Elämää.

Pahoittelen hiljaiseloa. Tosin mikään täällä ei ole ollut kovin hiljaista. Tässä on vietetty elämäni puuhakkaimmat pari viikkoa. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut niin paljon, etten itsekään uskoisi ellen olisi ollut mukana. 

Lyhyt versio:

Näin Alpit, valtavia vesimyyriä, laivojen hautausmaan, kädestä syövän joutsenen, oikeita italialaisia sotilaita, laguunin, lähes aidon merirosvolaivan, huoria, vaahtobileet, vuoristotunneleita, hippifestarit, punaisen täysikuun, vuoristoaaseja, upean maaseudun, vihaisen skorpioonin ja ihania vanhoja italialaiskyliä. Uin joessa, järvessä ja meressä, juhlin 87 v. synttäreitä, kiipesin vuoren huipulle ja poljin pyörällä yli 40 kilometriä (yhden päivän aikana). Melko paljon kaikenlaista.

Pidempi versio:

Kaikki alkoi siitä, kun Susanna kysyi haluanko lähteä hänen mukaansa fillaroimaan Fagarén kylälle. No joo, why not. Matka oli pitkä mutta kaunis. Varastettiin evästä suoraan omenapuista ja ihailtiin maisemia, jotka ei kuvissa kyllä näytä ollenkaan samalta. Mutta jos joskus haluat lähteä pyöräilemään Pohjois-Italian maaseudulle, niin todellakin kannatan ajatusta.

Unelmien pinkki talo.

Perille päästyä yllätin itseni ja todellakin uin jääkylmässä Piave-joessa. Kyllä. Minä! Menin virtaavaan veteen ja sukelsin. Monta kertaa. Halusin välttämättä mennä joen yli ja hakea sieltä toiselta puolelta kiven mukaan muistoksi. Helpommin sanottu kuin tehty, virta oli mielettömän voimakas, vaikka vettä oli alle vyötärön. Pohjan kivet oli kivuliaita ja jalka ei koskaan osunut sinne minne suunnittelin. Mutta minä tein sen. Ja nyt minulla on kaksi kiveä joen toiselta puolelta. Ja sitten poljettiin takaisin. 4 km ennen Trevisoa Susanna viimein kertoi, että ollaan poljettu jo 40 kilometriä... En minäkään voinut sitä uskoa. Enkä varmasti olisi matkaan lähtenyt, jos olisin tiennyt matkan pituuden aamulla.

Seuraavana päivänä käytiin vuorilla. Tuolla jossain korkealla on muutama pieni jäisen kylmä järvi, jotka muodostuivat, kun vuorien reunat sortuivat Piave-joen päälle vuosia sitten. Joki muutti muualle, järvet vain jäi. Minä menin ja uin yhdessä niistä. Se oli mukavan rauhallinen päivä. Tapasin myös aaseja, jotka pitivät kovaa meteliä. Kipusin vuoren huipulle, ihan vain koska... No miksi ei? Oltiin jo valmiiksi niin korkealla. Halusin ottaa valokuvan maisemista. Ja jos kerran vuodessa ottaa selfien, niin se kannattaa ottaa vuoren huipulta. Tarkkaavainen huomaan tuolta taustalta pilvien seasta Alppien huiput. 

Jäinen järvi.

Allekirjoittanut suosion huipulla.

Seuraavana päivänä oli taiteilijamummon syntymäpäivä, jota juhlimme merellä. Vanhin ystäväni on elänyt tällä pallolla jo 87 vuotta. Minusta se on aika kunnioitettava määrä vuosia. Näistä juhlista johtuen päädyin Italian armeijan yhä suljetulle sotilasalueelle, joka nykyään on varattu vain sotilaskaravaanareille. Totta se on, en voisi keksiä tällaista. Täytyy sanoa, etten ole koskaan aikaisemmin joutunut niin tarkkaan syyniin mentyäni leirintäalueelle. Mutta ranta oli aivan mieletön, lilluin aalloissa tunteja, otin aurinkoa ja nautin elämästä. Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Rannassa kävi merirosvolaiva, ja ylisuloinen tumma poika järjesti hiekkalinnakilpailun, sekä jonkinlaisen tanssiohjelman, jonka osallistujista 95 % oli nuoria hyväkehoisia miehiä. Ihailin heitä vähän etäämpää alloista. Myöhemmin meille järjestettiin vaahtobileet. Kaikki tämä siis hämmentävästi sotilaallisesti vartioidulla alueella.

Vaahtobileet. Mummo odotti asuntovaunussa.

Merirosvot ja hiekkakrokotiilit.

Jos ui joessa, järvessä ja meressä, niin vaihtoehdot on aika lailla käytetty. Mutta pääsin kokemaan vielä laguunin. En uinut siellä, koska se on laguuni, mutta näin harvinaisia lintuja. Ihmeellinen paikka. Eniten ihmetytti miksi se on niin ihmeellinen, kun eihän siellä ole juuri mitään nähtävää, mutta onhan se erikoinen luonnon pala. Ja se miten ihmiset voivat elää ja asua tuollaisessa on varsinkin mysteeri, jota en ymmärrä. Mutta niin se vaan on.

Aitoja laguuni-ihmisiä.

Pari pävää tämän jälkeen lähdin kavelylle ja eksyin, kuinkas muutenkaan. Mutta aina kun eksyy, löytää jotain uutta ja ihmeellistä. Tällä reissulla näin kaloja ja sorsia syömässä samaa pullaa hylättyjen laivojen luona. Se oli mystinen paikka. Ymmärtääkseni jonnekin rakennettiin siltoja ja paatit eivät enää päässeet jokea pitkin pois. Tai veden pinta laski tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ne laivat vain jätettiin kuolemaan. Ja sitä ne ovat tunnollisesti tehneet jo vuosia.

Menneisyyttä.

Kaikenlaista siis tapahtunut. Olen koittanut elää. Nauttia jokaisesta päivästä. Koska näitä päiviä täällä Italiassa ei ole enää kovin montaa. Niin, taas olen menossa. Jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Tänään eksyin taas. Ja myöhemmin kotiin tullessa otin kuvia niistä jättimäisistä vesiotuksista. Ja sen seurauksena minulla on perjantaina treffit. Ihmeellistä tämä elämä. Lupaan kirjoitella kuulumisia useammin tästä eteenpäin.

Tähän loppuun on pakko lisätä teinivuosien lempparileffan lainaus:

Suunta.

Kämppis totesi joskus viime viikolla, että "Sinä taidat elää aika villiä elämään." Olin hämmentynyt, koska enhän minä sellaista. Sana 'villi' ei ensisilmäyksellä sovi kyllä yhtään minunlaiseen arkajalkaan. Mutta sitten toisaalta, mitä se villeys on? Minulle villi on riehuva kakara, joka on aivan jatkuvasti joka paikassa ja yleensä pahanteossa. Jos lausetta vähän muokkaa... Sellainen levoton sielu, joka on jatkuvasta tekemässä jotain. Kappas. Ihan selvä minä.

Ehkä kämppis näki minut villinä, koska olen matkustanut jonkin verran ja siitä johtuen tavannut paljon ihmisiä. En ole juurtunut mihinkään. Voihan sellaisen liikkumisen ajatella villinä. Tai kodittomuuden. Yksi salaseurakaveri sanoi keväällä, että olen kiertolainen. Ehkä nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä.

Olen miettinyt tätä nyt tehdessäni tuota rakkauskurssia. Siinä on aivan kamalasti hommaa, varsinkin kun kaikki pitää tehdä niin hemmetin perusteellisesti. Olen jo nyt aikataulusta jäljessä, mutta ihan turha siitä on paineita ottaa. Jos saan viikon suoritettua kymmenessä päivässä, olen tyytyväinen. Koska kirjoitan kirjaa ja pitää joskus myös elää. Kuten tein viikonloppuna.

Koskikelkkailun lisäksi, koin monia muita hämmentäviä asioita. Kuuntelin ehkä elämäni oudoimman konsertin, tapasin kantelevan koiran nimeltään Reiska. (Myös Ykä on siinä jossain lähellä.) Ja istuin keijun siivet selässä kirpputorilla askartelemassa aarrekarttaa. Mutta jätetään nämä tavalliset seikat nyt sivuun, sillä tapahtui myös jotain melko merkillistä. Minä löysin suunnan elämälle. Eipä olisi uskonut, mutta Suolahdesta se löytyi.

Minulla on ollut sellainen haave, että haluan oman pienen talon keskeltä ei mitään, veden läheltä. Paikan, jossa voin olla rauhassa ja kirjoittaa. Varsinaisesti tuo haave ei vaihtunut, se vain hieman hioutui. Minä nimittäin vietin yöni yksin juuri tuollaisessa paikassa. Pieni ihana hirsimökki, kohisevan kosken vieressä. Keskellä ei yhtään mitään. En tiedä olisiko internet vaikuttanut asiaan, mutta nyt kun sitä ei ollut, olin siellä melko ihmeissäni. (En halua sanoa, että pelotti.)

Kävi tosi selväksi, että en ole ollenkaan määränpäässäni. Löysin suunnan ja se osoitti vahvasti pois Suolahdesta. Se osoitti vahvasti pois Suomesta. En minä halua yksinäistä mökkiä. Minä ihan ehdottomasti haluan ihmisiä. Naapureita ja kyläläisiä. Sellaisia, jotka eivät ole suomalaisia. Ja en pelkästään halua veden lähelle, minä haluan lämpimän ja kirkkaan veden lähelle. Haluan meren. Sain aivan ihmeellisiä oivalluksia yön pimeinä tunteina. Ehkä se johtui siitä raikkaasta maalaisilmasta. Tätä voisi tarjota Äänekosken kaupungille mainoslauseeksi. Tule Äänekoskelle ja löydä suunta elämällesi! Mitä mieltä olet?

Olen aivan tavattoman onnellinen, koska tulevaisuuden visio kirkastui niin ratkaisevalla tavalla. Kiitos siitä Kapeenkoskelle ja ihanalle Assarilleni! Oli aivan mahtava viikonloppu. En olisi vähääkään osannut odottaa tuollaisia kokemuksia, kun lupauduin syysriehaan mukaan. Tämä viikonloppu jää kyllä muistoihin sellaisena elämääni suuresti vaikuttaneena. Kannatti mennä, aivan ehdottomasti. 

P.S. Jos haluat järjestää jonkinlaisen tapahtuman tai vaikka virkistyspäivän työpaikalla, niin kannattaa aivan ehdottomasti tehdä se TÄÄLLÄ. Kapeenkoski on etsimäsi osoite.

   

Koh Phangan.

Kun hotellitäti sanoi, että hän tilaa minulle taksin niin minä luulin, että hän tilaa minulle taksin. Mutta pihaan tuli musta lava-auto ja isoisä. Lähdin hotellilta siis erittäin vanhan papparaisen kyydissä. Keskustelu oli koko matkan hyvin niukkaa. Isoisä sanoi jotain silloin tällöin ja minä nyökytin. Olen melko varma, että hän puhui thaimaan kieltä, jota minä en siis puhu. Hän kuitenkin vei minut oikeaan paikkaan ja melko ajoissa. 

Ostin lipun lauttaan ja raahasin järkyttävän painavat laukut laituria pitkin pieneen paattiin. Olin niin tyytyväinen, kun viimein istahdin lautan lattialle. Laivamies oli ottanut laukkuni vastaan, aurinko paistoi, lämmin meri-ilma puhalsi pehmeästi kasvoille. Mietin, että sinne ne nyt jäävät. Koh Samui, ahdistus, pelot, pettymykset ja ikävät ihmiset. (Jäi sinne myös muutama mukava ihminen, mutta aion kyllä pitää heihin yhteyttä, joten se ei aiheuttanut niin suunnatonta luopumisen tuskaa.) Päätin, että tästä eteenpäin matkani on pelkästään ihana.

Toyboy oli minua vastassa Koh Phanganilla. Jättiläiskassi, iso rinkka ja minä kyytiin, sitten mopolla siihen johonkin lähelle syömään. Ensimmäisen evästyksen jälkeen vuokrasin mopon koko viikoksi, joten matka jatkui nelipyöräisesti. Tämä minun mopo nro 2 on kyllä erityisen kelpo pyörä. Se on valkoinen, pieni ja hyvin ketterä. Oikukkaampi ja vaativampi kuin se vanha rouva Fiore, mutta pidän tästä kyllä enemmän. Aluksi vähän jännitti, mutta hyväksyimme nopeasti toisemme. Minua jännitti kyllä vähän tämä uusi maastokin, kovin on toisenlaiset tiet kuin Samuilla. Ajettiin heti aivan saaren päähän, missä Toyboy asuu. Olin äärettömän onnellinen, kun selvisin mutkittelevan vuoristoratatien loppuun hengissä, vaikka reitti alkoi sellaisella “ota kunnolla vauhtia, että pääset ylös asti” mäellä. Saari otti luulot pois heti ensimmäisenä päivänä.

Kuva ei ole vinossa, tie on vain pirun jyrkkä.

Toyboy pysähtyi kesken matkan, koska tien vieressa oli norsuja. Ihan oikeita, neljä kappaletta. Joku täti tuli yhden luokse letkun kanssa, suihkutti vettä norsun eteen, norsu imi veden kärsäänsä ja sitten ruiski kaiken itsensä päälle. Olin aivan ihmeissäni, en ole tainnut koskaan ennen nähdä norsuja livenä. En ainakaan noin läheltä. Ja ehkä jotain lapsena nähtyä sirkusta ei edes lasketa. 

Kun päästiin perille, totesin välittömästi, että tämä Coconut Beach on oikeasti paratiisi. Rinteeseen rakennettuja sinikattoisia bungaloweja aivan siinä meren rannassa. Hiekka on niin pehmeää, että se tuntuu melkein vedeltä. Vaikka ollaan selvästi viidakon keskellä taas, niin tämä on sellainen kaunis ja viihtyisä viidakko. Istuttiin illalla lähes täyden kuun valossa rannalla. Kuun valo on niin erikoinen. Sen sävyn ja voiman huomaa vasta silloin, kun kaikkialla on muuten aivan pimeää. Niin kuin täällä on. 

Parista rantapuusta roikkui sellaiset ihanat lankkukeinut. En edes muista milloin viimeksi olisin keinunut oikeassa keinussa, siitä on niin monta vuotta. (Suomessa kaikkialla on vain niitä mummokeinuja, joissa ei oikeasti voi edes keinua.) Istuin lankulla ja Toyboy antoi vauhtia. Se oli aivan mahtavaa! Keinuminen, miten voi joku noin yksinkertainen asia tuntua niin huikealta? Vauhtikin oli aivan mieletön. Suosittelen kaikille keinujen asennusta ensi kesäksi. 

Illalla käytiin ajelemassa kylällä, siellä oli kiertävät markkinat viimeistä päivää ja jotain bändejä soittamassa. Jo mennessä meidät pydäytettiin, nyt poliisien toimesta. Ajettiin huumeratsiaan. Toyboy tutkittiin tarkasti, samoin mopo. Kun tuli minun vuoro mennä kopeloitavaksi, setä vain nyökytti ja huitoi, että mene vaan. Minua ei siis tarkistettu. Ei minulla kyllä huumeita mukana ollutkaan, mutta silti. Omituista.

Kun yöllä istuttiin hiekalla, näin edessäni jonkin liikkuvan tosi nopeasti. Se oli rapu, sellainen vähän suurempi. Ne menevät aivan hirvittävän lujaa. Toyboy yritti tietysti pyydystää sitä, koska tietää kuinka sellaisen saa otettua kiinni ilman, että rapu pääsee saksimaan. Jos siis saa kiinni. Jossain vaiheessa ajojahtia rapu käänsi suuntaa ja lähtikin juoksemaan suoraan minua päin. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta ehdin ymmärtää, että tuo rapu tulee kyllä aivan kohti ja sitten se jo törmäsikin minun kankkuun. Törmäys ei ollut kovin voimakas, mutta siitä huolimatta tunsin sen hyvin. Siis oikeasti... Rapu juoksi hädissään päin minun pyllyä! Olin kuolla nauruun. Eihän tällaista tapahdu! 

Ihan selvästi olin oikeassa. Nyt matkani on pelkästään ihana. 

...vaikka mökin takana lymyilikin tällainen aamulla. 

Noin metrin pitkä ja ilmeisesti kovasti myrkyllinen. 

   

Aurinko.

Eräs ihminen luonnehti minua vähän aikaa sitten sanoilla hellyyttävällä tavalla ärhäkkä. Mietin pitkään, että mitä se mahtaa tarkoittaa. Selvästi kuitenkin jotain hyvää, mutta että onko se kuinka totuudenmukaista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä se on. Sellainen minä olen. Sitä paitsi minut hyvin tunteva Hallakin sanoi, että "tuo ärhäkkä ei ole missään nimessä negatiivinen, koska se on puettu niin positiivisiin vaatteisiin”.

Olin eilen hetken rannalla. Kävin uimassa kuumassa vedessä. Se ei ollut saaren paras ranta, oli tuskin ollenkaan aaltoja. Pohjassa oli paljon isoja kiviä. Minä rakastan vettä, mutta en ollenkaan pohjamutaa tai niitä satunnausia rehuja, jotka tarttuvat jalkoihin. Siksi pitää aina koittaa löytää sellainen ranta, joka syvenee nopeasti ja jossa on isot aallot (ne pyyhkivät kaikki epämääräiset pohjamönjät mennessään). Lamailla on sellainen ranta. Se mistä löysin sen kiven, jolle minun piti mennä kököttämään ja ottaa kuva. En voi käsittää, etten vieläkään asu siellä. Siis Lamailla. Jo kohta on jo lähdettävä pois.

Joka tapauksessa, sillä toisella rannalla minä lojuin auringossa ihan vain hetken, koska oli niin järkyttävän kuuma. Kun tulin kotiin, huomasin, että minun rinta oli hyvin keitetyn ravun värinen. Ja että siinä keskellä oli valkoinen laikku. Olin unohtanut skorpionikiven kaulaani. Taas. Ja nyt minulla on hieno valkoinen ihoon ikuistettu lähes pysyvä kaulakoru. Aurinko 2 – turisti 0. (Se ensimmäinen piste tulee minun mopoilijarusketuksesta. Jalat ovat muuten valkoiset, mutta polvesta puoleen reiteen, eli siihen mihin shortsit loppuvat, on aikalailla tummaa. Samoin jalkapöydät ovat tummat, lukuunottamatta varvastossujen valkoista veetä.)

Eilen yksi uusi sirkuksen poika kysyi kuinka kauan olen täällä ollut. Laskin, että melkein kolme kuukautta. “No miksi sinä oot noin valkoinen?” Niin. Noh. Kun minä en varsinaisesti rusketu. Minä pääasiassa vain pilkustun. Mutta nyt siis siihen on tulossa vakavia muutoksia. Olen ravustanut itseni.

   

Ensin kirja, sitten koti.

Ei taas mennyt niin kuin Strömsössä tämä helmikuun aloitus. Mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä on siitä huolimatta elämäni paras helmikuu. (Koska ne edelliset todellakin ovat olleet niin kehnoja.) Toistaiseksi tapahtunutta:

Äiti täytti 60 vuotta. Suomessa oli juhlat. Minä sain lahjan valmiiksi jo kauan sitten. Viikkoa ennen juhlapäivää löysin pehmustetun kirjekuoren, jolla lahjan voin äidille lähettää. Postia en kuitenkaan ole vielä löytänyt, joten paketti ei taida ehtiä Suomeen eiliseksi.

Muutto meren rantaan. Löydettiin ihana pikku bungalow ja vietiin kaikki tavarat sinne mopolla. Se vaati kaksi lenkkiä ja Jennin avustuksen. Kiitos paljon! Koko ilta meni tavaroita järjestellessä. Asunto alkoi jo etäisesti tuntua kodilta, kun Toyboy oli rakas ja yllätti järjestämällä ilmarekin minun vaatteille. Hienoin systeemi ikinä! Ja mikä voi olla parempaa, kuin asua meren rannassa?

Mutto takaisin viidakkoon. Yksi yö riitti sitä lystiä. Kävi nopeasti ilmi, että talo oli pahasti homeessa. Niin pahasti, ettei hengittämisestä tullut mitään, kun laittoi ikkunat kiinni yöksi. Yllättävää kyllä, tällä kertaa oireista kärsi Toyboy. Unettoman kriisiyön jälkeen pakattiin tavarat ja matkattiin takaisin toimistolle, jossa nyt sitten punotaan uusia juonia. Vitutti.

Lärvit. Jotka Toyboy veti eilen ansiokkaasti ihan meidän molempien puolesta. Tarvittiin kaksi työkaveria kantamaan porsas kotiin, täällä kun ei maa roudi. Ihan selvästi epäonnistunut muuttoyritys otti päähän meitä molempia. Nyt joudutaan miettimään suunta uudestaan. Tai suunnat.

Mutta kyllä tästä selvitään. Niin kuin Kupu-kaveri asian kauniisti muotoili: "Aika haavat tappaa". Siihen luotan. Ja Universumiin, joka antaa nykyään kovin selkeitä vihjeitä. Ensin luin Hallan blogin, joka opasti toimimaan. Ei riitä, että haaveilee ja visioi, pitää myös toimia. Astrokalenterikin tiesi tämän. Osasi Hallan tavoin heti opastaa oikeaan suuntaan. 

Kehno tunnelma korjaantuu pienillä muutoksilla. Ellet todella nauti siitä, mitä tänään teet, tulet kyllä huomaamaan sen kehnona fiiliksenä elämässä tai ihmissuhteissa. Asia ei parane valittamalla, vaan tekemällä itse asialle jotain. Mieti hetki, mitä haluat muuttaa ja sitten TEE SE.

Ja niinpä minä istuin alas piirtelemään paperille unelmiani. Sain listattua kolme suurta haavetta mind mappiini. Aion toteuttaa ne yksi kerrallaan, koska kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Näin vanhaksi piti elää, että tuon ymmärsin. Sitten mietin mitä pitää tehdä, että ensimmäinen unelma toteutuu. Ja mitä sen tekeminen vaatii. Ja missä voin tekemisen toteuttaa. Hyviä kysymyksiä, joiden avulla sain selkeän suunnitelman. Ja nyt sitten vain toimimaan.

   

Lamai.

Kuuntelen taas ysärihittejä keinubaarissa. Edessäni on puisia pöytiä ja tuoleja, lämpimässä tuulessa heiluvia vihreitä lamppuja, vanhat lankkulattiat, tuulettimia ja muutamia turisteja. Yksi pariskunta istuu pöydässä, molemmat naputtvat omia puhelimiaan. (Säälittävää.) Kun katson vasemmalle, näen avoimesta ikkunasta meren pauhun. Se on edelleen ällistyttävä. Rannalla on muutamia käristyneitä turisteja, jotka nauttivat olostaan aallokossa. Kun käännän päätä oikealle, näen koiran, jonka pyllyyn on piirretty naama. Silmät, suu ja pystytukka, töpöhäntä toimii nenänä. Koiraa se ei juuri tunnu haittaavan, mutta minua vähän mietityttää älykkyyden taso tällä kylällä. Koira on kuulemma omistajan, joka ei kamalasti ilahtunut, kun näki lemmikkinsä takapuolen.

Sanoin lähtiessä Toyboyn pomolle, että menen pariksi päiväksi Lamaille. "Miksi sä sinne menet? Se on saaren pahin huorakaupunki." Noh. Enpä kyllä tiennyt sitä. Kun ajattelin, että kirjoittaisin siellä. (En ole kirjoittanut.) Ja ajattelin nauttia omasta ajasta, ja siitä tosiasiasta, että olen niin lähellä merta. (Sitä olen tehnyt.) Mutta tuo kommentti kyllä jotenkin kiteytti koko paikan. Toyboyn pomo oli oikeassa. Tämä on bilekaupunki. Täynnä tyttöbaareja. Juhlintaa. Urpoja, jotka kännipäissään piirtävät naamoja koirien pyllyihin.

Olen kuitenkin viihtynyt. Varsinkin tässä keinubaarissa. Toki vähän haiskahtaa turistihinnoilta täällä kaikki, mutta koska saan käyttää nettiä ilmaiseksi, niin kärsin sen verran ihan mielelläni. Istun yleensä yläkerrassa, josta on huikeat näkymät merelle. Alakerrassa on toinen baari, jossa järjestetään joka perjantai ja maanantai beach partyja. Oikeastaan alakerta on kokonaan hiekkarantaa, täynnä aurinkotuoleja ja pöytiä, baaritiski vain seinän vieressä. Tämä on se sama baari, johon Toyboy tuli juttelemaan minulle, silloin kun minä olin Irlannissa. Näin Skypen kautta nämä samat paikat jo syksyllä. Luultavasti istun samassa pöydässä. Toyboy käänsi kameraa, ja näytti minulle ikkunasta pimeässä yössä liekkejä heiluttavaa poikaa. Se näytti upealta! Mutta ei läheskään niin hienolta kuin eilen livenä nähtynä.

Tutustuin tämän baarin yhteen tarjoilijaan jo lauantaina. Eilen lähdin kävelemään kohti keskustan vilinää, kun sama tarjoilija ajoi vierelleni skootterilla. Hän oli menossa käymään sunnuntaimarkkinoilla ja pyysi minua mukaan. En tiennyt sellaisista, joten hyppäsin kyytiin. Olin aivan innoissani. Taas. Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Taas. Täällä oli jopa samoja myyjiä, kuin siellä Bo Phutin markkinoilla. Arvatenkin myös ihan samat tarvarat. Mietin, että kuinka monta kertaa tästä jaksaa innostua näin, ennen kuin kyllästyy? Kävelin takaisin hotellille ja keinubaarin alakertaan. Liekkejä heiluttava poika tuli taas esiintymään. Tarjoilija istui kanssani koko illan juttelemassa. Kävi ilmi, että liekkejä heiluttava poika oli hänen miehensä. Mukava tyttö. Mukava ilta.

Palaan viidakkoon tänään. Ei pysty mitenkään olemaan haikea, koska siellä kotosessa on aallot melkein yhtä lähellä. Siellä on myös omaa rauhaa. Ja sitten siellä on minun Toyboy. Vaikka tämä yksinolo täällä uudessa paikassa teki hirmu hyvää, ja nautin tosi paljon tämän pikkukaupungin vilinästä, niin silti on ihan mukava palata takaisin niihin omiin ympyröihin. Kun kyllä sellaisia tännekin on jo muodostunut, siis niitä omia ympyröitä. (Ja saattaa minulla ehkä olla vähän jo ikäväkin.) Ja sitä paitsi, Lamai on alle puolen tunnin mopomatkan päässä, tänne pääsee milloin tahansa uudestaan.
 

Miniloma.

Toyboy lähti viisumimatkalle Malesiaan. Koska minä en viihdy ihan mielettömän paljon siellä viidakossa, en halunnut jäädä sinne yksin. Varsinkin, kun naapurissa asuu älyllisesti viisivuotiaan tasolla oleva kikattava paikallisen mafian edustaja. Kaveri on ilmeisesti tyhmä kuin saapas, mutta on siitä huolimatta onnistunut haalimaan ympärilleen äkkipikaisia ystäviä, jotka nimittävät häntä pomoksi. (Tästä voisi melkein päätellä, että nämä ystävyydet on ostettu.) Joten minäkin lähdin minilomalle.

Varasin hotellin jo etukäteen, koska en halunnut jättää mitään sattuman varaan. Pakkasin rinkan äärimmilleen, koska olin menossa kahdeksi yöksi naapurikylään. Toyboy pakkasi minirepun vajaaksi, koska on menossa samaksi ajaksi toiseen maahan. Nauratti - naiset ja niiden tavarat. (Huomaa ironia. Minä en ole sellainen nainen.)

Matka Lamaille oli hauskin pitkään aikaan. Minä käytännössä nauroin ääneen koko mopomatkan. Koko se asetelma oli niin käsittämätön. Ensinnäkin jo se, että minulla oli rinkka selässä skootterin takapenkillä. Se herättää hilpeyttä joka kerta. (Siis ihmisissä, jotka näkevät meidät.) Mutta tietysti juuri tänä aamuna alkoi sataa vettä. Joten minä vedin Irlannista tuomani sateenkestävän takin päälleni, köytin itseni kiinni rinkkaan ja vedin hupun tiukasti päähän. Toyboy sen sijaan haki itselleen paikallisesta Siwasta (jota täällä kutsutaan nimellä 7-eleven) sadeviitan. Sellaisen somasti purppuraisen. Olimme aikamoinen näky siis jo lähtökuopissa. Ensimmäisen kaasutuksen jälkeen sadeviitta oli täyttynyt ilmasta, ja Toyboy näytti michelin mieheltä. Sen lisäksi viitta lepatti niin raivokkaasti, että oli täysin mahdoton kuulla mitään muuta. Koska huppu teki kuskista lähinnä sokean, Toyboy luopui siitä hyvin pian. Tästä johtuen se lepatti raivoisasti nyt niskassa liimautuen minun naamaan. Jos märkä muovirätti hakkaa naamaan ja rätisee koko matkan, mitä siinä voi tehdä muuta kuin pitää lujasti kiinni ja nauraa hysteerisesti? Minä en ainakaan keksinyt mitään muuta. Mutta päästiin perille. Toyboy nousi mopon kyydistä naama kuravettä valuen, ja katsoi minua sellaisella "syö lääkkees"-ilmeellä. Minua nauratti edelleen. 

Hotelli on mukava. Minun huoneessa on ikkuna, mutta valitettavasti sen näkymä on hotellin käytävälle. Ei sillä että siitä katselisin, koska voin yhtä hyvin kävellä hotellin ovesta ulos, ja mennä tien yli baariin (jossa nyt olen), jonka takapihalla on meri. Sen lähempänä meri ei voisikaan olla, aallot tulee lähes rappusille asti. Nyt minä istun keinussa. Swing Barissa on ihan oikeasti keinuja ympäröimässä koko baaritiskiä. En voi uskoa tätä, en vain voi. Mutta kaikki on totta. Muistui taas mieleen ystäväni Sarin sanat vuosien takaa: "Ilona, sä elät sun unelmaa!" 

No niin teen!

   

Thaimaa.

Päätin Irlannissa, että tammikuussa minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin kirjoittaa ja levätä. Tätä vuotta on nyt mennyt melkein viikko, mutta vielä en ole ehtinyt tehdä oikein kumpaakaan.

Sani kyseli, että minkälainen on ensivaikutelma Thaimaasta. En osannut vastata mitään. Tänne tulo oli toki jännittävää, olen ensimmäistä kertaa Aasiassa, mutta jotenkin nämä ensimmäiset päivät ovat menneet totutellessa siihen ajatukseen, että olen viimein poikaystäväni kanssa samassa maassa. Hyvin erikoinen tunne. Tämähän on melkein kuin lähtisi sokkotreffeiltä alttarille. Ensin ei edes nähdä neljään kuukauteen ja sitten yhtäkkiä asutaan saman katon alla... Ihan pelkkä oleminen on ollut opettelua, kaikki on niin uutta, etten ole muistanut keskittyä Thaimaahan ollenkaan.

Mutta jos nyt jotain kuitenkin koitan kertoa. Thaimaahan sopii Kupu-kaverin ikimuistoinen lause alkusyksyltä: "On niin kuuma, että kaikki liimautuu ihoon kiinni, paitsi miehet." Täällä on siis mukavan lämmin. Jostain syystä kehoni reagoi lämpötilan muutokseen omituisella tavalla - minua paleltaa. Ehkä keho muistaa vielä neljän kuukauden horroksen, ja siitä syystä viluilen. Toyboyta kyllä naurattaa tämä, minä palelen tropiikissa. Onneksi tuli ne untuvatossut mukaan.

Majailen siis saarella nimeltä Koh Samui. En muista mikä tämä kaupunki/kylä on nimeltään. Toyboy osaa täällä liikkua, joten minun ei tarvitse miettiä tuollaisia asioita. En varmasti eksy. Istun vain tyytyväisenä mopon takapenkillä ja katselen ohi viliseviä kojuja ja hotelleja ja palmuja. Olen päässyt kahlaamaan aaltoihin jo muutaman kerran. Se on ollut aina yhtä mahtavaa. Voi taivas miten minä rakastan merta! Tätä kyllä kannatti odottaa.

Ensimmäisen hostellin (tai mikä lie majatalo se nyt olikaan) huone oli pimeä ja haisi homeiselle. Viereistä taloa purettiin aamusta lähtien, joten melukin oli melkoinen. Välillä tuntui, että ikkunasta puolen metrin päässä olevan seinän kappaleita tulee sisälle asti. Mutta kyllä vain onnistuttiin sielläkin nukkumaan päiväunet, siinä melussa. Ilmeisesti kaikkeen tottuu, jos on tarpeeksi väsynyt. Tämä toinen hostellin on huomattavasti parempi, täällä ikkunoista näkee ulos, ja meillä on jopa parveke. Telkkarista näkyy italialainen kanava. Mutta täälläkään ei päivisin kovin rauhallista ole, sillä taloa puretaan. Juu, tätä samaa taloa. Saatiin vaihtaa huonetta, koska seinä takaa kuului niin julmettu ryske aamusta asti. Kyllä se tänne toiseenkin huoneeseen toki kuuluu, mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että joku lyö epähuomiossa lekalla seinän läpi.

Ruoka on hyvää. Sää on hyvä. Seura on hyvää. Täällä suihkusta tulee kerralla riittävästi vettä. (Irlannissa ei tullut.) Olen virkannut yhden suojuspussukan. Nähnyt livenä elämäni ensimmäisen kerran ravun ja kaksi torakkaa. Ilmeisesti murtanut jalan (ihan vähän vain, hiusmurtumaa ei oikeastaan edes lasketa.) Ottanut päiväunia ja mynnistellyt. Kaikki on siis hyvin.

Ellen nyt aivan väärässä ole, niin tänään on loppiainen. Oikein hyvää sellaista siis kaikille! Tällainen ajatus vielä tähän loppuun, tuli vastaan joku aika sitten:

No matter how long it takes, true love is ALWAYS worth the wait.

P.S. Kaksi pientä tummaa poikaa kurkistelee parvekkeelta sisään tänne meidän huoneeseen. Asustavat naapurihuoneessa. Hmm... Pitää muistaa laittaa verhot kiinni, kun menee nukkumaan.

Torjantai.

Uusi Anna lähetti tämän linkin ja sanoi, että olin tullut mieleen. Ensin ajattelin, että kylläpä se pitää minua torspona. Anna kyllä perusteli sen sillä, että itse väkersin viime vuonna joulukalenterin itselleni. (Saatat muistaa sen, koska kirjoitin siitä vuosi sitten. Ja aika moni teistä osallistui sen tekemiseen.) Minusta omani oli kyllä paljon parempi kuin tuo räpellys, vaikka se on myönnettävä, että minulla on samansuuntaisia ongelmia numeroiden kanssa. "Kaikki oli hyvin 9 asti, mutta sitten tapahtui jotain hämärää."

I know the feeling.

Olen nyt angstannut kolme päivää. Mistä lie tuo synkkyys ja ahdistus tulikin, halusin päästä siitä eroon. Päätin, että nyt jumalauta. Keksin vaikka väkisin edes joitain hyviä asioita. Haastoin itseni. Minulla on työpaikan seinällä se aamukampa, joka laskee kaikki jäljellä olevat työpäivät. Päätin, että keksin yhtä monta asiaa miksi pidän tästä tyhmästä maasta. Aloitin sen tänään, joten 22 hyvää asiaa Irlannista tulossa.

Miksi pidän Irlannista, no 1:
MERI. Koska Irlanti on saari, tätä koko maata kiertää meri. Minä rakastan merta. Vaikka vesi onkin täällä kylmää, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että täällä on paljon merenrantaa. Ja ainakin paikka paikoin on tosi ihania biitsityyppisiä rantoja. Olen kyllä tutustunut vain yhteen, mutta siellä oli aivan älyttömän ihania kiviä! Se oli upea päivä.

Hörökorvainen poika ja ihania kiviä. 

Meillä on työpaikalla chatti, jonka avulla voi kysellä viisaammilta neuvoa. Arvatenkin se on kovassa käytössä. Viime viikolla joku kirjoitti sinne niin hyvän viisauden, että se oli pakko varastaa tänne. Computer without Windows is like a cake without mustard. Repesin.

Huomenna olisi jälleen KS kerhon iltama. Siitä tulee arvatenkin jotain hyvin mystistä, olemme nimittäin menossa kummitusbussiin! Olin jo melkein kuolla nauruun, kun näin mainoksen aiheesta. Voin vain kuvitella sitä myötähäpeän määrää. Tai sitten toisaalta, voihan se olla ihan hirmu hyväkin juttu. Matkataan katsomaan nähtävyyksiä pimeässä yössä kummituksen kanssa. Eihän sitä koskaan tiedä, Irlanti saattaa ihan hyvin yllättää toistamiseen. Oli miten oli, huominen päivä menee koko lailla puuhastellessa. 

Lauantaina meillä on ns. firman pikkujoulut. Sitäkin odotan kauhulla. Nämä kemut on samalla myös Kupu-kaverin synttärit. Uskoisin, että alkoholilla on osuutta asiaan ja kaikkiin siitä johtuviin asiattomuuksiin. Nähtäväksi jää. 

Joka tapauksessa: Hyvää viikonloppua!

   

Meri.

Went to Bray to pray. En siinä kirkollisessa mielessä, mutta jonkinlaista ajatusten nollaamista oli havaittavissa koko päivän. Oli vähän mieli maassa lähtiessä, mutta onneksi seura oli iloisen piristävää. Kupu-kaveri ja se maailman suurin norjalainen (joka sai matkalla nimen Tankki) lähtivät mukaan. Ja sitten kun viimein näin junan ikkunasta sinisen kimaltelevan maiseman, niin se oli siinä, ilo palasi elämääni. Minä niiiiin rakastan merta. Olen sen kai jo sanonut tuhat kertaa, mutta näin taas todistin väitteen ainakin itselleni. Kivet ja vesi. Mikä niissä voikin olla niin kiehtovaa? Minun kotiplaneetalla täytyy olla paljon molempia, koska niitä niin kovasti aina kaipailen. Sitten, kun pääsin rannalle istumaan, en ollut itsekään kestää sitä riemua. Tällä kertaa en tuonut mukanani kotiin kovin montaa kiveä, mutta se olikin kiellettyä, kuten myös polkupyöräily. Yhden golf pallon löysin myös.

Matka ei olisi ollut minunlainen, ellei olisi taas ollut pakko kivuta jonnekin helvetin korkealle. Rannalta katsottuna jossain kaukana kukkulan päällä näkyi pieni risti. Ajattelin, että sinne varmasti menee joku kiva kiipeilyreitti, josta pääsee helposti ja näppärästi kulkemaan. Huipulle oli siis päästävä. Lähdin reippaana seuraamaan ihmisiä jonkinlaisen rämeikön läpi. Onneksi minulla oli ne kalliit vedenpitävät ja muutenkin hyvät rämeikössärämpimiskengät. Muuten olisi tyssännyt matka siihen ensimmäiseen nousuun. Vilkaisin ylöspäin, ja se risti oli siinä ihan lähellä. Kuitenkin matka vain jatkui. Pikkuhiljaa risti alkoi näyttää aika isolta. Ja sitten huomasin, että siinä sen juurella oli jotain pieniä hahmoja. Ihmisiä. Kuinka helvetin suuri se risti on?! Sen täytyi olla siis vielä kamalan kaukana, jos ihmiset ovat noin pieniä. Mietin hetken, että käännynkö takaisin, mutta en vain voinut antaa periksi. Ei puolivälissä voi kääntyä ympäri. Vaikka arvasin, ettei siellä ylhäällä olisi yhtään mitään muuta. Olin oikeassa. Siellä oli vain huohottavia ihmisiä ja yksi koira.

Takaisin päin tullessa ajattelin Toyboyta. (Oikeastaan ajattelin koko päivän, mutta erityisen paljon juuri silloin.) Edellinen huono keskustelu on vaivannut minua. Ja sitten näin tämän. Joku oli raapustanut puuhun rakkauttaan. Jostain syystä halusin tehdä samoin. Mutta hippinä minun on vaikea vahingoittaa puita sillä tavalla. Joten se jäi sitten tekemättä. Ehkä ajatus on tärkeintä.

Lauantai oli hyvä päivä. Hyvää seuraa ja hyvä sää. Se on iso juttu Irlannissa. Ja oikeastaan ihan missä tahansa. Tämän päivän pyhitän ajattelulle. Tulevaa pitää nyt vähän miettiä uudestaan, tehdä suunnitelmia ja päätöksiä. Ja ehkä käydä IKEAssa.

   

Täydellinen päivä.

Kerroin aika monelle keväällä nähneeni oudon unen miehestä, jonka tapaan Italiassa tänä kesänä. Sellainen ei italialaisen näköinen junttura, ehkä vihreät silmät, tummat hiukset ja nimeltään Marc. Kasvot jäi mieleen, sen verran vahvantuntuinen se uni oli. Olen koko kesän odottanut tuota ihanaa otusta ja ihmetellyt, että missä se nyt viipyy. Viime lauantaina se sitten tuli vastaan. Jäädyin täysin. 50 metrin katsekontakti ja leukani oli tippua maahan. Sama mies. Mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä sanomaan sille jotain, mutta "näin sinusta unta" olisi varmasti kuulostanut liikaa iskurepliikiltä. Tunsin kuinka kuljin onneni ohi. Tai lähinnä onni kulki minun ohi, kun itse en pystynyt liikkumaan.

Annoin Bubille lempinimen 24/7, koska en ole nähnyt sitä selvin päin vielä kertaakaan. Siis että se olisi täysin selvä. Ihan rehellisesti se vielä tunnusti, ettei muista olleensa täysin selvin päin kertaakaan kolmeen vuoteen. Täällä kun on tapana ottaa vähän jo heti aamusta. Humalassa ei siis olla ikinä (paitsi turistit) vaan sellaisessa mukavassa pienessä. Niinpä ei ollut yllätys kun Bubi soitti minulle yömyöhällä töistä päästyään, että mennään yhdelle. Lähdin lompsimaan Rialton sillan yli, kun vastaan tuli kolme kaveria joista yksi alkoi minulle papattaa veneton murteella ja tapitti lähes täydellisillä vihreänruskeilla silmillään. Siinä se nyt oli taas, uneni mies. Ei ollut vaikea päättää lähdenkö oluelle näiden poikien kanssa. Otettiin vastaan hoippuva 24/7 mukaan. (Kyllä, ne juo myös töissä. Ravintolassa, mutta kuitenkin.)

Käveltiin jonkin pikkusillan yli ja suoraan edessä näin lauman hiiriä juoksentelevan edestakaisin. Mutta ne ei ollutkaan hiiriä, vaan rotan poikasia. Oli siistiä seurata niiden vipellystä. Yksi gondolikuski tuli sanomaan, että se emokin on jossain tässä että jos tuonne katsotte niin voi näkyä. Marcon kanssa tietysti jäätiin kyttäämään, kuin pahaiset kakarat. (Niin, nimi ei tosiaan ollut Marc. Mutta niin lähellä kuin pystyy vain olla.) Ja sitten salakavalasti se rotta olikin meidän takana. Just kun Marco pääsi sanomasta, että noita kannattaa sit varoa, niin jättirotta lähti juoksemaan meitä kohta. Ja kumpikin meistä pomppi huutaen pakoon. Oltiin tosi urheita siis. Mutta silti. Rottaperhe nähty.

(Varoitus: nyt seuraa ällöttäviä tyttöjen juttuja.)

Ilta oli täydellinen. Muut jo väsyivät, mutta me käveltiin Marcon kanssa yömyöhään Venetsian katuja toisiimme nojaillen. Ja voiko hei oikeasti olla mitään romanttisempaa, kuin ensisuudelma Canal Granden reunalla olevalla laiturilla, nukkuvien gondolien ympäröimänä? Musta on tullut täällä ihan allöromantikko ja pehmis. Aina kun luulee, ettei elämä voi paremmaksi muuttua, niin kyllä se muuttuu.

Marco soitti aamulla, että on menossa kaverinsa kanssa veneilemään ja kysyi haluanko tulla mukaan. Halusin. Tulivat hakemaan minut Venetsian kärjestä. Ehkä maailman siisteintä oli matkata Venetsian jättimainingeissa pikkupaatilla. Sai pitää kiinni ihan kunnolla, povero Marco istui veneen nokassa kannella tasapainona ja oli ihan märkä. Mutta aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa. Kun päästiin Lidon hiekkarannalle, heitettiin ankkuri veteen ja pompattiin veteen pussailemaan. Kapteeni tosin oli vaisuna vähän sivummalla. Ällöihanaa!

Minulla ei nyt ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. Päivä oli jo sinällään täydellinen, mutta arvaa miten hullua oli viettää se ihmisen kanssa, josta näki unta neljä kuukautta sitten? Onneksi hölösuuna ehdin kertoa siitä aika monelle, ei tätä muuten kukaan uskoisi. Ei kertakaikkiaan kukaan! En edes minä.

  

Bibione.

Olin viikon verran löhöämässä Bibionessa, meren rannalla olevassa saksalaisten valloittamassa pikkukaupungissa. Ei ole sanoja, paitsi se yksi ja sama - ihanaa! Rakastuin mereen. Lilluin lämpimässä suolaisessa vedessä tunteja. Ei putkeen mutta yhteensä. Jotenkin tuollaiset hetket saa pysähtymään... Siinä alloissa kelluessa ja omia varpaita tuijotellessa ei voinut muuta, kuin ihmetellä tätä kaikkea. Aivan ällistyttävää se veden voima. Ihan pieniltäkin näyttävät aallot oli kaataa kumoon. Kun mereltä puhaltava tuuli yltyi ilmestyi punaiset liput salkoihin, pelastajapojat keräsi kimpsunsa ja lähtivät pois. Vähän tuota kummastelin - eikös just silloin niitä pelastajia tarvita enemmän, koska on vaarallisempaa? Mutta ei ainakaan täällä. Ehkä ne pelastajat eivät osaa uida, kuka tietää. Minä kuitenkin osaan, joten hyvillä mielin aallokoissa keinuin. Kunnes sitten se myrsky alkoi todenteolla. Taivas muuttui omituisen väriseksi, merikin tummeni. Ja ihmiset yksi toisensa jälkeen taapersi hotelleihinsa.

Toinen vaikuttavuus tuli sitten illalla. Yöllä on niin pimeää kuin vain voi olla. Kävelin rantaan, missä jättimäiset valot osoitti mustaan mereen. Nousuvesi ryöppysi ja aallot raivosi, minä kahlasin ja katselin tähtiä. Maailman pehmein hiekka, suolainen ilma. Kiitos luontoäidille tästä kokemuksesta!

Aurinkoisina päivinä menin sitten kiertelemään kauppoja. Tiistaina tori oli niin suuri, että kaksi tuntia ei meinannut riittää alueen läpi tarpomiseen. Jäätelö oli hyvää ja pehmeää, niin kuin Italiassa aina. Osasin puhua italiaa sen verran, että sain tilattua mitä nyt ikinä tilasinkaan. Hämmennys oli suuri, kun joka kerta myyjä vastasi minulle saksaksi. Whaaat? En minä osaa saksaa. Koitin jatkaa italiaa. Myyjä jatkaa saksaksi. Vaihdoin englantiin. Myyjä ei. Huoh. Päätin palata takaisin tänne Trevisoon ja Fagarèen, missä kukaan ei taatusti puhu mitään muuta, kuin veneton kamalaa murretta. Ja täällä olen.
 

Ihana päivä biitsillä.

Aamuvarhaisella kukonlaulun aikaan (tällä kertaa kukko oikeasti kiekui aamulla) heräsin ja keräsin kimpsuni. Unenpöppörössä ja tukka pystyssä kipitin naapuriin. Siellä talon poika jo reippaana imuroi autoa ja isäntä latoi tavaraa peräkonttiin hymyssä suin. Väkisin alkoi itseäkin hymyilyttää. Mentiin meren rantaan, missä venetsuelalainen ystäväni Bilma jo odotti perhettään ja minua. Ensin matkustettiin puolitoista tuntia, pysähdyttiin vakkari kahvilassa, juotiin sellaiset seisovat kahvit ja syötiin croisantit kermatäytteellä. (Oih! Aivan parhautta!) Pian päästiin perille ihanaan asuntoon, aivan rannan tuntumaan. Paikka on juuri sellainen auringonpalvojien paratiisi, lyhyt matka merelle joka paikasta ja kaikki rannat täynnä hotelleja, joiden alakerrat ovat täynnä ravintoloita ja turistikrääsää täynnä olevia kauppoja.

Välittömästi monot vei rantaan, koska edelliskerrasta oli jo sen kahdeksan vuotta! Ehkä maailman pehmeintä hiekkaa. Ensin vaelsin rantaa edestakaisin kahlaten ja kun sitten jossain vaiheessa huomasin, että mekko on napaan asti lotomärkä, annoin periksi. Luovuin mekosta ja monta vuotta pitämästäni talviturkista. Vaan mikäs siinä oli lilluessa lämpimässä merivedessä. Teki mieli nipistää itseä - yleensä tällaiset mahtavat olotilat ovat juuri niitä tyhmiä unia, mistä sitten herää ja pääsee parku. Vähän niin kuin se uni, missä seurustelin Petteri Nummelinin kanssa.

Kyllähän se tietysti sitten myös väsyttää, kun kahlaa aallokossa tuntitolkulla. Harhautin itseni isäntäväestä jossain vaiheessa ja kuvausreissun jälkeen kömmin kohti asuntoa. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla, joten menin takapihan puolelle. Istuin hetken hassulla penkeillä hassun pöydän ääressä hassun puuvarjon alla. Kohta havahduin, kun puoli naamaa oli puutunut ja kuola valui pitkin pöytää - jahas, otin sitten pikku torkut. Tein pikaiset korjausliikkeet ja olin onnellinen, että takaovi oli yhä kiinni. Isäntäväki ei ollut vielä tullut takaisin. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi etupihalla tarkastamassa ja kappas, siellähän he olivat jo puuhaamassa, ruokakin oli lähes valmista. Olin kuolannut päälleni yli tunnin. Great...

Päätettiin yhteistuumin juuri ennen kotiin lähtöä, että tulen tänne uudestaan parin päivän päästä. Vielä ehdin kuitenkin käydä ostamassa mekon ja jätskin. On sekin vaan niin älyttömän hyvää täällä.