Lapsia.

Tapasin eilen mukavan pojan. Hän oli ehkä neljä, istui isänsä sylissä ja pelasi jotain peliä. Hän ei minua noteerannut ennen kuin isänsä ravisti jalkojaan ja sai koko pojan heilumaan, silloin hän käänsi pienen päänsä ja vastasi vilkutukseeni. Isän veli istui heidän vieressä ja ylisti minulle miten onnellinen on tästä perheestään. Uskoin sen täysin, sillä hänen kasvonsa loisti rakkautta. Molemmat veljekset ovat työkavereitani ja myös niitä ihmisiä, joista pidän paljon. Ja tuo pieni poika oli jotenkin ihana. Hänellä oli pikkuruiset silmälasit ja isä kehui neropatiksi. Minä sanoin pojalle, että "Science is good, learn that." Poika vain jatkoi pelaamista. Ei saisi tuputtaa omaa uskontoaan, mutta ajattelin tämän olevan sen verran aikaisessa vaiheessa annettu viaton huomautus, ettei vahinkoa syntynyt, vaikka hänestä olisi määrä tulla seuraava paavi. (Noh, ei ehkä seuraava, mutta sitten joskus nykyisen jälkeen tulevien jälkeen tuleva.)

Luin kerran jostain sellaisen kirjoituksen, joka jotenkin teki vaikutuksen. "Seuraavat kaksi viikkoa lomaa ja parasta on vapaus: vapaus tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään, vapaus tavata ihmisiä tai olla yksinään, vapaus nukkua pitkään tai herätä todella aikaisin, vapaus järjestää koko asunto lattiasta kattoon tai sotkea, vapaus syödä herkkuja aamusta iltaan tai syödä vain terveellisesti, vapaus urheilla tai laiskotella, vapaus reissata tai pysyä kotona. Saa olla niin kuin haluaa." Tämä kiteytti niin hienosti sen miksi minun elämä on ihanaa. Ja se oli hirmu hyvä muistutus, sillä tosi helposti sitä nurisee asioista. Pitäisi varmasti tatuoida käteen teksti: "Olet vapaa!" niin muistaisi aina miten onnekas sitä onkaan. Sitten ei pieni melu tai sotku haittaisi niin paljon. 

Teininä meillä oli sellainen "No kids club". Siinä ei ollut montaa jäsentä ja minä olen meistä ainoa, joka pysyi päätöksessään. Kaikki olimme yhtä varmoja asiasta, mutta minä olin ainoa, joka todella tiesi sen aina. Tunsin sen jo älyttömän nuorena, minä en ole yhtään äiti. Pidän nykyään kyllä hyvin kasvatetuista lapsista, mutta silti en ikipäivänä voisi edes kuvitella "hankkivani" sellaista. (Vihaan tuota sanaa tässä yhteydessä. Aivan kuin lapsi olisi omaisuutta, jonka voi hankkia.) Joka tapauksessa, olen päivä päivältä onnellisempi valinnastani. Jos se edes oli valinta. Se vain...oli.

Kiitos.

Let your heart sing & paint your passions.
- Nic  Mepham -

En ole ehkä ikinä ollut näin onnellinen siivoamisesta. Epämääräisesti valloitettu kotini on jälleen minun, ja VAIN minun, joten intopiukenana järjestelin huonekaluja uuteen uskoon, moppasin lattioita ja pyyhin pölyjä kirjoista ja muista irtotavaroista. Äiti olisi ylpeä. Täällä on nyt siistiä! Ja puhdasta. Ja hiljaista. Ja ihanaa. Vielä on sellainen epämääräinen kasa kaikenlaista irtoroinaa käsiteltävänä, sillä yhteen huoneeseen oli sellainen ilmestynyt. (En ymmärrä mistä tuollainen kasa aina tulee, kun en edes osta mitään?!) Joten sellainen pikku urakka olisi vielä edessä. Ja pyykkäys. Ja parvekkeiden siivous. Mutta vähän kerrallaan, nautiskellen. Koska tällä kertaa todellakin teen sen tekemisen ilosta.

Tulin siihen tulokseen, että täällä Maltalla on sittenkin ihan mukavaa. Niin kauan, kun pysyn itselleni uskollisena, enkä mene mukaan muiden mielipiteisiin tai nurinoihin, ja teen sen mikä itsestä tuntuu oikealta… Silloin tulee lisää hyvää elämääni. Se oli hieno oivallus. Itsestäänselvyys joillekin, mutta hitaasti tuntuu nämä opit tähän päähän tarttuvan. Tukeva ystäväni Emma on kaukana ja kiireinen - eri maissa eläminen tuo väkisinkin etäisyyttä - mutta kyllä sen viisas ääni aina silloin tällöin minua muistuttaa oikeista valinnoista. Ihan siis korvien välissä. Oikeastaan se on se minun "oma sisäinen ääneni", vaisto tai mikä nyt ikinä, mutta minusta on tosi mukavaa, että se kuitenkin kuulostaa Emmalta. Joka tapauksessa, elän nyt koko kotiani. Muutin molempiin makuuhuoneisiin, ihan itsekseni. Koska miksipä ei? Minunhan ne ovat. 

Facebook on joskus ihan hyväkin asia, jos sitä osaa käyttää sillä tavalla omiin juttuihin. Tällä viikolla tapahtui niin. Kaksi ihmistä kirjoitti seinälleen jotain, joka ei liittynyt millään tavoin minuun, mutta innosti minua luovaksi. Niinpä eilen tartuin siveltimeen ja maalasin taulun. No, aloitin ainakin. Ja sitten vielä pari pohjaa. Se oli ihanaa! Kauheassa helteessä hiki vain valui otsalta, mutta en voinut lopettaa. Ja kun kerroin tästä näille minua innostaneille ihmisille, sain palkaksi kannustusta ja älyttömän hyvän mielen. Tällä hetkellä on aivan sama, mitä niistä tauluista tulee. Lopputuloksella ei ole merkitystä, sillä jo tekeminen oli niin ihanaa, että minä voitin. Kiitos molemmille! (Kurkkaa Nicin taidetta tästä.)

Uni.

Näin todella hämärää unta. Vaihdoin Onni-kissani käärmeeseen. Tai oikeastaan lemmikkikaupan taikuri muutti sen käärmeeksi. Sitten tajusin vähän pelkääväni tuota käärmettä, joten se vaihdettiin hummeriin. Myöhemmin alkoi kaduttaa, kun hummeria ei voinut samalla tavalla paijata kuin kissaa. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Menin takaisin lemmikkikauppaan. Huomasin, että kissani oli vieläkin siellä jossain häkissä, eli tuo taikuri oli huijannut! Toinen työntekijä antoi kissani takaisin ja sanoi, että kirjaa sen 'kadonneeksi'. Kotiin tultuani huomasin, että äiti oli laittanut hummerin pakastimeen. Mutta kyllä oli ihana halata pehmeää Onnia.

Unessa oli siis onnellinen loppu, sain rakkaan takaisin. Mietin vain, että mikä sai minut alunperin vaihtamaan sen johonkin muuhun? Tässä on taatusti taustalla joku alitajunnan juttu, joka on vain puettu kummallisiin vaatteisiin. Ehkä minä haluan aina vaihtaa tai muuttaa hyvän toisenlaiseen. Sitten myöhemmin huomaan, ettei se uusi kuitenkaan ole yhtään parempaa kuin se, josta luopui. Päinvastoin. Tätä kyllä tapahtuu minulle oikeastikin, tosin valveilla sitä hyvää alkuperäistä harvemmin saa takaisin. Ihan selvästi pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, niin kauan kuin vielä voi. Ja vaikka lakata haluamasta muuta, jos on jo kaikki valmiiksi hyvin.

Tänään matka jatkuu taas. Eilen olin kauhuissani, tänään on jo paljon parempi. Olen pakannut tavarat valmiiksi. Olen valinnut matkavaatteet ja sopinut hotellin kanssa asioista. Tätä voisi sanoa jo innostukseksi. Muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pään sisällä. Kaiken lisäksi astrokalenterini mukaan nyt on Erotiikkaa ilmassa.

Tunnistatko oudon jännitteen tässä päivässä? Jotain salaperäistä ja samalla ihanan kiehtovaa on nyt tarjolla, mutta se tuntuu aluksi jollain tavalla luvattomalta. Anna kehollesi lupa seurata päivän jännitteitä ja löydät jotain todella upeaa.

Kaikki on selvästi mennyt suuremman suunnitelman mukaan. (Ei minun, vaan Universumin.) Ero Toyboysta teki kipeää, mutta tuli tarpeeseen. Se jätti minut tänne yksin vahvistumaan ja oppimaan rohkeammaksi. Olen viimein päästänyt irti ja oleminen on paljon helpompaa. Otti tosi paljon päähän, kun ystäväni eilen ilmoitti, ettei tulekaan tänne. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu niin. Minun pitää päästää irti menneistä, johon tämä ystävä vahvasti liittyy. Ilman tuota eilistä ilmoitusta olisin luultavasti vain odottanut seuraavankin kuukauden. Nyt voin mennä vapaasti. 

Joten matka ja tarinat jatkuvat jännitteitä seuraillen Koh Phanganilla. 

   

Usko. Uskonto. Uskomus.

Suomessa on käsittääkseni uskonvapaus. Jokainen meistä on oikeutettu harjoittamaan juuri sitä uskontoa, mikä itsestä tuntuu oikealta ja omalta. Tai olla harjoittamatta. Ilman, että kivitetään tai teloitetaan tai karkoitetaan maasta. Se on minun oikeus suomalaisena. Uskonto ja uskomukset ovat vaikeita aiheita. Sellaisia helposti tilanteita tulehduttavia. Mitä ikinä nyt sanonkin, en missään nimessä halua loukata ketään, kerron vain omia suppeita mielipiteitäni.

Suomen perustuslain (731/1999) 11 §:n mukaan
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. 

Minä en käy kirkossa. Kävin kyllä ihastelemassa kirkkoja Italian matkallani, muutaman kerran jopa niiden sisätiloja. Olen käynyt Moskeijoissa. Ymmärrän kirkkojen merkityksen ulkomailla, nehän ovat jo ulkoisestikin aivan upean näköisiä. Suomessa ei niinkään. Luterilainen uskonto ei puhuttele, ei sitten millään tavalla. En kuulu kirkkoon, en mihinkään niistä. Olen henkinen ihminen (siinä spiritual merkityksessä) ja uskon vahvasti, mutta uskoni ei liity mihinkään laitokseen tai kulttiin tai ihmisten järjettömiin sääntöihin uskonnon ja kirkon nimissä. Jos joku uskonto pitäisi nyt mainita, niin Islam on herättänyt minussa eniten tunteita. En halua muslimiksi, mutta Islamin ihmisille tuoma toisten kunnitoitus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tästä tietysti pois suljettuna radikaali islam – tai mikä tahansa äärijärjestö. Ylivedettynä minkä tahansa kauniin asian saa kyllä varmasti pilattua. En edes halua kuulua mihinkään maalliseen ryhmään. Jos johonkin pitää uskoa, niin minä uskon energiaan.

En tuomitse muita. Jokainen saa uskoa siihen mihin haluaa ja minkä oikeaksi tuntee. Sitähän se vapaus siinä uskon edessä tarkoittaa. Mutta tuomitsen kyllä sen, että minun uskomukseni tuomitaan. Myös minulla on oikeus ajatella ja tuntea ja uskoa ilman, että sitä muiden pitää kritisoida. Minkä tahansa asian kritisointi tuntuu yleensä aina pahalta ja on täysin turhaa, sillä se ei taatusti muuta mielipidettäni. Se saa todennäköisesti minut vain yhä varmemmaksi kannastani ja pitämään vähemmän siitä, joka kritisoi.

Nyt mummo sitten kuoli. Siitä seuraa hautajaiset.

Minä en käy hautajaisissa. Kirkko ei ole minun juttu. Olen myös todella herkkä, enkä kestä sellaisia ryhmäporaustapahtumia. Minä suren omalla tavallani, omassa rauhassa. Tiedän, että juutalaiset viettävät šivaa, viikon kestävää suruaikaa. En ole juutalainenkaan, mutta minusta tuo ajatus tuntuu paljon luontevammalta, kuin suomalaiset hautajaiset. Viikko aikaa muistella, mitä kaikkea kivaa tulikaan tehtyä tuon edesmenneen kanssa. Syitä miksi pidin hänestä ja niitä asioita, mistä haluan hänet muistaa. Toimisi toki paremmin, jos voisi tehdä tuon ystävien ja läheisten kanssa, jotka tulisivat käymään ja toisivat ruokaa, mutta minun tuttavapiirissä ei ole samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Joten vietän šivani yksin, tavalla mikä on minulle tärkeää ja luontevaa. Aion kyllä peseytyä ja käydä töissä. Oma šiva-versioni on sen verran toisenlainen. 

Pari viikkoa muistotilaisuuden jälkeen mummoni tuhkataan hänen omien toiveiden mukaisesti. Aion osallistua uurnan laskuun, en ole sellaisessa koskaan ollut mukana. Hautaus ilman sitä hölynpölyä. Toimii minulle.

Soitin äidilleni tänään ja kuulin uutiset mummosta. Hän ei hyväksy valintojani, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Ilmeisesti minä olen taas itsekäs ja loukkaan häntä, kun en halua mennä mummon hautajaisiin. (Kyseessä on isän äiti, ei hänen.) Arvatenkin uskontoni on väärä ja uskomukseni omituiset. Kuulemma minulla on velvollisuus mennä paikalle. Sain taas sen väheksyvän ja paheksuvan “kuule elämässä pitää joskus tehdä asioita mistä ei pidä” -vuodatuksen. Niin pitää. Mutta tämä ei ole yksin niistä asioista. Ei ole olemassakaan sellaista velvollisuutta, mikä pakottaisi minut toimimaan itseäni vastaan. Jopa Suomen perustuslaki on tässä asiassa puolellani. Joten tuolla puhelulla rakas äitini sai aikaan vain kolme ikävää asiaa.

a) Mummon kuolemasta tuli ahdistava riidan aihe. 

b) Tulin surulliseksi, siis enemmän kuin jo olin valmiiksi.
c) Haluan olla yhä vähemmän tekemisissä äitini kanssa.

Voisi melkein kysyä että kannattiko, mutta se ei ainakaan kannata. Tiedän jo entuudesta, että minähän vain aina otan kaiken hänen sanomansa väärin.