Kotimatkamuistoja.

Minulla on tälle vuodelle toive. Ajattelin, että minusta voisi kasvaa rohkea ja tyyni ihminen, sellainen joka ei suunnittele ja aikatauluta koko elämää etukäteen, eikä varsinkaan stressaa tai murehdi jälkeenpäin, tapahtui mitä tahansa. Ravistin Assarin puhelimesta upean elämänviisauden: Leave room for mystery. Se oli täydellinen neuvo tälle vuodelle. Sellainen minusta kasvaa, ihminen, joka antaa tilaa mysteereille. Joka on avoin uudelle ja rakastaa yllätyksiä.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Suomiloman jälkeen aloitin kotimatkan neljällä bussilla. Vietin ensimmäisen yön lentokenttähotellissa. Se oli myös elämäni ensimmäinen yö lentokenttähotellissa. Pyysin elämäni ensimmäisen kerran hotelliherätyksen. Aamuun asti luulin, että se aulassa pojottava ihminen sitten soittaa minulle aamulla, mutta langan päässä ei ollutkaan ketään. Ei edes iloista nauhoitusta. Pelkkä hiljaisuus.

Sain kyydin kentälle, mikä oli todella hyvä asia, sillä minulla oli suuri rinkka ja valtava matkalaukku. Ja pieni laukku. Ja käsilaukku. Voisi luulla, etten vieläkään osaa pakata reissuu (mikä on tietysti totta), mutta tällä kertaa laukkujen määrän selittää se, että minun piti tuoda paljon tavaraa Suomesta. Sinänsä hyvä juttu, mutta koska palasin kotiin kodittomana, valintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti mietittyä. Mutta koska tänä vuonna en enää stressaa asioista, niin istuin hotellihuoneessa tyytyväisenä äiskän mukaan pakkaamaa punkkua nauttien. Kyllä ne asiat jotenkin järjestyy.

Olin oikeassa. Joku sohvasurffari otti yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin hänen mukaan Corkiin, hän kun oli tulossa Suomesta Dubliniin samaan aikaan. Ei kuitenkaan samalla lennolla. Se ei kuulunut suunnitelmiini (jota ei siis ollut) joten sanoin ennakkoluulottomasti, että mikäpäs siinä. Sovittiin Masan kanssa treffit laukkujennoutolinjan luokse.

No en minä sitten Corkiin päätynyt, mutta sinne päin. Paikan nimi on Midleton, eli mieletön, niin kuin puhelimeni halusi sen korjata. Masan kanssa matkattiin läpi maaseudun pieneen kyläkaupunkiin. Siellä valmistetaan Jameson nimistä viskiä, mutta varmaankaan ei paljon muuta. Kävelin pääkadun päästä päähän ja katselin ihmisiä. Tunnistin jotain tuttua. Näistä ihmisistä huokui nyt se sama jokin, mitä en osannut viimeksikään selittää, minkä muistin Dublinin asukeista neljä vuotta sitten. Jokin omituinen apeus. Masa ja hänen ihana vaimonsa olivat kyllä piristävä poikkeus. Tapasin myös Mr. Edin ja kiipesin kirkon tornin katolle. Muun ajan pääasiassa nukuin. Tämä oli sellainen hämmentävä silmät avaava huomio. (Vai sulkeva, kyse on nukkumisesta?) Olin aivan tavattoman väsynyt. Nukuin päiväunet, joskus kahdet. Ja yön. Ja aamun ja illan. Matka Suomessa otti selvästi tosi koville. Tarvitsin lepoa. Ja olen mittaamattoman kiitollinen näille uusille ihanille surffarituttavilleni, jotka ottivat minut kotiinsa ja antoivat minun nukkua. 

Elämysmatka 110.

Kävin eilen töiden jälkeen tutustumassa uuteen tulevaan kämppikseeni. Se meni hyvin. Mutta oikeastaan haluan nyt vain kertoa mitä sen jälkeen tapahtui.

Kävin ruokakaupassa. Tomaattia salaattiin, pumpulia käärmeeseen ja vessapaperia... No ehkä arvaat mihin. Eilinen tyhmä riita Kallen kanssa sai taas oikein erityisen tehokkaasti harjoittelemaan sitä hyvän pyytämistä Universumilta ja hengiltä. Yleensä ihmiset vain kiroavat sitä mikä on, eivätkä ymmärrä, että pyytämällä saa sitä mitä haluaa. (Ja kiroamalla saa sitä mitä ei haluaisi pyytää kiroamalla, eli ihan sitä samaa paskaa.) Joten keskityin hankintoihini miettien loppuiltaa.

Ensimmäisien kuukausien ajan täällä asuessa otti päähän autot ja ruuhkat ja päälle kävelevät ihmiset. Työmatka tuntui välillä siltä, että survival game oli käynnissä. Joten hoin päässäni pyyntöä: "Turvallinen, tyhjä tie." Välillä kiitin sinne väliin, mutta periaatteessa tuolla ajatuksella kävelin. Ja yksi kaunis päivä huomasin, että ihmiset alkoivat väistää ja autot eivät osuneet kanssani risteyksiin samaan aikaan. Pääsin aina ylittämään tien helposti ja nopeasti. Se oli mukavaa.

Muistin tuon tänään kaupasta tullessani. Ihmisiä oli kaikkialla paljon. "Turvallinen, tyhjä tie, ja bussi sopivasti odottamassa." Sitä minä hoin oikein tunteella, kun kävelin pysäkille. Ja aivan ihmeellisesti se tie tyhjeni edestäni aivan koko matkan. Autot halusivatkin kääntyä pysäyttäen koko liikenteen ja tehden minulle tilaa, vastaantulevat ihmiset vaihtoivat puolta tai kääntyivät katsomaan näyteikkunaa. Pääsin ripeästi pysäkille, jossa oli yksi pikkubussi odottamassa. Menin lähemmäksi ja tajusin, että kappas. Tämä on nyt se  kerran tunnissa kulkeva bussi, joka vie ihan sinne melkein kotiovelle saakka. Otetaan se. Tämä 110 ei myöskään maksa mitään, älä kysy miksi. Ehkä koska siinä autossa ei ole edes sitä lippukonetta.

Tulin niin hyvä mieli tästä kaikesta, että ihan piti taas huulta purra, etten hymyilisi niin leveällä virneellä. Kuski ajoi matkan ovi auki (ilmaistointi). Tuo bussimatka on pitkä, koska tämä auto kiertää kaikki mahdolliset paikat. Mutta näköalakin on välillä aika huikea. Ja se vie niin lähelle kotia, ettei edes tarvitse kävellä sen hajuisen maaseudun läpi. Joten siksi välillä menen tähän kyytiin, vaikka se toinen on paljon nopeampi.

Vauhtia oli maastoon nähden mielestäni melko runsaasti. Välillä puristin penkkiä rystyset valkoisena ja suljin silmäni, koska läheltäpititilanteita tuntui vain tulevan lisää ja lisää ja lisää. (Tässä vaiheessa varsinkin hoin sitä "turvallinen, tyhjä tie" toivetta.) Olen vain osittain varma, että pyörät olivat kunnolla kiinni autossa, sen verran huteraa meno oli. Ihan joka mutkassa ei pysytty omalla kaistalle, tosin eihän ne vastaantulijatkaan aina omalla puolellaan aja, että sikäli. Selkärankani on nyt sitä mieltä, ettei tuossa autossa ollut minkäänlaista jousitusta. Kuski oli joko aivan mielettömän hyvä kuljettaja tai hänellä on aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa. Aion ehdottomasti viedä jokaisen vieraani tälle elämysmatkalle ainakin kerran. Tällä kertaa en päässyt ihan oven eteen, sillä kuski kysyi, että voiko jättää minut jo aikaisemmin pois. No joo, kyllähän se käy... Hyppäsin kyydistä ja katsoin kuinka auto jatkoi ihan eri suuntaan. Hän vain päätti skipata yhden alueen kokonaan, koska olin viimeinen asiakas. Maltalla on kaikki mahdollista.

Kotiutumista.

Kannatti haluta niitä hyviä unia. Heräsin tänään hämmentävästi erittäin virkeänä, kun olin nukkunut hyvän 10 tunnin yön. Toinenkin toiveeni toteutui, nimittäin jotenkin kummallisesti kaikille tavaroilleni löytyi säilytyspaikka. Sain taidekaaoksenkin hallintaan, hienosäätöä vailla. Tänään haetaan Elinan kanssa ihan viimeiset laatikot ja se oli sitten siinä.

Eilen kotiin tullessa joku naapureista tuli pihassa vastaan. Tervehdin, johon hän vastasi: "Oletko sinä se ilona?" Olen... Juu, alan olla kuuluisa. (Tai sitten tämä on pieni talo, jonka kaikki asukkaat jo tietävät, että ilona asuu täällä kuukauden.) Ystävällinen naapuri kertoi olevansa käytössäni jos tulee kysyttävää, tai mitä nyt ikinä. Olen melko varma, että hän tulee käymään joku päivä. Seinänaapurin tapasin myös jo aikaisemmin, koska hänen koira tunki väkisin tutustumaan, kun kannoin tavaraa sisälle. Koira oli kyllä lainassa, mutta silti.

Tämä asunto on ihana. Varsinkin, kun nyt olemme vähän jo ehtineet tutustua toisiimme. Olen vakuuttunut, että tämä kuukausi yksin tuli erittäin tarpeeseen. Puolitoista vuotta olen elänyt muiden ihmiset kanssa. Ihan mukavien, mutta silti vieraiden. Se on henkisesti rankkaa. Ja vasta nyt, kun saan olla täällä täysin omassa rauhassa, omassa hiljaisuudessa... Hermolomalla. Nyt sen vasta huomaa kuinka paljon tätä olen kaivannut. Ihana Joona kun keksi, että voin tänne tulla!

Joulukuu alkoi vähän varkain. Minulla ei ole tänä vuonna joulukalenteria. Enkä ole vielä ehtinyt sisustaa joulua. Olen jo kaksi päivää myöhässä. Mutta hei, tämä on poikkeustilanne. Alkanut viikko voi vielä olla vähän kiireinen. Pitää selvitellä asioita ja järjestellä tätä täällä olevaa omaisuutta. Ja sitten torjantaina on ne pikkujoulut ja lähtöjuhla. Mutta sitten. Sen jälkeen vastustan kaikkea mikä edes hitusen viittaa kiireeseen ja stressiin. Tässä asunnossa on kuusi eri paikkaa missä voi löhöillä. Aion testaja jokaista niistä joka päivä.

Mutta ensin se muutto kunnialla loppuun.
 

I'm back.

Olen selkä. Siltä ainakin tuntuu, sillä koko elämä pyörii nyt tuon yhden kehon osan ympärillä. Tai oikeastaan nimenomaan ei pyöri, eikä liiku, sillä kongi on melkoinen. Tänään sitten maailman suurin norjalainen avusti minua selän korjaamisessa. Tyyppi nosti minut ilmaan ja retuutti niin, että varmasti aivan jokainen selkänikama rusahti. Tuska oli melkoinen. Hetkellisesti olin varma, että tältä tuntuu kivulias kuolema. Mutta jäin henkiin. Jalat oli pettää, kun viimein koskivat lattiaa. Huutoni oli kuulunut melko kauas. Jonka jälkeen kyllä selkäkin alkoi taas liikkua. Jumit oli korjattu. Mutta sain silti oksettavan olon koko päiväksi. Onneksi luita ei kuitenkaan murtunut, niin kuin kävi edelliselle, jota kaveri leikkisästi vähän nosteli. Ainakin tuntuu kaikki osat vielä ehjiltä. Se on siis todella iso kaveri, ja vahva.

Sain tänään aivan oikean kirjeen. Paperisen. Ja se ei ollut mikään tyhmä lasku tai mainos, vaan oikea kynällä kirjoitettu pitkä kirje! Voi miten upeaa tuollainen. Miksi ihmiset ikinä lopettivat paperikirjeiden kirjoittamisen? En ymmärrä. Minä haluaisin, että kirjeiden kirjoittelu alkaa uudestaan. 

Ja juuri nyt muistin jotain ihmeellistä. Jotain niin uskomatonta, että iho meni ihan kananlihalle. Yleensä minä aina aamun hämärinä tunteina kirjoitan ne niin sanotut aamusivut. Toisinaan (aika harvoin, mutta kuitenkin) pyydän Universumilta jotain. Se liittyy siihen Salaisuuteen eli kirjaan, josta olen kovin innostunut. Olin jo vähän ehkä unohtanut sen, mutta nyt muistin taas. Pitää vain pyytää, että saa. Halusin taas testata teoriaa, koska en oikein vieläkään usko tuota millään. Olen sillä tavalla itsepäinen. Vaikka onhan noita todisteita jo tullut. Joten juuri tänään minä pyysin jotain. "Rakas Universumi, haluan saada tänään ihanan yllätyksen ihmiseltä, joka pitää minusta. Kiitos!" 

Enempää ei olisi voinut toiveeni toteutua. Tähän taitaa joutua kohta jo uskomaan.

    

Tavoitteita.

Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.

Istuin hetkeksi alas tarkentamaan toiveitani, jotta universumilla olisi sitten helpompi homma niiden toteuttamisessa. Se on hyvä tehdä säännöllisesti, tosin tämä kesä on ollut sattuneesta syystä melko erikoinen. Tässä silti TOP 5 toiveeni.

Koti.
Tämä kohta kahden kuukauden kodittomuus on ollut kokemuksena ehdottomasti yksi parhaita ja kasvattanut minusta ihan uudenlaisen ihmisen. Mutta siitäkin huolimatta, tahtoisin kotini jo takaisin. En minä veneen alla ole joutunut makaamaan, päinvastoin olen saanut nauttia ihanista ystävistä ja tuntemattomienkin vieraanvaraisuudesta. Päivääkään en vaihtaisi pois! Aivan kamala fraasi, mutta täysin totta. Siitä huolimatta, toivotaan, että pääsen takaisin kotiin ihan pian.

Kirja.
Olen kirjoittanut kirjaani uudestaan. Samaa kirjaa ja samaa tarinaa, mutta sellaisella uudella näkemyksellä. Tongin vähän syvemmältä. Tämä on nyt se kakkosvaihe. Nautin siitäkin aivan älyttömästi. Olen viimein ymmärtänyt, että olen hyvä kirjoittamaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että voisin ensimmäistä kertaa elämässäni opiskella jotain sellaista, mistä olen oikeasti kiinnostunut.

Koulu.
Haluan opiskella kirjoittamista.

Valokuvausmatka Roomaan.
Tämä ihmeellinen halu on nyt roikkunut matkassa jo liian pitkään, että sen voisi vain ohittaa. Minun on päästävä Roomaan. Minä haluan kuvata. Paljon. En keksi mitään muuta paikkaa, jossa olisin mieluummin kameran kanssa hosumassa.

Kirja.
Parhaimmat otokset laitan yksiin kansiin.

Olen tosi iloinen, että nykyään tämän listan tekeminen kestää vain muutaman minuutin. Minä niin tiedän mitä haluan. Ennen saatoin miettiä päiväkausia, eikä silti ollut noin selkeää listaa. Tämä tällainen lista on tosi tärkeä, koska vasta valmiin listan kanssa voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Toiveet pitää kääntää tavoitteiksi ja tavoitteet pitää toteuttaa. Mitä siihen vaaditaan, että tavoite toteutuu?
 

Matkoja.

Löysin koneeltani matkatoivelistan. Se on vanha, mutta edelleen aivan kelpo. Hyväksyn yhä kaikki matkakohteiksi. Tällaisia matkoja haluaisin tehdä.

Oman.
Melkein pääsin sinne kerran, mutta sitten tuli muuta. Se jäi vaivaamaan. En tiennyt maasta oikein mitään, paitsi että siellä on paljon hiekkaa ja kuuma. Ja meri. Mutta haluan ratsastamaan kamelilla, ja mielestäni Oman olisi oikein hyvä paikka siihen. Nyt sitten viimein googletin paikan ja leuka tippui lattialle. Sehän on aivan sairaan siisti paikka! Tai siis koko maa on täynnä toinen toistaan upeampia paikkoja! Selvästi häämatkamatskua.

Madagascar.
Jossain siellä saaressa on paikka nimeltä Morondava. Muistatko kirjan Pikku Prinssi? Pikku Prinssin omalla tähdellä oli ilkeitä rikkaruohoja, jotka piti kitkeä pois, tai muuten ne kasvaisivat valtaviksi ja vallottaisivat koko pienen tähden. Baobabit, niitä ne olivat. Kerran nettimatkaillessani törmäsin samoihin rikkaruohoihin. Aivan sairaan hienoja! Minä haluan ehdottomasti päästä valokuvaamaan näitä kummallisia puita.

Norsunluurannikko.
Kun silloin joskus sata vuotta sitten asuin Italiassa, niin tutustuin pariin mieheen, jotka olivat kotoisin Norsunluurannikolta. Minusta se kuulosti upealta paikalta, sen piti olla kuin paratiisi. Ainakin pojat niin vakuuttivat. Sekin jäi mieleen ja olen sinne halunnut siitä asti. Nyt pikagooglettamalla sain selville, että maassa on paljon sotilaita, poltettuja renkaita, mellakoita, kuolleita tai nälkiintyneitä ihmisiä. Ja jalkapalloa. Siinä on kyllä hirmu monta hyvää syytä olla menemättä Norsunluurannikolle. No, mietitään tätä vielä.

Santiagon tie.
Tämä ei ole varsinaisesti paikka, vaan monta paikkaa tuon tien varrella. Matka on jotain niin mieletöntä ja hullua, että haluan sen vielä jonain päivänä ehdottomasti kokea. Sillä tavalla saa merkitystä elämään. Mentorini teki tämän matkan vähän aikaa sitten, mutta eihän se ole ollenkaan sama jos kuulee reissusta. Se pitää itse kokea.

Uluru. 
Minä rakastan kiviä ja haluan päästä koskettamaan juuri tuota kiveä vielä joku päivä, ehkä viedä palan kotiin. En voi käsittää, että mikä tässä niin kiehtoo. Toisaalta, en voi myöskään käsittää mikä se on, tai miten se on tuonne aavikolle joutunut. Ehkä nuo kysymykset ovat juuri niitä juttuja, jotka siinä niin kiehtoo.

Tazara.
Päästä päähän. Minä rakastan junia. Minä rakastan Afrikkaa. Joten tämä on selvästi mun juttu. Ei muuta lisättävää. Ehkä ainoa mahdollisuus ikinä kuvata ihan oikeita alkuasukkaita. Kaikkien meidän ihmisten esi-isien samana pysyneimpiä jälkeläisiä.

Rooma.
En tiedä miksi, mutta viimeaikoina minulla on ollut ihan käsittämätön tarve päästä Roomaan. Sille ei ole mitään järkevää selitystä. Siksi kai yllätyin vähän kun huomasin, että minulla on ollut tämä sama tarve jo vuosia sitten. Minä halusin mennä sinne valokuvaamaan, että voisin sitten pitää Rooma-aiheisen valokuvanäyttelyn. Ja haluan myös kiertää ne Enkelit ja Demonit -leffan kuvauspaikat läpi, vaikka yksi ydinfyysikko vähän suolasikin innostustani kertomalla julmia totuuksia tuosta kirjasta ja samalla elokuvasta. (Niitä, jotka kirjailija puolestaan oli taitavasti ohittanut.)

Pietari.
Ei talvella. Haluan ostaa sieltä peruukin.
 
Näillä mennään. Tosin ei vielä. Nyt pysytään vain täällä kotikylällä.