aika sitten, tein oman kalenterin, johon sain kirjattu jonkinlaista aikataulua seuraaville kuukausille. Sellaisen yhden sivun kokoisen. Heti oli helpompi olla, kun sain aikataulutetun suunnitelman. Joten illalla uskalsin taas ihmisten ilmoille.

Tyttöjen juttuja.

 

Tauko.

Jos älykkyys mitattaisiin vain ajattelun määrällä, niin olisin taatusti siellä aivan kärkipäässä niiden huippuälykköjen joukossa. Pääni on aina täynnä ajatuksia, joita en läheskään aina ehdi käsitellä tai hyödyntää. Siksi vietän säännöllisesti sellaisen ole hyvä ilonalle -päivän. Sen tarkoitus on mielihyvän tuottamisen ja usein laiminlyödyn kehon huoltamisen lisäksi antaa aivoille aikaa. Silloin pyrin olemaan ajattelematta mitään. Ja se taas onnistuu yleensä vain elokuvien avulla. Kun täyttää pään ulkoisilla ärsykkeillä ja vierailla äänille, ne päänsisäiset äänet hiljenevät. (Ne ihan normaalit, terveen ihmisen ei ollenkaan skitsofrenisella tavalla kuuluvat äänet.) Silloin aivot lepäävät.

Tämä aivojen lepotauko ei kuitenkaan tarkoita, että siellä korvien välissä ei tapahtuisi mitään. Päinvastoin. Välillä tuntuu, että pääni on nero. Ainoastaan typerä mieleni käy sotkemassa aivotyöskentelyä kaikenlaisella täysin turhalla ja epäoleellisella. (Näytän lihavalta, ei näitä housuja voi käyttää. Sain tällaisen tekstiviestin, se ei varmasti tarkoita hyvää. En minä voi tehdä sillä tavalla, en ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä. Saatan vaikka epäonnistua.) Mutta kun mieli keskittyy elokuvaan ja virkkaamiseen, aivot saavat työskennellä aivan rauhassa. Ongelmat tuntuvat pienemmiltä. Pulmiin löytyy ratkaisuja. Ymmärrän elämää. Tunnen itseni onnelliseksi.

Olen ollut tällä saarella reilut kaksi kuukautta. (Eli 67 päivää. Ei sillä että laskisin, mutta tuo 67 nyt vain sattuu olemaan moponi rekkari. Moponi, jonka nokassa on numero 76. Erityisen hyvä vuosikerta.) Kaksi kuukautta, jotka ovat olleet ehkä elämäni pelottavimmat, mutta sitäkin vaikuttavimmat. Olen muuttunut. Tämä saari muuttaa ihmisen. Yleensä huonompaan suuntaan, mutta jostain syystä minä olen vahvistunut. Tullut rohkeammaksi. Tunnen vahvemmin ja tiedän selvemmin mitä haluan. Ymmärrän paljon paremmin miten paljosta minä voin selvitä. Olen selviytyjä! (Okei, tähän oivallukseen tarvittiin vähän tukevan Emma-ystävän apua, mutta sitä vartenhan ystävät ovat. Ja minulla on niistä maailman parhaat!)
 

Minä.

Tänään on ihana päivä. Uuden elämäni ensimmäinen aamu! Jokainen aamu on uuden elämän aloitus, mutta tänään se tuntuu erityisen hyvältä. Minulla oli kaksi syvän mietinnän päivää, mutta nyt olen taas selvillä vesillä. Se on kai totta mitä sanotaan, että jos ei millään muista tai keksi oikeaa vastausta, niin täytyy antaa sen vain olla vähän aikaa, ja vastaus tulee kuin itsestään. Minua on vaivannut muutamat kysymykset, joihin en ole löytänyt vastausta. Lopulta päästin irti ja annoin asian olla. Ja sitten aivan yhtäkkiä, keskellä yötä, tiesin vastauksen kuin itsestään. Istuin sängyn reunalla, tuijotin ikkunasta mustaa pihaa, ja kaikki oli aivan selvää.

Tänään on ihana päivä. Aurinko paistaa, niin kuin eilenkin. Kuten kaikkina sitä edeltäneinä päivinä. Se suorittaa omaa tarkoitustaan, säteillen ja palaen. Ja me täällä kaukana saamme kiittää sitä olemassaolostamme. Aika harvoin kyllä kiitän. Aurinkoisena päivänä on helppo hymyillä, ihan ilman syytäkin. Ja se on tosi hyvä asia, sillä negatiivisuus tekee kuulemma ihmisestä tyhmemmän. Siitä on tehty juuri jonkinlainen tutkimus. Uskon sen ehdottomasti.

Huomasin yöllä, että en ole ollut täällä ollenkaan oma itseni. Se johtuu osittain seurasta, osittain tästä paikasta, mutta ehkä eniten kuitenkin siitä mitä olen ajatellut itsestäni. Jostain syystä minusta tuli se avuton tyttöystävä, joka vain seuraa mukana. En voi sietää sellaista. Varsinkaan itsessäni. En edes yritä miettiä tuollaiseen käytökseen syitä, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Pääasia, että se on menneisyyttä. Moinen typerehtiminen loppuu nyt. Kaivan minut taas esiin. 

Mitä minä sanoin. Tänään ON ihana päivä.

   

Carnival.

Virkkasin uuden vihreän pipon. Tietenkään se ei ole niin hieno kuin ensimmäinen, mutta siitä tuli ihan hyvä silti. Virkkaaminen on mukavaa, koska siinä voi samalla tuumailla. Ja eilen tuumailin menneitä Italiasta. Tänään Trevisossa on kylmempi kuin Suomessa, lunta maassa ja harmaata. Sellainen epänormaali, mutta erityisen huono talvi. Minä kuitenkin mietin kesää, kun oli lähes yhtä kuuma ja kostea ilma, kuin täällä Thaimaassa nyt.

Miksi jotkut ihmiset ovat niin iloisia ja onnellisia jatkuvasti? Aina hyvällä tuulella ja aina ystävällisiä. Povero Marco oli juuri sellainen. Tai no, on varmasti vieläkin. Tyyppi ei ikinä sanonut minulle yhtä ainuttakaan ikävää sanaa, ihan päinvastoin. Tunsin itseni jatkuvasti tärkeäksi ja upeaksi. Ja olinkin. Olen vähän kateellinen Marcolle. Olisi mahtavaa olla aina onnellinen. Se on varmasti asennejuttu. Marco sanoi aina: "I'm always happy. Sometimes very happy, sometimes just happy, but always happy." Voisin alkaa käyttää tuota lausetta omana henkilökohtaisena mottonani. Olen varma, että ensin teeskentely tuntuisi oudolta, mutta että siihen tottuisi pian. Sitten sanat alkaisi uskoa. Ja kohta huomaisi, että voi hitsi, minähän olen aina onnellinen.

Voisi kuvitella, että elämä täällä on yhtä juhlaa. Mutta ei se kyllä ole. Täällä on mukavaa, mutta ei ollenkaan juhlaisaa. Turistit juhlivat ja elämöivät, mutta se on eri asia. Paikalliset eivät vaikuta juhlivan. Thaimaalaiset tekevät töitä yömyöhään. Ja sitten aamuvarhaisella ovat jo myymässä asioita kojuissaan.

Jäin miettimään sitäkin. Minä tiedän ihmisiä, jotka juhlivat kaikkia asioita. Tekevät mitättömän pienistäkin asioista teennäisen juhlallisia shampanjalla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Haluaisin kyllä ymmärtää, koska sillä tavalla sitä varmasti voisi tehdä arjesta juhlaa. Sellainen ei vain oikein sovi minulle, joka ei juhli mitään. Olen sitä tyyppiä, jonka on vaikea ottaa edes kehuja vastaan, saati järjestää juhlia omien saavutusten vuoksi. Vaati todellisia ponnisteluja, että sain järjestettyä Perhosjuhlat.

Olisiko tuokin asennejuttu? Entä jos alkaisin teeskennellä, että rakastan juhlia? Juhlisin kaikkia merkityksettömiäkin asioita suunnattomalla innolla. Se tuntuisi oudolta, mutta pikkuhiljaa varmasti tottusin siihen ja juhlisin mielelläni. Ja kohta huomaisin, että voi hitsi, minun elämähän on pelkkää juhlaa.
 

Uusi vuosi.

Tämä juuri alkanut käärmeen vuosi on itse asiassa todella harvinainen vuosi. Mustan Vesi-Käärmeen vuosi tulee vain 60 vuoden välein. Täällä Thaimaassa muuten eletään vuotta 2556. Tunnen itseni edelläkävijäksi.

En ole kovin hyvin perillä kiinalaisesta horoskoopista, mutta tiedän kuitenkin sen, että olen Lohikäärme. Minun vuoteni päättyi juuri. Käärmeen vuosi on ilmeisesti kriittisyyden ja itsetutkiskelun vuosi. Nyt pitäisi miettiä omia motiiveja ja harkita toiveitaan. Tämä on tietysti minulle hirmu hyvä uutinen, sillä olen harjoitellut pohtimista jo pitkään. Nyt päästään asiaan! Jos jokin elämänalueistasi kaipaa muutosta, niin asiaan tulisi puuttua hienovaraisesti. On parempi edetä asiassa rauhallisesti kuin olla liian suora. Käärmeen vuonna syntyy myös odottamattomia suhteita.

Minun käärmeen vuoteni alkoi seesteisesti. Kävin aamulla erityisen hyvällä hierojalla ja sitten otettiin päiväunet meren rannassa. Syötiin hyvin ja ajeltiin katsomassa yhä jatkuvaa kiinalaisen uuden vuoden juhlintaa. Ihanan leppoisa sunnuntai.

Päikkäripaikka.

 Kun viime viikolla etsittiin uutta kotia,

löytyi monenlaisia vaihtoehtoja...

...monenlaisille ajanjaksoille.

Lopulta löytyi mieluinen koti.

Matka oli pitkä, mutta se kannatti...

...vaikka toiset eivät koskaan päässeet perille.

Mutta me jaksoimme tarpoa keskelle viidakkoa.

Tässä näkymä etuovelta illansuussa.

   

I had a dream...

Monta vuotta sitten löysin itselleni unelman H&M:n mainoksesta. Se ei ollut minkäänlainen vaate, vaan lause. En muista sitä aivan sanatarkasti enää, mutta ajatus meni jotenkin näin: I would love to celebrate New Years Eve on the beach, dancing barefoot in a light dress. Leikkasin tuon lauseen itselleni muistiin ja lappu on silloin tällöin osunut silmiini. Se ei ole ollut kovin realistinen unelma, koska asuin Suomessa. Irlannista lähtiessä lentoni oli harmillisesti ensimmäinen päivä tammikuuta. Missasin unelmani parilla päivällä! Ajattelin kuitenkin, että ei se haittaa. Ehkä sitten joskus. Minä en juuri käytä mekkoja, enkä varsinkaan tanssi.

Eilen käveltiin yhdellä Koh Samuin rannalla ihan vain lauantain kunniaksi. Puihin oli viritetty punaisia paperipallovaloja, muutama bändi oli soittamassa aivan meren viereen kyhätyillä lavoilla, buffet ruokapaikkakin oli ihan siellä hiekalla. Rannalla oli paljon onnellisia turisteja. Siellä oli jopa ilokaasua tarjolla! (Turistit varmaankin olivat onnellisia ihan ilman kaasuakin.) Olin aivan innoissani, koska bändi soitti niin hyviä, tuttuja kappaleita, oli lämmin pimeä ilta, ja meillä oli tosi mukavaa. Kävi ilmi, että nämä paikalliset juhlivat nyt kiinalaista uutta vuotta. Yhtäkkiä tajusin, että voi hyvänen aika! Tämähän on minun unelmani!

Joku on joskus sanonut, että tavoitteet pitää laittaa tarpeeksi korkealle, koska yleensä vain 50 % siitä toteutuu. Jos neljä viidestä osuu kohdalleen, niin sitä voi jo sanoa tavoitteeseen pääsyksi. Kyllä vain! Olin biitsillä, olin varpasillaan ja nyt todellakin oli se New Years Eve! Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että haaveen pitää mennä jonkun luterilaisen kirkon ajanlaskun mukaan. Mekkoa minulla ei ollut, koska minä en mekossa täällä juuri liiku, mutta mitä siitä. Kun sain tämän uskomattoman hienon oivalluksen, pistin välittömästi tanssiksi. Neljä viidestä on paljon enemmän kuin 50 %! Toyboy nauroi "minun kanssani" (koska en osaa tanssia), mutta sekään ei haitannut. Tyyppihän ei kuulu millään tavoin tähän unelmaan. Huippuhyvä fiilis!

   

Kuulumiskooste.

Sain joku aika sitten viestin, jossa toivotettiin mukavaa jatkoa sinne Irlantiin. Samansuuntaista ihmettelyä on tullut vastaan sen jälkeenkin. Ja lähinnä nyt siis Stailistini innoittamana päätin kertoa kuulumisia niillekin, jotka eivät normaalisti jaksa blogiani lukea. Se porukka on kuitenkin enemmistö. Tässä kooste viimeisen vuoden ajalta.

Sairastuin työpaikallani, koska talossa oli hometta. Ja koska olen altistunut homeelle aikaisemminkin, oireeni tulivat minulle tavattoman vahvoina. Jouduin puhutteluun, koska kirjoitin tästä blogiini, vaikka 'se ei ollut varmaa'. Sellainen kuulemma voi vaikuttaa firman liikevaihtoon. No, vaikuttaa tai ei, kehoni oli kuitenkin erittäin varma asiasta, enkä voinut mitenkään töitä talossa jatkaa.

Samaan aikaan kellarikotiini tuli vesivahinko. Kaikki tavarani piti kuskata autotalliin. Olin niin hyväonninen, ettei mikään mennyt rikki tai pilalle, mutta olin käytännössä koko kesän koditon. Surffailin erinäisillä sohvilla, pääasiassa tukevan Emma-ystäväni ja Söpöliinin luona.

Olin Jyväskylän Kesä -festareilla hommissa, kun tapasin Toyboyn. Tykästyin.

Koska työpaikalla en voinut olla, eikä kotiakaan ollut, päätin hakea töitä jostain kauempaa. Päädyin lopulta Irlantiin, IBM:n help deskiin. Irlannin työtilanne on huono, mutta meille suomea puhuville siellä kyllä riittää hommaa paljonkin.

Joten laina-autotalliin tungettu omaisuuteni piti siirtää muualle. Nyt tavarani on ripoteltu Annen ja äidin luokse, ja molempien varastoihin. Siellä ovat hyvässä tallessa. Jopo meni hoitoon Elinalle. Nämä minun lähdöt ovat vähän äkkinäisiä. Jos jotain joskus onnistun päättämään, se pitää tapahtua heti.

Syksyn asuin Dublinissa, jossa en viihtynyt päivääkään. Muutaman ihanan ihmisen kyllä tapasin, mutta siinä se Irlannin anti sitten olikin. Maa ei ollut vähääkään sellainen, josta aina kuulee, kun puhutaan Irlannista ja sen iloisista asukkaista. Olin pettynyt.

Alkusyksystä Toyboy muutti Thaimaahan, Koh Samuille. Siellä oli töitä tarjolla ja lämmintä, ja sehän usein riittää, ainakin meidänlaiselle ihmisrodulle. Aikani asiaa puntaroituani päätin minäkin lähteä aurinkoon. Dublinin ahdistus oli jo niin lamaannuttava, ja vasta oltiin talvea kohti menossa. Irlannissa on syksyisin paras sää. (Ja sataa silti lähes joka päivä.)

Heti vuoden alusta istuin koneeseen ja matkasin sen 20 tuntia. Mutta se kyllä kannatti, koska Toyboy oli kentällä vastassa. Ensimmäisen viikon muistikuvat ovat päässäni hyvin sekavia. Asustettiin ensin pimeässä hostellihuoneessa, jossa ikkunan edessä olevan naapuritalon seinää purettiin. Muistan ensimmäisen keiton, joka ei täällä ole keitto, vaan jonkinlainen pataruoka, jota syödään riisin kanssa. Muistan myös sen, että pelkäsin skootterin kyydissä.

Muutettiin majataloon nro 2. Se oli viihtyisä huone, jossa näkyi myös Italian TV. Paikka oli thai boxing stadionin vieressä, joten kisapäivinä mekkala oli sen mukainen. Kiertelin kauppoja ja puuhastelin sillä aikaa, kun Toyboy oli töissä. Aloin jo vähän sopeutua maahan. Suurin syy tähän oli kuitenkin lahja, jonka sain.

Ystäväni, jota viime kesän jälkeen olen kutsunut Jumalaksi, teki taas ihmetekoja. Hän sai ylipuhuttua syksyn Koreassa opiskelleen Emma-ystäväni mukaansa Koh Samuille minua morjestamaan. Niin hyvää yllätyslahjaa ei voi kukaan antaa! (Paitsi Jumala.) Kierrettiin saari skoottereilla ja uitiin ensimmäisen kerran meressä. Se oli mahtava viikko.

Seuraavaksi muutettiin Toyboyn työpaikan vieressä olevaan bungalowiin. Se oli tilapäismajoitus, vaikka saatiinkin majailla kyseisessä talossa pidemmän aikaa. Talo oli keskellä viidakkoa, joten sain totutella paikalliseen maaseutuun ja sen öttiäisiin. Seinillä parittelevia gekkoja, terassilla ryömiviä sammakoita, suihkun lattialla uivia matoja, päälle lentäviä perhosia, oudosti metelöiviä lintuja, väijyviä ihmesirkkoja, seiniin törmäileviä ja rätiseviä jättikoppakuoriaisia, verenhimoisia moskiittoja, kaikkialla kulkevia muurahaisia ja lauma kulkukoiria.

Onneksi päästiin pian muuttamaan meren rantaan. Kun viimein sain kaikki tavarat järjestettyä paikoilleen, minä tuuperruin nukkumaan. Kauhuherätys aamulla, kun Toyboy ei voinut hengittää. Talo oli läpihomeessa. Ihme kyllä itse olin vain väsynyt, mutta kerrankin näin päin. Tästä seurasi äkkilähtö ja uusi muutto. Palasimme takaisin viidakon toimistolle. V i t u t t i.

Muutaman nollauspäivän jälkeen onneksi löytyi kelvollinen asunto. Pääsimme muuttamaan välittömästi. Hillitön pakkaaminen jälleen kerran, tavaraa kun on jo kertynyt. Vietin koko päivän laukkuja purkaen, vaatteita tuulettaen ja asunnosta kotia tehden. Onnistuin siinä tavattoman hyvin.

Tänään käytiin hommaamassa uusi mopo. Samalla käytiin kaupassa ja etsittiin postia. (Jota ei vieläkään löytynyt, vaikka kysyttiin neuvoa tosi monelta ihmiseltä. Alan jo epäillä, että nämä paikalliset eivät itsekään tiedä missä posti on, mutta kohteliaasti vain vastaavat jotain.) Söin vuoden ensimmäisen jäätelön ja uin takapihalla olevassa uima-altaassa. 

Pitkästä aikaa - täällä on kaikki hyvin!
   

Sääntöjä.

Minä pidän selkeästä elämästä. Ja elämästä tulee selkeämpää säännöillä. Pitää olla selvät rajat ja sopimukset. Sillä tavalla sitä kasvatetaan kunnollisia aikuisia, tekemällä heille rajat selväksi lapsena. (Ei omakohtaista kokemusta, mutta olen lukenut muutamia aiheeseen liittyviä kirjoja. Ja Dr. Phil on myös samaa mieltä, vaikkei lääkäri nimikkeestä huolimatta olekaan.) Minä olen huono rikkomaan sääntöjä, jos ne ovat jonkun toisen asettamia. Teen sitä toisinaan, mutta tunnen huonoa omatuntoa. Ja sitten paikkaan sen tekemällä itse itselleni suunnattomasti mitä kummallisempia rajoituksia, joita kyllä rikon aivan huoletta.

Se menee ihan väärin päin. Jos jotain rajoja pitäisi noudattaa niin ehdottomasti niitä, jotka on itse itselleen asettanut, ja sitten miettiä enemmän niiden muiden asettamien säädöksien tarpeellisuutta. Ovatko ne oikein juuri minulle? Think outside the box. Sehän on motto luovuudelle. Motto joka suorastaan kehottaa rikkomaan rajoja. Minulla tämä on mennyt aivan nurinkurisesti.

Eilen Toyboy sanoi, että pidetään sellainen sääntöjenrikkomisviikko, että pääsen eroon tuosta typerästä päähänpinttymästä. En tiedä toimiiko tuollainen tekniikka, mutta ainakin sen tarkoitus on hyvä. Minun selvästi pitää alkaa elää vapaammin. Siis myös pääni sisällä. Luottaa, että asiat kyllä järjestyvät ilman suunnatonta etukäteismurehdintaa. Juuri sellaista minä nyt tarvitsen. Varsinkin täällä, jossa mikään ei mene niin kuin suunnittelee.

Ensimmäinen sääntö (jonka tosin olin itse asettanut) on nyt rikottu. Koira palasi terassille. Ensimmäiset kuusi kertaa meni hyvin, pysyin lujana ja tomerasti komensin sen pois rappusilta. Koira otti surkean ilmeen ja hidastetusti, pää painoksissa kääntyi ympäri ja löntysti kohti toista toimistoa. Minun sydän oli särkyä joka kerta. Sitten lopulta Koira vain päättäväisesti ohitti ohjeeni kääntyä takaisin, melkein ryömi nöyränä terassille, ja heittäytyi kyljelleen makaamaan laattalattialle. Ja tässä terassilla se suoritti vartiointitehtäväänsä taas koko yön. Murisi ohikulkijoille aivan kuin omistaisi koko tontin. Minulla on selvästi paljon opittavaa tuolta koiralta. Se ei yhtään piittaa säännöistä.

Tänään on taas muutto edessä. Vielä ei ole varmaa, että minne. Todennäköisesti paikkaan nimeltä Jungle Gym. Se on tässä aika lähellä, keskellä viidakkoa. Eli ei ollenkaan meren rannassa. Mutta jos siellä on kunnollinen netti, niin se kyllä kelpaa minulle. Voin levätä ja kirjoittaa. Vihdoin.

   

Luopuminen.

Olen kantanut suurta rinkkaa mukanani. Se on uusi ja kevyt ja erityisen toimiva juuri minunlaiselle kohtuullisen pienikokoiselle ihmiselle, joka tuppaa keräämään tavaraa ympärilleen. Jopa matkustaessa. Mutta koska muuttaminen täällä on tapahtunut nyt jo neljä kertaa mopolla, se alkaa oikeasti tuntua vähän työläältä. Rinkan lisäksi kun on kolme, joskus kuusikin muuta kassia. Ja se toinen rinkka. Niinpä ajattelin luopua jostain, jota en ihan välttämättä täällä tarvitse.

Ensimmäisenä käteeni osui kalenteri. Perinteinen kirja, joka on erityisen tärkeä kapistus työelämässä. Se on juuri sopivan kokoinen, harmaa, pehmeäkantinen ja aivan minunlainen. Kannessa on teksti:

CLUB OF TIME ADDICTS 
2012-13 
HANG AROUND MEMBER

Olin tavattoman onnellinen kun löysin sen, kirja tuntui heti oikealta. Minun pitää aina syksyllä ostaa paperiversio kalenterista, vaikka hyvin tiedän, että sähköisesti ajan tasalla pysyminen olisi helpompaa ja nopeampaa. Mutta minä niin rakastan askarrella! Se on vuosittainen rutiini, kun voi esitäyttää kalenterisivut kaikilla syntymäpäivillä ja muilla merkittävillä tapahtumilla, jotka sitten ehkä kuitenkin unohdan, koska minä en lue kalenteriani läheskään päivittäin. Se on se tekemisen ilo, jonka kalenteri tuo mukanaan. Ainakin silloin aluksi.

Selasin nyt kalenteriani, jonka viimeinen kuukausi oli Toyboyn syntymäpäivää lukuun ottamatta tyhjä. Kalenteri on ollut täysin turha Thaimaassa. Minulla ei ole aikataulua, eikä mitään muutakaan menoa, saati työelämää. Olen vain. Joten sivut ovat tyhjiä. Vaikka tiedostan, että kyseessä on vain kirja, jota en ole käyttänyt kuukauteen, joka kuitenkin vanhenee muutaman kuukauden kuluttua, ja joka on täällä matkassa täysin turha, minun on suunnattoman vaikea laittaa sitä roskiin. Erikoista.
 

Talo.

Löysin aivan ihanan talon. Halusin ehdottomasti muuttaa siihen. Johonkin on muutettava kuitenkin, joten tuo täydellinen pinkki talo puhutteli. Lähinnä minua, Toyboy oli vahvasti sitä mieltä, että talo on liian kallis meidän budjetille. (Ja selvästi aivan liian pinkki silmälle.) Sitä paitsi tältä saarelta pitäisi lähteä ihan kokonaan pois. Minä lupasin miettiä asiaa. Tästä talosta lähtemistä ei tarvitse miettiä, sillä taistelen päivittäin muurahaisten kanssa, jahtaan itikoita ja muita öttiäisiä (joilta Toyboy sai sen denguekuumeen), suihkun lattia kuhisee matoja, liskot lisääntyvät (siis ainakin ne parittelevat seinällä ihan siinä silmien edessä ja lukumäärä kasvaa - eilen niitä oli jo neljä) ja muuta sellaista miellyttämätöntä. Sitten käytiin uudestaan katsomassa sitä ihanaa pinkkiä taloa ja kävi ilmi, että se on vapaa vasta kahden kuukauden kuluttua. No, yksi ongelma ratkaistu, voin siis unohtaa sen.

Ajettiin saaren ympäri. Ja vähän mutkiteltiin muutenkin. Löytyi tosi kaunista aluetta, mutta suurimmaksi osaksi tämä ei ole mikään kaunis saari. Meri on aaltoineen tietysti aivan upea, mutta muuten. Se oli kyllä ihan tiedossa jo ennen tänne tuloa. Kaikkialla näyttää aika paljon sellaiselta kuin kuvittelinkin. Eli jokseenkin ränsistynyttä ja likaista, kaikki rakennettu vähän sinne päin. Huteria hökkeleitä. Paitsi ökyhotellit, niihin on laitettu niin paljon rahaa, että pelottaa. Rikkaat turistit saavat varmasti koko maasta hyvin erilaisen kuvan kuin minä.

Yritin kirjoittaa tuon epävalittavaan sävyyn, en ole varma onnistuinko. En minä viihtyisi pitkään sellaisessa luksuspaikassa. Yleensä tavallinen riittää ihan hyvin, vaikka olenkin vähän neuroottinen muutamien asioiden suhteen. (Sopiva ajoitus; sudenkorento törmäsi juuri otsaani, pysähtyi hetkeksi tissille, johon minä tietysti äkkireagoin huitomalla ja vahingossa löin hyönteisparan lattiaan, jossa se otti hetken lukua ennen kuin jatkoi matkaansa hoiperrellen. Hups! Pahoittelen.) Joka tapauksessa, ihan siltä varalta, että se ei tule tarpeeksi hyvin läpi sanoistani: Thaimaa 6 - Irlanti 0.
   

Back to basics.

Universumi on taas ravistellut minua oikein kunnolla. Koko alkuvuosi on ollut pelkkää tunnemyrskyä. Ajattelin, että kun tulen tänne Thaimaahan, niin olo kyllä helpottuu. Irlannissa oli niin kamalan ahdistavaa olla. Olin oikeassa, olo helpottui heti. Täällä on lämmintä ja mukava. Hyvin erilaista kuin mitä olen aikaisemmin nähnyt, mutta se ei tietenkään ole huono asia. Olen myös kirjoittanut tosi paljon, ja se on aina hyvä. Mutta jotain omituista on edelleen tekeillä. Minun sisälläni on vieläkin tunteita, joita en osaa selittää. Kaikki nämä allergiat ja muut terveyteen kohdistuvat jutut ovat selvästi merkkejä siitä, että jotain ei nyt ole kohdallaan. Keho aina ilmoittaa, kun joku mitä teet ei ole hyväksi sinulle.

Taisin mainita jo kerran aikaisemmin, että ystäväni kirjoittaa onnellisuusblogia. Viimeisin lukemani teksti kolahti jotenkin todella vahvasti. Tämä oli nyt kolmas "sattumalta" vastaan tullut ärsyke, joka saa miettimään samansuuntaisia asioita. Selvästi suuria muutoksia on tulossa elämääni.

Ensin astrokalenteri kertoi hyviä uutisia työrintamalle. Vastoinkäymiset ja hankaluudet ovat vain merkkeinä asioista, jotka eivät oikeasti kuulu elämääni. Oikeat ratkaisut ovat helppo tehdä, kun vain kuuntelee sydäntään. Ilmeisesti nyt on se aika, kun nämä "väärät" asiat ja ihmiset on helppo tunnistaa.

Ja nyt kun henkisyyden ja ennusteiden linjalle lähdettiin, niin kyselin pitkästä aikaa myös korteilta, että mitähän sitä pitäisi tehdä. Mitä nämä tuntemukset oikein tarkoittavat? Vastaus oli todella osuva: Narri. Avoimuus, luottamus, valmius riskien ottamiseen, rohkeus seisoa omilla jaloillaan, vapaus, luovuus, riippumattomuus, suuret mahdollisuudet, mahdollisuus ottaa merkittävä askel elämässä, sydämen äänen kuunteleminen.

Olet valmis uuteen alkuun, kenties jopa merkittävään elämänmuutokseen. Antaudu, uskalla hypätä tuntemattomaan, vaikka pelko yrittäisikin pidätellä sinua. Luota sydämesi ääneen.

Ja sitten vielä tuo Hallan blogi, jossa hän kirjoitti arvoista. Mitkä arvosi ovat ja miksi ne ovat sinulle tärkeitä? Olen tehnyt tämän harjoituksen ennenkin, mutta siitä on jo liian pitkä aika, koska vastaus ei ollut kovin selvä. Sitä paitsi ihmiset muuttuvat. Elämä muuttuu. Tietenkin silloin arvotkin muuttuvat. Joten tänään on ohjelmassa pohtimista. Paljon.

     

"Menestys vaatii sitoutumista"

Kun tulin takaisin Lamailta tiistaina, vastassa oli kalju mies. Toyboyn tukka oli jäänyt Malesiaan. Ei haitannut yhtään, minä rakastan kaljua!

Pari päivää on mennyt vain lepäillessä ja kirjoittaessa. Sain niin hyvää palautetta blogistani ja samalla kannustusta kirjan kirjoittamiseen, että innostuin siitä aivan tavattomasti. Naputus on kuulunut aamusta iltaan. Toyboy tulee tasaisin väliajoin painamaan läppärin kantta kiinni ja sanoo, että nyt olisi tauko. Tai että eiköhän se nyt jo riitä tälle päivälle. Silloin enää viimeistelen kappaleen ja laitan koneen pois, ainakin vähäksi aikaa. Se on hyvä systeemi, minä kun en ikinä itse muista lopettaa. Kirjoittamiseen jää niin koukkuun.

Teksti tuntuu nyt hyvälle. Vaikka en minä missään vaiheessa kirjan kirjoittamista lopettanut, annoin silti muiden turhien juttujen harhauttaa ajatuksiani. (Kuten Irlannin tai etäsuhteen tai ahdistavan työpaikan.) En tee sitä virhettä uudestaan. Minun astrokalenterikin tiesi sen.

Sinulla on jotain suunnitelmissasi ja pohdit kovasti idean kannattavuutta. Miettimällä asia ei nyt tule yhtään selvemmäksi. Tänään on uskallettava sitoutua haaveittesi todeksi tulemiseen. Vasta sitoutuminen omaan päämäärääsi tuo vapauden tullessaan.

Olen erittäin samaa mieltä. Sitä paitsi yöllä saamani paniikkikohtaus palautti hyvin maan pinnalle, oli se niin pelottavaa. Olen koko aamun miettinyt, että elänkö minä nyt sellaista elämää, jota todella haluan. Suuria kysymyksiä. Mutta hyviä vastauksia. Selvästi on tehtävä muutoksia.
   

Lamai.

Kuuntelen taas ysärihittejä keinubaarissa. Edessäni on puisia pöytiä ja tuoleja, lämpimässä tuulessa heiluvia vihreitä lamppuja, vanhat lankkulattiat, tuulettimia ja muutamia turisteja. Yksi pariskunta istuu pöydässä, molemmat naputtvat omia puhelimiaan. (Säälittävää.) Kun katson vasemmalle, näen avoimesta ikkunasta meren pauhun. Se on edelleen ällistyttävä. Rannalla on muutamia käristyneitä turisteja, jotka nauttivat olostaan aallokossa. Kun käännän päätä oikealle, näen koiran, jonka pyllyyn on piirretty naama. Silmät, suu ja pystytukka, töpöhäntä toimii nenänä. Koiraa se ei juuri tunnu haittaavan, mutta minua vähän mietityttää älykkyyden taso tällä kylällä. Koira on kuulemma omistajan, joka ei kamalasti ilahtunut, kun näki lemmikkinsä takapuolen.

Sanoin lähtiessä Toyboyn pomolle, että menen pariksi päiväksi Lamaille. "Miksi sä sinne menet? Se on saaren pahin huorakaupunki." Noh. Enpä kyllä tiennyt sitä. Kun ajattelin, että kirjoittaisin siellä. (En ole kirjoittanut.) Ja ajattelin nauttia omasta ajasta, ja siitä tosiasiasta, että olen niin lähellä merta. (Sitä olen tehnyt.) Mutta tuo kommentti kyllä jotenkin kiteytti koko paikan. Toyboyn pomo oli oikeassa. Tämä on bilekaupunki. Täynnä tyttöbaareja. Juhlintaa. Urpoja, jotka kännipäissään piirtävät naamoja koirien pyllyihin.

Olen kuitenkin viihtynyt. Varsinkin tässä keinubaarissa. Toki vähän haiskahtaa turistihinnoilta täällä kaikki, mutta koska saan käyttää nettiä ilmaiseksi, niin kärsin sen verran ihan mielelläni. Istun yleensä yläkerrassa, josta on huikeat näkymät merelle. Alakerrassa on toinen baari, jossa järjestetään joka perjantai ja maanantai beach partyja. Oikeastaan alakerta on kokonaan hiekkarantaa, täynnä aurinkotuoleja ja pöytiä, baaritiski vain seinän vieressä. Tämä on se sama baari, johon Toyboy tuli juttelemaan minulle, silloin kun minä olin Irlannissa. Näin Skypen kautta nämä samat paikat jo syksyllä. Luultavasti istun samassa pöydässä. Toyboy käänsi kameraa, ja näytti minulle ikkunasta pimeässä yössä liekkejä heiluttavaa poikaa. Se näytti upealta! Mutta ei läheskään niin hienolta kuin eilen livenä nähtynä.

Tutustuin tämän baarin yhteen tarjoilijaan jo lauantaina. Eilen lähdin kävelemään kohti keskustan vilinää, kun sama tarjoilija ajoi vierelleni skootterilla. Hän oli menossa käymään sunnuntaimarkkinoilla ja pyysi minua mukaan. En tiennyt sellaisista, joten hyppäsin kyytiin. Olin aivan innoissani. Taas. Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Taas. Täällä oli jopa samoja myyjiä, kuin siellä Bo Phutin markkinoilla. Arvatenkin myös ihan samat tarvarat. Mietin, että kuinka monta kertaa tästä jaksaa innostua näin, ennen kuin kyllästyy? Kävelin takaisin hotellille ja keinubaarin alakertaan. Liekkejä heiluttava poika tuli taas esiintymään. Tarjoilija istui kanssani koko illan juttelemassa. Kävi ilmi, että liekkejä heiluttava poika oli hänen miehensä. Mukava tyttö. Mukava ilta.

Palaan viidakkoon tänään. Ei pysty mitenkään olemaan haikea, koska siellä kotosessa on aallot melkein yhtä lähellä. Siellä on myös omaa rauhaa. Ja sitten siellä on minun Toyboy. Vaikka tämä yksinolo täällä uudessa paikassa teki hirmu hyvää, ja nautin tosi paljon tämän pikkukaupungin vilinästä, niin silti on ihan mukava palata takaisin niihin omiin ympyröihin. Kun kyllä sellaisia tännekin on jo muodostunut, siis niitä omia ympyröitä. (Ja saattaa minulla ehkä olla vähän jo ikäväkin.) Ja sitä paitsi, Lamai on alle puolen tunnin mopomatkan päässä, tänne pääsee milloin tahansa uudestaan.