Heinäkuu.

Viimeistä viedään. Minulle tuli ihan kauhea kauhu, että kesä on ohi enkä ole tehnyt mitään. Sitten kelasin taaksepäin ja mietin, että mitäs sitä heinäkuussa tapahtui. Tässä kooste, suurin piirtein. (Tarkkaan harkittu lukumäärä.)

1) Aloitin 30 päivän haasteen. Lähdin leikkiin mukaan ihan kahdella asialla. Herääminen klo 06:06 ja valokuvan ottaminen. Epäonnistuin molemmissa. Mutta onnistuin molemmissa, jos ajattelee sen 15 päivän haasteena. Asioita vain tapahtui ja tilanteet muuttuivat. Minulle jo tuo saman toistaminen 15 päivää on kuitenkin aika hyvin tehty. (Sain muuten luvan sen ensimmäisen kuvan julkaisemiseen. Tapasin sen tytön festojen loppubileissä. Tunnistin hatusta.)

2) Tapasin Toyboyn järkyttävän yhteensattumasuman vuoksi. Kauhistutti etukäteen, koska tiesin, että tämä vihalla täytetyn eron jälkeinen ensitapaaminen oli edessä joku päivä, mutta nyt kun se tapahtui, kaikki meni ihan hyvin. Olin turvallisessa ympäristössä ja tukevan Emman seurassa. Ja nyt ei enää koskaan tarvitse kokea sitä uudestaan.

3) Olin tarkastamassa lippuja kotikylän kesäfestareilla. Se meni tuttuun tapaan kaaoksen vallitessa, mutta ilmeisesti asiakkaat eivät sitä huomanneet taaskaan. Jos edes vähän suunnittelisi tuota käytännön puolta järjestäjien taholta, niin olisi helpompaa toimia, mutta koska "ei ennenkään ole mitään sattunut" niin se on ihan turhaa.

4) Päätin, että minusta tulee yrittäjä. Oma yritys alkoi hahmottua melko selvästi, vaikka en osaakaan pitää hissipuhetta. Otin sen ajatuksen siis ihan tosissani. Teen työtä tämän eteen. Ja olen asiasta iloinen.

5) Löysin upean uuden tulevan kotipaikan, Iin. Ja olen vaihdellut sähköpostia siellä oleilevien ihmisten kanssa. Ja pakkaillut, vaikka välillä tuntuukin, että en muuta sinne vielä. Tänään taas tuntuu, että kylläpäs muutan. Mutta se saattaa vielä vaihtua.

6) Olen kokenut jonkinlaisia ikäkriisin oireita. Mutta onneksi neljä ihmistä on luullut minua kymmenen vuotta nuoremmaksi. Mieli on selvästi vielä pysynyt nuorena. Ja naama, vaikka koko heinäkuun ajan olen myös tuntenut jonkintasoista stressiä. Se on huono juttu. Siis stressi, ei naama.

7) Olen palannut sinne hämärien unien tasolle. Oletan sen johtuvan ihmeaineistani, jotka loppuivat, mutta joita taas toissapäivänä sain. Onneksi! Elämänhalu ja energia on palautumassa tuotapikaa. Tarvitsen molempia.

8) Tämäkin pitää lukea kokemuksiin, koska siihen tuhrautui kolme päivää. Helvetillinen migreenikohtaus ja muutamia muita kehon ongelmia.

9) Onnistuin luomaan ihanan paikan nimeltä Huone 13. Olen keksinyt todella hienoja tuotteita myyntiin ja muutenkin ideoinut varmasti enemmän kuin monena vuonna yhteensä. (Siksikin sen ideamuistikirjan hankinta on nyt erityisen tärkeää.) Olen myös luonut Facebook-sivun kyseiselle paikalle. Siitä voi käydä tykkäämässä.

10) Perustin virkkausryhmän (se taisi kyllä olla jo kesäkuussa) ja keksin alkaa pitämään virkkauskurssia. Pilotti kokeilu jo menossa ja hyvin meneekin. Ainoa asiakas on tyytyväinen, oletan. Ja jostainhan se on aloitettava.

11) Olen ollut mukana Pop-Up Companyn yrittäjyysvalmennuksessa. Järjestimme Pop-Up Torin, jossa esittelimme tekeleitämme. Minä sain monta kirjan ennakkotilausta, joka oli tietysti se kaikista tärkein juttu. Siis minulle.

12) Maakuntamatkailin Saakoskella. Tapasin ystävää, saunoin, vietin ihanaa iltaa ja nautin. Tämä lasketaan nimilomaksi.

13) Kävin elämäni ensimmäisen kerran festareilla. Ylitin itseni. Kokosin teltankin melkein itse. Kokeilu oli kokonaisuutena melko kamala, mutta samalla aivan ihana kokemus ja olen itsestäni todella ylpeä.

Kun tätä listaa nyt lukee niin tulee mieleeni yksi asia. Luulinko minä todellakin, etten ole tehnyt mitään?!

P.S. Katsoin noita heinäkuussa otettuja kuvia ja huomasin yhden jutun, joka on nyt pakko kertoa ihan siltä varalta, että sinäkin katsoit ne. Minä kyllä vaihdan petivaatteita, mutta minulla on kaksi samanlaista pussilakanasettiä.

   

Hämmennys.

Osaako joku teistä todennäköisyyslaskentaa? Minä en osaa, joten käännyn nyt viisaampien puoleen. Tilanne on tämänlainen:

Minun äiti on kesäisin suurimman osan ajastaan mökillä. Varsinkin kesälomalla hän käy kaupungissa vain pakon edessä, jos edes silloinkaan. Eilen sovittiin, että käydään Emman kanssa hakemassa tulostin sieltä jostain varastosta. Tajusin, että se on nyt todella oleellinen osa tätä minun tulevaa yrittäjyyttä. En ole käynyt siellä ainakaan kuukauteen. Aivan yllättäen juuri nyt äiti olikin kotona, eikä mökillä. Joten menimme käymään myös sisällä pikaisesti. Pikaisuus vähän venyi, kun äiti innostui näyttämään kuvia Emmalle, joten istuimme siellä ainakin puoli tuntia. Sitten ovikello soi. Menin avaamaan. Oven takana seisoi Toyboy. Hänellä oli yhtä hölmistynyt ilme kuin minulla. Oltiin sovittu, että hän voisi palauttaa lainassa olleen rinkkani äitini luokse, niin ei tarvitse sitten välttämättä minua tavata, koska tuo meidän ero ei nyt maailman parhaissa merkeissä sujunut. Meidän ei pitänyt olla edes samassa kaupungissa yhtä aikaa, saati samassa rappukäytävässä.

Mikä on todennäköisyys, että näin voi tapahtua?

En tiedä mitä mahdoin siinä ovella sönköttää, koska olin niin halolla päähän lyöty. Mutta onnistuttiin kuitenkin vaihtamaan kuulumiset pikaisesti. Tyyppi on palannut Suomeen ja toi minulle lempisuklaatani. Yksi uusi arpi oli ilmestynyt. Minulle jäi hyvä mieli. Tämä oli vähän mietityttänyt koska tiesin, että joskus sitä väkisinkin vielä törmätään, ja että kuinkahan se sitten sujuu. No, hyvin sujui. Jotenkin en nyt silti vieläkään tajua tätä.

Aloitin tänään sen 30 päivän haasteen josta laitoin linkin pari päivää sitten. Seuraavat 30 päivää minä herään klo 06:06 ja otan valokuvan. En siis silloin aamulla, vaan päivän aikana. Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta minä mietin tuota aikaisemmin heräämistä jo...no, aikaisemmin. Tänään sitten ystävällinen ampiainen herätti minut juuri oikeaan aikaan ja siitä se ajatus sitten lähti. Hän eksyi sisätiloihin ja piti hyvin voimakasta pärinää ikkunalla. Ohjasin kaverin ajatuksen voimalla ulos, koska en jaksanut nousta sitä hätyyttämään. Halusin kokeilla, että voiko sitä salaisuutta soveltaa tällaiseen ja ilmeisesti voi. Visualisoin ampparin lentämään ulos siitä pienestä kolosta. En tiedä menikö, mutta pörinä ainakin loppui, tai jos menikin, niin kuinka paljon minä siihen itse vaikutin. Voihan se olla, että tämä oli lajitovereitaan viisaampi amppari ja osasi ulos omin avuin, vaikka sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Mutta minun on hyvin vaikea uskoa enää sattumaan tuon eilisen tapaamisen jälkeen.

Eilen vähän kiristi hermoja illalla ja ahdistuin, koska tulevan poikaystäväni kanssa ei taas aikataulut osuneet yhteen. Tänään sitten astrokalenteri sanoi:

Tajuat selvästi, ettet ole ollut riittävän uskollinen omille tarpeillesi ja arvoillesi. Jos olet myynyt itsesi liian halvalla ja ahdistavat ajatukset vaivaavat ”väärien valintojen” johdosta, on aika tehdä muutoksia. Kieltäydy jatkamasta itselle vierasta toimintaa, joka ei rakenna elämääsi, vaan hajottaa sitä. Ahdistus on ystävä, joka auttaa löytämään oikean suunnan.

Vai että ystävä. No mikäs siinä. Mehän ollaankin jo tuttuja monen vuoden takaa.

   

Lähtö.

Tämä on nyt vähän surullinen kirjoitus. Että jos odotat hilpeilyjä, niin hyppää ihan suosiolla seuraavaan. Päätin viimein lähteä ja jatkaa matkaa. Tai oikeastaan vain aloittaa matkan, koska olen ollut täällä pääasiassa paikallaan. On jo aika mennä kotiin. En tiedä missä se on, mutta tiedän ettei se ole täällä. Lähden illalla lautalla George Townista (koska tämäkin on saari) ja sitten matkustan yöjunalla kohti Kuala Lumpuria. Minun pitäisi siis olla huomenna aamulla perillä.

En tiedä pääsenkö enää kirjoittamaan. En tiedä milloin seuraavan kerran pääsen nettiin. Sitä paitsi tämä rakas läppärini pinnistelee aivan viimeisiä päiviään, akku on turvonnut puoliksi ulos ja käynnistäessä kuuluu omituista rahinaa. Mutta vielä tänään tämä toimii. Kiitos siitä. Joka tapauksessa. Voi olla, että seuraavan kerran kirjoitan vasta Suomessa. Aika hurja ajatus.

Olo on omituinen. Hirvittävän haikea. Osittain tietysti sen vuoksi, että olen ollut täällä jo pitkään ja kiintynyt ihmisiin. Vähän paikkaankin. Mutta osittain myös siksi, että pakkaan tavaroitani. Jokainen purnukka ja vaate ja esine muistuttaa jostain, mitä koettiin yhdessä Thaimaassa. Nämä olivat ne tavarat jotka valitsin mukaani, kun päätin muuttaa Toyboyn luokse. Näitä samoja tavaroita kannettiin muutosta toiseen. Heitin nyt roskiin jotain, mitä en enää tarvitse mukaani. Kuten paperin, jolle hän kirjoitti sanoja, että muistaisin kuinka paikallisia tervehditään. Heitin roskiin pähkinäpurkin, joka toimi tilapäisesti Universumiboxina ja kätki kaikki toiveeni. Pakkasin jättihuivin jonka ostin samalla, kun kävimme syömässä. Se oli niin hieno, että sillä kehtasi mennä sille toiselle hippisaarellekin. Pakkasin shortsit, jotka minulla oli jalassa silloin, kun ajoimme mopolla, ja kun Toyboy piti kättään reidelläni. Painoin itseni aivan selkään kiinni. Tuolla kosketuksella oli minulle merkitystä, koska se oli yllättävää läheisyyttä. Ja koska se tapahtui vain kerran. 

Olen ihan kunnossa, päässyt jo yli erosta. Jatkanut eteenpäin. Tämä lähtemisen hetki vain palautti mieleen paljon muistoja. Tämä on nyt niin lopullista. Viikon päästä kaikki on toisin. Tämä on ollut hirvittävän raskas matka. Minä tiedän, että ansaitsen parempaa. En enää koskaan anna kenenkään kohdella itseäni niin huonosti. Mutta silti. Juuri tässä paikassa ja tässä hetkessä... Minulla on ikävä Toyboyta.

My sweet song
It's been a long time
What'd you come around here for
Cause that old love is gone
And I've since carried on
Thought I was rid of you for sure
Oh my sweet sweet song, you don't sound so
sweet no more

Please don't sing to me
Cause it hurts me to hear the melody that was
Good to me before
Oh my sweet sweet song, you don't sound so
sweet no more

Oh you said love was forever and you told me
love would never
Break my heart, and I believed you as I fell
That's all over, let it go
You're just a song I used to know
And your fantasy, it don't work for me
Go and pick on someone else

Oh you said love was forever and you told me
love would never
Break my heart, and I believed you as I fell
That's all over, let it go,
You're just a song I used to know
And your fantasy, it don't work for me
Go and pick on someone else

My sweet song
Guess I'm stuck with you
And someday, I'll find the love I'm looking for
Then my sweet, sweet song won't sound so
sad no more
My sweet, sweet song, I'll guess I'll always be yours

(Toby Lightman: My Sweet Song. Kannattaa kuunnella.)

   

Kissa ja koira.

Istuin ensimmäisen illan pikkumökkini terassilla kirjoittamassa. Oli jo myöhä, kun kaksi koiraa säntäsi jostain paikalle. Molemmat kiipesivät omistajan elkein terassille ja toinen kävi nukkumaan löhötyynylle, josta olin hetkellisesti noussut ylös. Arvaan, että tätä on tapahtunut ennenkin. Röyhkeää ja määrätietoista. Toinen koira jatkoi matkaa, mutta tämä ensimmäin nukkui ovellani aamuyöhön saakka. Tiedän sen varmaksi, koska heräsin töminään ja haukkumiseen, kun koira lähti jahtaamaan jotain asiatonta ääntä pihamaalla. Kävin aamupalalla ja sama koira tuli heti vaatimaan osuuttaan annoksestani ja lopulta se nukahti pöytäni viereen.

Muutama päivä sitten käytiin syömässä jossain ulkoravintolassa. Jalkoihini tuli pyörimään kissa. "Varo, se puree." Luulin sitä vitsiksi, koska Toyboy on jo niin kyllästynyt siihen, että minun pitää aina koskea kaikkia kissoja. Riittää että näen kissan, niin lause jää kesken. Nostin tietysti tämänkin kisun syliini ja se lysähti nauttimaan rapsutuksesta. Kissa oli siinä hellittävänä niin kauan, kunnes ruoka tuli ja minun olin ihan pakko nostaa se maahan. Myöhemmin sain kuulla, että tuo otus oli ihan oikeasti purrut, kun Toyboy silitti sitä tullessamme ravintolaan. Se selvästi tunnisti kissaihmisen. Ja koiran.

Minulla on paha tapa lokeroida ihmiset. Tai en minä tiedä onko se edes kovin paha asia, se nyt vaan on. Yleensä ihmiset ovat joko tai. Mies tai nainen. Urheilija tai muusikko. Kissa tai koira. Spontaani tai pidättyväinen. Tietysti on ihmisiä jotka voivat olla molempia (varsinkin täällä Thaimaassa mies voi ihan hyvin olla myös nainen), mutta mennään nyt taas näin kärjistetysti. Vaikka sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, tulin siihen tulokseen, että se puoliso kannattaa ottaa tuosta omasta ryhmästä. Reipas urheilijatyttö ei jaksa kovin pitkään katsella renttumuusikkoa. Ainakin kuvittelisin, minulla ei ole varsinaisesti kokemusta sellaisesta. Mutta sen tiedän, että kissa ja koira eivät tule toimeen. Se on täysin mahdoton yhtälö.

Minulle alkaa viimein valjeta minkälaisen ihmisen seurassa minun pitäisi viettää aikani. Minä tarvitsen älykästä keskustelua. Paljon läheisyyttä ja vähintään yhtä paljon omaa aikaa. Minua ei saa hoputtaa, vaikka sorrun siihen itse jatkuvasti. Se on niitä asioita, joista yritän nyt opetella pois. Kärsivällisyys on kultaa, hätäily pelkkää multaa. Uusi suomalainen sananlasku. Ne levottomat ja ympäriinsä säntäilevät, ylikierroksilla käyvät koirat saavat minut vain ahdistumaan. Sellaista ei kestä selvänä.

Horoskooppeihin liikaa uskomatta käytäntö on osoittanut, että myös Vesimiehet minun kannattaa kiertää kaukaa. Minä en yksinkertaisesti kestä niitä kovin isoa annosta kerrallaan. Eikä Vesimies kestä minua. Kummallista sinänsä, koska minä kuitenkin rakastan vettä. Tajusin sen vasta eilen, että elämäni ahdistavimmat ajat ja suurimmat riidat ovat olleet tuon merkin edustajien kanssa. Joten siinä täytyy olla jotain perää.

Eilen istuin jo hyvissä ajoin kirjoittamaan aamusivuja. Sitten kävelin takaisin mökille päin ja jäin juttelemaan hierontakatoksessa olevan naisen kanssa. Hänen pieni tyttönsä kävi eilen naputtelemassa tietokonettani pelien toivossa. Eipä löytynyt pelejä, tylsiä työjuttuja vain. (Työjuttu = kirjoitusjuttu.) En ollut vielä käynyt täällä hieronnassa, vaikka olen jo kolme kuukautta reissannut. En tiedä miksi. Joten päätin korjata sen virheen välittömästi. Mielikuvani thai-hieronnasta muuttui kyllä ratkaisevasti. Se oli ehkä paras hieronta ikinä! Täti löysi kaikki kipeimmät paikat. Niska-hartiaseudun jumitila oli kyllä tiedossakin, mutta en olisi ikinä arvannut, että kipein paikka minun kehossa löytyy nilkasta. Auts! Parasta oli, kun hierojan pieni tyttö tuli siihen viereen istumaan. Kun äiti hieroi päätäni, niin tämä pieni neiti alkoi varovasti koskea minun varpaisiin. Hymyilytti väkisinkin. Hieroja selitti, että tyttö piti kovasti minun kynsilakan väristä. (Vaaleanvioletti.) Minusta on niin hienoa, miten nuo hierojat käyttävät koko kehoaan siihen hommaan. Otin tietysti sellaisen tosihieronnan, enkä mitään silittelyä. Voimaa käytettiin ja se kyllä tuntui. Juuri niin kuin pitikin.

Hieronnan jälkeen tulin takaisin riippukeinuun kirjoittamaan. Aivan mielettömän ihana olo. Tätä minä tulin tänne tekemään. Nauttimaan hieronnasta, lepäilemään riippukeinuun ja kirjoittamaan. Katselemaan ja olemaan. Kaikessa rauhassa ja omaan hitaaseen tahtiini. Niin kuin kissat sen tekevät. Oli niin ihana olo, että päätin kokeilla vielä kerran jutella Toyboyn kanssa. Minusta tuntuu niin tosi pahalta jättää asiat näin. Minä en halua erota riidoissa. Mutta se keskustelu vain pahensi tilannetta. Me todellakin tuodaan toisistamme pahin esiin ja usko pois, meidän kummankin pahin on todella paha. Minulle tämä tilanne oli taas tuplasti kurja, sillä saan pahan mielen kun minua loukataan, mutta myös jos sanon jotain ikävää takaisi. Nyt sanoin, sillä tunsin hetken suorastaan vihaa tuota ihmistä kohtaan. Kadutti heti. En minä halunnut loukata. Enkä varsinkaan halua vihata ketään. Onneksi se laantui nopeasti. Päätin kääntää kaiken tämän negatiivisen energian rakkaudeksi. Mutta sitä ennen oli ymmärrettävä yksi asia.

Toyboy on poissa. Lopullisesti. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Kiitos, että sait minut pelkäämään. Vain kohtaamalla pelkoni pystyin voittamaan ne. Kiitos, että hajotit minut. Sain tilaisuuden rakentaa itseni uudelleen, entistä vahvemmaksi. Kiitos, että johdatit minut Thaimaahan. En usko, että olisin tänne ilman sinua tullut. Ja ennen kaikkea kiitos, että näytit mitä en halua enää olla.
Voi hyvin.
 

Rankka päivä.

Eilinen päivä oli melkoinen tunnemyrsky. En nukkunut juuri ollenkaan, koska riita Toyboyn kanssa edellisenä iltana suretti niin paljon. Odotin tyyppiä illalla kuitenkin muutaman tunnin kotiin, koska olisin halunnut selvittää sen viimeisen taistelun. Minulla on sellainen periaate, että riidan päälle ei mennä nukkumaan. Jossain vaiheessa kuitenkin annoin periksi. Paha mieli ja valvominen vei vähätkin mehut minusta, mutta en silti nukkunut juuri ollenkaan.

Itse sankari ei palannut kämpälleen edes aamulla, joten annoin periksi tällekin asialle. Erotaan sitten riidoissa. En voi ymmärtää tuollaista, mutta en pysty asiaan vaikuttamaan millään tavoin. Minua vain ärsyttää kaikki selvittämättömät asiat. Tämä tuntuu olevan aivan loputon suo. Joten eiköhän ole vain parasta rämpiä sieltä silmäkkeestä ylös ihan omin voimin. Asiat eivät Toyboyn kanssa selviinny koskaan. Niinpä pakkasin tavarani, lastasin pienen moponi äärimmilleen ja kaasutin pois.

Mopoajelin koko päivän. Osittain uutta majapaikkaa etsien, mutta myös saarta katsellen ja kierrellen. Tämän saaren piti olla ihan minunlainen. Hippisaari... Rentoa meininkiä ja tietysti hippejä. “Viihdyt siellä varmasti!” oli se mainospuhe, jolla paikka minulle lopullisesti myytiin. Olin pitkään kahden vaiheilla, tulenko tänne vai matkaanko kokonaan maasta pois. Mutta halusin ehdottomasti nähdä minunlaisen saaren ja viettää sen viimeisen hyvän hetken Toyboyn kanssa. Sen, mikä ei koskaan toteutunut. Mutta tilastollisesti meni aivan oikein, sillä 50 % tavotteista täyttyi taas. Näin minä sen saaren kuitenkin.

Mielikuvitus oli jo parin viikon aikana tehnyt Koh Phanganista aivan unelman. Ja nyt kun makaan kirjoittamassa oman pikku bungalowini terassilla riippumatossa (jonka viimein sain ripustettua käyttökelpoisesti monen kuukauden odotuksen jälkeen) ja kuuntelen kun Bob Marley laulaa viereisessä ravintolassa (oletettavasti laulu tulee kuitenkin levyltä), olen aivan älyttömän tyytyväinen, että tulin tänne. En sen takia, että tämä olisi niin mahtava saari, vaan koska se ei ole. Jos en olisi tullut, en olisi päässyt siitä ajatuksesta koskaan eroon. (“Olisi sittenkin pitänyt mennä käymään siellä paratiisissa, voi miksi en mennyt, kun kerta olisin varmasti viihtynytkin.”) Ja sitten huonolla tuurilla olisin vuosia kestäneen päänsisäisen vainon jälkeen matkustanut Thaimaahan uudestaan ihan vain tämän saaren takia. En olisi ikinä päässyt yli siitä pettymyksestä.

Minä kerron nyt salaisuuden: Tämä on ihan tavallinen saari. Varmasti enemmän hippisaari kuin tuo viereinen, mutta täällä ei oikeasti ole mitään minunlaista, koska minä en ole hippi. Minua kutsutaan usein hipiksi ja saatan jopa kulkea hieman hipihtävissä vaatteissa, mutta tämä on kaikkea muuta kuin minunlaista. Tai minä en ole vähääkään tämänlainen. Se joka niin sanoi ei selvästi tunne minua lainkaan. 

Ja tarkennuksena: Tämä on tosi ihana paikka! Hienot näköalat ja meri kaikkialla. Aurinkoa ja mopoilua ja kaikkea sellaista, mitä ihmiset nyt tekevät lomaillessaan Thaimaassa. Kaikki on ihan mukavaa ja käy hetki hetkeltä paremmaksi, kun saan viimein levätä ihan omassa rauhassa ja vain nauttia olemisen ihanuudesta. Ei kiirettä, ei hösötystä, ei biletystä. Mutta kyllä ne Lamain aallot tuolla Koh Samuilla on paljon enemmän minua. Ja Venetsian kanaalit.

   

Lapsuus.

Muistatko, kun lapsena kaikki tuntui niin ihmeelliseltä ja suurelta? Hiekkalinna, jonka sukulaispoika rakensi oman ämpärillä kipatun möykyn viereen, oli aivan mahtava. Hattara, jonka tivolissa sai oli niin suuri, että sitä oli mahdotonta syödä kokonaan. Suurennuslasi, jolla saman talon poikariiviöt polttivat lehtiä, roskia ja ötököitä, oli aivan uskomaton. Lasi vain muutti auringon valon tuleksi. Muistan, kuinka keräsin mökillä mäntypistiäisiä nyrkkini täyteen ja ihmettelin, kun madot olivat niin vihreitä. Pyydystin pieniä sammakoita, koska minusta ne olivat niin suloisia ja mukavasti liukkaita. Kiipeilin valtavilla rantakivillä, raahasin lasten uima-altaan järveen ja kiipesin kyytiin tarkoituksenani veneillä jonnekin. Taisin jonkun melankin ottaa veneestä kyytiin. Kesät olivat niin ihmeellisiä.

Kaikki muuttuu, kun kasvaa isoksi. Mistähän se johtuu? Onko se vain tottumista? Asiat eivät enää ole uusia ja ihmeellisiä vaan tuttuja. Vanhemmat ihmiset usein päivittelevät maailman menoa sanoen, että ennen kaikki oli paljon paremmin. (Ennen se leipäkin maistui leivältä.) Mietin, että ehkä syy ei olekaan kokonaan tässä muuttuneessa maailmassa. Ehkä meidän tuntemukset vain tekevät meistä vaativampia ja turtuneita kaikkeen jo nähtyyn. Ja asioiden ihmeellisyys katoaa. Koska usko tai älä, aurinkoisena päivänä suurennuslasilla voi edelleen sytyttää asioita tuleen. Hiekasta saa yhä rakennettua hienoja linnoja, niin suuria kuin tahtoo rakentaa. Luonto on yhä täynnä ötököitä. On vain itsestä kiinni miten asiat haluaa nähdä.

Mietin toissapäivänä, että minusta on ehkä tullut aikuinen. Sitä tahtomattaankin vertaa itseään toisiin ja siihen mitä on ennen ollut. Huomasin, että minä olen vakavampi. Olen tarkempi asioista, vaativampi. Se on kai ihan normaalia. En vain tiedä onko se hyvä asia. Mitä jos joku päivä huomaa, että nyt se lapsen viattomuus on poissa? Säikähdin omaa ajatustani, koska tuollainen tilanne olisi aivan kamala. Ehkä juuri tämän vuoksi ei saa koskaan menettää lapsenmielisyyttään. Niinpä istuin keinussa ja potkin lisää vauhtia. Nauroin ääneen, vaikka olin yksin. Nautin aivan mielettömästi vauhdista, mutta samalla myös siitä rauhallisuudesta. Siellä ne olivat sisäinen lapsi ja ulkoinen aikuinen sulassa sovussa keinumassa.

Pakko myöntää, mietin minä kyllä vähän synkkiäkin asioita. Olen niin kyllästynyt itsekkäisiin ihmisiin. Olen kyllästynyt bilettämiseen, ryyppäämiseen ja peleihin. Ja pettymään ihmisiin, joista aina vain jaksaa uskoa parempaa, vaikka kaikki merkit viittaavat ihan muuhun. Olen kyllästynyt siihen, että "minä en polta" tarkoittaa oikeasti sitä, että polttaa vain muutaman savukkeen päivässä, pilveäkin ainoastaan silloin tällöin. (Enemmän tietysti, jos juopottelee. Sehän on eri asia.) Kun minun mielestä "minä en polta" tarkoittaa yhä sitä, että EI polta, ollenkaan.

Uskottelin Samuilla itselleni, että voisin tulla tänne nauttimaan vielä ennen lähtöä edes muutamasta hyvästä päivästä Toyboyn seurassa. Kaikessa rauhassa ja täysin stressittömästi. Ettei jäisi tästä suhteesta ja ihmisestä niin paska maku. Tarvitsin lepoa ja ihan vain olemisesta nauttimista. Mutta sen onnistumiseen olisi tietysti tarvittu kaksi ihmistä, jotka haluavat samaa asiaa. Jos toinen ei osaa päättää edes mitä haluaa tunnin päästä, saati että pysyisi viittä minuuttia paikallaan, sellainen ei voi onnistua. Minun haaveet revittiin taas kerran silpuksi aivan siinä silmieni edessä. Rellestäminen vei voiton. Mutta toisaalta, tämä on parempi näin. Paljon helpompi jättää tämä kaikki nyt taakse. Ja ainakin tästä jäi todellinen maku.

Nyt on aika mennä eteenpäin. Tutustua lapsen tavoin uuteen paikkaan, nähdä ja kokea ja ihastua. Lapsilla on kyky nähdä asiat uusina, koska uusia ne useimmiten heille ovatkin. Vanhempana voi enää yrittää katsoa asioita uudella tavalla. Aion panostaa erityisesti siihen tällä viikolla. Löytää hyvää tästäkin pettymyksestä. Onneksi voin tehdä sen melko hienoissa maisemissa.

   

Koh Phangan.

Kun hotellitäti sanoi, että hän tilaa minulle taksin niin minä luulin, että hän tilaa minulle taksin. Mutta pihaan tuli musta lava-auto ja isoisä. Lähdin hotellilta siis erittäin vanhan papparaisen kyydissä. Keskustelu oli koko matkan hyvin niukkaa. Isoisä sanoi jotain silloin tällöin ja minä nyökytin. Olen melko varma, että hän puhui thaimaan kieltä, jota minä en siis puhu. Hän kuitenkin vei minut oikeaan paikkaan ja melko ajoissa. 

Ostin lipun lauttaan ja raahasin järkyttävän painavat laukut laituria pitkin pieneen paattiin. Olin niin tyytyväinen, kun viimein istahdin lautan lattialle. Laivamies oli ottanut laukkuni vastaan, aurinko paistoi, lämmin meri-ilma puhalsi pehmeästi kasvoille. Mietin, että sinne ne nyt jäävät. Koh Samui, ahdistus, pelot, pettymykset ja ikävät ihmiset. (Jäi sinne myös muutama mukava ihminen, mutta aion kyllä pitää heihin yhteyttä, joten se ei aiheuttanut niin suunnatonta luopumisen tuskaa.) Päätin, että tästä eteenpäin matkani on pelkästään ihana.

Toyboy oli minua vastassa Koh Phanganilla. Jättiläiskassi, iso rinkka ja minä kyytiin, sitten mopolla siihen johonkin lähelle syömään. Ensimmäisen evästyksen jälkeen vuokrasin mopon koko viikoksi, joten matka jatkui nelipyöräisesti. Tämä minun mopo nro 2 on kyllä erityisen kelpo pyörä. Se on valkoinen, pieni ja hyvin ketterä. Oikukkaampi ja vaativampi kuin se vanha rouva Fiore, mutta pidän tästä kyllä enemmän. Aluksi vähän jännitti, mutta hyväksyimme nopeasti toisemme. Minua jännitti kyllä vähän tämä uusi maastokin, kovin on toisenlaiset tiet kuin Samuilla. Ajettiin heti aivan saaren päähän, missä Toyboy asuu. Olin äärettömän onnellinen, kun selvisin mutkittelevan vuoristoratatien loppuun hengissä, vaikka reitti alkoi sellaisella “ota kunnolla vauhtia, että pääset ylös asti” mäellä. Saari otti luulot pois heti ensimmäisenä päivänä.

Kuva ei ole vinossa, tie on vain pirun jyrkkä.

Toyboy pysähtyi kesken matkan, koska tien vieressa oli norsuja. Ihan oikeita, neljä kappaletta. Joku täti tuli yhden luokse letkun kanssa, suihkutti vettä norsun eteen, norsu imi veden kärsäänsä ja sitten ruiski kaiken itsensä päälle. Olin aivan ihmeissäni, en ole tainnut koskaan ennen nähdä norsuja livenä. En ainakaan noin läheltä. Ja ehkä jotain lapsena nähtyä sirkusta ei edes lasketa. 

Kun päästiin perille, totesin välittömästi, että tämä Coconut Beach on oikeasti paratiisi. Rinteeseen rakennettuja sinikattoisia bungaloweja aivan siinä meren rannassa. Hiekka on niin pehmeää, että se tuntuu melkein vedeltä. Vaikka ollaan selvästi viidakon keskellä taas, niin tämä on sellainen kaunis ja viihtyisä viidakko. Istuttiin illalla lähes täyden kuun valossa rannalla. Kuun valo on niin erikoinen. Sen sävyn ja voiman huomaa vasta silloin, kun kaikkialla on muuten aivan pimeää. Niin kuin täällä on. 

Parista rantapuusta roikkui sellaiset ihanat lankkukeinut. En edes muista milloin viimeksi olisin keinunut oikeassa keinussa, siitä on niin monta vuotta. (Suomessa kaikkialla on vain niitä mummokeinuja, joissa ei oikeasti voi edes keinua.) Istuin lankulla ja Toyboy antoi vauhtia. Se oli aivan mahtavaa! Keinuminen, miten voi joku noin yksinkertainen asia tuntua niin huikealta? Vauhtikin oli aivan mieletön. Suosittelen kaikille keinujen asennusta ensi kesäksi. 

Illalla käytiin ajelemassa kylällä, siellä oli kiertävät markkinat viimeistä päivää ja jotain bändejä soittamassa. Jo mennessä meidät pydäytettiin, nyt poliisien toimesta. Ajettiin huumeratsiaan. Toyboy tutkittiin tarkasti, samoin mopo. Kun tuli minun vuoro mennä kopeloitavaksi, setä vain nyökytti ja huitoi, että mene vaan. Minua ei siis tarkistettu. Ei minulla kyllä huumeita mukana ollutkaan, mutta silti. Omituista.

Kun yöllä istuttiin hiekalla, näin edessäni jonkin liikkuvan tosi nopeasti. Se oli rapu, sellainen vähän suurempi. Ne menevät aivan hirvittävän lujaa. Toyboy yritti tietysti pyydystää sitä, koska tietää kuinka sellaisen saa otettua kiinni ilman, että rapu pääsee saksimaan. Jos siis saa kiinni. Jossain vaiheessa ajojahtia rapu käänsi suuntaa ja lähtikin juoksemaan suoraan minua päin. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta ehdin ymmärtää, että tuo rapu tulee kyllä aivan kohti ja sitten se jo törmäsikin minun kankkuun. Törmäys ei ollut kovin voimakas, mutta siitä huolimatta tunsin sen hyvin. Siis oikeasti... Rapu juoksi hädissään päin minun pyllyä! Olin kuolla nauruun. Eihän tällaista tapahdu! 

Ihan selvästi olin oikeassa. Nyt matkani on pelkästään ihana. 

...vaikka mökin takana lymyilikin tällainen aamulla. 

Noin metrin pitkä ja ilmeisesti kovasti myrkyllinen. 

   

Uni.

Näin todella hämärää unta. Vaihdoin Onni-kissani käärmeeseen. Tai oikeastaan lemmikkikaupan taikuri muutti sen käärmeeksi. Sitten tajusin vähän pelkääväni tuota käärmettä, joten se vaihdettiin hummeriin. Myöhemmin alkoi kaduttaa, kun hummeria ei voinut samalla tavalla paijata kuin kissaa. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Menin takaisin lemmikkikauppaan. Huomasin, että kissani oli vieläkin siellä jossain häkissä, eli tuo taikuri oli huijannut! Toinen työntekijä antoi kissani takaisin ja sanoi, että kirjaa sen 'kadonneeksi'. Kotiin tultuani huomasin, että äiti oli laittanut hummerin pakastimeen. Mutta kyllä oli ihana halata pehmeää Onnia.

Unessa oli siis onnellinen loppu, sain rakkaan takaisin. Mietin vain, että mikä sai minut alunperin vaihtamaan sen johonkin muuhun? Tässä on taatusti taustalla joku alitajunnan juttu, joka on vain puettu kummallisiin vaatteisiin. Ehkä minä haluan aina vaihtaa tai muuttaa hyvän toisenlaiseen. Sitten myöhemmin huomaan, ettei se uusi kuitenkaan ole yhtään parempaa kuin se, josta luopui. Päinvastoin. Tätä kyllä tapahtuu minulle oikeastikin, tosin valveilla sitä hyvää alkuperäistä harvemmin saa takaisin. Ihan selvästi pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, niin kauan kuin vielä voi. Ja vaikka lakata haluamasta muuta, jos on jo kaikki valmiiksi hyvin.

Tänään matka jatkuu taas. Eilen olin kauhuissani, tänään on jo paljon parempi. Olen pakannut tavarat valmiiksi. Olen valinnut matkavaatteet ja sopinut hotellin kanssa asioista. Tätä voisi sanoa jo innostukseksi. Muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pään sisällä. Kaiken lisäksi astrokalenterini mukaan nyt on Erotiikkaa ilmassa.

Tunnistatko oudon jännitteen tässä päivässä? Jotain salaperäistä ja samalla ihanan kiehtovaa on nyt tarjolla, mutta se tuntuu aluksi jollain tavalla luvattomalta. Anna kehollesi lupa seurata päivän jännitteitä ja löydät jotain todella upeaa.

Kaikki on selvästi mennyt suuremman suunnitelman mukaan. (Ei minun, vaan Universumin.) Ero Toyboysta teki kipeää, mutta tuli tarpeeseen. Se jätti minut tänne yksin vahvistumaan ja oppimaan rohkeammaksi. Olen viimein päästänyt irti ja oleminen on paljon helpompaa. Otti tosi paljon päähän, kun ystäväni eilen ilmoitti, ettei tulekaan tänne. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu niin. Minun pitää päästää irti menneistä, johon tämä ystävä vahvasti liittyy. Ilman tuota eilistä ilmoitusta olisin luultavasti vain odottanut seuraavankin kuukauden. Nyt voin mennä vapaasti. 

Joten matka ja tarinat jatkuvat jännitteitä seuraillen Koh Phanganilla. 

   

Tauko.

Olin muutaman päivän kokonaan kirjoittamatta. Ja tämä muutaman päivän kirjoittamattomuus johtui siitä, että Toyboy tuli käymään. Ihan pikaisesti vain yhdeksi perjantaiksi, vaikka lähtikin vasta maanantaina. Tiedän mitä ajattelet... Nyt se urpo on taas ihan sekaisin ja nyt ne idiootit palaavat yhteen. Tämä urpo on kyllä edelleen sekaisin, mutta ei nämä idiootit kuitenkaan ihan niin tyhmiä ole. Kaiken lisäksi olen ollut nyt yli viikon ilman ääntä. En tiedä miksi. En ole kipeä, mutta ääntä ei vain enää tule. Ehkä olen puhunut liikaa viime vuonna, minähän tein sitä ihan työkseni puhelimessa. Tosin tiedän kyllä, että tämä kirjoittaminen ei varsinaisesti vaadi ääntä, joten haiskahtaa tekosyyltä.

Sain jo monta pantatilausta ja se tietenkin teki minut äärettömän onnelliseksi. Suurkiitos kaikille! Ensin mietin, että onkohan hinta liikaa. Toyboy sanoi, että se on liian vähän. Laadukas käsityö saakin maksaa. Olin silti vähän epäileväinen, koska enhän minä ole mikään 'oikea' taiteilija tai käsityöläinen. Mutta sitten tuli vastaan ihan uusi verkkokauppa, jota kaverini mainosti Facebookissa. Silmäilin sitä pikaisesti ja huomasin, että myynnissä oli avaimenperä, joka maksoi 70 euroa. Nahkainen, mutta silti vain avaimenperä. Ensin luulin että se on pilkkuvirhe, mutta sitten huomasin toisenkin samanhintaisen avaimenperän. Joten tulin siihen tulokseen, että edes tuo kallein 15 euron hiuspanta ei todellakaan ole liian kallis. Ranteessa oleva rasitusvammapaisekin muistuttaa siitä joka kerta.

Joskus virkkaaminen auttaa tämän urpon sekavuuteen. Se antaa aikaa ajatteluun. Ja sitten jos ei halua ajatella, niin voi katsella samalla leffoja ja TV ohjelmia. Kaikki aivoton turha blokkaa hyvin ajattelun esiintulemisen. Alitajunta hoitaa likaisen työn. Onhan tästä ollut puhetta. Taidan toistaa itseäni. Sekin vielä.

Joskus elämä antaa etumatkaa, joskus edessä on kuoppainen tie, mutta jossain vaiheessa jokaisen meistä pitää päättää minkälainen ihminen haluaa olla, olosuhteista huolimatta.

Näyttää lainatulta ajatukselta, mutta ei se ole. Ihan tuli omasta päästä.

   

Lähtö.

Näin on taas yksi vaihe elämässä saatu päätökseen. Tavallaan. Saatoin Toyboyn itkun kanssa satamaan, josta hän nousi paattiin ja lähti pois. Jätti koko typerän saaren. Olen täällä nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ihan yksin. En oikein tiedä mitä siitä ajatella. Tosin tällä hetkellä en oikein tiedä mitä ajatella monestakaan asiasta. Mutta ei pelota ollenkaan niin paljon kuin voisi kuvitella.

Katselin niitä muita ihmisiä, jotka ostivat lipun ja matkasivat tuolle viereiselle, paremmalle saarelle. Iloisia turisteja. Onnellisia ihmisiä. Hippejä. Tunsin lievää kateutta. Olen selvästi väärällä saarella. Minäkin voisin ihan hyvin olla yksi heistä, ostaa lipun paattiin ja matkustaa pois täältä idioottien ja ahdistuksen keskeltä. Minä tulin Thaimaahan monesta syystä, mutta tällä saarella olen Toyboyn takia. Ja nyt... Enää ei ole mitään syytä olla täällä. Minä tarvitsen suunnitelman.

 

Haastattelu.

Eilen oli raskas, mutta erittäin merkittävä päivä. Pakkasin viimein tavarani ja lähdin. Matka jatkuu nyt yksin. En tiedä vielä mihin suuntaan, mutta ehdottomasti eteenpäin. Vaikka muutto on aina vähän vaivalloista ja eroaminen missä tahansa tilanteessa kurjaa, minulla on pitkästä aikaa vapautunut olo. Enää ei mikään ahdista ja voin viimein alkaa nauttia Thaimaasta. Yksin matkustaminen on vain niin paljon parempaa, silloinkin kun matkaseura on hyvää. Olen taas onnellinen. Ihana tunne!

Minusta tehtiin kirjoitus. Olen Hallan blogissa helmikuun sankarityyppi. Olen niin otettu tuosta kirjoituksesta, mikä kunnia! Onkohan minusta ennen kirjoitettu mitään noin hienoa? En usko. Käy lukemassa, tässä linkki blogiin.

Löysin eilen tuolta jostain oman blogini kätköistä listan. Olen kertonut ennenkin, että minulla on Johannes Partaselta opittu tapa nimetä vuodet jonkin teeman mukaan. Ja sitten kun miettii, että minkäslainen vuosi olikaan, niin aina sen tunnistaa teemastaan. Kun nimeää vuoden, se toteutuu.

2008 henkisen kasvun vuosi
2009 toiminnan vuosi
2010 uuden kokemisen vuosi
2011 henkisen kasvun vuosi
2012 muutoksen vuosi
2013 menestyksen vuosi
2014 rakkauden vuosi

Minulla on kyllä kovat odotukset näille kahdelle tulevalle vuodelle. Elämäni on mennyt täsmälleen noiden teemojen mukaisesti. Mietin, että jos se toimii noin hyvin vuosien kanssa, eikö silloin kannattaisi alkaa nimetä myös kuukausia. Ja viikkoja. Ottaisi jonkun positiivisen teeman ja sitten vain pistäisi tuulemaan. Sehän on vähän sama asia, kuin pyytäisi Universumilta jotain. Itse asiassa se on täsmälleen sama asia.

Irlannissa minulla oli aina matkassa postikortti, jonka Toyboy lähetti. Kortilla oli valtava merkitys minulle ja siksi se oli töissä seinällä ja mukana laukussa, yötkin nukuin sen vieressä. Kortti muistutti minua siitä, että pääsen ihan pian pois Dublinista. Sanoin aina kaikille, että etsin tuon kiven (tässä vaiheessa osoitin kuvassa olevaa kiveä) ja menen sille kököttämään. Sitten otan itsestäni kuvan ja lähetän sen teille. Se oli minun missio. Kivi ja kuva. 

Minä löysin sen kiven. Mutta se ei ollut alkuunkaan sellainen kuin kuvittelin kuvan perusteella. Ensinnäkin, se oli kaukana. Kivelle olisi saattanut voida kahlata tyynellä säällä, luulen että jalat olisivat ylettäneet pohjaan. (No, ainahan ne jalat pohjaan ylettää, eri asia sitten onko pää enää pinnalla). Toiseksi, aallokko oli niin järkyttävä, ettei käynyt edes mielessä kokeilla onnea kahlaamisen kanssa. Joten nyt minulla on teille vain kuva kivestä. 

   

Intohimo.

Luin sellaisen elämänohjeen, joka kiteytti kaiken oleellisen. Se oli oikeasti kuva ilman kuvaa, pelkkä teksti. Paljon painavia sanoja. Yksi lause kuului näin: Ask the next person you see what their passion is, and share your inspiring dream with them. Jäin tapani mukaan miettimään tuota. Passion. Ihana sana. Se käännetään intohimoksi, mutta suomalainen versio ei ole niin vaikuttava. Jostain syystä sanassa on aivan erilainen kaiku. Saattaa johtua kirkon määrittämästä paheiden luokituksesta, himo kun on kuolemansynti. Kirkko on saanut niin moneen asiaan negatiivisen sävyn. Passion sen sijaan on pelkkää rakkautta.

Mietin mikä minun intohimoni on. Tunnen niin tavattoman voimakkaasti monet asiat. Mistä tietää mikä on intohimo ja mikä vain sitä ihan tavallista tekemisen riemua? Yritin löytää sanalle jonkin selityksen, mutta sain vain "kovaa halua" ja linkkejä jostain suomalaisesta bändistä... Ehkä muutkaan eivät osaa selittää intohimoa. Minun intohimoni voisi olla kirjoittaminen. Ja virkkaaminen. Teen kumpaakin päivittäin. Molemmista nautin ja molemmat auttavat selvittämään ajatuksia. Ehkä olenkin intohimoinen ajattelija? Ei. Luulen, että pitää olla vähintään Esa Saarinen, että voi nimittää itseään sellaiseksi. Mutta se, mitä kohtaan tunnen tällä hetkellä eniten kovaa halua, on henkinen kasvu. Voiko ihminen olla intohimoinen henkinen kasvaja?

Ennen kurjat ajat saivat minut aika maahan. Suru tai kiukku tai pettymys löivät koko minut pohjalle. Mentorini on ohjannut toiseen suuntaan, antanut lempeästi napakoita ohjeita, lähettänyt kirjoja ja CD-levyjä. Ei niinkään opettanut, vaan kehottanut oppimaan. Ja nyt kurjat ajat eivät enää lannista. Osaan jo melko hyvin kääntää huonon fiiliksen hyväksi, pitää muiden kiukun erillään itsestäni. Ja joka kerta kun tulee vastaava haastava tilanne, huomaan miten paljon minä olen taas kasvanut. Olen kehittynyt ja matkannut huippuharppauksen henkisen kasvun tiellä. Tulen siitä huomiosta aina iloiseksi, sillä olen tehnyt tämän kaiken itse.

Luin reikimasterini blogia pitkästä aikaa, ja sieltä löytyi suunnattoman hieno ajatus. Aion nyt lainata sen tähän:

Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että KUKAAN ei voi saada ketään toista valaistumaan. Henkistä tietä ei voi saada toiselta, ei ostaa, ei kerätä suorituspisteitä, eikä valaistumista tai ylösnousemusta saavuta, vaikka kävisi miljoona kurssia, hoitoa, istuisi päivät pitkät meditaatiossa tai ripustaisi ikkunaan miljoona kristallia ja polttelisi suitsukkeita niin että hengitys vinkuu. Gurujen aika on ohi, jokaisen pitää olla ihan itse oma gurunsa, ja luottaa siihen, minkä tietää sisällään olevan oikein ja totta.

Tuo kirjoitus tuntui tosi hyvälle. Olen paininut tuollaisten kysymysten kanssa jo pitkään. Huomasin, etten olekaan kompuroinut yksin pimeässä, vaan tehnyt juuri niin kuin pitääkin. Ihan vahingossa. Olen kuunnellut sydäntäni yhä enemmän. Joku aika sitten mietin, että mitä helvettiä minä teen täällä Thaimaassa, mutta en mieti enää. Tämä on juuri se paikka missä minun pitääkin nyt olla. Minun piti tulla tänne huomaamaan, miten pitkälle olen päässyt.

Ensimmäinen vastaantulija oli Toyboy. Kysyin mikä on hänen intohimonsa. Vastaus yllätti, sillä hän ei tiennyt. Oli menettänyt intohimonsa. Kysyin onko hänellä kuitenkin sellainen ollut joskus (koska yhä kiinnosti tietää mitä se voisi olla) mutta muminasta päättelin, että ilmeisesti ei. Olin kuvitellut, että noinkin tulisella persoonalla olisi ainakin muutama intohimo hihassaan. 

En jakanut unelmaani Toyboyn kanssa. Arvelin, että hän kyllä jo tietää, jos on minua yhtään kuunnellut. Ja rehellisesti sanottuna, en usko että Toyboyta kovin paljon unelmani enää edes kiinnostaa.

Tässä vielä kuva, joka aiheutti tämän viimeisimmän ajatteluryöpyn.

   

Kuulumiskooste.

Sain joku aika sitten viestin, jossa toivotettiin mukavaa jatkoa sinne Irlantiin. Samansuuntaista ihmettelyä on tullut vastaan sen jälkeenkin. Ja lähinnä nyt siis Stailistini innoittamana päätin kertoa kuulumisia niillekin, jotka eivät normaalisti jaksa blogiani lukea. Se porukka on kuitenkin enemmistö. Tässä kooste viimeisen vuoden ajalta.

Sairastuin työpaikallani, koska talossa oli hometta. Ja koska olen altistunut homeelle aikaisemminkin, oireeni tulivat minulle tavattoman vahvoina. Jouduin puhutteluun, koska kirjoitin tästä blogiini, vaikka 'se ei ollut varmaa'. Sellainen kuulemma voi vaikuttaa firman liikevaihtoon. No, vaikuttaa tai ei, kehoni oli kuitenkin erittäin varma asiasta, enkä voinut mitenkään töitä talossa jatkaa.

Samaan aikaan kellarikotiini tuli vesivahinko. Kaikki tavarani piti kuskata autotalliin. Olin niin hyväonninen, ettei mikään mennyt rikki tai pilalle, mutta olin käytännössä koko kesän koditon. Surffailin erinäisillä sohvilla, pääasiassa tukevan Emma-ystäväni ja Söpöliinin luona.

Olin Jyväskylän Kesä -festareilla hommissa, kun tapasin Toyboyn. Tykästyin.

Koska työpaikalla en voinut olla, eikä kotiakaan ollut, päätin hakea töitä jostain kauempaa. Päädyin lopulta Irlantiin, IBM:n help deskiin. Irlannin työtilanne on huono, mutta meille suomea puhuville siellä kyllä riittää hommaa paljonkin.

Joten laina-autotalliin tungettu omaisuuteni piti siirtää muualle. Nyt tavarani on ripoteltu Annen ja äidin luokse, ja molempien varastoihin. Siellä ovat hyvässä tallessa. Jopo meni hoitoon Elinalle. Nämä minun lähdöt ovat vähän äkkinäisiä. Jos jotain joskus onnistun päättämään, se pitää tapahtua heti.

Syksyn asuin Dublinissa, jossa en viihtynyt päivääkään. Muutaman ihanan ihmisen kyllä tapasin, mutta siinä se Irlannin anti sitten olikin. Maa ei ollut vähääkään sellainen, josta aina kuulee, kun puhutaan Irlannista ja sen iloisista asukkaista. Olin pettynyt.

Alkusyksystä Toyboy muutti Thaimaahan, Koh Samuille. Siellä oli töitä tarjolla ja lämmintä, ja sehän usein riittää, ainakin meidänlaiselle ihmisrodulle. Aikani asiaa puntaroituani päätin minäkin lähteä aurinkoon. Dublinin ahdistus oli jo niin lamaannuttava, ja vasta oltiin talvea kohti menossa. Irlannissa on syksyisin paras sää. (Ja sataa silti lähes joka päivä.)

Heti vuoden alusta istuin koneeseen ja matkasin sen 20 tuntia. Mutta se kyllä kannatti, koska Toyboy oli kentällä vastassa. Ensimmäisen viikon muistikuvat ovat päässäni hyvin sekavia. Asustettiin ensin pimeässä hostellihuoneessa, jossa ikkunan edessä olevan naapuritalon seinää purettiin. Muistan ensimmäisen keiton, joka ei täällä ole keitto, vaan jonkinlainen pataruoka, jota syödään riisin kanssa. Muistan myös sen, että pelkäsin skootterin kyydissä.

Muutettiin majataloon nro 2. Se oli viihtyisä huone, jossa näkyi myös Italian TV. Paikka oli thai boxing stadionin vieressä, joten kisapäivinä mekkala oli sen mukainen. Kiertelin kauppoja ja puuhastelin sillä aikaa, kun Toyboy oli töissä. Aloin jo vähän sopeutua maahan. Suurin syy tähän oli kuitenkin lahja, jonka sain.

Ystäväni, jota viime kesän jälkeen olen kutsunut Jumalaksi, teki taas ihmetekoja. Hän sai ylipuhuttua syksyn Koreassa opiskelleen Emma-ystäväni mukaansa Koh Samuille minua morjestamaan. Niin hyvää yllätyslahjaa ei voi kukaan antaa! (Paitsi Jumala.) Kierrettiin saari skoottereilla ja uitiin ensimmäisen kerran meressä. Se oli mahtava viikko.

Seuraavaksi muutettiin Toyboyn työpaikan vieressä olevaan bungalowiin. Se oli tilapäismajoitus, vaikka saatiinkin majailla kyseisessä talossa pidemmän aikaa. Talo oli keskellä viidakkoa, joten sain totutella paikalliseen maaseutuun ja sen öttiäisiin. Seinillä parittelevia gekkoja, terassilla ryömiviä sammakoita, suihkun lattialla uivia matoja, päälle lentäviä perhosia, oudosti metelöiviä lintuja, väijyviä ihmesirkkoja, seiniin törmäileviä ja rätiseviä jättikoppakuoriaisia, verenhimoisia moskiittoja, kaikkialla kulkevia muurahaisia ja lauma kulkukoiria.

Onneksi päästiin pian muuttamaan meren rantaan. Kun viimein sain kaikki tavarat järjestettyä paikoilleen, minä tuuperruin nukkumaan. Kauhuherätys aamulla, kun Toyboy ei voinut hengittää. Talo oli läpihomeessa. Ihme kyllä itse olin vain väsynyt, mutta kerrankin näin päin. Tästä seurasi äkkilähtö ja uusi muutto. Palasimme takaisin viidakon toimistolle. V i t u t t i.

Muutaman nollauspäivän jälkeen onneksi löytyi kelvollinen asunto. Pääsimme muuttamaan välittömästi. Hillitön pakkaaminen jälleen kerran, tavaraa kun on jo kertynyt. Vietin koko päivän laukkuja purkaen, vaatteita tuulettaen ja asunnosta kotia tehden. Onnistuin siinä tavattoman hyvin.

Tänään käytiin hommaamassa uusi mopo. Samalla käytiin kaupassa ja etsittiin postia. (Jota ei vieläkään löytynyt, vaikka kysyttiin neuvoa tosi monelta ihmiseltä. Alan jo epäillä, että nämä paikalliset eivät itsekään tiedä missä posti on, mutta kohteliaasti vain vastaavat jotain.) Söin vuoden ensimmäisen jäätelön ja uin takapihalla olevassa uima-altaassa. 

Pitkästä aikaa - täällä on kaikki hyvin!
   

Viikonloppu.

Joku pohti Facebookissa viihdepaketin hankintaa. Seuraava sanoi käyneensä hiihtämässä, kun oli ostanut uuden suksipaketin. Mietin, että vähän on ihmisten harrastukset muuttuneet. Vanhan ajan viihdepaketilla hiihdettiin. (Okei, on tosi aikainen aamu ja olen nukkunut liian vähän yöllä.)

Toyboylla oli syntymäpäivä. Jos poikaystävä siirtyy neljännelle kymmenelleen, eli kolmenkympin paremmalle puolelle, niin pitäisi kai alkaa käyttämään nimitystä miesystävä. Aika kamalaa. (Tai sitten ihan suosiolla vaihtaa jo nuorempaan.) Toyman on huomattavasti kornimpi, mutta minkäs teet, jos ikä painaa. Minä kyllä inhoan noita termejä... Kaikki ovat niin harhaanjohtavia. Jos nyt kuitenkin jollain tavalla tuo tyyppi on kategorisoitava, niin sanotaan sitten vaikka "sohvalla krapulaansa paranteleva reissukaveri".

Meille tuli koira kylään. Sellainen likainen ja ruma, mutta ihana. Se seurasi yhtä Toyboyn työkaveria terassillemme ja jäi siihen makoilemaan. Minä tykästyin välittömästi. Sillä on puhevika. Koira ei osaa haukkua, pitää vain omituista ulinaa. Mutta se näyttää lempeältä. Ajattelin ostaa apteekista punkki ja muiden loisten poistoainetta, houkutella koiran suihkuun ja pestä sen kirppuisen turkin. Luulen, että sen olo helpottuisi paljon. Kukaan ei voisi enää nimittää sitä saastaiseksi. Mutta sitten taas toisaalta, voisin ihan hyvin perustaa tänne kulkukoirien pelastustarhan. Tuon koiran kohtalotovereita tuntuu olevan ihan joka paikassa. 

Minun piti viettää koko päivä pohtien, mutta se keskeytyi, kun työkaveritytöt tulivat koputtamaan ovelle. Lauantai-iltaan oli ohjelmaa tarjolla. Joten ajoimme Lamaille katsomaan Lady thai boxingia. Tosin ensin mentiin suomalaisen miehen pyörittämään hotellibaariin ja käytiin myös morjestamassa sen keinubaarin tuttuja. Oli ihan kiva nähdä oikeita thai boxing matseja, siis niiden nuorien miesten, jotka ottelivat jokaisen lady-ottelun välissä. En huutanut ollenkaan, koska tämä oli kuitenkin enemmän sellainen baarien järjestämä show.

Kotiin päin tullessa minä jo toisen kerran nukahdin mopon kyytiin. Se on aika erikoista, jopa minun unenlahjoilla. Otan sellaisen "lukko-otteen" ranteistani Toyboyn ympäriltä, nojaan eteenpäin ja lasken pään hartioille. Jotenkin se liikenteen melu on niin rauhoittavaa, että jossain vaiheessa havahdun, kun ollaan jo melkein perillä.

Eilen pyörästä puhkesi rengas. (Olin silloin jo hereillä.) Onneksi ei oltu enää kovin kaukana, joten lähdettiin sitten jatkamaan matkaa jalkaisin. Ensin yksi taksi pysähtyi ja kysyi halutaanko nostaa mopo kyytiin ja maksaa kamalan kallista hintaa erittäin lyhyestä matkasta. (Vain suomessa on taksit kalliimpia kuin täällä.) Ei haluttu, joten jatkoimme jalkaisin. Sitten tien toiselta puolelta kuului huutoa. Korjaamokaupan pojat olivat siellä viettämässä omia full moon partyja. Yksi heistä siirsi oman moponsa sivummalle, työnsi meidän mopon sisään ja istahti minikokoiselle pallille irrottamaan rengasta. Toinen kaveri toi meille tuolit ja minä ostin meille pari olutta. Yksi poika tuli lisää, tyttö vähän sivummalla paketoi savukkeita muoviin. Keskustelu oli hankalaa, koska pojat puhuivat englantia yhtä hyvin kuin minä thaita, mutta kaikilla oli juomista ja hauskaa. Sehän riittää. Ellen ihan väärin muista, niin sana joka kuulostaa äänteeltä "maa" on koira ja "meu" taas tarkoittaa kissaa. Istuimme vielä hetken olutta nauttien, vaikka pyörä oli korjattu. Mukavia ihmisiä, pyysivät meitä korjaamolle juhlimaan uudestaan.

   

"Menestys vaatii sitoutumista"

Kun tulin takaisin Lamailta tiistaina, vastassa oli kalju mies. Toyboyn tukka oli jäänyt Malesiaan. Ei haitannut yhtään, minä rakastan kaljua!

Pari päivää on mennyt vain lepäillessä ja kirjoittaessa. Sain niin hyvää palautetta blogistani ja samalla kannustusta kirjan kirjoittamiseen, että innostuin siitä aivan tavattomasti. Naputus on kuulunut aamusta iltaan. Toyboy tulee tasaisin väliajoin painamaan läppärin kantta kiinni ja sanoo, että nyt olisi tauko. Tai että eiköhän se nyt jo riitä tälle päivälle. Silloin enää viimeistelen kappaleen ja laitan koneen pois, ainakin vähäksi aikaa. Se on hyvä systeemi, minä kun en ikinä itse muista lopettaa. Kirjoittamiseen jää niin koukkuun.

Teksti tuntuu nyt hyvälle. Vaikka en minä missään vaiheessa kirjan kirjoittamista lopettanut, annoin silti muiden turhien juttujen harhauttaa ajatuksiani. (Kuten Irlannin tai etäsuhteen tai ahdistavan työpaikan.) En tee sitä virhettä uudestaan. Minun astrokalenterikin tiesi sen.

Sinulla on jotain suunnitelmissasi ja pohdit kovasti idean kannattavuutta. Miettimällä asia ei nyt tule yhtään selvemmäksi. Tänään on uskallettava sitoutua haaveittesi todeksi tulemiseen. Vasta sitoutuminen omaan päämäärääsi tuo vapauden tullessaan.

Olen erittäin samaa mieltä. Sitä paitsi yöllä saamani paniikkikohtaus palautti hyvin maan pinnalle, oli se niin pelottavaa. Olen koko aamun miettinyt, että elänkö minä nyt sellaista elämää, jota todella haluan. Suuria kysymyksiä. Mutta hyviä vastauksia. Selvästi on tehtävä muutoksia.
   

Paniikki.

Sain yöllä elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Siis ihan oikean. Se oli pelottavinta mitä minulle on koskaan aikuisiässä tapahtunut. Ja minä heräsin siihen, sen laukaisi uni. En tiennyt että sellaista voi edes tapahtua.

Sain unessa jonkin kamalan allergiakohtauksen, koska minun niskaan pistettiin jotain "vastamyrkkyä" lentokentällä, kun olin lähdössä maasta. Se aine aiheutti allergiakohtauksen, ja jalkoihini tuli jotain omituisia paiseita. Tuntui etten saanut henkeä ja aloin huutaa, mutta ääntä ei tullut. Yritin mennä makuulle, mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa heräsin, mutta en silti vieläkään pystynyt liikkumaan. Herätin Toyboy ulinallani, kun yritin huutaa apua, mutta en pystynyt puhumaan. Koko kroppa oli puutunut ja kihelmoi, silmissä sumeni, enkä saanut henkeä. En pystynyt sanomaan mitään pitkään aikaan. Kuulin ja näin koko ajan kaiken, kun Toyboy tuli luokseni ja yritti kysellä, että mihin sattuu. Sitä kesti muutaman minuutin, en pystynyt hengittämään enkä liikkumaan.

Paniikkihäiriötä sairastava kaverini on kerran kuvaillu tuota kohtausta niin, että sitä tuntee kuinka kehon jokainen solu yrittää mennä eri suuntaan, mutta ei voi liikkua. Se yöllinen kohtaus tuntui täsmälleen tuolta. Kesti pitkään ennen kuin hengitys tasaantui ja pystyin taas liikkumaan. Lopulta nukahdin uudestaan. Sanon aina, että pärjään kyllä yksin, mutta nyt olisin kyllä tarvinnut jonkun lähelleni ja pitämään kädestä kiinni. En muista milloin olisin pelännyt noin paljon. Mutta selvisin hengissä.

(Virallisempaa tietoa paniikkikohtauksista tässä.)
 

Lamai.

Kuuntelen taas ysärihittejä keinubaarissa. Edessäni on puisia pöytiä ja tuoleja, lämpimässä tuulessa heiluvia vihreitä lamppuja, vanhat lankkulattiat, tuulettimia ja muutamia turisteja. Yksi pariskunta istuu pöydässä, molemmat naputtvat omia puhelimiaan. (Säälittävää.) Kun katson vasemmalle, näen avoimesta ikkunasta meren pauhun. Se on edelleen ällistyttävä. Rannalla on muutamia käristyneitä turisteja, jotka nauttivat olostaan aallokossa. Kun käännän päätä oikealle, näen koiran, jonka pyllyyn on piirretty naama. Silmät, suu ja pystytukka, töpöhäntä toimii nenänä. Koiraa se ei juuri tunnu haittaavan, mutta minua vähän mietityttää älykkyyden taso tällä kylällä. Koira on kuulemma omistajan, joka ei kamalasti ilahtunut, kun näki lemmikkinsä takapuolen.

Sanoin lähtiessä Toyboyn pomolle, että menen pariksi päiväksi Lamaille. "Miksi sä sinne menet? Se on saaren pahin huorakaupunki." Noh. Enpä kyllä tiennyt sitä. Kun ajattelin, että kirjoittaisin siellä. (En ole kirjoittanut.) Ja ajattelin nauttia omasta ajasta, ja siitä tosiasiasta, että olen niin lähellä merta. (Sitä olen tehnyt.) Mutta tuo kommentti kyllä jotenkin kiteytti koko paikan. Toyboyn pomo oli oikeassa. Tämä on bilekaupunki. Täynnä tyttöbaareja. Juhlintaa. Urpoja, jotka kännipäissään piirtävät naamoja koirien pyllyihin.

Olen kuitenkin viihtynyt. Varsinkin tässä keinubaarissa. Toki vähän haiskahtaa turistihinnoilta täällä kaikki, mutta koska saan käyttää nettiä ilmaiseksi, niin kärsin sen verran ihan mielelläni. Istun yleensä yläkerrassa, josta on huikeat näkymät merelle. Alakerrassa on toinen baari, jossa järjestetään joka perjantai ja maanantai beach partyja. Oikeastaan alakerta on kokonaan hiekkarantaa, täynnä aurinkotuoleja ja pöytiä, baaritiski vain seinän vieressä. Tämä on se sama baari, johon Toyboy tuli juttelemaan minulle, silloin kun minä olin Irlannissa. Näin Skypen kautta nämä samat paikat jo syksyllä. Luultavasti istun samassa pöydässä. Toyboy käänsi kameraa, ja näytti minulle ikkunasta pimeässä yössä liekkejä heiluttavaa poikaa. Se näytti upealta! Mutta ei läheskään niin hienolta kuin eilen livenä nähtynä.

Tutustuin tämän baarin yhteen tarjoilijaan jo lauantaina. Eilen lähdin kävelemään kohti keskustan vilinää, kun sama tarjoilija ajoi vierelleni skootterilla. Hän oli menossa käymään sunnuntaimarkkinoilla ja pyysi minua mukaan. En tiennyt sellaisista, joten hyppäsin kyytiin. Olin aivan innoissani. Taas. Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Taas. Täällä oli jopa samoja myyjiä, kuin siellä Bo Phutin markkinoilla. Arvatenkin myös ihan samat tarvarat. Mietin, että kuinka monta kertaa tästä jaksaa innostua näin, ennen kuin kyllästyy? Kävelin takaisin hotellille ja keinubaarin alakertaan. Liekkejä heiluttava poika tuli taas esiintymään. Tarjoilija istui kanssani koko illan juttelemassa. Kävi ilmi, että liekkejä heiluttava poika oli hänen miehensä. Mukava tyttö. Mukava ilta.

Palaan viidakkoon tänään. Ei pysty mitenkään olemaan haikea, koska siellä kotosessa on aallot melkein yhtä lähellä. Siellä on myös omaa rauhaa. Ja sitten siellä on minun Toyboy. Vaikka tämä yksinolo täällä uudessa paikassa teki hirmu hyvää, ja nautin tosi paljon tämän pikkukaupungin vilinästä, niin silti on ihan mukava palata takaisin niihin omiin ympyröihin. Kun kyllä sellaisia tännekin on jo muodostunut, siis niitä omia ympyröitä. (Ja saattaa minulla ehkä olla vähän jo ikäväkin.) Ja sitä paitsi, Lamai on alle puolen tunnin mopomatkan päässä, tänne pääsee milloin tahansa uudestaan.
 

Outo päivä.

Pistin unisiepparin tuulettumaan. Se oli selvästi mennyt tukkoon. Viime yönä näin pelkästään painajaisia. Heräsin siihen, että itkin. En musta sitä ensimmäistä unta, mutta seuraava ei fiilistä parantanut. Löysin Toyboyn tajuttomana kylpyhuoneen lattialta. Ja sitten, kun viimein sain ravisteltua hereille, kaveri suuttui minulle ja alkoi räyhäämään. Päästä valui verta ja korvan lävistys oli repinyt korvanlehden halki. Se oli ahdistavaa. Pelkäsin kamalasti. Onneksi se oli vain painajaista. Niistä voi herätä. Mutta tänä aamuna peilistä katsoi taas Avatar. Ja se ei ollut unta.

Käytiin asioilla, ja nähtiin ruttuuntunut skootteri keskellä tietä. Kuskia ei enää näkynyt, mutta siinä risteyksessa oli monta autoa jo parkissa. Vähän myöhemmin Toyboy luuli näkevänsä ihmisen palasia vielä jossain mutkassa. Ennätysmäärä pelkoja oli siis tällä matkalla mukana. Ei ollut lainkaan miellyttävää olla kyydissä. Normaalisti pidän kyllä mopoilusta kovasti, taisi nuo viimeöiset tuskat vielä painaa mieltä.

Lähden huomenna minireissuun. Varasin hotellin Lamailta, ihan meren rannasta. Menen sinne vähän huilailemaan ja tuumailemaan. Tämä elämä kun on niin kovin rankkaa täällä missä nyt olen huilailemassa ja tuumailemassa... No, ainakin se on vaihtelua. (Enkä nyt tietenkään sano, että täällä olisi tylsää.) Joka tapauksessa, pakkaan toiseen rinkkaan purnukoita, kirjoja, mekon ja bikinit. Ja sitten ei muuta kuin nauttimaan elämästä!

Meidän gekkoset ovat lisääntyneet. Keittiön Kerttu ja ilmastointilaitteen Laitinen olivat kylppärissä kolmannen, pullean liskon kanssa. Se sai nimekseen Säikky, vaikka kyyhöttikin seinällä pidempään kuin toverinsa. Eilen illalla vaatekaapista (tai sen takaa) kuului hirvittävä napsutus. Arvatenkin se pullein oli siellä jumissa. Gekot pitävät kyllä omituista ääntä.
 

Uusia alkuja.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tavaroiden harvennus menossa. Sitä tavaraa oli vain alunperinkin niin hemmetisti, että projekti on kestänyt vuosia. Toimintaa hidastaa se tosiasia, että olen kuitenkin samalla haalinut koko ajan lisää tavaraa. Loppua ei ole ollut näköpiirissä. Nyt kun sitten olen täällä kaukana vähäinen omaisuus mukanani huomaan, että tavaraa on siitä huolimatta kertynyt kamalan paljon.

Nyt on ihan selvästi ilmoilla sellainen "luovu kaikesta" buumi. Ensin se joku vei koko omaisuutensa varastoon niin, että sai hakea sieltä yhden tavaran päivässä. Ja sitten joku toinen luopui kaikesta niin, että jäljelle jäi sata asiaa. Minä innostuin tästä uudestaan. Haluan ehdottomasti kokeilla samaa näiden mukanaolevien tavaroiden kanssa. (Paitsi että minun pitäisi vetää se raja suosiolla tuhanteen, sata taitaa tuhlaantua jo pelkistä purnukoista...) Joten nyt pidän vain sen, mitä todella tarvitsen. Taas. Ja ennen kaikkea - en hanki mitään uutta. Ainakin pitää luopua jostain vanhasta, jos hankkii uutta. (Ellei se sitten ole jotakin aivan älyttömän tarpeellista ja välttämätöntä elämässä selviämisen kannalta.)

Innostuin myös piirtelemään. Tänään oli hyvä aamu. Istuin yksin terassilla, nautin kahvia ja tuumailin. Kirjoitin aamusivut pitkästä aikaa, ja sitten aivan yllättäen vaihdoin mustekynän puuväreihin. Ensin piirsin kuvan, joka oli ollut jo pitkään mielessä. (Apinoin idean Pinterestistä.) Sitten kokeilin uutta tekniikkaa. Siitä ei tullut niin hyvä kun ajattelin, mutta se ei haittaa yhtään. Ainakin minä tein sen. Seuraavaksi opettelin kameran käyttöä. Selasin opaskirjaa ja kaivoin kameran ensimmäistä kertaa moneen viikkoon laukusta esiin. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja tässä maassa. Tällaiselta minun aamu näyttää.

Elämän pieniä iloja.

Toyboy on jo sen verran parantunut, että käytiin illalla syömässä ja ajelemassa. Olin tietysti aivan innosta piukeana, kun pääsin hetkeksi pois täältä viidakosta. Kaupungin vilinään, ihmisten sekaan, valojen keskelle. Ajettiin myös ylös vuoren huipulle, jossa on Jungle Club. Melkoiset näköalat, tosin illalla näkyi lähinnä valoja. Mutta sehän toimii minulle, kun rakastan pimeässä helmeileviä valoja. Ilotulituksiakin nähtiin. Sinne ylös on niin jyrkkä mäki, ettei mopo meinannut jaksaa. Sain siis kävellä jyrkimmät nousut. Onneksi oli jo myöhäinen ilta ja mukavan viileää. (Eli ei kovin paljon päälle 30 astetta.)

Tänäkin aamuna ehdittiin jo käydä ajelemassa Mae Nam nimisessä paikassa. Sain kahlata vuoden parhaissa aalloissa! Tuulinen päivä toi mukanaan jättiaallot. Voi sitä riemun määrää! Harmi, että aika loppui kesken ja piti palata töihin. Minä tähän terassille ja Toyboy tuohon viereiseen taloon.

Viihtyisä työympäristö. Näkymä nenän edestä.

Alku.

Meillä on täällä vähän sairasta. Olen ollut ihan hajalla pari päivää, tänään on sitten silmät ja koko pää niin turvoksissa, että turha ajatella yleiselle paikalle menemistä. En tiedä mille olen allerginen, mutta ihan selvästi jollekin. Selkä on kongissa, maha ja pää kipeä. Mutta turha tässä on valittaa, olen tämän talon asukkaista se jolla menee paremmin. Toyboylla on  ilmeisesti denguekuume. Tyyppi makaa neljättä päivää kuumeessa ja kun eilen kävin apteekissa, kaveri muuttui sillä aikaa pilkulliseksi. Tavallisen denguekuumeen testi oli negatiivinen, mutta siitä on olemassa toinen vähän harvinaisempi versio, jonka naapuri sairasti vähän aikaa sitten. Oireet täsmää. Toivottavasti lääkkeet auttaa.

Noniin, viikon valitusannos on nyt siinä. Man becomes what he thinks about. Joten nyt heti ajatukset toisaalle. Katsoin taas sen ihanan Salaisuusdokkarin. Siitä tulee aina niin hyvä mieli. Ja tänään todellakin kaipaan hyvää mieltä. Paljon. Rakas universumi, tilaan terveyttä, rakkautta, puhtautta ja hyvää energiaa, kiitos!

Mietin aamulla, mitä mentorini sanoi tuossa muutama päivä sitten. Pitää rakentaa Aarrekartta tälle vuodelle. Leikata lehdistä kuvia, jotka tuntuvat oikeilta nyt, asioita, joita haluan elämääni. Ihana idea! Koska askartelumahdollisuudet ovat vähän vähissä nyt täällä tropiikissa, niin päätin koota sellaisen kuvasarjan Pinterestiin. Voin katsella niitä ihan yhtä lailla joka päivä ja visualisoida. Eihän se toki ole sama asia, sähköinen maailma tuntuu aina vähän kylmältä, mutta se on varmasti parempi kuin ei mitään. Olen löytänyt vasta yhden kuvan. Tällaisen.
Ihan hyvä alku kuitenkin.

Kuvia etsiessä tuli vastaan lause, joka pysäytti minut. Tämä on suorastaan mullistava oivallus. Halusin jakaa tämän viestin heti kaikille, koska tässä piilee salaisuus. Näihin mietteisiin.

Forgive them even if they are not sorry.