2018.

Jos asuu keskellä ei-mitään, voisi kuvitella, ettei myöskään tapahdu juuri mitään. Viime vuosi oli kuitenkin melko tapahtumarikas, kaikessa hiljaisuudessaan. Tässä pieni kooste H-hetkistä.

Jos asiat pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen, ehdottomasti ykkösjuttu koko vuonna oli Kulta-Papu. Lupasin Miehelle, että muutan Suomeen sillä ehdolla, että saan kissan. Tuo lupaus pidettiin ja kesällä meille muutti pieni Tättärä. Se valloitti meidän sydämet jo heti ensimmäisenä päivänä. Mies on myöhemmin sanonut, että ei uskonut kiintyvänsä kissaan niin kovasti. (Miehen lapsuudenkodissa oli aikaisemmin sellainen ulkokissa, eli maaseudun hiirenloukku.) Hän sanoi myös, että on nyt huomannut miten paljon suurempi kissojen viihdearvo on, kun vertaa koiriin. Papu on täydellinen. Kaunis calico, jolla on vielä uskomattoman hyvä luonne. (Papu on myös uskomaton koijari, tänään se esimerkiksi sai huijattua Mieheltä toisen aamupalan, kun en ollut näkemässä.)

Suurin elämänmuutos oli tietysti muutto Irlannista Suomeen. Corkista lähdettiin lammasfarmin kautta, joka oli jo sinänsä elämys. Töiden vaihtaminen toimistotyöstä satunnaisiin hommiin, kaupunkielämästä luopuminen ja siirtyminen korpikuusen kannon alle... Eipä ole ollut helppoa, mutta sitäkin opettavaisempaa. Alan vasta nyt tottua muutokseen. En tiedä olenko vieläkään oikeassa paikassa, mutta sehän onkin ihan eri tarina.

Suuria hankintoja tilan lisäksi on Onni - uljas ensiautoni. Se on tällä hetkellä liikuntakyvyttömänä  hautautuneena hankeen ja siis kotiarestissa kevääseen pienen puutarhani perällä. Siellä se odottaa, että pakkaset helpottavat ja minä alan repiä seiniä irti. Toistaiseksi Onnista on poistettu muutama tyyny, kaiuttimet, vanha starttimoottori ja vanha akku. Not his time yet.

Vuoteen mahtui myös kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin matkattiin Romaniaan, Bukarestiin. Tarkoitus oli hakea sinne jättämäni tavarat, mutta paikalliseen tyyliin tavaroistani oli enää puolet jäljellä. Ne sain kuitenkin kotiin. Tapasin muutaman vanhan työkaverin ja yhden taiteilijaystävän, jonka seura on aina täysin naurattavaa. Toinen reissu vei meidät Ruotsin puolelle Haaparantaan, sillä kävimme entisen työkaverini häissä Torniossa. Hieno AirBnB-kokemus ja upeat irkkuhäät, sekä tuhansia dynkky-dynkky-miehiä jyrisevine amerikanrautoineen.

Yksi parhaita hetkiä oli se, kun sain viimein vuosien odotuksen jälkeen oman ihanan keinuni omaan ihanaan minipuutarhaani! Siinä sitä sitten istuttiin keinumassa takapihalla, katseltiin omaa taloa, joka siltä suunnalta ei näytä ollenkaan hullummalta. Keinussa nautittiin iltaoluita grillin tirinää kuunnellen, lämmiteltiin viimeisien auringonsäteiden paisteessa illan viiletessä ja suunniteltiin tulevaa. Aika ihanaa kyllä.

Vuosi 2018 oli minulle pääasiassa lepoa, rakkautta, ja itsensä voittamista kaiken muutoksen keskellä. Selvisin. (Ja virkkaamista! Sitä minä tein myös.) Seuraavaan vuoteen mennään kiitollisin mielin.

Yllättävää onnea.

Ihmettelen aina, kun minua sanottaan positiiviseksi ja optimistiksi. Omasta mielestäni olen korkeintaan semiskeptinen realisti, joka kyllä kovasti haluaisi olla positiivinen hyväntekijä. Vaikka muutos voikin olla tosi pelottavaa, ja minusta sitä se usein onkin, se ei tarkoita, etten muutosta haluaisi. Minä olen vain hyvin hitaasti lämpiävä tyyppi. Melkein kuin hyytävän kylmän sydäntalven keskellä nököttävä mökki, jonka takkaa ei edes saa lämmittää liian nopeasti, ettei muuri halkea. Sellainen mökkihän voi olla aivan ihana, sitten kun sen saa lämpiämään, vaikka siihen meneekin aikaa ja energiaa.

Olen pohdiskellut suuria ajatuksia. Sitä mystistä sisäistä voimaa, energiaa ja puhdasta rakkautta, jota käyttämällä voi saada kaiken mitä haluaa. Vetovoiman laki on nykyään melkein muotitermi, johon moni on pettynyt ja jolla muutama teki itsestään sekä onnellisen, että rikkaan. Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun selasin viime vuoden kalenteria. Olin vuosi sitten kirjoittanut ylös asioita kotiin liittyen, eli minkälaisen kodin haluan. Se oli harjoitus, jonka tukeva ystäväni Emma oli minulle lähettänyt. Mutta olin unohtanut nuo toiveet, koko listan. Sitä tapahtuu usein. Sen on huono asia, kun pitäisi elää näiden ajatusten mukaisesti, mutta se on myös hyvä asia, koska tasaisin väliajoin ilahtuu hyvistä "uusista" jutuista ja yllättyy omasta nokkeluudesta.

Nyt jälkikäteen mietin, että ehkä olin unohtanut haluavani näitä asioita, koska olin jo saanut ne. Pitkä lista toiveita oli toteutunut, osa kokonaan, osa selvästi ja kovasti oikeaan suuntaan menossa. Hämmennyin. Tämä sai siis muistamaan Abrahamin sanat Ask, believe, receive. Pyysin asioita, unohdin koko homman (eli en vastustanut pyynnön toteutumista epäuskoisuudella) ja sain pyytämäni. Silloin, kun tietoisesti keskityn vetovoiman lakiin ja haluamisiini, siitä ei tule mitään, kaikki mahdollinen jää saamatta. Mutta kun annan asian vain olla, toiveet toteutuvat melkein liian helposti. Tällaiset jutut ovat minulle aina pieniä todisteita siitä, että Abraham puhuu asiaa. Ehkä se synkkä raataminen ihan oikeasti ei olekaan se oikea tapa saavuttaa asioita. 

ILOn päivä!

Suruaika on viimein ohi! Kyllä tympi se viikon mittainen surkeilu. Ei millään olisi jaksanut, enkä kyllä jaksanutkaan. Viimeiset päivät menivät väkisin murjotellessa. Ja pakko myöntää, nauroin salaa aika paljon. Ja tunsin hyviä fiiliksiä. Eli rikoin sääntöjä häpeilemättä. Minun sisäinen rebel otti vallan.

Tämä päivä ei kuitenkaan alkanut aivan niin iloisesti kuin voisi toivoa, sillä minun kuulokkeet lakkasivat toimimasta. En siis voinut kirjoittaa. Muistin tämän saman tapahtumasarjan reilun vuoden takaa. Silloin marssin samoin tein kauppaan ostamaan uudet kuulokkeet, nämä maailman parhaat. Nyt en tehnyt samoin, sillä minulla ei juuri tänään ollut sitä reilua sataa euroa laittaa ylimääräiseen. (Vaikka tämä ei mitenkään kyllä määrity ylimääräiseksi, jos se on kirjoittamisen ehto.) Sen sijaan marssin lamppukauppaan. Kävin siellä kerran korjauttamassa lamppuani ja muistan puheliaan myyjän maininneen, että niitä piuhoja voi kyllä sitten fiksailla sopiviksi. Arvelin, että jos joku osaa korjata kuulokkeeni piuhan, niin juuri tämä mies. Hieman oli nämä jutut oman alan ohi, mutta hän kuitenkin otti kuulokkeeni vastaan, ja kertoi käyvänsä jossain toisessa paikassa. Sain tietää myöhemmin, että oikeanlainen osa oli löytynyt, ja että Matti on hyvä juottamaan. Luottamus heräsi heti, sillä minä puolestani olen hyvä juomaan. Sovittiin, että saisin kuulokkeet jo huomenna, jos ne ylipäätään saattoi kuntoon saada.

Joten tänään minä en kirjoittanut. Enkä huomenna, koska lupasin antaa heille edes vähän työrauhaa ja olla kärkkymättä oven takana heti aamusta. Pidetään nyt kaikki peukalot pystyssä, että Matti saa kuulokkeeni korjattua.

Onneksi rakkauskurssi on nyt siinä vaiheessa, että pitää muokata koti sellaiseksi unelmapuolisoa kutsuvaksi. On kyllä jonkin verran tekemistä tämän asian kanssa, koska minun huone ei juurikaan toivota tervetulleeksi tällä hetkellä. Päinvastoin se haroo jo sisääntulemista vastaan ja huutaa, että "Ulos täältä tunkeilija!" Minun täytyy tehdä asialle jotain, ja kirjan mukaan se jokin on tavaroiden hävitys. Auts.

Mutta mikäs tässä tehdessä ja tyhjennellessä, jos ei kuitenkaan voi kirjoittaa. Kurssi etenee silti. Koska tällä kertaa teen kaiken todella perusteellisesti.

Onnellisia hetkiä kuulokkeiden kanssa.

(Dublin, Ireland 2012)

P.S. Teemu rakas, armoa!
 

Uni.

Näin todella hämärää unta. Vaihdoin Onni-kissani käärmeeseen. Tai oikeastaan lemmikkikaupan taikuri muutti sen käärmeeksi. Sitten tajusin vähän pelkääväni tuota käärmettä, joten se vaihdettiin hummeriin. Myöhemmin alkoi kaduttaa, kun hummeria ei voinut samalla tavalla paijata kuin kissaa. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Menin takaisin lemmikkikauppaan. Huomasin, että kissani oli vieläkin siellä jossain häkissä, eli tuo taikuri oli huijannut! Toinen työntekijä antoi kissani takaisin ja sanoi, että kirjaa sen 'kadonneeksi'. Kotiin tultuani huomasin, että äiti oli laittanut hummerin pakastimeen. Mutta kyllä oli ihana halata pehmeää Onnia.

Unessa oli siis onnellinen loppu, sain rakkaan takaisin. Mietin vain, että mikä sai minut alunperin vaihtamaan sen johonkin muuhun? Tässä on taatusti taustalla joku alitajunnan juttu, joka on vain puettu kummallisiin vaatteisiin. Ehkä minä haluan aina vaihtaa tai muuttaa hyvän toisenlaiseen. Sitten myöhemmin huomaan, ettei se uusi kuitenkaan ole yhtään parempaa kuin se, josta luopui. Päinvastoin. Tätä kyllä tapahtuu minulle oikeastikin, tosin valveilla sitä hyvää alkuperäistä harvemmin saa takaisin. Ihan selvästi pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, niin kauan kuin vielä voi. Ja vaikka lakata haluamasta muuta, jos on jo kaikki valmiiksi hyvin.

Tänään matka jatkuu taas. Eilen olin kauhuissani, tänään on jo paljon parempi. Olen pakannut tavarat valmiiksi. Olen valinnut matkavaatteet ja sopinut hotellin kanssa asioista. Tätä voisi sanoa jo innostukseksi. Muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pään sisällä. Kaiken lisäksi astrokalenterini mukaan nyt on Erotiikkaa ilmassa.

Tunnistatko oudon jännitteen tässä päivässä? Jotain salaperäistä ja samalla ihanan kiehtovaa on nyt tarjolla, mutta se tuntuu aluksi jollain tavalla luvattomalta. Anna kehollesi lupa seurata päivän jännitteitä ja löydät jotain todella upeaa.

Kaikki on selvästi mennyt suuremman suunnitelman mukaan. (Ei minun, vaan Universumin.) Ero Toyboysta teki kipeää, mutta tuli tarpeeseen. Se jätti minut tänne yksin vahvistumaan ja oppimaan rohkeammaksi. Olen viimein päästänyt irti ja oleminen on paljon helpompaa. Otti tosi paljon päähän, kun ystäväni eilen ilmoitti, ettei tulekaan tänne. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu niin. Minun pitää päästää irti menneistä, johon tämä ystävä vahvasti liittyy. Ilman tuota eilistä ilmoitusta olisin luultavasti vain odottanut seuraavankin kuukauden. Nyt voin mennä vapaasti. 

Joten matka ja tarinat jatkuvat jännitteitä seuraillen Koh Phanganilla. 

   

Toipumisia.

Eipä tule helpolla helpotus, ei. Nyt koetellaan. Oman morkkiksen ja ahdistuksen päälle sain illalla katsoa, kuinka minulle hyvin läheinen ihminen veti rappusilta turvalleen maahan. Se toinen pullo taisi olla vähän liikaa. Kohtalaisen vahva tuuba, mutta sain kuin sainkin kammettua tyypin ylös maasta, ja siirrettyä punkan puolelle. Juopon tuurilla mikään paikka ei hajonnut. Ihanalla tavalla tämä taas veresti lapsuuden traumoja. Alkoholisti isäpuoli ja muutamat mukavat perheriidat. Nuo kauniit muistot yhdistettynä tähän omaan yhä vallitsevaan morkkikseen... Kylläpä oli taas voittajaolo. Mutta eihän siinä, näillä mennään.

Tänään oli kuitenkin jo astetta parempi fiilis. Osittain, koska mökillä on kuitenkin aika mukavaa. Laitoin jo alkuillasta saunan kiukaaseen tulen ja mietin, että miten voikin nämä perusjutut olla niin upeita. Tuli. Vesi. Kivet. (Maa). Ilmakin. Teki mieli jäädä istumaan saunaan ja vain kuunnella sitä pauketta. Ja sitten tein niin. Tunnustelin kuinka kuuma kihelmöi varpaita, ja miten vähän kerrassaan huone kuumeni niin, että hikipisarat nousivat iholle. Saunominen on aika parasta.

Pääsin tänne erikoisen onnenkantamoisen avulla. Tosin liian moni juttu meni oikein, että se voisi olla vain sattumaa. Viikko sitten tajusin, että Facebookissakin on sellainen kimppakyyti sivu. Huvikseni menin aamulla katsomaan, että olisiko joku menossa samalle suunnalle, vaikka kuinka epätodennäköistä se olikin. Silmiin osui yksi ilmoitus, äkkilähtö juuri minun kotikylältä juuri tämän mökkikylän naapuriin. Että mitenkä? Ei kukaan voi oikeasti mennä sinne. Soitin Samille ja sovittiin, että kyyti järjestyisi. Tunti aikaa pakata, sitten matkaa. Ei tullut mieleenkään epäröidä. Pääsisin pois täältä.

Matka sujui mukavasti, sillä meiltä löytyi ehkä vähän yllättävästi paljon yhteistä, vaikka elämät ovat kovin erilaiset nyt. En usko hetkeäkään, että tämä oli sattumaa. Harvan tuntemattoman kanssa on niin helppo jutella, ja ihan yhtäkkiä puhuimme hyvinkin avoimesti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Huolimatta siitä, että eksyttiin ja ajettiin harhaan aivan älyttömän pitkä lenkki (puut ovat samanlaisia joka paikassa), minä pääsin perille. Ja sitten menin makaamaan keinuun. Sieltä se alkoi, tapahtumien nollaus, rantakeinusta.

En ole ollut tällä mökillä kolmeen vuoteen. Se varmaankin myös selittää miksi ei osattu perille ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella. Mutta eihän meillä lasketa. En ollut myöskään käynyt oikeassa puulämmitteisessä saunassa kolmeen vuoteen, joten kyllä tuntui, että elämä alkoi taas hymyillä.

Mietin siellä lauteilla istuessani vielä torjantain sähellystä. Jotain positiivistakin tuli jo mieleen. Uskomattomaksi onneksi minulla oli kaksi saattajaa kotimatkassa. Harjulla, aivan minun paluureitilläni, pojotti kaksi jänistä. Kaksi! Nyt se perkele on hankkinut lisävoimia. Pojat kohteliaasti koettivat pidättää naurua, kun minä panikoin. Toinen piti minua turvassa puun takana, kun toinen ajoi kepin kanssa elikot kauemmaksi. Uljaat ritarini. Ja kyllä minä tiedän, ettei tällaisessa ole mitään järkeä. Oikeasti, kuka pelkää pupuja?! Mutta en voi sille mitään. Kauhu tulee läpi kehon, jos/kun jäniksiä näen. Lisätään tämä siihen tyttöjen illan mystisten tapahtumien sarjaan.

Mietin mökillä ollessani muun muassa pelkoja. Tosin vähemmän tuota järjetöntä pitkäkorvakammoa, mutta vähän syvällisemmin, toisenlaisessa mittakaavassa. Kun kuski kertoi menneisyydestään, yksi lause iski aika kovaa. Mitään en pelännyt niin paljon kuin rakastua. Tämä todella pysäytti. Tuntui niin tutulta, että ihan säikähdin. Siinä on kauniisti kiteytettynä se syy miksi en osaa päästää ketään lähelleni. Jossain vaiheessa mitä tahansa tuttavuutta vedän jarrut pohjaan. Ja siinä sitä sitten ollaan, kunnes tapahtuu jotain mullistavaa, tai toinen kyllästyy murtamaan muuriani koska huomaa, ettei se tule onnistumaan.

Aika rankka huomio.
   

Upea elämä.

Ihana aamu! Ei haittaa yhtään, että herää kellon soittoon, jos ei sitten kuitenkaan tarvitse mennä minnekään. Piti vain soittaa yksi puhelu. Näin pitkästä aikaa unta, todellisia seikkailuja. Heräsin ja hetken aikaa joutui oikeasti miettimään, että missä minä olen, ja että mitä nyt tapahtuu. En oikein vieläkään ymmärrä miten tämä kaikki voi olla mahdollista.

Nukuin oikeassa sängyssä. Heräsin oikeassa asunnossa. Keitin kahvin ja tulin koneelle. Mahtava fiilis. Eilen töissä iltavuoro meni nopeasti ja kun tulin tänne, pääsin suihkuun. Kaiken lisäksi Mukava Mikko oli jättänyt minulle jääkaappiin olutta. Uskomatonta! Säästin sen kuitenkin keskiviikkoon, sillä silloin saan tikit selästä ja pääsen saunaan, mikä täällä myös on. Elämä, se vaan on niin mahtavaa.

Puhuin tänään isännöitsijän kanssa ja vasta sen puhelun jälkeen tajusin kuinka onnekas taas olin. Minä olen varmasti se maailman ainoa ihminen, joka selviää vesivahingosta ilman vahinkoja. Koko kämppä meni remonttiin, mutta minä joudun pesemään matot. Siinä kaikki. Aivan käsittämätöntä. Nämä ovat niitä hetkiä, kun todella haluaa uskoa siihen hyvälle ihmiselle maailma on hyvä - ajatukseen.

Yritin juuri etsiä yhtä viisautta googlettamalla. Lainaus, jonka muistin vain hatarasti. Google tarjosi minulle minun omaa blogiani. Eikä se lainaus edes ollut siellä. Hämmentävää.

Tänään otan rennosti. Minun ei tarvitsekaan mennä kellariin. Ainoastaan töihin iltavuoroon. Huomenna sitten taas pakkaan ja jos hyvin käy, saan tavaroita kuskattua varastoon. Ei oteta ressiä asioista. Eli kaikki reippaat vapaat käden ja jalat ovat erittäin tervetulleita kellariini vierailemaan huomenna iltapäivällä. Ja jos tulee autolla, vielä parempi.
 

Toiveita.

Muutama viikko sitten sydänsuruissani kirjoitin Universumiboxiin pyynnön, että haluan kunnollisen ja hyvän poikaystävän. Kirjoitin myös haluavani valon uuteen upeaan lamppuuni. Sitten pyysin hyvän reissun Helsingissä ja uusia upeita ihmisiä elämääni. Tänään poistin kolme lappua, sillä nuo kaikki toiveet jo toteutuivat. Aika mieletön keksintö tuollainen Universumiboxi.

Haluaisin kiivetä jollekin suurelle kalliolle ja ihan vain huutaa tyhjyyteen. Nauttia ihanasta kesäpäivästä ja siitä, että minä olen nyt niin käsittämättömän onnellinen. En ole ihastunut. En ole rakastunut. Olen kokonainen. Tuo tunne todellakin on aivan uusi minulle. Se koko elämän mittainen etsintä on nyt päättynyt. Lopun ajan voi sitten vain nauttia, tuo upea mies rinnalla. Erikoista.

Karkauspäivän kunniaksi minä kosin. Ihan oikeasti. En saanut hamekangasta. Eikä se haittaa ollenkaan. Maailman nopeinta, mutta samalla myös maailman oikeinta. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni en välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Godinin sanoja lainatakseni:

Shun the non-believers. They won't be easily convinced, but they can be ignored.

Juuri näin.

   

Uusi seinä, ihana kortti.

Voi elämä miten pienestä ihminen tulee onnelliseksi. Se johtuu tietysti siitä, että ne pienet jutut ovat niitä parhaita. Sain tänään kortin. Aivan oikean ihanan postikortin! Se lähetettiin minulle muistutukseksi siitä, että olen tärkeä. Melkein pääsi itku, tuli niin hyvä mieli! Kuvassa ei ollut lammas, mutta ihan vain tiedoksi: minä rakastan nalleja ihan yhtä paljon! Ja perhosia ja viisaita sanoja. Kiitos Emma! En minä sinua voisi ikinä deletoida, sinä olet minun tukeva ystäväni.

Lattia on nyt korjattu ja salaluola on tukittu. Seinän taakse on kirje piilotettuna. Olen jälleen kerran jättänyt jälkeni yhteen asuntooni. Yliopistonkadulla on erään asunnon oven päälle eteisen seinään maalattu oksalla istuva varis. Vapaudenkadulle on yhden asunnon eteiseen maalattu musta kissa. Se on siellä aivan lattian rajassa, oikean kissan kokoisena. Ja yhdellä seinällä on kukkakuvio, jonka maalasin kämppikselle synttärilahjaksi sillä aikaa, kun hän oli jossain reissussa. Se varis oli kyllä aika hieno.

Kellarikotiin en ole maalannut mitään. Täällä ei siis ole yhtään pysyvää kuvaa. Asia on korjattava välittömästi. Nyt kun seinä on uusi, saan siihen uuden vaalean tapetin ja sitten luulen, että tämä niin sanottu sisustus alkaa olla yhdenmukaista. Ei herätetekoja enää! Tuo värikäs tapetti oli kiva, mutta ihan liikaa. Joten otan vähän hillitymmän pötkön mukaani kaupasta seuraavan kerran. Mutta jotain kivaa voisin maalata jonnekin. Vaikka vessan kattoon. Siinä olisi mukavaa ajanvietettä vaikka joululomaksi. Sille viikolle on kyllä muutenkin jo vaikka mitä puuhaa. Kuten töitä. Minä pyysin, että saisin olla joulun töissä.

Odotan joulua tosi paljon. En tiedä miksi. Ehkä koska silloin saan olla ihan rauhassa. Minä saan kyllä aina olla rauhassa. No mutta se jouluinen fiilis tekee siitä rauhasta ihan erilaisen. Saan olla joulurauhassa! On jo ikävä sitä oloa. Viime jouluna olin tosi surullinen ja ikävöin Marcoa. Tänä vuonna saan olla normaali. Minusta kyllä tuntuu, että täytyy virittää jouluvalot keittiöön jo tänään.

Kortti on nyt seinällä. Se on siellä pahan päivän varana. Koska vaikka mitä kamalaa tulisi vastaan, niin nalle, perhonen ja nuo ihanat sanat kyllä saavat hymyilemään.
 

Kirje.

Hyvää huomenta! Huomen on hyvä, vaikka en nukkunut yöllä kovin paljon. Heräsin taas kolmelta pyörimään, annoin periksi, hain syömistä ja avasin koneen. En omasta mielestäni edes stressaa nyt, eikä mikään paina mieltä. Mutta uni se ei vaan tule, eli joku juttu nyt jotenkin kaihertaa. En vain ole vielä keksinyt, että mikä se mahtaa olla.

Et voi olla onnellinen, jos asiat joihin uskot, ovat erilaisia kuin asiat, joita teet.

Miten sitä aina osuukin silmiin niin viisaita sanoja silloin, kun niitä eniten tarvitsee. (No tietysti, koska Universumi tietää ja osaa.) Jäin miettimään omia uskomuksiani ja tekojani. Ne ovat tällä hetkellä aika hyvin sovussa. Olen taas kirjoittanut kirjaa aivan valtavasti, joten ainakin sen osalta teot tukevat kirjailijaksi haluamista. Ja toinen, keskikehoon liittyvä haave, on myös toteutumassa, kunhan jaksan puolisen vuotta odottaa. (Ei, en ole raskaana. En todellakaan.) Asiat ovat siis aivan oikealla tolalla. Niin no, minä kyllä olen tosi onnellinenkin, että sikäli. Mikään mainituista ei siis selitä unettomia öitä.

Aivan minä hetkenä tahansa ovikello soi ja Remontti-Pekka tulee korjaamaan lattian ja rakentamaan minulle uuden seinän. Ja lupasi se tuon "tuuletusluukun" korjata myös. Minä sitä yksi päivä vähän testasin ja koko hoito jäi käteen. Näppäränä tyttönä tietysti teippasin sen jeesusteipillä takaisin seinään, mutta toivon että Pekalla olisi siihen jotain sopivampaa ja vähemmän näkyvää vaihtoehtoa.

Minä kirjoitin kirjeen tulevaisuuteen. Tällä kertaa en itselleni, vaan sille joka avaa tuon seinän seuraavan kerran. Tulevaisuuden asukkaalle. Kerroin itsestäni ja tämän päivän uutisista ja tästä asunnosta, kuten niistä Perhosjuhlista. Pyysin kirjeen saajaa ottamaan minuun yhteyttä. Ja jos en enää ole hengissä, mutta tavattoman kuuluisa, pyysin häntä hommaamaan tämän talon seinään sellaisen "Tässä asui kirjailija ilona."-kyltin. Tuo kyltti oli kyllä Annen idea. Sekin oli yöllä koneella, tosin Buenos Airesissa ei ollut silloin yö.
Joka tapauksessa, toivon että kirje löydetään vasta monien kymmenien vuosien kuluttua. Toivon myös, että sen löytää sellainen ihminen, joka osaa arvostaa elettäni, eikä joku tylsä duunari, joka näkee vain palan paperia ja kirjoittaa sivun toiselle puolelle mittoja litteä lyijykynä rasvaisessa kädessään. Parasta laittaa tuo kirje rullalle ja nauha sen ympärille. Ainakin silloin se huutaa tärkeydensä puolesta enemmän.

Pohdintoja.

Vietän kerran viikossa Sunnuntaita. Työstä johtuen se ei nykyään aina osu sunnuntaille, mutta joka tapauksessa se on päivä, joka on varattu minulle. Päivä jolloin saa luvan kanssa pomppia aamusta iltaan pyjamassa, tyhjentää Keskeneräisten asioiden keräyspisteen, hoitaa kehoa, tehdä listoja tai vaikka virkata. En avaa ovea, enkä edes välttämättä vastaa puhelimeen. Eli sellainen ole-hyvä-ilonalle-päivä. Tänään ohjelmaan kuuluu myös uuden paperimassanaamion teko. Aloitin sen eilen, joten tuo puuha kuuluu toimenkuvaan nyt todennäköisesti viikon jokainen päivä, kunnes se on valmis.

Eilen tuota naamiota hinkatessa mietin Viherpipertäjää. Jotain mystistä siinä ihmisessä on. Jotain tuttua ja omanlaista. Tästä fiiliksestä tulee usein mieleen minun vanha Onni-kissa, se elämäni rakkaus. Siinä kissassa oli jotain ihmeellistä, meillä oli yhteys. Ex-kihlattu aina sanoi, että "sinä kyllä näet tuossa eläimessä jotain, mitä muut eivät voi nähdä" ja onhan se aivan totta. Se ei ollut vain rakkautta lemmikkiä kohtaan, se oli jotain muuta. Olin ainoa ihminen, jota Onni ei pelännyt ja tuosta kissasta luopuminen oli vaikein asia, mitä olen koskaan joutunut tekemään. Yhä edelleen. Ehkä minä näen Viherpipertäjässäkin jotain, mitä muut eivät voi nähdä.

Mietin myös Norjaa. Minusta on jotenkin liikuttavaa, miten monella tavalla voi ottaa kantaa. Potkupalloilijat peruivat Norjassa pelejä ja muuallakin pitävät hiljaisia hetkiä. Joka paikassa poltetaan iltaisin kynttilöitä. Suomessakin on tänään suruliputus. Facbookissa voi lisätä profiilikuvaansa Norjan lipun, millä osoittaa myötätuntoa. Minä tein sen. En ole koskaan käynyt Norjassa, en tunne yhtään norjalaista. Tiedän kolme ihmistä jotka ovat siellä aikaansa viettäneet. Mutta voin silti Facebookin välityksellä tuomita moisen julman teon ja nyt kaikki, jotka näkevät profiilini, tietävät sen. Onhan Norja sentään naapurimaa. Mietin vain, että entä jos naapurimaa Venäjällä tapahtuisi vastaavaa - kuinka moni reagoisi täällä samoin?

Yksi poika melkein tunnusti eilen, että on minuun ihastunut.