Kuvia.

Paluu arkeen sujui yllättävän helposti. Melko yllättävä oli myös ensimmäinen keskusteluni pomon pomon pomon kanssa heti lomamatkan jälkeen.

- I hate your pictures. 

- Oh... Okay.

- They are too nice. 

- Oh, I see. Why do you hate nice things?

- Hmp. Because I was here and not there. You had those nice places there and all I saw here was Tamar's ugly face and these guys and this office... 

Hän huitoi ympärilleen ja kääntyi selvästi närkästyneenä pois. Asia loppuun käsitelty. Tämä on se pomo, jonka mukaan yksi kaloistani on nimetty. Se kultakalan näköinen otus, jolla on lepattavia hörsylöitä ympärillään, joten se vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Pomon pomon pomo on kokoaan suurempi energialtaan, ääneltään ja tahdoltaan, hänestä ei sojota mitään ylimääräistä. Mutta vaikuttava nainen.

Huomasin, että kaipaan valokuvaamista. Olen jo kahdesti päättänyt lopettaa koko kuvaamisen. Ja siis lopettanutkin. Matkakuvat otin kännykällä, vaikka kamerakin oli kyllä mukana. Se on sellainen pieni turistikamera, jonka ostin Thaimaasta. Ostin sen, koska halusin oppia ottamaan huonoja kuvia. Siis sellaisia virheellisiä. Huomasin, että minun pitää oppia rakastamaan virheitä, jotta voisin oppia sietämään epätäydellisyyttä, ja arvelin, että valokuvaus olisi tarpeeksi miellyttävä väline sen oppimiseen.

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että olen täysin koukuttunut Instagramiin. Olin pitkään sitä mieltä, että puhelimen naputtelu ja kaikki ne (ihanat) suodattimet ei ole valokuvaamista. Mutta kyllä se on. Minä olen edelleen se, joka näkee kauniita asioita, joihon puhelimella sitten osoitan. Minä päätän millä tavoin kuvaa säädän. Se on vain vähän erilainen taidemuoto. Ei kaiken hyvän aina tarvitse tulla vaikeimman kautta.

Odotan tilipäivää enemmän kuin pitkään aikaan. Ostan heti taulupohjia, että voin jatkaa maalaamista. Se oli niin vapauttavaa, kun viimein päätin sotkea sen valkoisen kankaan, jota olin tuijottanut useita viikkoja. Ensimmäisestä teoksesta tarjottiin jo 50 € (en vielä myynyt) ja ottamani valokuva taulusta sai yli 80 Facebook tykkäystä, tosin ne eivät sinänsä tilipussin sisältöä suurenna. Mutta mielialaa se nosti, enemmän kuin osasin odottaa.

Jos kiinnostaa, enkä ole vielä tarpeeksi tuputtanut, niin TÄSSÄ linkki kuviini.

Kodittomat.

Minun kotitalon pihassa asuu kodittomia. Yhden melko korkealla olevan alimman parvekkeen alle oli kannettu joustinpatja ja kaikenlaisia riepuja ja pahvilaatikoita. Ja siellä hengaili likaisia miehiä. Ne jotenkin pelotti minua aina, kun siitä jouduin menemään ohi. Muistan miettineeni, että miten tämän talon asukkaat antavat tällaisen tapahtua. Kerran tulin töistä ja siellä istui peiton alla värjöttelemässä nuorimies, jolla oli koira sylissä. Hän halasi koiraa tiukasti, molemmat näyttivät silminnähden tyytyväisiltä. Oli aika kylmä, joten varmasti he lämmittivät toisiaan. Mietin, että kylläpä sitä voi ihminen olla itsekäs. Minulla on koti jossa on ovi ja lämmitys ja suuri parveke ja sänky ja kaapeli-TV. Ja sitten en muka siedä, että kodittomat saisivat lämmitellä edes vähän suojaisemmassa paikassa. Päätin täsmälleen sillä hetkellä, että minua ne tyypit eivät enää pelota tai haittaa.

Seuraavana päivänä töistä tullessa huomasin, että patja, laatikot, rievut ja likaiset miehet olivat poissa. Selvästi joku toinen talon asukas ei ollut kokenut samanlaisia valaistumisia näiden kodittomien osalta. Tänään se poikaraasu kuitenkin makasi siellä taas, enää pelkän viltin päällä. Sisälläni kylmäsi.

Eilen pomo kertoi ratikassa tapahtuneesta pikku episodista. Joku mies oli tuupertunut vaunun lattialle. Pomo kiskaisi hätäjarrusta ja soitti ambulanssin. Kukaan muu ei reagoinut millään lailla. Pomo pyysi apua vieressä olevalta nuorelta mieheltä tämän kodittoman kääntämiseen. 'Miksi?' kuului reippaan kansalaisen vastaus. Tuupertunut mies alkoi siinä vaiheessa olla jo aika huonolla hapella. Ambulanssi tuli nopeasti ja he toimivat ammattimaisesti. Pomoni pyysi vieressä istuvaa mummelia siirtymään, jotta hoitohenkilökunta saisi enemmän tilaa, koska miehen pää oli muorin tuolin alla. Mummeli marmatti, ettei halua siirtyä, kun paikka menee. Minun usko näiden ihmisten hyvyyteen alkaa horjua. Kodittomilla ei ole täällä minkäänlaista ihmisarvoa.

Minun metropysäkin lähellä istuu joka aamu mummeli kerjäämässä rahaa. Olen jo sen verran kylmettänyt sieluani, että pystyn kävellä siitä ohi ilman sen suurempia tunnontuskia. Mutta en vielä ilman kuulokkeita. Jos kuuntelee musiikkia kovalla, niin on helpompi teeskennellä, ettei näe mitä ympärillä on. (Sen verran kuitenkin pistää sieluun, että kirjoitan tästä.) Muutaman kerran muori on istunut lukemassa lehteä, ihan niin kuin kuka tahansa eläkeläinen. Ajattelin aina ennen, että kaikki kerjäläiset ovat rikollisia, niinhän Suomessa on opetettu. Ehkä se on Suomessa totta. Täällä köyhyys on todellisuutta ihan tavallisille hyväntahtoisille ihmisille. Ja nyt ei puhuta sellaisesta köyhyydestä, mikä saa kirjoittamaan yleisöosastolle, kun ilmaiset opintotuet eivät riitä kaikkiin keskustan kaksion menoihin. Täällä nämä ihmiset nukkuvat kadulla. Talvellakin. Ja ihan tiedoksi, myös Romaniassa talvi on kylmä ja luminen.

Nämä kaikki ajatukset mielessä pitäen, tyhjensin taskuni ja annoin kaikki mukana olleet lantit rouvalle. Olin kerännyt kolikot kippoon, että voin tuoda ne töihin ja tyhjentää kahviautomaattiin. Tästä pienestä teosta tuli sen verran hyvä mieli, että aion tehdä jatkossa kolikoilleni aina näin. Helppo tapa ostaa hetkellinen mielenrauha.

P.S.  Se koditon mies muuten kuoli siihen ratikkaan.

Kuulumisia.

Toivuin taudistani ja palasin työmaalle puurtamaan. Tuossa lauseessa ei ollut oikeastaan mitään totta, sillä todellisuudessa minä vain niistelin erittäin kepeän harjoittelun ohessa. No mutta kuitenkin. Onneksi on perjantai. Se on aina hyvä asia. Elämä etenee 24 tuntia vuorokaudessa. Joskus tapahtuu jotain, yleensä ei. Mutta jospa kertaan vähän ihan koosteeksi satunnaisia tapahtumia tähän mennessä.

Oli liukasta muutaman päivän, kun ensin satoi ja sitten kylmeni ja saatiin näppärästi kadut luistelukuntoon. Ja siellä oli sitten joku mummo kumossa, kun monot eivät pitäneet. Pysähdyin tarkastamaan tilannetta, mutta siinä oli jo kaksi neitoa avustamassa. Lopulta riuska mies tuli takaa päin ja nosti mummon pystyyn. Ja matka jatkui taas, ainakin minun. Kielimuuri oli vielä niin valtava, ettei minusta olisi siinä tilanteessa hyötyä ollut muutenkaan.

Oli pomon pomon synttärit, juhlimme baarissa. Täällä on tapana, että se jolla on juhlapäivä, maksaa kaiken. Ja tuo herkkuja töihin. Toki saattaa saada myös lahjankin, mutta luultavasti se tulee aina kalliimmaksi tapahtuman järjestäjille. (Ja siihen liittyen huomio, olut ja muu juoma ja syömä on täällä älyttömän halpaa. Joten vaikka järjestäisikin juhlia, niin ei siitä välttämättä kamalan suuri lasku tule.)

Johdinauto tipahti reitiltään. (En tiennyt mikä sellaisen vaijeribussin oikea nimi on, mutta google kertoi.) En yhtään tiedä miten sellaiset toimii, mutta kova pamaus kuului, kun se siinä silmieni edessä hajahti, hyytyi tien laitaan ja roikotti metallivaijereita ilmassa. Koko risteys meni hetkellisesti sekaisin.

Ostin tosi hyvät minikuulokkeet töihin, koska olen oppinut kuuntelemaan radiota. Kyllä! Piti muuttaa ihan Romaniaan saakka, että virolainen kaveri voi opettaa kuuntelemaan suomalaista Aamulypsyä. Se on niin hauska, nauran aina vedet silmissä. Se saattaa näyttää ulospäivän vähän oudolta, kun yksi itsekseen repeilee näytön takana. Mutta hei, nauru on iloa ja ilo on hyvä asia.

Minulla on aivan älyttömän hauskoja kavereita. Tai oikeastaan yksi kaveri ja monta työkaveria. Raja on häilyvä. Hollanti, Norja, Portugali ja Romania edustettuna tällä osastolla. Olen myös löytänyt kaksoissiskon. Sellaisen pienen tumman 23-vuotiaan, jonka kanssa nauramme säännöllisesti. Tästä se perheen rakentaminen taas lähtee.

Parempi päivä.

Kävin viime viikolla avautumassa pomolle. Kylläpä helpotti. Ihmeellisen tehokasta puhdistautumista on kyllä sellainen. En ottanut lopputiliä niin kuin moni muu on tehnyt. Olen selvästi sitkeä pirulainen. Ja eihän se ole välttämättä firman syytä, jos tämä maa kohtelee minua kaltoin. Kun sain purettua turhautumiseni sekä töissä että täällä blogissa, jotenkin sitten olikin jo vähän parempi fiilis. Täytyy selvästi avautua useammin. Sitä paitsi pomon pisteet jotenkin nousi nyt ihan tavattomasti.

Minä tein Irlannissa viimeisten päivien positiivisuuslistan. En enää muista montako niitä päiviä oli, mutta saman verran listasin asioita miksi pidän Irlannista. Muistan myös, että se oli pirun vaikeaa, mutta että siitä jollain tavalla jäi hyvä fiilis. (Ainakin minulle.) Joten ajattelin tehdä saman täällä. Otetaan lukema nyt vaikka sen kuvitteellisen Malta-eräpäiväni mukaan, eli toukokuun loppuun. Vuodessa on 52 viikkoa, mutta koska enää ei ole ihan kokonaista vuotta jäljellä, niin pyöristetään vähän: 50 syytä miksi pidän Maltasta. Aloitan heti, sillä tavalla lähtölaskennallisesti nurinpäin.


Miksi pidän Maltasta, no 50:

PIMEÄT JA LÄMPIMÄT ILLAT.
Tätä ei kyllä mikään voita! Parasta ikinä. Päivällä on kuuma, mutta kun aurinko laskee, niin jopa vain viihyy. Täällä ylhäällä ei ole edes öttiäisiä. Ihania ovat nämä illat ja yöt.

Miksi pidän Maltasta, no 49: 

MERI. Tämä pikkuruinen maa on niin pieni, että meri tuntuu olevan ihan vieressä kaikkialla koko ajan. Ilma tuoksuu välillä voimakkaasti suolalle (ja joskus kalalle), toisinaan ei ollenkaan. Se on erikoista. Tai sitten olen vain tottunut siihen. Mutta itse meri jotenkin rauhoittava, täällä kaiken hullunmyllyn keskellä.

Miksi pidän Maltasta, no 48:


MEDITOINTITASOKE. En tiedä miten muuten sitä kutsuisin, kun en tiedä mikä se on. Joku omituinen talon kokoinen kiveketaso tuolla rannassa, en edes tiedä miksi tai mitä varten. Mutta menen sinne usein istumaan ruokatunnilla ja katselen aaltoja. Todella rauhoittavaa. Olen nähnyt siellä pari kertaan yhden naisen meditoimassa, kun menen aamulla töihin. 

Miksi pidän Maltasta, no 47:

KOTI 13, tietysti. Tämä on ihana paikka. Täällä on kiva olla. Täällä voi olla oma itsensä ja puuhastella mitä nyt haluaa. Oikea koti.

Miksi pidän Maltasta, no 46:

AALLOT. Tietysti. Tätä ei tarvitse edes selittää.

To be continued.