Pojat ja baarit.

Löysin vähän aikaa sitten sellaisen aivan ihanan pienen baarin, Brown Jazz pub. Se on viihtyisä, sellainen uudehko, mutta silti kodikas. Soittavat siellä hyvää musiikkia. Ja tarjoilevat hyvää oluttakin. Joten yritän aina vaikuttaa poikien mielipiteeseen, kun valitaan baaria. Toistaiseksi olen onnistunut tässä yllättävän hyvin. Olen jotenkin ajautunut perävaunuksi sellaiselle hauskalle, kahelille parivaljakolle. Norjalainen ja portugalilainen tekevät elämästäni täällä huomattavasti viihtyisämpää, joten vietän aikaa mielelläni heidän seurassa. Joaquimilla on myös mukava paikallinen tyttöystävä, joka opastaa maan tavoille, ja tietää kaikki savuttomat baarit. 

Koin jonkinlaisen shokin kun menin ensimmäisen kerran juhlimaan. Täällä nimittää tupakoidaan sisällä. Olin jo kokonaan unohtanut miten inhottavaa se on. Mutta siihen on tulossa muutos. Se ihana laki tulee voimaan myös täällä Romaniassa, ihan pian. Viikon kuluttua. Yay! 

Nuo meidän tiimin pojat kävivät vähän pelailemassa potkupallo. Perjantaina toimistossa kuhisi, koska lauantaina oli joku yritysten välinen turnaus, johon kaikki tietysti innolla osallistuivat. Tänään on sitten ollut erilainen ääni kellossa. Muutamia vähän harmitti, kun hävisivät kaikki ottelut. (Ihan ymmärrettävää, koska voittohan se on tietysti tärkeintä.) Aika moni heistä kuitenkin liikkuu hitaasti ja tuskallisen näköisesti. Kuuluu ulvahduksia, jos joku kumartuu tai koittaa kiivetä rappusia. Sen siitä saa, kun noin lähtee riehumaan vuosien tauon jälkeen. Potkupallo on vaarallinen laji. Hihittelin kaverini tuskalle niin paljon, että sain aivan oman lempinimen: Sheasshole. (Koska Norjalainen on se aito Asshole.) Mukava on tämä meidän tiimi.

Viime viikonloppuna kävin aikuisten lailla baarissa. Ensin perjantaina mentiin Norjalaisen kanssa siihen suosikkipubiini töiden jälkeen istumaan. Se oli kyllä mukavaa. Ihana oli kuuden jälkeen rentoutua ja huuhtoa viikon stressit ja muut hermokiristäjät alas huurteisella. Kotiin lähtiessä sitten huomasin, että eipä sattunut nuo silmälasit mukaan tällä kertaa. Löysin metron, koska tämä alue on jo etäisesti tuttua, mutta kun edelliskerralla menin väärällä metrolla väärään paikkaan, niin otin varman päälle ja kysyin neuvoa. Ensin mukava tyttö opasti oikeaan kerrokseen ja sitten vielä varmistin pojalta, että onhan tämä nyt varmasti se oikea suunta. Kyllä oli. Niinhän siinä sitten kävi, että vaihdettiin muutama sana metrossa. Ja sitten myöhemmin vielä lisää sanoja Facebookin välityksellä. Ja sitten vähän niin kuin sovittiin, että nähdään tässä joku päivä. Epätreffimielessä tietysti.

Lauantaina olin jo nukkumaan menossa, kun tuli viesti Norjalaiselta, että rytkyt niskaan, nyt mennään. Aikuisten viini-baariin, ja sitten lopulta sinne samaan suosikkipaikkaan. Meni aikaiseen. Mukavia ihmisiä nuo minun pojat. Olen ollut täällä 50 päivää ja voin sanoa, että olen jo nyt löytänyt oman heimoni. Se on kyllä enemmän, kuin osasin odottaa tai edes toivoa.

Ai niin, huomasin tänään, että tietokoneen alanurkassa lukee 2:22 2/22. Elämän pieniä iloja. Se muistutti mukavasti tästä toisesta pienestä ilosta:

Kuulumisia.

Hei! Mitä kuuluu? Minulle hyvin monenlaista. Se on tänään lauantai. Eilen luulin eläväni maanantaita. Viikonpäivät ovat nykyään omituisia. Illat näyttävät päiviltä, eikä väsytä ollenkaan, edes yöllä. En ole kokenut kesää Suomessa kahteen vuoteen, ehkä tämä on vain sitä. Voiko asioita unohtaa niin nopeasti?

Tein sellaisen typerän teon, että päästin yhden ihmisen lähelleni. En osaa olla tunteettomasti kenekään kanssa, vaikka yrittäisin. Yleensä en muista edes yrittää, kuten en tässäkään tapauksessa. Ehkä se oli minun pelastajasyndrooma, mikä taas otti yliotteen. Tuntuu kurjalta tulla torpatuksi, varsinkin jos siihen ei ole mitään selitystä. Silloin nuorena, kun olin vähän ylimielinen ja käytin häikäilemättä hyväkseni nuoruuttani ja hyvää persettäni, silloin kyllä miehiä roikkui mukana. Särjin julmasti sydämiä. Mutta nyt, kun olen nöyrtynyt ja haluan oikeasti olla hyvä toiselle, ei ole mitään toivoa saada ketään kiinnostumaan. Sanoisinko, että pikkuriikkisen vittumaista.

Sain tänään tehtyä käännöshommani kunnialla loppuun, pientä hienosäätöä vaille valmis. Ole hyvä, italialainen ystäväni! Tai italialaiset ystäväni. Viime kesää ja Firenzen lomaa lämmöllä muistaen, tuo oli todellakin vähintä, mitä pystyin tekemään.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran pesupähkinöitä. Halusin kokeilla, että onko ne oikeasti niin hyviä, kuin ihmiset väittävät. Ekologisia ja reiluja kyllä, mutta nähtäväksi jää mitä vaatteet niistä tykkää. Ostin myös luomuruokaa. Ajattelin, että jos en osaa/pysty/saa auttaa ihanaa poikaystävääni (jota ei siis edelleenkään ole) voin ainakin keskittyä auttamaan minua. Horstikin lopetti juomisen ja tupakoinnin. Se jos mikä laittaa miettimään omia tapoja, vaikka en tupakoikaan. Serkku muutti takaisin Jyväskylään ja piti palopuheen ruokailutottumuksistani. Juu, ei ollut ensimmäinen tuossa porukassa, mutta kokki kai tietää mistä puhuu. Saatan jopa uskoa. Ainakin alustavasti.

Ainiin, sain aika pahan allergiakohtauksen tuossa yksi päivä. Ei sattunut lääkkeitä mukaan, mutta kokeilin reikittää itseäni. Viisi minuuttia ja silmien kutina loppui. Viisitoista minuuttia ja turvotus oli kokonaan poissa ja silmämuna oli niin valkoinen, kuin se vain voi olla. Monen vuoden kokemuksella voin sanoa, että mikään lääke ei poista allergiakohtausta noin nopeasti, se vie vähintään kaksi tuntia, jos lääkkeen saa otettua heti. Onneksi tämä tapahtui erittäin skeptisen todistajan läsnäollessa, muuten en itsekään olisi uskonut. Hämmentävää. Mutta näillä mennään. Sonmoro!

Perjantai.

Ihana aamu! Tai ehkä ihan tavallinen, mutta eiliseen verrattuna kaikki on niin juhlaa. Edellisyön painajaiskauhu sai selityksen sitten aamupäivällä, kun äiti soitti. Eipä liittynyt Angukseen se aavistus, ei. Mutta minä en voi muiden toimintaan vaikuttaa vaikka kuinka haluaisin, joten täytyy vain koittaa päästää irti. Jokainen on sitä mitä on, ja tekee sitä mitä tekee. Joka tapauksessa, olin hirmu huonolla tuulella koko päivän.

Illalla piti mennä tanssimaan, mutta JYPin peli oli samaan aikaan. Eli piti mennä myös O'Malleysiin. Tuskailin aikani, mutta sitten ajattelin, että ehkä saan ravistettua kiukun pois paremmin afrorumpujen tahdissa. Joten valitsin itseni nolaamisen. Olin oikeassa. Se oli niin hullua, että nauratti vielä illalla kotonakin, kun mietin asiaa. Ja uskoakseni muiden tanssijoiden itsetunto parani huomattavasti, kun saivat vertailukohteeksi minut.

I live to serve.

Tunnin jälkeen ehdittiin vielä viimeiseen erään näkemään JYPin ainoa maali ja karvas kotitappio. Mutta se oli vain pieni monttu matkalla kohti mestaruutta. Vähänkö olisin ollut pahana, jos olisin mennyt vain peliä katsomaan, kun vielä hävisivät... Mutta nyt kun kiukku oli rytmikkäästi poistettu alta, niin pystyin iloitsemaan siitä, että nähtiin se yksi hieno maali ja uljas taistelu.

Kotimatkalla vastaan tuli vanha koulukaveri. Jotenkin mahtava oli törmätä yllättäen niin pitkästä aikaa. Viime tapaamisesta oli muutama vuosi. Pikaisesti päivitettiin kuulumiset. Tytsi kertoi seurustelevansa nyt 19-vuotiaan pojan kanssa. (Itse on 30.) Angusta lainatakseni: Arvostan! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nuoret pojat ovat parempia. En ole ikärasisti, mutta vanhat miehet ovat vanhoja. Nuoret pojat ovat ihanan energisiä ja suloisia ja iloisia ja jaksavia ja hauskoja. Ja nuoria. Söpöliinin kanssa ollaan kyllä sovittu minun henkilökohtaiseksi alarajaksi 26 vuotta, mutta silti... 19-vuotias poikakaveri. Wau.

Day 16 - a song that you used to love but now hate.
Tätä en suosittele kuunneltavaksi. Olen suorastaan pahoillani, että edes annan mahdollisuuden tuon linkin avaamiseen. Mutta kun leikkiin ryhtyy niin...

Mukavaa viikonloppua!

Povero Marco.

Juttelin Marcon kanssa. Sovittiin yhteistuumin, että mitä ikinä meillä tässä onkin ollut, se loppuu nyt. Oli sen aika. Syksyllä luulin, etten voisi elää ilman tuota ihanaa miestä. Mutta todistin olleeni väärässä. Olen yhä elossa. Oivaltamisen riemua, tajusin päässeeni yli tuosta raastavasta rakkaudesta. Yhtäkkiä tuli kevyt ja onnellinen olo, kaikki tuntui menevän ihan oikein. Ei enää ikävää, ei enää surkeutta. Oli vain hauska jutella, kuin ystävälle. Käsittämättömän helppo vain päästää irti. (No, jos puoli vuotta rimpuilee, niin kai se ote lopulta irtoaa... Mutta silti.) Vaihdoin koneen taustakuvan Marcosta toisenlaisiin poikiin. Venetsian Islandersin avaimenperä siirtyi muistolaatikkoon. Hirmu helpottunut olo. Olen parantunut!

Uudet pojat.