Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Huh hellettä.

Kun muutin Bukarestiin, kaikki oikein kilpaa kertoivat kuinka tuskaisen kuuma kesä tulee olemaan. "You will die" oli useiden mielestä osuvin kuvaus. Pelonsekaisin tuntein odotin tuota tappajahellettä. Tavallaan olin iloinen, sillä olen sitä viluilevaa sorttia ja ensimmäiset kuukaudet nukuinkin hampaat kalisten, mutta jos se kerta on liikaa meille suomalaisille... Vähän mietitytti kyllä. No, nyt se on täällä. Aivan helvetillinen kuumuus. Joka ei kyllä ole sen pahempi kuin Thaimaan normaali helle. Malesiassa oli vielä kuumempi. Meren puuttuminen lähiympäristöstä kyllä vähän vaikuttaa, kadut hohkaavat tulikuumaa ilmaa, ja viemäreistä nousee höyry aivan kuin Bukarestin alla todellakin olisi Helvetti. Mutta kengät jalassa tämänkin kyllä kestää ihan hyvin. Asuntoni on onnekkaasti varjopuolella, joten sisällä on vain siedettävät 30 astetta.

Olen päässyt yli siitä päätöstä ja esiaskelta seuraavasta katumuspaniikista. Se tulee aina, kun astuu muutokseen. Mutta nyt on jo sellainen hyvillä mielin odottava olo. (Ja juuri tällä hetkellä kuulokkeista raikaa Ozzy Osbournen "Mama, I'm coming home..." aivan kuin antamassa viitettä, että tämähän oli ihan hyvä päätös.) Vielä on paljon hoidettavaa ennen lähtöä (kuten kaikki käytönnön asiat), mutta vähän kerrassaa. Onhan tässä vielä melkein kuukausi aikaa. Ei oteta ressiä.

Suomessa oli juhannus. Täällä meillä ei. Normaali päivä töissä. Normaali viikonloppu toista työtä. Päivät muistuttavat toisiaan, tosin vähän toi tämä juhannus muutosta minunkin päiviini. Pääsin nimittäin taas kokemaan Romanian hyvää terveydenhuoltoa. (Ihan ilman sarkasmia.) Sain lauantaina migreenikohtauksen, sekä mahataudin tai ruokamyrkytyksen. Oksentaminen loppui vihdoin maanantaina, kun sain piikin. Sen jälkeen pikkuhiljaa alkoi vesi ja muutkin lääkkeet pysyä sisällä. En muista milloin olisi ollut niin kamala olo, ja ihan ilman alkoholin vaikutusta. Eli perusjuhannus?

Vähiin käy päivät ennen kuin loppuu, mutta vielä on tulossa jotain ohjelmaa, nimittäin Team building-viikonloppu. Märsäsin virolaiselle, etten uskalla lähteä yksin tiimireissuun, kun hän perui oman matkansa. Kamalasti ihmisiä joista en tunne ketään. Eniten epämukavuusalue. "Kuka just kirjoitti blogiin, että sanoo kyllä kaikelle?! Nössö..." Hmp. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Hän näytti myös kuvia minne olemme menossa. Muutin mieleni nopeasti. Vaikka kuinka pelottaisi, eikä olisi ketään kelle jutella, niin kestän sen kuin mies, koska katso vaikka itse. (Huomaa spa. Ja heposet.) Joten ehkä tämä on nyt sitten se kerta, kun viimein uskallan vastata iloisesti kyllä, ihan oikeasti. Menen vaikka halailemaan puita, jos ei juttukaveria löydy.

Ja mainittakoon vielä sellainen fakta, että jotain upeaa on luvassa myös ensi viikolla, sillä minun ihana pikkusikso tulee kylään! Sitä odotellessa, nauttikaa kesästä!

Juhannus.

IHASTUTTAVAA

JUHANNUSTA

KAIKILLE!

Juhlikaa hillitysti, elkää hukkuko.

Olkaa kiltisti ja onnellisia.

Ulkopuolisuutta.

Unohduin lukemaan omia juttujani Maltan ajoilta, kun vahingossa osuin johonkin vanhaan linkkiin. Hiiren käyttö ei ole vahvuuteni. Tuli älyttömän hyvä mieli. Olen tosi tyytyväinen, että olen kirjoittanut blogia silloinkin, kun ei ole ollut kovin paljon riemun aiheita tai ylipäätään mitään sanottavaa. Nyt jälkeenpäin luettuna jutut kuitenkin vaikuttavat positiivisilta, vaikka joku Malta-fanittaja kerran herneen nenään vetikin, kun kerroin totuuksia maasta. (Nimettömästi, kuinkas muutenkaan.) Oli hauska lukea niitä juttuja, vaikka tietysti itse vielä muistan sen paksun kerroksen kuraa, jonka blogista suodatin pois. Mutta tuntuu ihan hyvältä, kun aika on kultaillut muistoja. Se vei reilun vuoden, mutta nyt asioille voi jo nauraa. Tai ainakin hymyillä.

Tämä aika Romaniassa on ollut aivan erilaista. Minulla on kaikki hyvin. Olen ollut keskiarvoisesti melkoisen tyytyväinen. Ikävät asiat ovat olleet minulle ulkopuolisia, siis sellaisia, joita näen ja kuulen, ja jotka tapahtuvat muille ihmisille, mutta jotka silti jollain tavoin vaikuttavat herkkismieleeni. Maltalla elämän vaikeus tuli vallitsevasta energiasta ja siitä kamalasta olosta siinä paikassa. Täällä elämän vaikeus tulee siitä mitä näen ympärilläni. Omat jutut on ihan OK.

Huomasin, että suurin osa asioista tapahtuu elämäni ulkopuolella. Minusta on tullut tarkkailija. Olen ollut sitä aina, mutta jostain syystä nykyään elämäni on tyhjentynyt. Sitten mietin, että mitä on tapahtunut, mikä tämän muutoksen aiheutti? Elämäni oli ennen tosi mielenkiintoista. Ihmiset jaksoivat lukea tarinoitani, koska minulla oli tarinoita. Nyt minulla on kaksi työtä, kolme kalaa ja tiskit kotona odottamassa. (Minä rakastan tiskaamista, mutta aika ja energia ei riitä edes siihen. Surullista.) Minulle ei tapahdu mitään, koska minä en tee mitään, en käy missään, enkä tapaa ketään. En pyydä ketään kahville. (Selvästi Rahapoika vaivaa yhä mieltä, tai lähinnä oma vellihousumaisuus.)

Minä tarvitsen uusia aiheita. Toisin sanoen, minun pitää mennä ulos ja ottaa seikkalu vastaan. Tehdä jotain mikä pelottaa. Vastata Kyllä! Haastaa itseni.

Julistan nyt, että aion vastata "kyllä" seuraavat 13 kertaa, kun joku ehdottaa minulle jotain, oli se kuinka älytöntä tahansa. (Siis jos se vain on mahdollista toteuttaa. Töistä en lintsaa.) Yleensä asia on jotain, mitä tavallaan haluaisin kyllä tehdäkin, mutta jota jostain syystä mieleni jarruttelee. Aivan niin kuin se Jenkkivieras sanoi. Nyt räpylä irti käsijarrusta!

Sairaala, osa 2.

Ryntäsin kesken päivän sairaalaan, taas. Kaveri laittoi viestin, että oli sanut huonoja uutisia ja sisäinen pelastaja heräsi jälleen. Tällä kertaa tiesin minne olin matkalla ja tarkoituskin oli selvää, olla ystävän tukena. Tälläkään kertaa en päässyt sisälle. Alaovella oli toinen turvamies, joka väitteli paikallisten kanssa. Minun kärsivällisyyteni oli aika lopussa, ja kun mies pysäytti minut ovella, meni kuppi nurin. Vartija ei ymmärtänyt englantia, mutta äänensävyn ja volyymin sitäkin selvemmin. Nostin taas metelin, nyt pelottomasti. Pääsin sisälle. Löysin ystäväni ja kertasimme tilanteen. Ennuste oli aika huono. Alakerrassa koettu kiukku muuttui epämiellyttäväksi klöntiksi, joka tarttui kurkkuuni. Purin huulta, koska itku olisi nyt täysin sopimatonta, sillä minä olin se, joka tuli tueksi ja lohduksi. 

Loppujen lopuksi kaverilla ei ollut mitään hätää. Sen ilmeisen lisäksi. Tämä on Bukarestin paras sairaala ja nämä lääkärit ovat todella hyviä. Hoito oli hyvää, ja kun asiaa mietin, kaikki järjestyi todella nopeasti. Oletettavasti, koska meillä oli tämä ulkomaalaisuuden etu. Kaikki ovat aina erittäin ystävällisiä ja kohteliaita. (Muutamaa taksikuskia lukuunottamatta.) Juttelin paikallisen kaverini kanssa ja hän kertoi, että Romaniassa lääkärit ovat niitä luokkansa parhaita ja sitkeimpiä yksilöitä. Koulutus on hirvittävän kallis ja vaikea. Joten vain todella huipputyypit onnistuvat. Se on tullut monta kertaa vastaan. Nuorena ihmisillä on ollut selkeä haave ja suunnitelma, joka on sitten kariutunut jossain vaiheessa elämää. Kuten sanottu, vain parhaat valmistuvat. Joten ystäväni oli itse asiassa todella hyvissä käsissä.

Käsiä en epäillyt missään vaiheessa, mutta se sairaala... Kauniisti sanottuna se oli juuri sitä mihin luulin tammikuussa tulevani - kommunistiselle 80-luvulle. Huoneet olivat pieniä ja kamalan täyteen tungettuja. Ilman ilmastointia tai minkäänlaista yksityisyyttä. Ruokaa potilaat saivat lautasellisen. Se piti syödä käsin, sillä lautasen lisäksi muuta ei tullut mukaan. Sairaalassa piti käyttää omia vaatteita. Norjalainen onneksi vei pyyhkeen ja ruokailuvälineet lainaan. Laitteet ja kalusteet pysyivät kasassa, muusta en ollut kovin vakuuttunut. Ilmeisesti petivaatteetkin vaihdettiin kerran. Tuska oli varmasti kova, sillä kipulääkettä ei saanut kovin paljon, mutta jostain syystä kaveri kuitenkin hymyili. Sieltä surun seasta. Minä rakastan ihmisiä, jotka pystyvät löytämään onnellisuutta pahimmasta mahdollisesta tilanteesta. 

Viikonloppuna ystäväni pääsi onneksi kotiin. Hän tietysti asuu talossa, jossa ei ole hissiä. Ylimmässä kerroksessa. Pomot, Norjalainen ja minä olemme käyneet avustamassa, mutta voin vain kuvitella miten vaikeaa siellä silti on olla aivan yksin. Ja tämä sai taas miettimään omaa elämää... Koko kaikki.

Yksin on aivan ihana olla, mutta tuollaiset tilanteet jotenkin näyttävät sen toisenkin puolen. Olen aina ollut todella onnekas, sillä minulla on laaja ystäväpiiri ja aina joku auttamassa. Olen siitä erityisen kiitollinen. Täällä Romaniassa on sekin ollut vähän erilailla. Olen alkanut miettiä, että ehkä minäkin voisin yrittää sitoutua. Johonkin paikkaan ja ehkä jopa ihmiseen. Ja ainakin paikallaoloon. En ole ollut kiinnostunut sellaisesta aikaisemmin. Ehkä sekin tulee iän mukana, niin kuin harmaa tukka ja lonkkavika.

Pidin sairaalasta lähtiessäni sellaisen kannustavan elämänmuutospuheen ystävälleni ja sanoin, että "Sinun on nyt ihan ensimmäisenä hoidettava itsesi kuntoon. Yksi ongelma kerrallaan, tämä on nyt tärkeintä. Kaikki muu saa odottaa." Metrossa mietin, että olipas hyvä neuvo. Pitääpä itsekin noudattaa sitä.

Sairaala, osa 1.

Kaveri joutui sairaalaan. Hän tuli rappuset alas kantapäälleen ja jalka vähän venähti. Menin häntä sairaalaan vastaan, koska tyyppi on ollut täällä vasta kuukauden. Olisi kamala joutua tuollaiseen paikkaan yksin. Näin jälkeenpäin ajatellen en ole varma mitä oikein itsestäni kuvittelin. Minä en ollut koskaan käynyt kyseisessä sairaalassa. En puhu lainkaan paikallista kieltä. Minulla ei ole minkäänlaista osaamista lääketieteestä edes Suomessa. Mutta jotenkin sisäinen pelastaja heräsi taas ja ryntäsin auttamaan ystävää hädässä kesken työpäivän sen suuremmin asiaa miettimättä. 

Löysin ensiavun, mutta en ystävääni. Kirjoitin lapulle hänen nimensä, täti tarkasti koneelta ja totesi, että ei ole täällä. "Taksi tulee tuonne" hän sanoi ja osoitti ovea. Odottelin tovin pihalla, kunnes näin yhdellä jalalla loikkivan kaverin nousevan autosta. Autoin hänet sisälle. Virkailija ojensi aikaisemmin kirjoittamani lapun ja pyysi henkilötunnusta. Saimme kaverille pyörätuolin, ilmeisesti jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Hän pääsi tapaamaan lääkäreitä heti. Tässä vaiheessa huomasin, että ystäväni nimi oli mystisesti muuttunut virallisiin papereihin. Ilmeisesti virjailija ei ollut saanut selvää käsialastani. Huoneessa toimi useita lääkäreitä yhtä aikaa, hoitaen useita potilaita. Se näytti pieneen huoneeseen tungeltulta ensiavulta, ilman mitään laitteita. Minä pojotin mukana, olin jatkuvasti jonkun tiellä. Koipi kuvattiin. Sitten mentiin taas lääkärihuoneeseen. Kantapää oli murtunnut, pahasti. Kaveri joutui jäämään sairaalaan. Ehkä leikkaus edessä. Olimme molemma tyrmistyneitä. Ajatus leikkauksesta on huomattavasti pelottavampi siinä ympäristössä.

"Are you the wife or the girlfriend?" lääkäri kysyi. "I am the friend-friend" minä vastasin. Hän ei kiinnittänyt sanoihini huomiota. Nyt menet kotiin ja tuot lääkkeet ja vaatteita, hän jää tänne. En tiedä kumpaa meistä pelotti enemmän, minua vai ystävääni. Selitin lääkärille, että en tiennyt missä koti on. Lääkäri ojensi kynän ja paperia. Kaveri piirsi kartan, kirjoitti osoitteen ja listan tavaroista, joita hän tarvitsisi ja mistä ne löytäisin. Samaan aikaan jättiläishoitaja väänsi pojan jalan oikeaan asentoon. Kasvoista näin, että nyt muuten tuntui... Minuunkin sattui.

Ryntäsin ulos metrosta ja pysäytin tytön kysyäkseni neuvoa, koska paikka oli uusi ja karttani piti sisällään kolme viivaa, yhden rastin ja yhden kirjaimen, jonka merkitys jäi minulle epäselväksi. Tyttökin oli vasta muuttanut, mutta puhelimen navigaattori ohjasi meitä oikeaan suuntaan. Hän kehotti minua jatkamaan matkaa eteenpäin. Myöhemmin pysäytin miehen, joka tiesi kyseisen kadun. "Minä olen menossa sinne myös." Liityin seuraan. Mikä talo se on? Kerroin. "Minäkin asun siinä talossa." Täällä sama talo tarkoittaa neljää eri taloa, joilla on sama nimi. Mikä numero? Kerroin. "Minäkin asun siinä numerossa!" Luulin jo hetken, että tyyppi pilkkasi, mutta kirjain numeron perässä oli kuitenkin eri. Sain opastuksen oikeaan paikkaan, löysin listan tavarat nopeasti ja ryntäsin takaisin sairaalaan.

Tässä vaiheessa ilta oli jo aika pitkällä, koska jouduin vaihtamaan metroa molempiin suuntiin. Kun pääsin takaisin sairaalaan, yritin löytää kolmanteen kerrokseen, koska lääkäri kertoi vievänsä ystäväni sinne. Vartija ei ollut samaa mieltä kanssani. Kolme lääkäriä hänen vieressään osallistuivat keskusteluun myös ja mielipide oli selkeän yksimielinen, et voi mennä sinne enää. Mutta minun täytyy päästä sinne nyt heti, lääkäri käski minun hakea ystäväni lääkkeet. Hän odottaa minua, kolmoskerroksessa! "Mikä sen lääkärin nimi on?" No helvetistäkö minä tiedän! Mutta minä menen sinne nyt, okei?! Korotin ääntä, mikä ei oikeastaan ole minunlaisen arkalaisen tapaista, mutta nyt oli kyse ystävästäni. Miehet katsoivat toisiaan ja mumisivat jotain. "No tule sitten tänne..." yksi heistä murahti ja lähdin seuraamaan heitä. 

Hississä kävi ilmi, että he olivat juuri tämän saman osaston lääkäreitä, yövuorolaisia. Kaveri löytyi, pomokin oli jo paikalla. Lähtiessämme pomo ja tämä alakerran suuri turvamies keskustelivat kiivaasti. Minut piti päästää vielä takaisin hetken kuluttua. Sain luvan, mutta vain koska pomoni maksoi siitä. Ensin en ymmärtänyt tilannetta, koska se oli niin kertakaikkisen absurdi. "Annoitko sinä rahaa tuolle miehelle, että pääsen takaisin sisälle?" kysyin pomolta. "Joo. Mutta hän kyllä muisti sinut muutenkin." Ihme juttu. 

Ilmeisesti tämä on aivan normaali käytäntö täällä. Vierailuajat ovat sitä joustavammat, mitä avoimempi lompakkosi on. Ja koska minä en tätä tietenkään tiennyt, nostin tullessa vain kamalan metakan. Oletan päässeeni sisään aikaisemmin vain, koska nämä miehet ymmärsivät, että tuo tyyppi ei kyllä maksa mitään. Ja rehellisesti sanottuna, en olisi maksanut vaikka olisin tästä tiennyt. Kun tulin takaisin, turvamies iski silmää.  No hard feelings.

Odotettavaa.

Muistatko vielä sen mainitsemani pahoinpitelyn ruuhkassa? Ja kinastelun metrossa? Selvästi lähettelen nyt aivan vääränlaisia viestejä universumille. Eilen metrosta tullessa näin, kuinka kaksi miestä roikotti lähes tajutonta kaveria käsivarsista ja raahasivat tyypin velttoa kehoa sivummalle. Turvamies käveli perässä kantaen ilmeisesti väsyneen kaverin reppua. Selvästi joku juttu mennyt vähän suunnitelmien ohi ja nenään sattui taas. Rakas universumi, olen nähnyt väkivaltaa tarpeeksi. Voit lopettaa, minä pelkään jo.

Töissä mainitsin tästäkin asiasta. Pomon pomo ja pomon pomon pomo olivat molemmat hämmentyneitä. He eivät ole eläissään nähneet yhtään tappelua täällä. Ilmeisesti minä olen vain sillä tavalla onnekas. Norjalainen tyynesti muistutti, että vaikka nyt satunkin näkemään näitä tapahtumia, se ei tarkoita, että minä olisin millään tavoin joutumassa minkään vastaavan kohteeksi. Tämähän on turvallisin pääkaupunki Euroopassa. Kylläpä se ajatus muuten lohduttikin lähinnä ei ollenkaan, kun yöllä herääsin taas kauhupainajaisesta ja sydän hakkasin itseään väkivaltaisesti ulos rinnasta. 

Jotain positiivista tässäkin kuitenkin kai on. Luin nimittäin eilen, että ihmiset, jotka näkevät painajaisunia, ovat jotenkin luovempia. Otetaanpa tänään siis yksi rentouttava luovuudelle. Jospa saisi sitten nukuttuakin rauhallisemmin.

Olen nyt koittanut suunnitella tätä kuluvaa vuotta. Lista etenee. Mutta heräsi kyllä kysymys. Minkä ihmeen takia piti taas vetää ihan överiksi tämäkin homma? Miksi hemmetissä sillä listalla pitää olla 22 asiaa? Eikö 11 olisi riittänyt ihan hyvin? Eihän tätä vuottakaan ole enää kuin vähän reilu puolet jäljellä. Vai oliko tämä joku alitajuinen muisto kouluvuosilta? Tavoitteet pitää asettaa älyttömän korkealle, koska vain noin 50 % siitä toteutuu. Luovuutta pursuten olen päässyt yli puolivälin.

Tässä päivitetty lista ei missään tietyssä järjestyksessä:

Matkustan Italiaan, ihana loma Venetsiassa ja Trevisossa.
Sohvasurffari tulee vierailulle Jenkkilästä.
Emman vauva syntyy ja minusta tulee special-täti. 
Matkustan Iasiin Adinan kotiin. 
Matkustan Oltenitaan Lauran kotiin.
Vierailen Draculan linnassa.
Menen Alexin kanssa asemuseoon.
Menen Alexin kanssa katsomaan lampaita.
Hurraan Suomen Leijonia poikien kanssa. (Tai ainakin poikien seurassa.)
Kahlaan meressä ja lillun aalloissa.
Aloitan sekä puhtaalta että uudelta pöydältä, kun toimisto muuttaa.
Matkustan Thaimaahan tapaamaan veteraanikavereita.
Osallistun ainakin yhteen tiimitapahtumaan.
(Baari-iltaa ei lasketa sellaiseksi.)

On tuota listaa kuitenkin vielä jatkettava. Olisi kyllä kamalaa, jos pääsisin kokemaan näistä asioista vain puolet.

Väkivaltaa ja aikuisviihdettä.

Minä vihdoin muutin. Pääsin remontin keskeltä karkuun uuteen suurempaan asuntoon. Kahteen huoneeseen mahtuu vieraatkin paremmin. Nyt minulla on kaiken lisäksi aivan oikea keittiö. Edellinen oli sellainen outo oranssi kuja, jossa minun sielu ei levännyt. Eikä kokannut. Kaiken lisäksi nyt on niin uusi kaasuliesi, että se kipinöi. Ei siis tarvitse leikkiä tikuilla ja taistella tahmaisten ja jäykkien kaasuvipujen kanssa. Usko tai älä, mutta tämä seikka on saanut minut melkein innostumaan ruoanlaitosta. (Oikeastaan se oli rahatilanteeni joka minut ajoi näin alas, mutta kyllä se toimiva liesi myös auttoi asiaan. Tuntuu melkein aikuiselta.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kalat selvisivät hengissä muutosta. Tällä kertaa tankkivahvuuteen kuuluu Creepy Hugo, Jorge, Picu (uusi hahmo, sai nimensä pomon pomon pomon mukaan, koska molemmat ovat kokoansa suurempia) sekä Christian II. Hämmentävää sinänsä, että akvaarion kahdesta kasvista vain toinen selvisi hengissä uuteen kotiin. Tappajakykyni toimii siis edelleen.

Muutto ei mennyt aivan ongelmitta. Ensimmäisen erän vein iranilaissyntyisen tanskalaisen entisen työkaverin ja hänen romanialaisen vaimon avustuksella. Koska olin nähnyt asunnon vain kerran, en varsinaisesti tiennyt minne olimme menossa. Saimme osoitteen viestillä, joka sitten luottavaisin mielin naputeltiin navigaattoriin. Kohteeseen päästiin ja usean puhelun jälkeen kävi ilmi, että olimme erittäin väärässä paikassa. Kirosanat raikasivat usealla kielellä. Asunto löytyi viimein, mutta siinä vaiheessa huomasin, että olin jättänyt oman laukkuni sinne vanhaan kotiin. Siis sen, jossa on rahat ja puhelin ja metrolippu. Avaimet onneksi löytyi takin taskusta. Sain kuitenkin lainattua metrolipun verran rahaa, joten pääsin reissusta viimein kotiinkin.

Toisella kertaa minut ja kuormani kuljetti romanialaissyntyinen turkkilainen työkaveri. Virheistä oppineena vältin vastaavat kömmähdykset, laukku oli mukana ja osoitekin etukäteen selvillä. Mutta ajoitus ei tällä kertaa osunut ihan kohdilleen. Olimme tunnin verran jumissa ruuhkassa. Lähelle oikeaa kohdetta tehdään aliylijavälimenokaistoja, että ruuhkat helpottuisivat. Toki tämän remontin ajan ruuhkat ovat moninkertaiset, kun on vain muutama kaista käytössä. Se luonnollisesti kiristää hermoja. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal."

Ja sitten eräästä autosta edessämme nousi lippispäinen kaveri raivon vallassa ja käveli savu korvista puhkuen kohti takanaan olevaa autoa. Mies riuhtaisi oven auki niin voimalla, että arvelin sen irtoavan. Mietin hetken, että pääsen todistamaan kuinka nämä tuliset itäblokin miehet huutavat toisilleen. Opin välittömästi, että itäblokin mies ei huutele. Täällä kommunikoidaan erilailla. Täysin sanattomasti kaveri iski kuskia nyrkillä päähän. Ja uudestaan ja uudestaan, koko kehon voimalla. En voinut uskoa silmiäni! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Pahoinpitely loppui vasta, kun muista autoista alkoi ovet avautua ja kuului kehoituksia parempaan käytökseen. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal." Tilanne oli niin jännittynyt, että minunkin huulesta alkoi vuotaa verta, sen verran raivolla itseäni purin. Olin ihmeissäni ja sanoin, etten ole kuuna päivänä nähnyt vastaavaa Suomessa. "Ilona, there is no traffic in Finland."

True that.

Naisten juttuja.

Ihanaa naisten päivää kaikille niille, jotka eivät välitä historiasta ja osaavat vain nauttia siitä nykypäivän huomiosta! Virolainen kommunistikaveri toi tytöille töihin aamulla suklaata. Turkkilainen uusi tyyppi toi turkkilaisia herkkuja (kastanjoita?). Töihin tullessa sain ruusun. Myöhemmin tulppaani. Ja sitten vielä myöhemmin nuoret pojat kävivät jakamassa kaikille naisille lisää kukkia. Pomo tilasi pizzaa koko porukalle. Meitä pidettiin kovin hyvänä. Norjalainen tietysti marmatti historiasta ja päivän merkityksestä ja naisiin kohdistuvasta seksismistä ja ennen kaikkea siitä, miten helposti me olemme ostettavissa, kun kaikki vain hymy pyllyssä otimme kukkasia vastaan. Kunnon partypoopperi. Mutta niin suloisella naamalla saa paljon anteeksi. Varsinkin naisilta.

Naistenpäivän teemaan hyvin sopivasti - opin tänään jotain romanialaisista miehistä. Vähän omaa syytä, mutta en ole vielä tottunut tähän maahan, tai lähinnä säähän. Aloitetaan sillä, että täällä on joskus päivällä jo 20 astetta lämmintä. Sisällä ehkä vähän enemmän. Se on sellainen kelpo suomalainen kesäkeli. Joten minä, joka en osaa pukeutua oikein, hikoilen kuin pieni sika. Ja siksi välillä on pakko heittää muutama vaatekerta pois. Tänään sattumalta se alin paita olikin melko suurella kaula-aukolla varustettu. Ja koska en vain mitenkään voinut laittaa vielä takkiakin töistä lähtiessä, paitani paljasti etumusta sopimattoman määrän myös kotimatkalla. (Minun siveellisellä mittapuulla, en ole yhtään sellainen tyrkkytyyppi.) Aurinkolasit päähän, napit korviin ja moisen epämukavuuden voi melkein ohittaa, aivan kuin kerjäläiset. Kaikki suijuikin hyvin aina metroon asti. 

Ensinnäkin, olin ainoa ihminen, jolla ei ollut toppatakkia päällä. Olin tällä kertaa jostain syystä myös sen vaunun ainoa nainen. Toisin sanoen, minä ja liian avonainen paitani olimme suuren mieslauman ympäröimänä metrossa ruuhka-aikaan. Toiseksi ja vertailun vuoksi, Italiassa ollessa sai tottua siihen, että miehet täysin häpeilemättä tuijottivat naisten rinnuksia. Mutta täällä Bukarestissa nämä miehet tekevät sen häpeillen! Erittäin erikoista. Se minua lähinnä oleva mies tajusi tilanteen vakavuuden ja oikeasti tuijotti vaunun kattoa koko sen piinaavan pitkän matkan. Muutkin miehet käänsivät päänsä pois erittäin vaivautuneena, kun jäivät kiinni. Ei edes tuijotuksesta, vaan sellaisesta vaihvihkaisesta vilkaisusta. Mietin, että rikoinko minä nyt jotain uskonnollisia tai kulttuurillisia käytöstapoja, vai ovatko nämä pojat täällä vain saaneet kunnollisen kasvatuksen? Jos osaisin vähääkään nauttia tällaisesta kyseenalaisesta huomiosta, niin se olisi kai ollut imartelevaa. Mutta koska minä olen minä, se oli lähinnä kiusallista. Kauhulla odotan kesää, kun täällä on 20 astetta enemmän. Mutta tämä on toki paljon parempi vaihtoehto kuin se italiaanojen versio.

Oikein ihastuttavaa naistenpäivää kaikille!

Kodittomat.

Minun kotitalon pihassa asuu kodittomia. Yhden melko korkealla olevan alimman parvekkeen alle oli kannettu joustinpatja ja kaikenlaisia riepuja ja pahvilaatikoita. Ja siellä hengaili likaisia miehiä. Ne jotenkin pelotti minua aina, kun siitä jouduin menemään ohi. Muistan miettineeni, että miten tämän talon asukkaat antavat tällaisen tapahtua. Kerran tulin töistä ja siellä istui peiton alla värjöttelemässä nuorimies, jolla oli koira sylissä. Hän halasi koiraa tiukasti, molemmat näyttivät silminnähden tyytyväisiltä. Oli aika kylmä, joten varmasti he lämmittivät toisiaan. Mietin, että kylläpä sitä voi ihminen olla itsekäs. Minulla on koti jossa on ovi ja lämmitys ja suuri parveke ja sänky ja kaapeli-TV. Ja sitten en muka siedä, että kodittomat saisivat lämmitellä edes vähän suojaisemmassa paikassa. Päätin täsmälleen sillä hetkellä, että minua ne tyypit eivät enää pelota tai haittaa.

Seuraavana päivänä töistä tullessa huomasin, että patja, laatikot, rievut ja likaiset miehet olivat poissa. Selvästi joku toinen talon asukas ei ollut kokenut samanlaisia valaistumisia näiden kodittomien osalta. Tänään se poikaraasu kuitenkin makasi siellä taas, enää pelkän viltin päällä. Sisälläni kylmäsi.

Eilen pomo kertoi ratikassa tapahtuneesta pikku episodista. Joku mies oli tuupertunut vaunun lattialle. Pomo kiskaisi hätäjarrusta ja soitti ambulanssin. Kukaan muu ei reagoinut millään lailla. Pomo pyysi apua vieressä olevalta nuorelta mieheltä tämän kodittoman kääntämiseen. 'Miksi?' kuului reippaan kansalaisen vastaus. Tuupertunut mies alkoi siinä vaiheessa olla jo aika huonolla hapella. Ambulanssi tuli nopeasti ja he toimivat ammattimaisesti. Pomoni pyysi vieressä istuvaa mummelia siirtymään, jotta hoitohenkilökunta saisi enemmän tilaa, koska miehen pää oli muorin tuolin alla. Mummeli marmatti, ettei halua siirtyä, kun paikka menee. Minun usko näiden ihmisten hyvyyteen alkaa horjua. Kodittomilla ei ole täällä minkäänlaista ihmisarvoa.

Minun metropysäkin lähellä istuu joka aamu mummeli kerjäämässä rahaa. Olen jo sen verran kylmettänyt sieluani, että pystyn kävellä siitä ohi ilman sen suurempia tunnontuskia. Mutta en vielä ilman kuulokkeita. Jos kuuntelee musiikkia kovalla, niin on helpompi teeskennellä, ettei näe mitä ympärillä on. (Sen verran kuitenkin pistää sieluun, että kirjoitan tästä.) Muutaman kerran muori on istunut lukemassa lehteä, ihan niin kuin kuka tahansa eläkeläinen. Ajattelin aina ennen, että kaikki kerjäläiset ovat rikollisia, niinhän Suomessa on opetettu. Ehkä se on Suomessa totta. Täällä köyhyys on todellisuutta ihan tavallisille hyväntahtoisille ihmisille. Ja nyt ei puhuta sellaisesta köyhyydestä, mikä saa kirjoittamaan yleisöosastolle, kun ilmaiset opintotuet eivät riitä kaikkiin keskustan kaksion menoihin. Täällä nämä ihmiset nukkuvat kadulla. Talvellakin. Ja ihan tiedoksi, myös Romaniassa talvi on kylmä ja luminen.

Nämä kaikki ajatukset mielessä pitäen, tyhjensin taskuni ja annoin kaikki mukana olleet lantit rouvalle. Olin kerännyt kolikot kippoon, että voin tuoda ne töihin ja tyhjentää kahviautomaattiin. Tästä pienestä teosta tuli sen verran hyvä mieli, että aion tehdä jatkossa kolikoilleni aina näin. Helppo tapa ostaa hetkellinen mielenrauha.

P.S.  Se koditon mies muuten kuoli siihen ratikkaan.

Pojat ja baarit.

Löysin vähän aikaa sitten sellaisen aivan ihanan pienen baarin, Brown Jazz pub. Se on viihtyisä, sellainen uudehko, mutta silti kodikas. Soittavat siellä hyvää musiikkia. Ja tarjoilevat hyvää oluttakin. Joten yritän aina vaikuttaa poikien mielipiteeseen, kun valitaan baaria. Toistaiseksi olen onnistunut tässä yllättävän hyvin. Olen jotenkin ajautunut perävaunuksi sellaiselle hauskalle, kahelille parivaljakolle. Norjalainen ja portugalilainen tekevät elämästäni täällä huomattavasti viihtyisämpää, joten vietän aikaa mielelläni heidän seurassa. Joaquimilla on myös mukava paikallinen tyttöystävä, joka opastaa maan tavoille, ja tietää kaikki savuttomat baarit. 

Koin jonkinlaisen shokin kun menin ensimmäisen kerran juhlimaan. Täällä nimittää tupakoidaan sisällä. Olin jo kokonaan unohtanut miten inhottavaa se on. Mutta siihen on tulossa muutos. Se ihana laki tulee voimaan myös täällä Romaniassa, ihan pian. Viikon kuluttua. Yay! 

Nuo meidän tiimin pojat kävivät vähän pelailemassa potkupallo. Perjantaina toimistossa kuhisi, koska lauantaina oli joku yritysten välinen turnaus, johon kaikki tietysti innolla osallistuivat. Tänään on sitten ollut erilainen ääni kellossa. Muutamia vähän harmitti, kun hävisivät kaikki ottelut. (Ihan ymmärrettävää, koska voittohan se on tietysti tärkeintä.) Aika moni heistä kuitenkin liikkuu hitaasti ja tuskallisen näköisesti. Kuuluu ulvahduksia, jos joku kumartuu tai koittaa kiivetä rappusia. Sen siitä saa, kun noin lähtee riehumaan vuosien tauon jälkeen. Potkupallo on vaarallinen laji. Hihittelin kaverini tuskalle niin paljon, että sain aivan oman lempinimen: Sheasshole. (Koska Norjalainen on se aito Asshole.) Mukava on tämä meidän tiimi.

Viime viikonloppuna kävin aikuisten lailla baarissa. Ensin perjantaina mentiin Norjalaisen kanssa siihen suosikkipubiini töiden jälkeen istumaan. Se oli kyllä mukavaa. Ihana oli kuuden jälkeen rentoutua ja huuhtoa viikon stressit ja muut hermokiristäjät alas huurteisella. Kotiin lähtiessä sitten huomasin, että eipä sattunut nuo silmälasit mukaan tällä kertaa. Löysin metron, koska tämä alue on jo etäisesti tuttua, mutta kun edelliskerralla menin väärällä metrolla väärään paikkaan, niin otin varman päälle ja kysyin neuvoa. Ensin mukava tyttö opasti oikeaan kerrokseen ja sitten vielä varmistin pojalta, että onhan tämä nyt varmasti se oikea suunta. Kyllä oli. Niinhän siinä sitten kävi, että vaihdettiin muutama sana metrossa. Ja sitten myöhemmin vielä lisää sanoja Facebookin välityksellä. Ja sitten vähän niin kuin sovittiin, että nähdään tässä joku päivä. Epätreffimielessä tietysti.

Lauantaina olin jo nukkumaan menossa, kun tuli viesti Norjalaiselta, että rytkyt niskaan, nyt mennään. Aikuisten viini-baariin, ja sitten lopulta sinne samaan suosikkipaikkaan. Meni aikaiseen. Mukavia ihmisiä nuo minun pojat. Olen ollut täällä 50 päivää ja voin sanoa, että olen jo nyt löytänyt oman heimoni. Se on kyllä enemmän, kuin osasin odottaa tai edes toivoa.

Ai niin, huomasin tänään, että tietokoneen alanurkassa lukee 2:22 2/22. Elämän pieniä iloja. Se muistutti mukavasti tästä toisesta pienestä ilosta:

Yllättävä käänne.

"Aina joku auttaa, kun pyytää." Erittäin hyvä neuvo, jonka sain Joonalta jo kauan sitten. Yleensä olen pyytänyt. Olen vähän väliä jonkun hihassa kiinni ja neuvoja kyselemässä. (Eksyn usein.) Ja yleensä se kyllä kannattaa.

Eilen kävin hollantilaisen ystäväni kanssa syömässä jotain kammottavaa pikaruokaa, joka ei ollut ollenkaan niin paha kuin olisi voinut kuvitella. Tajusin myös miten lähellä keskustaa asun, koska sinne kävellessä meni 20 minuuttia. Tämän jälkeen menin siihen lähelle pubiin tiimikavereiden kanssa. Se paikka ei kyllä oikeastaan ollut pubi, vaan ihan tavallinen nuorisoravintola. Vaikka paikan nimi onkin The PUB, poppis soi niin kovaa, että piti huutaa. Eikä silti aina kuullut mitä vieruskaveri sanoi. Mutta tiimiläiset ovat onneksi kovaäänisiä. Ja niin mukavia, että on väkisin hauskaa. Keskiyön korvilla suuntasin kotiin ja oletan, että muut tekivät samoin. Lähdin eri suuntaan. Jostain syystä ei väsyttänyt ja mietin, että josko siinä matkan varrella olisi joku oikea pubi jossa voisi olla vaikka kunnollista musiikkia. 

Pari mustiin pukeutunutta mörköä käveli samaan suuntaan, joten kysyin josko pojat tietäisivät onko sellaista paikkaa Bukarestissa. Sellainen on, mutta aika kaukana. Harmillista. Kun kävi ilmi, että olen Suomesta, he pyysivät minut mukaansa, koska olivat menossa jonnekin underground bileisiin. Ensi silmäyksellä tiesin, että mylläkkä siellä varmasti soisi, joten mikäs siinä. Olen kuukauden ollut purkkapoppis sektorilla, joten se olisi kivaa vaihtelua. Tiesin ihan väärin.

Minut vietiin sivukujalle, ja metalliportista pihaan ja ravintolan oven...ohi. Häh? Menimme toisesta ovesta mustaan rappukuiluun, jonka päässä oli uusi ovi. Reippaana tyttönä tepastelin peremmälle, vaikka tilanne alkoi näyttää epäilyttävältä. Toinen pojista vakuutti, että täällä on aivan turvallista. Ovi aukesi pimeään huoneeseen, jossa soi mylläkkäsävytteinen konemusiikki. Kovaa. Mustiin pukeutuneet goottihahmot tanssivat kuin teknobileissä. Kaikilla oli pimeässä loistavia renkaita käsissään, joten huoneessa heilui hohtavia viiruja. Baarista sai lisää juotavaa. Katselin ympärilleni enkä voinut muuta kuin hymyillä - niin siistiä! Toinen pojista opetti minua tanssimaan. Ihan vieraita liikkeitä minulle, kun en juuri käy teknoilemassa. Ja nämä kaikki ihmiset olivat niitä hevihemmoja! Heittämällä vuoden hämmentävin hetki. EMB industrial Gothic event. Juuri sellaiselta se vaikuttikin. Harvoin hämmentyy näin positiivisesti.

Maha, ruoka ja sen sellaista.

Tänään oli jo astetta parempi päivä. Itse asiassa monta astetta. Heräsin yhä kylmyyteen (mutta sentään heräsin), osasin ensimmäisellä yrittämällä oikeaan metroon ja ruokalassakin oli heppu korjaamassa sitä kahvilaitetta. Hän antoi minulle ilmaisen capuccinon hyvityksenä edellisaamun harmille. Olin iloinen.

Sellainen erikoinen lisähuomio kerrottakoon, että vaikka Bukarestissa on tänään 14 astetta pakkasen puolella, ne loskanalaiset salalammikot olivat silti nestemäisessä muodossa. Ilmeisesti veden jäätymispiste on täälläpäin eri. Tänä aamuna kuitenkin osasin jo varautua ennakkoon, ja suuntasin sivuun eilisen reitiltä. Kiitos suunnattoman nokkeluuteni, sukat ovat kuivat tänään.

Olen nyt syönyt täällä sen verran monta kertaa, että voin avautua siitäkin aiheesta. Ensinnäkin, täällä saa lihotettua itsensä hyvin nopeasti. Maha on yleensä täynnä. Herkkuja riittää ja niitä tarjoillaan kaikkialla. Ruoka on keskiarvona hyvää (oman suppean empiirisen tutkimukseni perusteella), mutta usein mausteetonta ja paikasta riippuen kylmää. Molemmat seikkoja, joita en juuri arvosta. Kahdesti minua on ennakkoon varoitettu tulisesta ruoasta, joka on ollut minusta melko mautonta, eikä kyllä millään asteikolla yhtään tulista. Onneksi löysin chilit, pinkit suolat ja muut jo lähikaupasta. Kiinalainen pikaruokapaikka oli kyllä ehkä elämäni suurin pettymys. Siellä ei ollut edes syömäpuikkoja, saati kiinalaisia. Mausteinakin oli vain suola ja pippuri, tosin se jäi täysin sen tosiasian varjoon, että heillä ei ollut edes riisiä. Virolainen kaverini kertoi, että Bukarestista löytyy kyllä myös oikeita kiinalaisia, jotka osaavat tehdä hyvää kiinalaista ruokaa. Toivo elää.

Samainen kaveri kertoi, että täältä löytyy myös maitorahkaa. Se ei ole aivan samanlaista, mutta ihan hyvää. (Sanoo mies joka syö kanamuniakin raakana.) Kirjoitin sen ylös, että löydän sitten kaupasta. No en tietenkään löytänyt. Missään purnukassa ei lukenut brânză de vaci. Lopulta kysyin neuvoa vastaan tulleelta naiselta. Osoitin muistikirjaani ja näytin eksyneeltä. Elekieli toimii aina. Naista hymyilytti, mutta hän sanoi tietävänsä mitä etsin. Hän vei minut toisen hyllyn luokse ja osoitti yhtä pakettisarjaa sanoen elekielellä: nuo ovat niitä. Olin kiitollinen. Vaikka Google kertoikin, että kyseessä on raejuusto, sisältö maistui hyvinkin paljon maitorahkaa muistuttavalta massalta. 

Vuokraemäntä toi sähköpatterin, jonka avulla selviän takuuvarmasti. Hän toi myös kaksi vilttiä ja neuvoi juomaan punaviiniä illalla, se auttaa. No, onhan se uskottava, tietysti. Hän on ollut täällä minua kauemmin. (Sekä Romaniassa että maapallolla.) Vaikka välillä on vähän vastustusta, niin yksi asia ei muutu: Nämä ihmiset täällä ovat aivan superihania! 

P.S. Muistin ostaa korkkiruuvin päivällä, joten ilta on pelastettu.

Läheisyyttä.

Olen huomannut, että täällä ihmiset todella rakastavat. Kaikki ovat niin älyttömän avuliaita, ettei mieleni oikein vieläkään pysty sitä hyväksymään. Sen kerman löytäneen neidon lisäksi vastaan on tullut muitakin hienoja ihmisiä. Tänään esimerkiksi kävin kirjakaupassa kysymässä josko tässäkin maassa myydään paksua vesiväripaperia sellaisessa. Okei, olihan se jo lähtökohtaisesti aika haastava hankinta kielitaidottomalle, mutta varma häviö tulee sille joka ei edes yritä.

Myyjä ei puhunut englantia, mutta vieressä oleva vanhempi herra puhui vähän. Viesti oli kuitenkin liian haastava, joten nuorempi neitiasiakas kaupan perältä hälytettiin paikalle. Yhteistuumin selvitimme, että sellaista paperia ei tässä pienessä kaupassa ollut. Monenlaisia minulle kyllä tarjottiin hipellettäväksi. Lopuksi tämä neito pyysi paperinpalan ja kirjoitti minulle osoitteen mistä osasta kaupunkia sellaista varmasti löytyisi, siellä on paljon taidekauppoja. Sain myös reittiohjeet, ota ratikka nro 1. Sattumalta tämä vanhempi herra asiakas oli ajamassa juuri samaan paikkaan ja tarjoutui minut sinne viemään samalla kyydillä. Ei näin tapahdu Suomessa, vai tapahtuuko? Ei ainakaan minulle.

Kieltäydyin kuitenkin tästä tarjouksesta, koska oli pimeää enkä ollut varma osaanko sieltä enää takaisin hotelliin. Joka tapauksessa, sitä vain halusin kertoa, että täällä halataan ja ihmiset koskettelevat toisiaan ystävällisesti. Se on mukavaa. Paitsi jos sattuu omalle kohdalle, suomalaisen kehoreviiri kun on aika suuri. Ainakin tämän suomalaisen.

Ensimmäisen viikon saldo, kaiken mainitun lisäksi:

2 turkkiin pukeutunutta hienostonaista

miljardi aamuruuhkassa hidastelevaa metromatkustajaa

6 kukkakauppaa

sairaan hyvää chilimakkaraa ja savujuustoa

lukemattomia vilkkuvia jouluvaloja

1 leipäpakettia suussaan kantava irtokoira (kultainen noutaja)

Murhasta tuli totta - monta jaksoa!

1 kerjäläinen 

1 päälleni kakkinut pulu

Viikko nro 1.

Bună dimineaţa! En tiedä mistä aloittaisin. Viikko sitten pakkasin tavaroitani ja säntäilin ympäri pientä kotikomeroa. Nyt istun sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa klo 9 aamulla. Mainoksissa puhutaan tuntematonta kieltä, mutta muuten tämä tuntuu aika samalta. 

Lähdin tutkimusmatkalle Romaniaan. Se oli aika yllättävä veto jopa minulta. Mutta halusin muutosta elämään. En ollut koskaan ennen käynyt täällä, enkä tiennyt koko maasta mitään. Edes historiaa. Olen sillä tavalla sivistymätön moukka. Mutta opin asioita käytännön kautta, tekemällä ja kokeilemalla. Nyt sitten vain teen ja koen.

Alaovelta.

Toin tänne tuliaisiksi metrin lunta. Se onneksi suli pois viikon aikana melkein kokonaan. Ja nyt kun säästä puhutaan, niin tänä aamuna mittari näytti asteen pakkasen puolella. Suomessa vissiin vähän vilpoisempaa. 

Ensimmäisen viikon aikana olen oppinut muutaman sanan romaniaa. Se on kyllä kamalan vaikeaa ja kuulostaa siltä, kuin venäläinen puhuisi italiaa. Luonnollisesti en ymmärrä sitä ollenkaan. Niinpä olen opiskellut italiaa ja ruotsia. Ne on molemmat niin paljon helpompia. Onneksi telkkarista tulee ohjelmat alkuperäisellä äänellä. 

Toistaiseksi vaikeinta on ollut veden ostaminen. Olen onnistunut siinä kerran. Kolmesti olen käynyt kaupassa ostamatta vettä, ja hotellilla kauppakassia tyhjentäessä huomannut, että se vesi nyt kuitenkin jäi. Kerran ostin kolme litraa vissyä. Siinä vaiheessa opin, että pullossa pitää lukea Plaţa. Tänä aamuna kävin kaupassa heti kun heräsin. Ostin kyllä kahvia, teetä ja muuta, mutta en vieläkään sitä vettä. Älyttömän vaikeaa. Kaveri kyllä sanoi, että hanavettäkin voi käyttää kokkaamiseen ja vedenkeittimeen. 

Olen tosi positiivisesti yllättynyt. Ihmiset ovat kyllä ihania täällä. Myyjät eivät niinkään, mutta eipä ne kassaneidit ole siellä Suomessakaan aina niin pirteitä. Kaikki auttaa, kun kysyy neuvoa. Kävin ensimmäisenä päivänä lähikaupassa etsimässä kermaa aamukahviin. Miljoona purnukkaa mitä ihmeellisimmillä teksteillä, ei mitään toivoa ymmärtää. Niinpä kysyin neuvoa vieressä olevalta neidolta. Yhdessä etsimme kermaa kaikkialta kaupasta, eikä löytynyt. Sanoin, että antaa sen olla, ei haittaa. Kiitos vaan kovasti avusta. Myöhemmin se sama tyttö juoksi luokseni iloisesti hihkuen "I found it! I found it by accident!" Ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti.

Minun hotellihuoneisto on kuudennessa kerroksessa. Tämä on oikeasti iso asunto. Liian iso minulle, sen komeron jälkeen. En osaa käyttää näin paljon tilaa. Iso kylpyamme ja suuret huoneet. Aivan sairaan hyvä sänky. Nukun täällä paremmin kuin olen nukkunut moneen vuoteen. Unetkin on jotenkin valloittavan ihania. Siihen tosin saattoi myös vaikuttaa se hauska tosiasia, että aloitin reissun valvomalla 40 tuntia putkeen. 

Nyt on kaikki hyvin. En pysty valittamaan vaikka yrittäisin. Enkä edes yritä.

 Näkymä ikkunasta tänä aamuna. 

Samasta ikkunasta toiseen suuntaan.