Pojat ja baarit.

Löysin vähän aikaa sitten sellaisen aivan ihanan pienen baarin, Brown Jazz pub. Se on viihtyisä, sellainen uudehko, mutta silti kodikas. Soittavat siellä hyvää musiikkia. Ja tarjoilevat hyvää oluttakin. Joten yritän aina vaikuttaa poikien mielipiteeseen, kun valitaan baaria. Toistaiseksi olen onnistunut tässä yllättävän hyvin. Olen jotenkin ajautunut perävaunuksi sellaiselle hauskalle, kahelille parivaljakolle. Norjalainen ja portugalilainen tekevät elämästäni täällä huomattavasti viihtyisämpää, joten vietän aikaa mielelläni heidän seurassa. Joaquimilla on myös mukava paikallinen tyttöystävä, joka opastaa maan tavoille, ja tietää kaikki savuttomat baarit. 

Koin jonkinlaisen shokin kun menin ensimmäisen kerran juhlimaan. Täällä nimittää tupakoidaan sisällä. Olin jo kokonaan unohtanut miten inhottavaa se on. Mutta siihen on tulossa muutos. Se ihana laki tulee voimaan myös täällä Romaniassa, ihan pian. Viikon kuluttua. Yay! 

Nuo meidän tiimin pojat kävivät vähän pelailemassa potkupallo. Perjantaina toimistossa kuhisi, koska lauantaina oli joku yritysten välinen turnaus, johon kaikki tietysti innolla osallistuivat. Tänään on sitten ollut erilainen ääni kellossa. Muutamia vähän harmitti, kun hävisivät kaikki ottelut. (Ihan ymmärrettävää, koska voittohan se on tietysti tärkeintä.) Aika moni heistä kuitenkin liikkuu hitaasti ja tuskallisen näköisesti. Kuuluu ulvahduksia, jos joku kumartuu tai koittaa kiivetä rappusia. Sen siitä saa, kun noin lähtee riehumaan vuosien tauon jälkeen. Potkupallo on vaarallinen laji. Hihittelin kaverini tuskalle niin paljon, että sain aivan oman lempinimen: Sheasshole. (Koska Norjalainen on se aito Asshole.) Mukava on tämä meidän tiimi.

Viime viikonloppuna kävin aikuisten lailla baarissa. Ensin perjantaina mentiin Norjalaisen kanssa siihen suosikkipubiini töiden jälkeen istumaan. Se oli kyllä mukavaa. Ihana oli kuuden jälkeen rentoutua ja huuhtoa viikon stressit ja muut hermokiristäjät alas huurteisella. Kotiin lähtiessä sitten huomasin, että eipä sattunut nuo silmälasit mukaan tällä kertaa. Löysin metron, koska tämä alue on jo etäisesti tuttua, mutta kun edelliskerralla menin väärällä metrolla väärään paikkaan, niin otin varman päälle ja kysyin neuvoa. Ensin mukava tyttö opasti oikeaan kerrokseen ja sitten vielä varmistin pojalta, että onhan tämä nyt varmasti se oikea suunta. Kyllä oli. Niinhän siinä sitten kävi, että vaihdettiin muutama sana metrossa. Ja sitten myöhemmin vielä lisää sanoja Facebookin välityksellä. Ja sitten vähän niin kuin sovittiin, että nähdään tässä joku päivä. Epätreffimielessä tietysti.

Lauantaina olin jo nukkumaan menossa, kun tuli viesti Norjalaiselta, että rytkyt niskaan, nyt mennään. Aikuisten viini-baariin, ja sitten lopulta sinne samaan suosikkipaikkaan. Meni aikaiseen. Mukavia ihmisiä nuo minun pojat. Olen ollut täällä 50 päivää ja voin sanoa, että olen jo nyt löytänyt oman heimoni. Se on kyllä enemmän, kuin osasin odottaa tai edes toivoa.

Ai niin, huomasin tänään, että tietokoneen alanurkassa lukee 2:22 2/22. Elämän pieniä iloja. Se muistutti mukavasti tästä toisesta pienestä ilosta:

Hippi.

Joko voi perua puheitaan? Luin aikani kuluksi muutaman viimeisen päivitykseni ja voi ny helvetti. Hirveää märsäämistä! Anteeksi. Kyllä alkoi ihan tympiä. Nyt äkkiä joku roti tähän hommaan. Okei, alunperin tämä blogi oli minua varten, tosin toimii se vieläkin ajatusten selventäjänä. Minä ajattelen paremmin koneen kanssa. Mutta tiedän, että jostain syystä tällä blogilla on myös yllättävän monta lukijaa. Enemmän kuin nuo 16, jotka ovat sen tunnustaneet julkisesti. Joten pitäisi varmaankin alkaa vähän miettiä mitä sitä suustaan pästää. Tai siis sormista. Ettei karkoita kaikkia. Nyt minä lupaan, että skarppaan. En enää valita ja märsää, vaan kirjoitan iloisesti ja positiivisesti. (Ja sitten kun unohdan tämän, niin voitte taas muistuttaa.)

Niin. Nyt se puheiden peruminen. Sanoinko minä jossain vaiheessa, että tämä Koh Phangan ei ole minunlainen? Perustelin sen muistaakseni vielä sillä, että minä en ole hippi. No, jos hippi tarkoittaa pilven polttoa ja sitä, ettei käy suihkussa kovin usein, niin siinä tapauksessa ei tarvitse perua mitään. Minä en ole sellainen hippi. Mutta taidan viimein ymmärtää mitä se "Viihdyt siellä varmasti!" tarkoitti. Minä nimittäin viihdyn täällä. Nämä ihmiset ovat rentoja. Ilmapiiri tosiaan on erilainen, sellainen ihanan onnellinen. Huomasin sen heti, kun päästin omasta kiukusta irti.

Elin aivan upean päivä. Heräsin aamulla ja mietin, että mitä ihmettä minä teen. Jäänkö tänne vielä vai lähdenkö? Jos jään niin kuinka pitkäksi aikaa? Jos lähden, niin mihin? Pyörittelin vaihtoehtoja mielessäni pitkään, kunnes lopulta heitin kolikkoa. Eteenpäin. Samuille palaaminen olisi ollut vähän hölmöä, koska viisumi on kuitenkin uusittava ihan pian. Jos siis haluaa jäädä Thaimaahan. En ollut varma haluanko. Joten pakkasin tavarani mopon kyytiin ja ajoin nyt jo tuttua reittiä takaisin sinne mistä lautat lähtevät. Kävi niin sopivasti, että sinne minne minä olin menossa, kulkee myös yölaiva. Ja laivalta on suora bussikuljetus siihen oikeaan kaupunkiin. Olen sopivasti perilla päivällä, joten voi huoletta vielä eksyä, kun ei ole pimeää. Ostin yhden sellaisen. Tämä tarkoitti myös sitä, että minulla oli vielä kokonainen päivä aikaa seikkailla saarella.

Jätin tavarani jemmaan ja mopottelin takaisin sinne mistä aamulla lähdin. Kävin morjestamassa uusimpia kavereitani. Tutustuin illalla majapaikan rantabaarissa muutamaan norjalaiseen ja oli puhetta, että liittyisin seuraan ellen vielä jatka matkaa. Oletin, että seuraan saa liittyä tässäkin tapauksessa. Naurettiin taas aika paljon, kun viimein löysin krapulaiset tyttäret merestä. Ja se teki erityisen hyvää, naurulla on ihmeellinen voima.

Sitten päätin tehdä jotain, mitä joko katuisin todella paljon tai se vapauttaisi minut kaikesta kaunasta. Päätin ottaa sen riskin. Ajoin takaisin sille rannalle, josta murtuneena lähdin pari päivää aikaisemmin. Join kookosjuomaa nauttien ja katselin tuttuja paikkoja. Keinua, rantaa ja bungaloweja. Oli haikea, mutta hyvä olo. Keinuin hetken. Sitten kävelin rantaa pitkin baariin, jossa asuu sika. Siis sellainen ihan oikea jättimäinen sika. Tämä oli yksi syy, miksi minun oli pakko tulla takaisin. Halusin tavata tuon baarissa asuvan sian. Siellä se makasi maassa, ja kun lähestyin sitä varovaisesti ja tervehdin, se murahti minulle takaisin, mutta ei jaksanut edes silmiä avata. No, siellä oli kyllä aika kuuma. Myöhemmin se viipotti menemään pitkin pihaa ja huitoi pikkuiruisella hännällään. Hassu otus.

Mopoilin vielä lähikylän läpi ja katselin paikkoja. Pysähdyin norsujen kohdalla taas. Tällä kertaa menin katsomaan lähemmäksi. Pieni poika toimi oppaanani. Me taputtelimme norsua, joka ei tuntunut yhtään mukavalta, kuvasimme käärmeitä ja muita omituisia otuksia. En tiedä oliko se kuningaskobra pelottavin, sillä siellä käytävällä pomppi irtopupu! Krokotiilejä, apinoita, skorpioneja ja lisää käärmeitä. Poika otti minusta kauhistuneita kuvia milloin minkäkin ötökän luona, annoin banaania norsulle ja jollekin häkissä asuvalle olennolle, jota en edes tunnistanut minkään lajin edustajaksi. Olin tietysti aivan innoissani, varsinkin siitä norsusta, joka tökki minua kärsällään. Lopulta ajoin takaisin kaupunkiin. Luovutin moponi ja istuin hippipaikassa. Tällä kertaa sellaisessa terveellisessä. Join terveysjuomaa ja juttelin ihanien hippi-ihmisten kanssa. Oli tosi hyvä olla.

Niin siinä sitten kävi. Aivan viime hetkellä minä rakastuin tähän saareen. Ja jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, tulen tänne vielä takaisin. Kuka väitti, että minä en ole hippi?