Vuosikymmen.

Näin pyörähti käyntiin uusi vuosikymmen. Toissapäivänä tuntui, että ikäkriisi painaa jo kasaan. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni nuoruudesta. Arvelin, että nyt on se hetki, kun siirryn aikuisuuteen. Mutta sitten vuosissa edelläni oleva, mutta henkisesti ikinuori sielunveljeni neuvoi, että ei kyllä kannata muuttua aikuiseksi. Olen parhaimmillani juuri tällaisena kuin nyt olen. Se oli hyvä ja täydellisesti ajoitettu neuvo. Ja ehkä juuri siksi syntymäpäivän aamuna tuntui aivan samalta kuin edellisenä päivänä.

Päätin viettää tämän juhlapäivän tekemällä juuri sitä mitä rakastan. Aamulla heräsin jo aikaisin ja ensimmäisenä sain kämppikseltä viinipullon. Siitä se ajatus sitten lähti. Monet olivat sitä mieltä, että pitäisi lähteä baariin, koska pyöreitä vuosia pitää juhlistaa jollain tavoin. Mutkuemminätaho. Ensinnäkin, kiitos tästä päivästä kuuluu äidilleni. Itseä voi onnitella lähinnä vain siitä, että olen onnistunut pysymään hengissä näinkin pitkään. No, ihan sen kunniaksi vietin päiväni pyjamassa. Join punkkua ja maalasin taulun ja kuuntelin hyvää musiikkia. Ihan yksin ja omassa rauhassa. Niin parhautta!

Kiitos kaikille onnitteluista! Viestejä tuli Suomesta, Englannista, Romaniasta, Maltalta, Italiasta, Saksasta, Malesiasta, Etelä-Afrikasta, USA:sta, Norjasta, Itävallasta ja täältä Irlannista. Jotenkin tällaiset hetket muistuttavat, että ei se aika ole täysin hukkaan mennyt reissatessa. Tunnen niin paljon upeita ihmisiä vähän joka suunnalta.

Joka tapauksessa, voin ylpeänä ilmoittaa, että ikäkriisi on nyt virallisesti kukistettu. Elämä jatkuu, parempana kuin aikaisemmin. Koska päätin niin. Ja koska tein uuden vuoden lupauksen. (Minusta syntymäpäivä on parempi siihen tarkoitukseen, se on paljon henkilökohtaisempi, eikä vain yleinen tapa.) 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni), kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten he kohtelevat minua. Ja luen enemmän kirjoja.

Minusta tämä on hyvä ohje uuteen vuoteen. Uskon vahvasti siihen, että Universumi antaa takaisin sitä mitä itse annat muille. Onhan se tavallaan vähän itsekästä, mutta vain hyvällä tavalla. Tämä on aika selkeä yhtälö. Kun haluat lisää rakkautta elämääsi, rakasta enemmän. 

Hirmu yksinkertaista. 

Kuvia.

Paluu arkeen sujui yllättävän helposti. Melko yllättävä oli myös ensimmäinen keskusteluni pomon pomon pomon kanssa heti lomamatkan jälkeen.

- I hate your pictures. 

- Oh... Okay.

- They are too nice. 

- Oh, I see. Why do you hate nice things?

- Hmp. Because I was here and not there. You had those nice places there and all I saw here was Tamar's ugly face and these guys and this office... 

Hän huitoi ympärilleen ja kääntyi selvästi närkästyneenä pois. Asia loppuun käsitelty. Tämä on se pomo, jonka mukaan yksi kaloistani on nimetty. Se kultakalan näköinen otus, jolla on lepattavia hörsylöitä ympärillään, joten se vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Pomon pomon pomo on kokoaan suurempi energialtaan, ääneltään ja tahdoltaan, hänestä ei sojota mitään ylimääräistä. Mutta vaikuttava nainen.

Huomasin, että kaipaan valokuvaamista. Olen jo kahdesti päättänyt lopettaa koko kuvaamisen. Ja siis lopettanutkin. Matkakuvat otin kännykällä, vaikka kamerakin oli kyllä mukana. Se on sellainen pieni turistikamera, jonka ostin Thaimaasta. Ostin sen, koska halusin oppia ottamaan huonoja kuvia. Siis sellaisia virheellisiä. Huomasin, että minun pitää oppia rakastamaan virheitä, jotta voisin oppia sietämään epätäydellisyyttä, ja arvelin, että valokuvaus olisi tarpeeksi miellyttävä väline sen oppimiseen.

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että olen täysin koukuttunut Instagramiin. Olin pitkään sitä mieltä, että puhelimen naputtelu ja kaikki ne (ihanat) suodattimet ei ole valokuvaamista. Mutta kyllä se on. Minä olen edelleen se, joka näkee kauniita asioita, joihon puhelimella sitten osoitan. Minä päätän millä tavoin kuvaa säädän. Se on vain vähän erilainen taidemuoto. Ei kaiken hyvän aina tarvitse tulla vaikeimman kautta.

Odotan tilipäivää enemmän kuin pitkään aikaan. Ostan heti taulupohjia, että voin jatkaa maalaamista. Se oli niin vapauttavaa, kun viimein päätin sotkea sen valkoisen kankaan, jota olin tuijottanut useita viikkoja. Ensimmäisestä teoksesta tarjottiin jo 50 € (en vielä myynyt) ja ottamani valokuva taulusta sai yli 80 Facebook tykkäystä, tosin ne eivät sinänsä tilipussin sisältöä suurenna. Mutta mielialaa se nosti, enemmän kuin osasin odottaa.

Jos kiinnostaa, enkä ole vielä tarpeeksi tuputtanut, niin TÄSSÄ linkki kuviini.

Taulu.

Taisin mainita joskus aikaisemmin, että minulle tuli pakkomielle indigon siniseen. Kun opiskelin niitä värien merkityksiä, tuli sellainen pakottava tarve maalata indigonsininen taulu. Indigo on tummansinisen ja violetin sekoitus. Sen pitäisi auttaa näkemään elämäntehtävämme selvemmin. Ei varmasti pitäisi tulla kellekään enää yllätyksenä, että ryntäsin oitis taidekauppaan ja hain indigonsinisen maalituubin. Olen aina ollut aika voimakkaasti vaistoava tyyppi, mutta innostuin aiheesta yhä vain enemmän, sillä indigon avulla opimme kuuntelemaan sisäistä ääntämme, luottamaan intuitioon. Avainsanoja tuli aina vain lisää: auttaminen, selvänäköisyys. Ilmeisesti indigo myös herättää halun tutustua näkymättömään maailmaan, etsimään totuutta. Tämä oli kuin heittäisi bensaa nuotioon. Olin aivan liekeissä.

Maalasin silloin heti kaksi taulupohjaa. Sellaiseksi epätasaisen laikukkaaksi, mutta silti indigonsiniseksi. Kuvittelin mielessäni maalaavani sen maailman kauneimman taulun, niin kuin aina. Mutta kun pohja oli valmis, kuvaa ei näkynyt. Tuijotin tummia indigolaikkuja ja totesin, että paska. Minussa ei ole minkäänlaista luovuutta. En osaa maalata mitään muuta kuin taustavärin! Otti päähän niin paljon, että työnsin pohjat kaapin hyllylle kuivumaan. 

 


Kävin Suomessa yhden taidenäyttelyn avajaisissa vuosia sitten ja olin aivan täysin varma, että tuon näyttelyn sekatekniikka oli juuri se mitä minun kuului tehdä. Olin niin innoissani niistä tauluista silloin, melkein yhtä paljon kuin nyt tuosta indigonsinisestä. Mietin silloin myös, että haluan tehdä taidetta virkkaamalla. En tietysti sitä enää muistanut.

Eilen pengoin kaappia jonne olen laittanut kaiken ”talteen”. Se on oikeasti kenkäkaappi, mutta koska minulla on varvastossujen lisäksi vain nämä jalassa olevat kengät, päätin tehdä siitä arkiston ja matskuvaraston. (Kyllä, olen keräillyt roskia ja kaikenlaista löytämääni tarpeellista jo sen verran, että tuota matskua on kertynyt... Älä edes kysy.)

Istuin katsomassa Hudson Hawkia sängyssä ja virkkasin kaapista löytyneen jämävillalangan ympärille ohuella langalla, halusin kokeilla voiko sillä tavalla tehdä joulukoristeita. Sellainen litteä pallo oli mielessä. Ei se näyttänyt yhtään hyvältä, siis joulupallona. Mutta, kun se pieni villalanganpätkä loppui, virkkasin epämääräistä röpelöä sillä ohuella langalla siihen ympärille. Se alkoi näyttää kukalta. Se alkoi näyttää täydellisen taulun täydelliseltä kukalta indigonsinisellä taustalla. Innostuin ja kaivoin kaappiin piiloutuneen taulupohjan esiin. Oli jo myöhä ja työpäivä oli ollut raivostuttavan rasittava. Mutta yhtäkkiä se kaikki unohtui. Riemu ja innostus valtasi mielen.

Se on täsmälleen niin kuin Kylli-täti sanoi:

Yleensä jaksaa hämmästyttävän hyvin tehdä itselleen mieluisia asioita, kun taas vastenmieliset asiat vievät voimat jo ennen kuin on toimeen ryhtynytkään.



P.S. Taulusta tuli aika hieno.

Keltainen.

Tein taas jokun testin netissä. Ja vastaus oli vähintäänkin miellyttävä. Piti siis saada selville kuinka vanhaksi elää. Minusta tulee 120 vuotias. Ja näin se perusteltiin:

You're basically perfection in a bottle. Deep down, you want things to be clean and perfect. You may not always show it on the outside but when you're having a perfect day, you feel extremely energized. It's not a wonder you got a perfect number.

Perfection in a bottle. Yep. That's me. In the bottle.

Tein vielä toisenkin testin. Tulos oli hämmästyttävä, sillä kävi ilmi, että minä olen suosikkitauluni. (Älä kysy mikä merkitys tällä tiedolla on.) Minä en kovin montaa taulua edes tiedä nimeltä, mutta ehdoton suosikkini on ollut jo pitkään The Kiss. Ja sille löytyi nyt siis selitys. Minulla on ollut jääkaappimagneetti, pussilakanasetti, pilleripurikki ja jopa sytkäri tuolla kuvalla varustettuna. Se on vain niin ihana. Ja se on myös hyvin keltainen. Mikä tekee tästä mysteerin, koska minä en pidä keltaisesta. Erikoista.

Keltainen kummittelee. Se on tehnyt sitä jo pitkään. En tiedä miksi. Minun piti pitää sellainen taidenäyttelykin. Joskus kauan sitten kysyin neuvoa luovuuttomuuspuuskaan ja työkaverit antoivat minun tulevalle näyttelylle hienon nimen. Keltainen. Erilainen. Onnellinen. Mietin jo silloin, että eikä... Miksi aina keltainen? Sitten arvelin, että kyllä se oli tarkoitettu näin. Ehkä tämän avulla selvitän itselleni mikä minulla on keltaista vastaan.

Vielä en ole sitä selvittänyt, mutta aloin kerätä Pinterestiin kuvia keltaisista asioista. Julkinen kansio löytyy tästä. Kauniita kuvia ovat. Aloin miettiä tätä koko keltaisuutta enemmän. Auringonkukka on minun suosikkikukka. Sekin on keltainen. Ja bansku ja sitruuna ja appelsiini. Pidän niistä kaikista. Hmm. En keksi yhtään keltaista asiaa, josta en pitäisi muuten, kuin värin puolesta. Voikukatkin ovat kivoja. Ehkä tämä on nyt sitä kasvua. Asioiden hyväksymistä. Ehkä tuota kärpasentappajatennismailaa ei tarvitsekaan heittää roskiin, vaikka se onkin keltainen. Ehkä minä alankin tästä lähtien sen inhoan keltaista muminan sijaan sanomaan ylpeyttä äänestä huokuen: "Voi, minähän rakastan keltaista!"

Random ajatuksia.

Kävin eilen ostamassa maalia. Haaveilin siitä jo Suomessa. Olen kerännyt roskia (eli materiaalia) tuolla kulkiessani jatkuvasti, koska tiesin, että joku lähiaikojen päivä alan taas työstää taidetta. Sitä vartenhan minä tänne tulin, herättämään Huone 13. Se oli vakaa aikomukseni ja melkein ensimmäisenä tehtävälistalla. Koska kaikki ihanat matskulaatikot jäivät Suomeen, minä aloitin alusta. Vähän toisella tavalla tietysti. Eihän samoja kahdesti tarvitse. Jossain siellä taustalla oli ajatus, että saisin tavarani vielä siirrettyä tänne Suomen varastosta. Mutta sitä odotellessa teen muuta. Olen nyt yhden illan vain tuijottanut tuota taulupohjaa ja maalituubeja. Aloittaminen on aina vaikeinta. Olisiko Riitta-siskolla antaa jotain apuja tähän?

Yksi nainen ehdotti, että toisin taulujani hänen kehystämöön. Hän siis halusi minun tauluni näyttelyyn. Tämä olisi tietysti kunnia, ellei se olisi ollut niin omituinen randomajatus. Nainen ei ole nähnyt yhtään tauluani tai ylipäätään mitään tekelettäni. Mutta silti. Kerroin vain millä tavalla aion taulun toteuttaa. Erikoista. Ja nyt tuskailen, koska se tosiaan pitää siis toteuttaa.

Mutta sen sijaan päätin siivota vierashuoneeni. Koska en siellä koskaan vietä aikaa. Nyt huone on niin hieno, että haluan itse nukkua siellä. Toki puuttuu vielä vaikka mitä, mutta hankin vähän myöhemmin. Vielä yksi kuukausi persaukista kiituuttamista, sitten helpottaa. Ajattelin, että tuo vierashuone voisi olla myös hoitohuone. Eikä tarkoita randommiehiä, vaan mahdollisia reiki-asiakkaita. Arvelin myös, että voisin tehdä siitä kirjaston. Ja lukuhuoneen. Sellaisen hyvän energian työhuoneen, jonne ei tietokoneella ole asiaa. Selkeästi minulla on liikaa vapaa-aikaa. (Ei ole oikeasti.)

Aloitin erään kurssin. Olen siitä vähän ihmeissäni, koska tämä menee nyt heittämällä maallisen ymmärrykseni yli. Mutta katsotaan kuinka tässä käy. Harjoittelen ja kerron sitten kuinka homma edistyy. Toivon mukaan tämä kurssi auttaa minua toteuttamaan kaikki haaveet ja suunnitelmat, joita Huone 13 pitää sisällään. Ja niitähän riittää. Joka tapauksessa, annoin itselleni tammikuun aikaa kotiutua ja sopeutua maahan. Tänään alkoi helmikuu. Että se siitä sitten. Olen sopeutunut. Ja nyt aletaan tositoimiin. Tässä vielä muutamia mainitsemisen arvoisia random kuvia sopeutumisajalta. (Tai näyttämisen. Tai miten nyt ikinä.)

Tämä tässä on aivan ensimmäinen ottamani kuva Maltalla. Nämä vahvasti häiriintyneenoloiset lentävät hahmot löytyvät lentokentältä. Päätin ottaa paljon kuvia joka päivä. Toteutin tuota päätöstä vakuuttavasti juuri tämän kuvan verran. Sitten se vähän unohtui. Toinen heilahtanut ja julkaisukelvoton kuva seuraavasta seinästä pitää sisällään tekstin: "Tomorrow will be nothing like today." No ainakin se meni oikein.

Tässä paras mahdollinen esimerkki siitä, mitä sana "maamerkki" ei tarkoita. Ensinnäkin, kyseessä on joulukuusi. Jopa minun aivoilla sellainen luokitellaan kausituotteeksi. Ei kovin pysyvä enää tammikuussa, edes optimisteille. Ja tässä tapauksessa aivan turha merkki myös siitä syystä, että painoin tämän kuusen mieleeni juuri kun olin päättänyt mennä väärään suuntaan. (Luulin toki suuntaa oikeaksi vielä tässä vaiheessa, ja ainakin puoli tuntia kuvan ottamisen jälkeen.) Note to self: Ei näin.

Hevonen kodin ja bussipysäkin välillä. Polle pojottaa blogissani vain siitä syystä, että Seppo sanoi ne kuuluisat sanat: "Kuvia tai ei tapahtunut!" Herra on hyvä vain ja tulee tänne haistelemaan näitä lähiöitä. Todellista on.
   

Ihana valo.

Nyt kun tein päätöksen ja sain kodin muutamaksi kuukaudeksi, on ollut ihan eri fiilis. Ja se joka päivä tavarasta luopuminen oli aivan sairaan hyvä idea, tosin yhden sijasta niitä on mennyt aika monta. Olen silti jemmannut kirppislaatikkoa ja toivon, että ihmiset kävisivät sitä tonkimassa. Kaikkea en siis vain heitä pois. Joka tapauksessa, koti alkaa näyttää kodilta. Teen asioita, joita kotona tehdään.

Kuten silittäminen. Pidin pyykkipäivän ja sitten ihan oikeasti silitin pussilakanoita ja tyynyliinoja. Se oli aivan mahtavaa! Silittäminen on tiskauksen jälkeen minun suosikkikotityöni. Ja ihan yhtäkkiä tajusin, etten ollut silittänyt yli vuoteen. Viime kesän olin koditon. Irlannissa meillä oli kyllä pohjaan palanut silitysrauta, mutta en minä sitä koskaan käyttänyt. Ja sitten oli Aasian reissu. Siellä ei todellakaan mitään silitelty, kun kosteus suoristaa kaikki rutut ihan automaattisesti. Minä olin ihan unohtanut, miten mukavaa puuhaa se on. Ja siinä minä sitten silittelin ihan onnessani vaikka kuinka paljon. Tuli se sama hyvä fiilis, joka minulla oli joskus kauan sitten siellä kellarikodissa. Kun oli koti.

Olen miettinyt tässä lähiaikoina paljon sitä mitä haluan. Yhtä tiettyä ihmistä ja sitä minkälaista elämä voisi yhdessä olla. Se on turhauttavaa. Se vie minut pois oikeasta suunasta. Sen lisäksi jo kaksi ihmistä on sanonut minulle, että soita sille! Mutta en tietenkään soita, koska olen itsepäinen. Enkä oikeastaan edes halua. Haluan muuta, kuin vain puhelun. Paljon muuta. Ja koska on sellainen todella vahva riski, että en saa edes puhelua, saati sitä paljoa muuta, on turvallisempaa vain olla ja yrittää päästä eroon näistä hölmöistä ajatuksista. Ja silittää, se auttaa. Perustan perheen ihan keskenäni vain.

Minun ikkunalaudalla on taulu, jossa lukee "Kotityökyvytön". Se on alunperin kämppiksen kortti jonka kehystin, ja sattuneesta syystä se asettui tänne minun huoneeseen. Ei mitenkään hienovaraista vihjailua.

Taas sain viestin IKEAsta. Ihana Seppo kertoi, että olen nyt täällä. Etkös sinä tarvinnut jotain? Ja tämän seurauksena täydellinen lamppuni saa myös valon. Se on jo Sepon taskussa, matkalla luokseni. Huomiseen asti istun pimeässä, mutta sitten koittaa valkeus. Olen varma, että tuon lampun myötä kaikki muutkin asiat kirkastuvat. Näen taas elämän selvästi ja valoisana. Juu'u, paljon on taas lyöty odotuksia yhdelle valonlähteelle.

 
Tänään on oikolukijani syntymäpäivä. Täti juhlii pyöreitä vuosia.
Ihan mielettömästi onnea ja rakkautta, ihana Elina!