Unta. (Vai totta?)

Nojasin maailman huterimpiin tikkaisiin, koitin pysyä tasapainossa ja maalasin seinää katon rajassa. Mitä ihmettä tapahtui? Miten tässä näin kävi? Täällä minä maalaan hostellin seinää Malesiassa. Maalasin Italiassa, maalasin Irlannissa ja nyt täälläkin. Ja se on niin mahtavaa! En ole ihan varma miten tähän päädyttiin, mutta minä uudistan Jimin hostellin kokonaan. Kammottavat "rastaraidat" lähtee ja tilalle tulee hillittyä ja tyylikästä. Ainakin toivon niin. Minulla on visio ja vapaat kädet. Joissakin asioissa varmasti joudutaan hieman neuvottelemaan, mutta uskon kyllä vakaasti saavani tahtoni läpi, koska olen suomalainen. Ja Jim pitää suomalaisista. Ihmeellistä tämä elämä. Melkein ei usko todeksi.

Roikuin tuolla jossain katon rajassa valkoisia pilkkuja täynnä, kun aloin ihmetellä ihmisiä. Aika moni paikallinen tuli seisomaan tuohon etualalle ja katseli minua. Aivan kuin sana olisi kiirinyt koko kaupungin halki - joku vaalea nainen maalaa Jimin paikkaa! Hämmästeleviä hahmoja ilmestyi liian usein, että se olisi voinut olla sattumaa. Mutta Jim on erittäin tunnettu henkilö täällä. En oikein tiedä miksi. Oikeastaan hän on tunnettu aika monessa muussakin paikassa, koska tämä hostelli on aina täynnä ja joka päivä joku tulee kyselemään häntä. Kaikki ovat kuulleet Jimistä. Koska minä olen viettänyt tosi monta tuntia täällä alakerrassa, olen tavannut melko erikoisia ihmisiä. Ja niitä tulee joka päivä lisää. Tänäänkin tuossa istui joku italialainen poika odottamassa, kun Jim ei ollut paikalla. Britti Helen ja paikallinen Nara alkoivat heti tenttaamaan kaveria, mutta mielestäni tämä italiaano kesti sen oikein hyvin.

Oli aivan uskomatonta, mutta tämä Luca on asunut Suomessa. Hän jopa puhui suomea minulle! Muutamia lauseita vain, mutta kuitenkin. En kyllä todellakaan odottanut mitään sellaista, kun pyysin kaveria istumaan hetkeksi ja odottamaan, koska Jin tulisi ihan pian takaisin. Kävi ilmi, että hänellä on italialaista kahvia ja mocca keitin mukana! Vannotin tulemaan uudestaan keittimensä kanssa. Ja toivon todella, että tulee. Luca läpäisi ensimmäisen testin, itse asiassa sai lähes täydet pisteet. (Tuo oli vähän niin kuin vitsi, ei me oikeasti pisteytetä ihmisiä.)

Näin unta, että olin lapsenvahtina. Hyvin touhukas tyttö. (Muistutti sitä poikaa ehkä maailman parhaasta sarakuvasta, Lassi ja Leevi.) Selitin joillekin huoneessa oleville ihmisille jostain työprojektista kun kuulin rappukäytävästä, kuinka tuo kersa kovin kohteliaasti selitti ovelleen tulleelle naapurille: "Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yöpaikan teiltä ja ehkä myös hieman ruokaa. Äitini lähti jonnekin muutamaksi päiväksi ja jätti minut aivan yksi oman onneni nojaan..." Eikä jättänyt, minä sanoin tytölle nauraen, mutta lievästi komentavaan sävyyn. Kakara kääntyi harmistuneena ja marssi takaisin sisälle mököttäen. Nauroin ääneen, kun heräsin. Olen kyllä huippuhyvä penskojen kanssa. Ne haluavat karata jo unissanikin.

Huomasin toisenkin erikoisen jutun, näen nimittäin nykyään uneni englanniksi. Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta pois Suomesta, tosin hyvin pitkälti suomalaisten seurassa. Oikeastaan vasta tämä viimeinen kuukausi on ollut täysin lontoonkielinen. Näköjään se vaikuttaa uniini myös.

Pääsin muuten joku aika sitten taas todistamaan ihastuttavia numerosarjoja. Mikä siinä onkin, että tulen niin omituisen onnelliseksi hienolta näyttävistä lukemista? 35353 ja 35553. Huomasin, että kävijöitä on blogissa ollut ennätysmäärä ja arvaan sen johtuvan siitä, että moni jakoi Ronsu päivityksen. Suurkiitos siitä! Jos vaikka et olisi kirjoitusta jakanut, se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Tämä asia on minulle todella tärkeä, joten kiitos jo etukäteen! TÄSTÄ linkistä pääset suoraan tuohon kirjoitukseen.

Ja ihan sen kunniaksi laitan kuvia. Uusi Anna niitä kerran toivoi. Minun kamerani ottaa erikoisia kuvia, mutta pidän niistä. Tässä Maleasiaa. Penang, George Town.

Aivan tavalliset jalkakäytävät ovat täällä erityisen hienoja.

Ja bussipysäkit.

Täällä tulee jatkuvasti vastaan hylättyjä kenkiä.

Seinät ovat pääasiassa huonossa kunnossa. Mutta ei kaikki.

Rakastan tätä katutaidetta. Vastaavia teoksia on useita.

Aivan hostelli-kotini lähellä oleva seinä.

Love Lane. 

   

Ronsu.

Minulla on kerrankin jotain oikeaa sanottavaa. Tapasin kanadalaisen naisen, joka suojelee työkseen elefantteja. Työpaikkana TÄMÄ on kyllä varmasti aivan omaa luokkaansa. Ensin olin innostunut, koska tuonne voi mennä vapaaehtoiseksi hommiin. Sitten kuulin, että tämä vapaehtoisuus on maksullista. Siis niin päin, että sinä maksat, jotta saat tehdä ilmaiseksi töitä. Ihmettelin sitä hieman, mutta kuuntelin silti lisää. Maksat paikalle koituvista kuluista ja kokemuksesta. Nämä vapaaehtoiset saavat hengailla norsujen kanssa ja se on kyllä jotain. Norsut ovat aika uskomattomia otuksia. Jos nyt käyttäisit hetken ja tutustuisit tuohon sivustoon edes vähän, niin olisin todella kiitollinen.

Aika mahtava paikka, eikö totta? Ja nyt tulee se syy miksi tästä kirjoitan. Tuon paikan on perustanun thai nainen, Lek. Hän pyörittää paikkaa, kerää rahaa ja pelastaa huonosti kohdeltuja norsuja. Rahaa on oltava tarpeeksi, että hän saa ostettua norsuja, mutta niistä ei saa maksaa liikaa, ettei nuo paholaiset pääse ostaamaan uutta tilalle.

Ongelma on siis siinä, että ihmiset eivät tiedä koko totuutta. Turistit matkustavat Thaimaahan, menevät norsujen kyytiin ja ottavat hienoja kuvia. Ovat onnellisia ja ihmeissään, kun norsut ovatkin kilttejä. Oletko koskaan ajatellut miksi norsut ovat niin kilttejä? Iso urosnorsuhan voi painaa jopa viisi tonnia. Kyllä siinä pieni aasialainen narumies jää kakkoseksi helpostikin. Miksi siis ei jää?

Nämä norsut ovat varastettu emoiltaan luonnosta. Usein emo tapetaan siitä hyvästä, että aiheuttaa vastarintaa. Poikanen laitetaan pieneen laatikkoon, niin ettei se pysty liikkumaan. Sitä kiduttetaan muun muassa bullhook nimisellä työkalulla, kunnes se viimein antaa periksi. Tämä voi kestää useita päiviä. He lopettavat vasta sitten, kun norsuraukan sielu on tapettu. Ja sitten poikasesta kasvatetaan kuuliainen työkalu.

Bullhook käytössä. (Lainasin kuvan internetistä.)

Tässä vaiheessa voin kertoa, että inhottaa ihmiskunta. Mutta jatketaan. Kerron tarinan Jokia norsusta. Lek huomasi tämä norsun, koska se käveli omituisesti tunnustellen maata kärsällään. Hän kysyi omistajalta miksi norsu tekee niin. Kävi ilmi, että norsu oli sokea. Syykin selvisi sitten lopulta, sen silmät oli puhkaistu rangaistukseksi.

Jokia pakotettiin tekemään töitä vaikka odotti vauvanorsua, joka sitten syntyikin kesken työn ja putosi jonnekin rotkoon. Poikanen kuoli, kuten arvata saattaa. Jokia ei suostunut jatkamaan työtään, vaan halusi mennä katsomaan poikastaan. Omistaja ei suostunut tähän, vaan puhkaisi norsun silmän. Jokia ei silti suostunut jatkamaan työtä, joten omistaja puhkaisi toisenkin silmän.

Jokia.

Sokea norsu asuu nyt Lekin turvapaikassa ja voi hyvin. Kun Jokia tuli elefanttien luonnonpuistoon, häntä vastaan tuli heti toinen naarasnorsu, Mae Perm. He tunnustelivat toisiaan kärsillään ja siitä hetkestä asti he ovat olleen parhaat ystävät. Aivan selvästi Mae Perm auttaa Jokiaa selvitytymään, sillä he liikkuvat jatkuvasti yhdessä.

Sri Prae tuli puistoon, koska sen toinen etujalka oli täysin murskana. Sitä oli käytetty puiden hakkuussa ja norsu oli astunut miinaan. Koska norsu ei voinut enää tehdä puuhommia, se pakotettiin tekemään poikasia. Jostain syystä Sri Prae ei tullut tiineeksi, joten omistaja myi sen pois. Lek ei tiennyt vielä ostaessaan Sri Praen, että se todellakin oli raskaana. Puistoon syntyi siis uusi terve ja varmasti onnellisen lapsuuden saava pikkuelefantti. Poikanen painoi syntyessään 120 kg. TÄSSÄ linkki vauva Navaan kuvaan. (En tohtinut lainata.)

Nämä tarinat ovat vain pari monien joukossa. Jos haluat tukea tätä tarkoitusta ja paikkaa, siihen löytyy opasteet tuon virallisen sivuston kautta. Minä en pyydä rahaa (jota toki kuitenkin kannustan lahjoittamaan), haluan vain levittää tietoa ihmisille. En ole koskaan aikaisemmin pyytänyt tätä, mutta nyt toivon, että jaat tämän kirjoituksen ystävillesi. Olen varma, että kaikki meistä varmasti tuntee ainakin jonkun, joka matkustaa Thaimaassa tai ylipäätään Aasiassa. Ei enää lanttiakaan näille pahoille ihmisille, kiitos. Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta ainakin minun on nyt paljon helpompi valita jotain aivan muuta.
 

Hippi.

Joko voi perua puheitaan? Luin aikani kuluksi muutaman viimeisen päivitykseni ja voi ny helvetti. Hirveää märsäämistä! Anteeksi. Kyllä alkoi ihan tympiä. Nyt äkkiä joku roti tähän hommaan. Okei, alunperin tämä blogi oli minua varten, tosin toimii se vieläkin ajatusten selventäjänä. Minä ajattelen paremmin koneen kanssa. Mutta tiedän, että jostain syystä tällä blogilla on myös yllättävän monta lukijaa. Enemmän kuin nuo 16, jotka ovat sen tunnustaneet julkisesti. Joten pitäisi varmaankin alkaa vähän miettiä mitä sitä suustaan pästää. Tai siis sormista. Ettei karkoita kaikkia. Nyt minä lupaan, että skarppaan. En enää valita ja märsää, vaan kirjoitan iloisesti ja positiivisesti. (Ja sitten kun unohdan tämän, niin voitte taas muistuttaa.)

Niin. Nyt se puheiden peruminen. Sanoinko minä jossain vaiheessa, että tämä Koh Phangan ei ole minunlainen? Perustelin sen muistaakseni vielä sillä, että minä en ole hippi. No, jos hippi tarkoittaa pilven polttoa ja sitä, ettei käy suihkussa kovin usein, niin siinä tapauksessa ei tarvitse perua mitään. Minä en ole sellainen hippi. Mutta taidan viimein ymmärtää mitä se "Viihdyt siellä varmasti!" tarkoitti. Minä nimittäin viihdyn täällä. Nämä ihmiset ovat rentoja. Ilmapiiri tosiaan on erilainen, sellainen ihanan onnellinen. Huomasin sen heti, kun päästin omasta kiukusta irti.

Elin aivan upean päivä. Heräsin aamulla ja mietin, että mitä ihmettä minä teen. Jäänkö tänne vielä vai lähdenkö? Jos jään niin kuinka pitkäksi aikaa? Jos lähden, niin mihin? Pyörittelin vaihtoehtoja mielessäni pitkään, kunnes lopulta heitin kolikkoa. Eteenpäin. Samuille palaaminen olisi ollut vähän hölmöä, koska viisumi on kuitenkin uusittava ihan pian. Jos siis haluaa jäädä Thaimaahan. En ollut varma haluanko. Joten pakkasin tavarani mopon kyytiin ja ajoin nyt jo tuttua reittiä takaisin sinne mistä lautat lähtevät. Kävi niin sopivasti, että sinne minne minä olin menossa, kulkee myös yölaiva. Ja laivalta on suora bussikuljetus siihen oikeaan kaupunkiin. Olen sopivasti perilla päivällä, joten voi huoletta vielä eksyä, kun ei ole pimeää. Ostin yhden sellaisen. Tämä tarkoitti myös sitä, että minulla oli vielä kokonainen päivä aikaa seikkailla saarella.

Jätin tavarani jemmaan ja mopottelin takaisin sinne mistä aamulla lähdin. Kävin morjestamassa uusimpia kavereitani. Tutustuin illalla majapaikan rantabaarissa muutamaan norjalaiseen ja oli puhetta, että liittyisin seuraan ellen vielä jatka matkaa. Oletin, että seuraan saa liittyä tässäkin tapauksessa. Naurettiin taas aika paljon, kun viimein löysin krapulaiset tyttäret merestä. Ja se teki erityisen hyvää, naurulla on ihmeellinen voima.

Sitten päätin tehdä jotain, mitä joko katuisin todella paljon tai se vapauttaisi minut kaikesta kaunasta. Päätin ottaa sen riskin. Ajoin takaisin sille rannalle, josta murtuneena lähdin pari päivää aikaisemmin. Join kookosjuomaa nauttien ja katselin tuttuja paikkoja. Keinua, rantaa ja bungaloweja. Oli haikea, mutta hyvä olo. Keinuin hetken. Sitten kävelin rantaa pitkin baariin, jossa asuu sika. Siis sellainen ihan oikea jättimäinen sika. Tämä oli yksi syy, miksi minun oli pakko tulla takaisin. Halusin tavata tuon baarissa asuvan sian. Siellä se makasi maassa, ja kun lähestyin sitä varovaisesti ja tervehdin, se murahti minulle takaisin, mutta ei jaksanut edes silmiä avata. No, siellä oli kyllä aika kuuma. Myöhemmin se viipotti menemään pitkin pihaa ja huitoi pikkuiruisella hännällään. Hassu otus.

Mopoilin vielä lähikylän läpi ja katselin paikkoja. Pysähdyin norsujen kohdalla taas. Tällä kertaa menin katsomaan lähemmäksi. Pieni poika toimi oppaanani. Me taputtelimme norsua, joka ei tuntunut yhtään mukavalta, kuvasimme käärmeitä ja muita omituisia otuksia. En tiedä oliko se kuningaskobra pelottavin, sillä siellä käytävällä pomppi irtopupu! Krokotiilejä, apinoita, skorpioneja ja lisää käärmeitä. Poika otti minusta kauhistuneita kuvia milloin minkäkin ötökän luona, annoin banaania norsulle ja jollekin häkissä asuvalle olennolle, jota en edes tunnistanut minkään lajin edustajaksi. Olin tietysti aivan innoissani, varsinkin siitä norsusta, joka tökki minua kärsällään. Lopulta ajoin takaisin kaupunkiin. Luovutin moponi ja istuin hippipaikassa. Tällä kertaa sellaisessa terveellisessä. Join terveysjuomaa ja juttelin ihanien hippi-ihmisten kanssa. Oli tosi hyvä olla.

Niin siinä sitten kävi. Aivan viime hetkellä minä rakastuin tähän saareen. Ja jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, tulen tänne vielä takaisin. Kuka väitti, että minä en ole hippi?
 

Koh Phangan.

Kun hotellitäti sanoi, että hän tilaa minulle taksin niin minä luulin, että hän tilaa minulle taksin. Mutta pihaan tuli musta lava-auto ja isoisä. Lähdin hotellilta siis erittäin vanhan papparaisen kyydissä. Keskustelu oli koko matkan hyvin niukkaa. Isoisä sanoi jotain silloin tällöin ja minä nyökytin. Olen melko varma, että hän puhui thaimaan kieltä, jota minä en siis puhu. Hän kuitenkin vei minut oikeaan paikkaan ja melko ajoissa. 

Ostin lipun lauttaan ja raahasin järkyttävän painavat laukut laituria pitkin pieneen paattiin. Olin niin tyytyväinen, kun viimein istahdin lautan lattialle. Laivamies oli ottanut laukkuni vastaan, aurinko paistoi, lämmin meri-ilma puhalsi pehmeästi kasvoille. Mietin, että sinne ne nyt jäävät. Koh Samui, ahdistus, pelot, pettymykset ja ikävät ihmiset. (Jäi sinne myös muutama mukava ihminen, mutta aion kyllä pitää heihin yhteyttä, joten se ei aiheuttanut niin suunnatonta luopumisen tuskaa.) Päätin, että tästä eteenpäin matkani on pelkästään ihana.

Toyboy oli minua vastassa Koh Phanganilla. Jättiläiskassi, iso rinkka ja minä kyytiin, sitten mopolla siihen johonkin lähelle syömään. Ensimmäisen evästyksen jälkeen vuokrasin mopon koko viikoksi, joten matka jatkui nelipyöräisesti. Tämä minun mopo nro 2 on kyllä erityisen kelpo pyörä. Se on valkoinen, pieni ja hyvin ketterä. Oikukkaampi ja vaativampi kuin se vanha rouva Fiore, mutta pidän tästä kyllä enemmän. Aluksi vähän jännitti, mutta hyväksyimme nopeasti toisemme. Minua jännitti kyllä vähän tämä uusi maastokin, kovin on toisenlaiset tiet kuin Samuilla. Ajettiin heti aivan saaren päähän, missä Toyboy asuu. Olin äärettömän onnellinen, kun selvisin mutkittelevan vuoristoratatien loppuun hengissä, vaikka reitti alkoi sellaisella “ota kunnolla vauhtia, että pääset ylös asti” mäellä. Saari otti luulot pois heti ensimmäisenä päivänä.

Kuva ei ole vinossa, tie on vain pirun jyrkkä.

Toyboy pysähtyi kesken matkan, koska tien vieressa oli norsuja. Ihan oikeita, neljä kappaletta. Joku täti tuli yhden luokse letkun kanssa, suihkutti vettä norsun eteen, norsu imi veden kärsäänsä ja sitten ruiski kaiken itsensä päälle. Olin aivan ihmeissäni, en ole tainnut koskaan ennen nähdä norsuja livenä. En ainakaan noin läheltä. Ja ehkä jotain lapsena nähtyä sirkusta ei edes lasketa. 

Kun päästiin perille, totesin välittömästi, että tämä Coconut Beach on oikeasti paratiisi. Rinteeseen rakennettuja sinikattoisia bungaloweja aivan siinä meren rannassa. Hiekka on niin pehmeää, että se tuntuu melkein vedeltä. Vaikka ollaan selvästi viidakon keskellä taas, niin tämä on sellainen kaunis ja viihtyisä viidakko. Istuttiin illalla lähes täyden kuun valossa rannalla. Kuun valo on niin erikoinen. Sen sävyn ja voiman huomaa vasta silloin, kun kaikkialla on muuten aivan pimeää. Niin kuin täällä on. 

Parista rantapuusta roikkui sellaiset ihanat lankkukeinut. En edes muista milloin viimeksi olisin keinunut oikeassa keinussa, siitä on niin monta vuotta. (Suomessa kaikkialla on vain niitä mummokeinuja, joissa ei oikeasti voi edes keinua.) Istuin lankulla ja Toyboy antoi vauhtia. Se oli aivan mahtavaa! Keinuminen, miten voi joku noin yksinkertainen asia tuntua niin huikealta? Vauhtikin oli aivan mieletön. Suosittelen kaikille keinujen asennusta ensi kesäksi. 

Illalla käytiin ajelemassa kylällä, siellä oli kiertävät markkinat viimeistä päivää ja jotain bändejä soittamassa. Jo mennessä meidät pydäytettiin, nyt poliisien toimesta. Ajettiin huumeratsiaan. Toyboy tutkittiin tarkasti, samoin mopo. Kun tuli minun vuoro mennä kopeloitavaksi, setä vain nyökytti ja huitoi, että mene vaan. Minua ei siis tarkistettu. Ei minulla kyllä huumeita mukana ollutkaan, mutta silti. Omituista.

Kun yöllä istuttiin hiekalla, näin edessäni jonkin liikkuvan tosi nopeasti. Se oli rapu, sellainen vähän suurempi. Ne menevät aivan hirvittävän lujaa. Toyboy yritti tietysti pyydystää sitä, koska tietää kuinka sellaisen saa otettua kiinni ilman, että rapu pääsee saksimaan. Jos siis saa kiinni. Jossain vaiheessa ajojahtia rapu käänsi suuntaa ja lähtikin juoksemaan suoraan minua päin. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta ehdin ymmärtää, että tuo rapu tulee kyllä aivan kohti ja sitten se jo törmäsikin minun kankkuun. Törmäys ei ollut kovin voimakas, mutta siitä huolimatta tunsin sen hyvin. Siis oikeasti... Rapu juoksi hädissään päin minun pyllyä! Olin kuolla nauruun. Eihän tällaista tapahdu! 

Ihan selvästi olin oikeassa. Nyt matkani on pelkästään ihana. 

...vaikka mökin takana lymyilikin tällainen aamulla. 

Noin metrin pitkä ja ilmeisesti kovasti myrkyllinen.