Toipumisia.

Eipä tule helpolla helpotus, ei. Nyt koetellaan. Oman morkkiksen ja ahdistuksen päälle sain illalla katsoa, kuinka minulle hyvin läheinen ihminen veti rappusilta turvalleen maahan. Se toinen pullo taisi olla vähän liikaa. Kohtalaisen vahva tuuba, mutta sain kuin sainkin kammettua tyypin ylös maasta, ja siirrettyä punkan puolelle. Juopon tuurilla mikään paikka ei hajonnut. Ihanalla tavalla tämä taas veresti lapsuuden traumoja. Alkoholisti isäpuoli ja muutamat mukavat perheriidat. Nuo kauniit muistot yhdistettynä tähän omaan yhä vallitsevaan morkkikseen... Kylläpä oli taas voittajaolo. Mutta eihän siinä, näillä mennään.

Tänään oli kuitenkin jo astetta parempi fiilis. Osittain, koska mökillä on kuitenkin aika mukavaa. Laitoin jo alkuillasta saunan kiukaaseen tulen ja mietin, että miten voikin nämä perusjutut olla niin upeita. Tuli. Vesi. Kivet. (Maa). Ilmakin. Teki mieli jäädä istumaan saunaan ja vain kuunnella sitä pauketta. Ja sitten tein niin. Tunnustelin kuinka kuuma kihelmöi varpaita, ja miten vähän kerrassaan huone kuumeni niin, että hikipisarat nousivat iholle. Saunominen on aika parasta.

Pääsin tänne erikoisen onnenkantamoisen avulla. Tosin liian moni juttu meni oikein, että se voisi olla vain sattumaa. Viikko sitten tajusin, että Facebookissakin on sellainen kimppakyyti sivu. Huvikseni menin aamulla katsomaan, että olisiko joku menossa samalle suunnalle, vaikka kuinka epätodennäköistä se olikin. Silmiin osui yksi ilmoitus, äkkilähtö juuri minun kotikylältä juuri tämän mökkikylän naapuriin. Että mitenkä? Ei kukaan voi oikeasti mennä sinne. Soitin Samille ja sovittiin, että kyyti järjestyisi. Tunti aikaa pakata, sitten matkaa. Ei tullut mieleenkään epäröidä. Pääsisin pois täältä.

Matka sujui mukavasti, sillä meiltä löytyi ehkä vähän yllättävästi paljon yhteistä, vaikka elämät ovat kovin erilaiset nyt. En usko hetkeäkään, että tämä oli sattumaa. Harvan tuntemattoman kanssa on niin helppo jutella, ja ihan yhtäkkiä puhuimme hyvinkin avoimesti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Huolimatta siitä, että eksyttiin ja ajettiin harhaan aivan älyttömän pitkä lenkki (puut ovat samanlaisia joka paikassa), minä pääsin perille. Ja sitten menin makaamaan keinuun. Sieltä se alkoi, tapahtumien nollaus, rantakeinusta.

En ole ollut tällä mökillä kolmeen vuoteen. Se varmaankin myös selittää miksi ei osattu perille ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella. Mutta eihän meillä lasketa. En ollut myöskään käynyt oikeassa puulämmitteisessä saunassa kolmeen vuoteen, joten kyllä tuntui, että elämä alkoi taas hymyillä.

Mietin siellä lauteilla istuessani vielä torjantain sähellystä. Jotain positiivistakin tuli jo mieleen. Uskomattomaksi onneksi minulla oli kaksi saattajaa kotimatkassa. Harjulla, aivan minun paluureitilläni, pojotti kaksi jänistä. Kaksi! Nyt se perkele on hankkinut lisävoimia. Pojat kohteliaasti koettivat pidättää naurua, kun minä panikoin. Toinen piti minua turvassa puun takana, kun toinen ajoi kepin kanssa elikot kauemmaksi. Uljaat ritarini. Ja kyllä minä tiedän, ettei tällaisessa ole mitään järkeä. Oikeasti, kuka pelkää pupuja?! Mutta en voi sille mitään. Kauhu tulee läpi kehon, jos/kun jäniksiä näen. Lisätään tämä siihen tyttöjen illan mystisten tapahtumien sarjaan.

Mietin mökillä ollessani muun muassa pelkoja. Tosin vähemmän tuota järjetöntä pitkäkorvakammoa, mutta vähän syvällisemmin, toisenlaisessa mittakaavassa. Kun kuski kertoi menneisyydestään, yksi lause iski aika kovaa. Mitään en pelännyt niin paljon kuin rakastua. Tämä todella pysäytti. Tuntui niin tutulta, että ihan säikähdin. Siinä on kauniisti kiteytettynä se syy miksi en osaa päästää ketään lähelleni. Jossain vaiheessa mitä tahansa tuttavuutta vedän jarrut pohjaan. Ja siinä sitä sitten ollaan, kunnes tapahtuu jotain mullistavaa, tai toinen kyllästyy murtamaan muuriani koska huomaa, ettei se tule onnistumaan.

Aika rankka huomio.
   

Morkkis.

Makasin pihakeinussa ja kuuntelin tuulen huminaa puissa. Tuuli niin kovasti, että lokki ei päässyt eteenpäin, vaikka viuhoi menemään minkä ehti. Lopulta se antoi periksi ja sukelsi kaislikkoon. Minä vedin villavilttiä tiukemmalle. Suomen kesä. Aallot liplatti rantakiviin, ja jostain kauempaa kuului hurinaa. Siinä minä sitten makasin tyhjää tuijottaen ja mietin, että mitä vi***a eilen oikein tapahtui.

Tyttöjen ilta. Tämä oli siis se alustava suunnitelma, johon ei sisältynyt jäähyväispanoa, strippibaaria, suhdekusetusta, joka jotenkin muuttui aidoksi seinää vasten suuteluksi, suunnattomia määriä alkoholia, ja useita hämmentyineitä ihmisiä. Yllättäen ei pysytty suunnitelmissa. Tämän aamun morkkis ei kuitenkaan ollut läheskään niin paha, kuin se fiilis, joka tuli jo alkuillasta. Yksi puhelu romutti ihan kaiken. Toiveet ja hyvät fiilikset vaihtuivat vahvaan vitutukseen. Se saattoi osaltaan nostaa illan typeryyskertoimia. Vain tämä käsittämätön kykyni peittää hädän hetkellä todelliset tunteet sai selviämään illasta, lähes aito hymy naamalla. Huono puoli siinä vain on se, että silloin ei ole järki mukana toiminnassa.

Tukehduttava ahdistus alkoi välittömästi aamulla, kun sain silmäni auki. Minä. En. Juo. Enää. Ikinä. Oksetti, mutta se ei johtunut krapulasta. Minä vain olen sitä sellaista tyyppiä, että voin pahoin sydänsuruista. Tai vihapuuskasta. Ja pettymyksestä. Ja kun ahdistaa tarpeeksi. Tänä aamuna saattoi olla kaikki nuo tuntemukset paikalla. Joten päätin lähteä. Tämän tason vitutus ei enää kuittaannu välittäjäaineiden sekamelskalla. Tajusin, että on ihan pakko päästä pois kaupungista. Nyt heti.

Minulla oli sellainen “huono hetki” eilen. Huolimatta näistä viimekuukausien rankoista tapahtumista, minä otin riskin. Olin kerrankin helvetin rohkea, ja sain heti takkiin. No hupsista. Ja siitä hyvästä menin aivan selvästi liian pitkälle. Ylitin sen oman rajan, jota ei pitäisi ylittää. Käyttäydyin typerästi. Ja siksi tuli tarve mennä keinuun tekemään katumusharjoituksia. Ilman nettiä, ilman musiikkia, ilman mitään. Nyt v***u mietit. Pysähdyt ja kuuntelet. Ei armoa, ei minkäänlaista. Kärsi, perkele. Lyödään lyötyä, että oppisi viimein.

   

Blogi pelastaa.

Olen nähnyt omituista unta vanhasta ränsistyneestä talosta. Näen unen usein, mutta en juuri koskaan samasta mökistä. Tönö on aina minulle vieras, tosin unessa se tietysti on jollain tavalla tuttu. Jonkun omistama. Aamulla herään ja tiedän, etten ole koskaan sellaista nähnyt. Mielikuvitukseni on keksinyt sen paikan ja talon ja kaiken. Yleensä unilla on edes jonkinlainen yhteys todellisuuteen, mutta nyt en löydä sitä. Erikoista.

Pääsin melkein piikille eilen. En sille lopulliselle, vaan pelastavalle. Ainoa vapaapäivä meni migreenin kanssa maatessa. Tai ei maatessa, makuulla ei voi migreenin kanssa olla, mutta istuin arskat päässä keittiön lattialla. Siellä on pimeintä. Mukavasti antaa perspektiiviä elämään tuollainen. Ei juuri haittaa nojatuolilla roikkuvat vaatteet enää. Tai tiskit tai pyykit tai kämppääni valloittava kaaos. Ei paina työjutut mieltä ollenkaan, eikä mikään muukaan. Aikamoinen myrkkycocktail tuli otettua, mutta silti. Selvisin ilman sairaalakäyntiä. Tänään minulla on maailman paras päivä, sillä migreeni on mennyt pois. Ja nyt tanssitaan.

Sain kuulla, että minua on stalkattu ostoskeskuksen valvontakameroista. Minä olin mahdollisesti kidnapannut kadonneen henkilön. Vartijat ilmeisesti koettivat selvittää kenen kanssa tämä mies oli nähty viimeksi. Minun. Joten tietenkin minä olen se, joka piti kaveria vankina täällä kellarissa. Pitää kai olla ihan tyytyväinen, ettei poliisit tulleet hakemaan. Kotietsintä olisi ollut tosi noloa nyt, kun tämä kevätsiivouskin on niin vahvasti kesken. Kuulin tästä kaikesta vasta viime viikolla erittäin omituisella tavalla. Yksi blogini lukija kuuli tarinan tästä kadonneesta miehestä ystävältään ja laski yhteen yksi plus yksi. Siitä seurasi vuoden absurdein keskustelu lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. "En nyt oikein tiedä miten tämän sanoisin, mutta sitä sun miestä etsitään..." Kuulin sanat ja ymmärsin sillä suomea se oli, mutta silti. Whaaat?!

Mitä tästä siis opimme? Jos viet miehen ostoskeskuksesta kotiisi, pidä huoli siitä, ettei hän sammuta puhelinta tai unohda sitä takin taskuun kahdeksi päiväksi. Ja katso, että hän muistaa ottaa laturin mukaansa, sillä kännyköistä loppuu virta nopeasti.