Yllättävää onnea.

Ihmettelen aina, kun minua sanottaan positiiviseksi ja optimistiksi. Omasta mielestäni olen korkeintaan semiskeptinen realisti, joka kyllä kovasti haluaisi olla positiivinen hyväntekijä. Vaikka muutos voikin olla tosi pelottavaa, ja minusta sitä se usein onkin, se ei tarkoita, etten muutosta haluaisi. Minä olen vain hyvin hitaasti lämpiävä tyyppi. Melkein kuin hyytävän kylmän sydäntalven keskellä nököttävä mökki, jonka takkaa ei edes saa lämmittää liian nopeasti, ettei muuri halkea. Sellainen mökkihän voi olla aivan ihana, sitten kun sen saa lämpiämään, vaikka siihen meneekin aikaa ja energiaa.

Olen pohdiskellut suuria ajatuksia. Sitä mystistä sisäistä voimaa, energiaa ja puhdasta rakkautta, jota käyttämällä voi saada kaiken mitä haluaa. Vetovoiman laki on nykyään melkein muotitermi, johon moni on pettynyt ja jolla muutama teki itsestään sekä onnellisen, että rikkaan. Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun selasin viime vuoden kalenteria. Olin vuosi sitten kirjoittanut ylös asioita kotiin liittyen, eli minkälaisen kodin haluan. Se oli harjoitus, jonka tukeva ystäväni Emma oli minulle lähettänyt. Mutta olin unohtanut nuo toiveet, koko listan. Sitä tapahtuu usein. Sen on huono asia, kun pitäisi elää näiden ajatusten mukaisesti, mutta se on myös hyvä asia, koska tasaisin väliajoin ilahtuu hyvistä "uusista" jutuista ja yllättyy omasta nokkeluudesta.

Nyt jälkikäteen mietin, että ehkä olin unohtanut haluavani näitä asioita, koska olin jo saanut ne. Pitkä lista toiveita oli toteutunut, osa kokonaan, osa selvästi ja kovasti oikeaan suuntaan menossa. Hämmennyin. Tämä sai siis muistamaan Abrahamin sanat Ask, believe, receive. Pyysin asioita, unohdin koko homman (eli en vastustanut pyynnön toteutumista epäuskoisuudella) ja sain pyytämäni. Silloin, kun tietoisesti keskityn vetovoiman lakiin ja haluamisiini, siitä ei tule mitään, kaikki mahdollinen jää saamatta. Mutta kun annan asian vain olla, toiveet toteutuvat melkein liian helposti. Tällaiset jutut ovat minulle aina pieniä todisteita siitä, että Abraham puhuu asiaa. Ehkä se synkkä raataminen ihan oikeasti ei olekaan se oikea tapa saavuttaa asioita. 

Elämysmatka 110.

Kävin eilen töiden jälkeen tutustumassa uuteen tulevaan kämppikseeni. Se meni hyvin. Mutta oikeastaan haluan nyt vain kertoa mitä sen jälkeen tapahtui.

Kävin ruokakaupassa. Tomaattia salaattiin, pumpulia käärmeeseen ja vessapaperia... No ehkä arvaat mihin. Eilinen tyhmä riita Kallen kanssa sai taas oikein erityisen tehokkaasti harjoittelemaan sitä hyvän pyytämistä Universumilta ja hengiltä. Yleensä ihmiset vain kiroavat sitä mikä on, eivätkä ymmärrä, että pyytämällä saa sitä mitä haluaa. (Ja kiroamalla saa sitä mitä ei haluaisi pyytää kiroamalla, eli ihan sitä samaa paskaa.) Joten keskityin hankintoihini miettien loppuiltaa.

Ensimmäisien kuukausien ajan täällä asuessa otti päähän autot ja ruuhkat ja päälle kävelevät ihmiset. Työmatka tuntui välillä siltä, että survival game oli käynnissä. Joten hoin päässäni pyyntöä: "Turvallinen, tyhjä tie." Välillä kiitin sinne väliin, mutta periaatteessa tuolla ajatuksella kävelin. Ja yksi kaunis päivä huomasin, että ihmiset alkoivat väistää ja autot eivät osuneet kanssani risteyksiin samaan aikaan. Pääsin aina ylittämään tien helposti ja nopeasti. Se oli mukavaa.

Muistin tuon tänään kaupasta tullessani. Ihmisiä oli kaikkialla paljon. "Turvallinen, tyhjä tie, ja bussi sopivasti odottamassa." Sitä minä hoin oikein tunteella, kun kävelin pysäkille. Ja aivan ihmeellisesti se tie tyhjeni edestäni aivan koko matkan. Autot halusivatkin kääntyä pysäyttäen koko liikenteen ja tehden minulle tilaa, vastaantulevat ihmiset vaihtoivat puolta tai kääntyivät katsomaan näyteikkunaa. Pääsin ripeästi pysäkille, jossa oli yksi pikkubussi odottamassa. Menin lähemmäksi ja tajusin, että kappas. Tämä on nyt se  kerran tunnissa kulkeva bussi, joka vie ihan sinne melkein kotiovelle saakka. Otetaan se. Tämä 110 ei myöskään maksa mitään, älä kysy miksi. Ehkä koska siinä autossa ei ole edes sitä lippukonetta.

Tulin niin hyvä mieli tästä kaikesta, että ihan piti taas huulta purra, etten hymyilisi niin leveällä virneellä. Kuski ajoi matkan ovi auki (ilmaistointi). Tuo bussimatka on pitkä, koska tämä auto kiertää kaikki mahdolliset paikat. Mutta näköalakin on välillä aika huikea. Ja se vie niin lähelle kotia, ettei edes tarvitse kävellä sen hajuisen maaseudun läpi. Joten siksi välillä menen tähän kyytiin, vaikka se toinen on paljon nopeampi.

Vauhtia oli maastoon nähden mielestäni melko runsaasti. Välillä puristin penkkiä rystyset valkoisena ja suljin silmäni, koska läheltäpititilanteita tuntui vain tulevan lisää ja lisää ja lisää. (Tässä vaiheessa varsinkin hoin sitä "turvallinen, tyhjä tie" toivetta.) Olen vain osittain varma, että pyörät olivat kunnolla kiinni autossa, sen verran huteraa meno oli. Ihan joka mutkassa ei pysytty omalla kaistalle, tosin eihän ne vastaantulijatkaan aina omalla puolellaan aja, että sikäli. Selkärankani on nyt sitä mieltä, ettei tuossa autossa ollut minkäänlaista jousitusta. Kuski oli joko aivan mielettömän hyvä kuljettaja tai hänellä on aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa. Aion ehdottomasti viedä jokaisen vieraani tälle elämysmatkalle ainakin kerran. Tällä kertaa en päässyt ihan oven eteen, sillä kuski kysyi, että voiko jättää minut jo aikaisemmin pois. No joo, kyllähän se käy... Hyppäsin kyydistä ja katsoin kuinka auto jatkoi ihan eri suuntaan. Hän vain päätti skipata yhden alueen kokonaan, koska olin viimeinen asiakas. Maltalla on kaikki mahdollista.

Kuulumisia.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen alkoi viikko rivakasti maanantaina klo 3 yöllä. Sen verran mullistava pamahdus kuului, että jopa minä siihen heräsin. Täällä nyppylällä oli vähän myrsky. Ja sitten uni ei enää tullutkaan, joten luovutin sängyssä pyörimisen ja menin keittämään aamukahvia puoli viideltä. Onneksi olin nukkunut viikonloppuna jo vähän varalle.

Olen jotenkin ihan rakastunut Maltaan. Kotiin ja ihan yleisesti paikkoihin. Kuvia en ole ottanut kovin montaa, en ole joutanut. Mutta kaikenlaista on silti kyllä tapahtunut, vaikken pysty sitä todistamaan. Tarinoitakin on, vaikken ole ehtinyt kertoa. Ajattelin nyt ottaa tämän tammikuun vähän rauhallisemmin.

Busseilla olen kuitenkin ehtinyt matkustaa. Asun sen verran kaukana, että voisi kuvitella linja-auton olevan hyvä vaihtoehto. No... Voihan se jonkun mielestä olla. Vaikka matka kestää vartin pidempään kuin kävellen. Ja vaikka minun hyvin syrjäisen kotipaikkani varrella on juuri se reitti, jolla ajaa yleensä kovasti vinkuva ja koliseva minibussia etäisesti muistuttava pakettiauto. Ensimmäisellä kerralla olin aivan ihmeissäni. Reitti tuntui hirvittävän pitkältä (mitä se toki olikin) ja kuskin kiireinen tapa nippa nappa väistellä vastaantulijoita hieman saattoi hirvitää. Nyt ei enää hirvitä ollenkaan, sillä tajusin, että voin ihan hyvin virkata kaikessa rauhassa sen reilut 45 minuuttia, ennen kuin tarvitsee alkaa miettiä missä on. Ja mitä useammin tuota väliä matkustan, sitä enemmän huomaan, että matka ei oikeasti olekaan kovin pitkä, tuo bussi vain tekee mitä ihmeellisimpiä silmukoita ja mutkia. Kartta alkaa jo pikkuhiljaa muodostua päähäni. Ei siis ihme, että kävellen ehtii nopeammin.

Koti alkaa tuntua kodilta. Täällä ei ole juuri mitään omaa, mutta nämä lainatut järjestin kuitenkin omalla tavalla. Tänään sain viimein ostettua pesuainetta ja pääsin pesemään pyykkiä. Lempipuuhaa. Ja minulla on nyt ikkunalla varustettu pesukone, joten sekin meni hyvin. Jostain syystä myllääviä pyykkimyttyjä jaksaa tuijottaa vaikka kuinka kauan. Luulen, että tässäkin on taustalle se vesi. Sellainen erikoisbonus löytyy tästä ihanasta kodistani myös, että täällä on kuivausrumpu. Ajattelin ensin, etten sitä varmasti käytä, mutta tämä asunnon sisällä oleva kosteus kyllä sai nopeasti muuttamaan mielen. Pyykki kuivuu viikon ilman sitä.

Meillä on tässä lähellä oma kuppila, joka on melko kuuluisa jostakin, mutta jossa en ole vielä käynyt. Tiedän tämän, koska kävin tuolla toisessa kaupungiassa vaateostoksilla. Täällä on aika kylmä. Ostin paidan ja vaihdoin pari sanaa kassaneidin kanssa. Nainen alkoi kysellä enemmän ja kävi ilmi, että kyseessä on naapurini. Hän osasi heti neuvoa mistä marketista kannattaa ostaa mitäkin, ja häneltä kuulin tuosta baaristakin. Olin hämmentynyt, olitiin tosiaan kuitenkin eri kaupungissa. Toisaalta, nämä kaupungit täällä ovat aika pieniä ja niin lähellä toisiaan, ettei niitä oikein osaa erottaa ellei katso kartasta. Yhtä Maltakylää kaikki.

Ja ihan sellainen ilmoitusluontoinen juttu... Jos ei ole mitään tekemistä, niin lähettäkää minulle lämpimiä vaatteita. Täällä nimittäin ei ole. Ei lämmin, eikä vaatteita. Pakkasin vain kesäjuttuja, koska kuvittelin tulevani lämpimään maahaan. Pelkkä illuusio mainoksista. (Hätätapauksessa langatkin kyllä käy, osaan virkata villa-asioita.)