Ihana valo.

Nyt kun tein päätöksen ja sain kodin muutamaksi kuukaudeksi, on ollut ihan eri fiilis. Ja se joka päivä tavarasta luopuminen oli aivan sairaan hyvä idea, tosin yhden sijasta niitä on mennyt aika monta. Olen silti jemmannut kirppislaatikkoa ja toivon, että ihmiset kävisivät sitä tonkimassa. Kaikkea en siis vain heitä pois. Joka tapauksessa, koti alkaa näyttää kodilta. Teen asioita, joita kotona tehdään.

Kuten silittäminen. Pidin pyykkipäivän ja sitten ihan oikeasti silitin pussilakanoita ja tyynyliinoja. Se oli aivan mahtavaa! Silittäminen on tiskauksen jälkeen minun suosikkikotityöni. Ja ihan yhtäkkiä tajusin, etten ollut silittänyt yli vuoteen. Viime kesän olin koditon. Irlannissa meillä oli kyllä pohjaan palanut silitysrauta, mutta en minä sitä koskaan käyttänyt. Ja sitten oli Aasian reissu. Siellä ei todellakaan mitään silitelty, kun kosteus suoristaa kaikki rutut ihan automaattisesti. Minä olin ihan unohtanut, miten mukavaa puuhaa se on. Ja siinä minä sitten silittelin ihan onnessani vaikka kuinka paljon. Tuli se sama hyvä fiilis, joka minulla oli joskus kauan sitten siellä kellarikodissa. Kun oli koti.

Olen miettinyt tässä lähiaikoina paljon sitä mitä haluan. Yhtä tiettyä ihmistä ja sitä minkälaista elämä voisi yhdessä olla. Se on turhauttavaa. Se vie minut pois oikeasta suunasta. Sen lisäksi jo kaksi ihmistä on sanonut minulle, että soita sille! Mutta en tietenkään soita, koska olen itsepäinen. Enkä oikeastaan edes halua. Haluan muuta, kuin vain puhelun. Paljon muuta. Ja koska on sellainen todella vahva riski, että en saa edes puhelua, saati sitä paljoa muuta, on turvallisempaa vain olla ja yrittää päästä eroon näistä hölmöistä ajatuksista. Ja silittää, se auttaa. Perustan perheen ihan keskenäni vain.

Minun ikkunalaudalla on taulu, jossa lukee "Kotityökyvytön". Se on alunperin kämppiksen kortti jonka kehystin, ja sattuneesta syystä se asettui tänne minun huoneeseen. Ei mitenkään hienovaraista vihjailua.

Taas sain viestin IKEAsta. Ihana Seppo kertoi, että olen nyt täällä. Etkös sinä tarvinnut jotain? Ja tämän seurauksena täydellinen lamppuni saa myös valon. Se on jo Sepon taskussa, matkalla luokseni. Huomiseen asti istun pimeässä, mutta sitten koittaa valkeus. Olen varma, että tuon lampun myötä kaikki muutkin asiat kirkastuvat. Näen taas elämän selvästi ja valoisana. Juu'u, paljon on taas lyöty odotuksia yhdelle valonlähteelle.

 
Tänään on oikolukijani syntymäpäivä. Täti juhlii pyöreitä vuosia.
Ihan mielettömästi onnea ja rakkautta, ihana Elina! 
   

Kaikenlaista.

Minä olen nyt jotenkin aivan hämmentynyt tästä omasta kiinnostuksestani politiikkaan. Tämä on todellakin ensimmäinen kerta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotain erikoista on tekeillä ihan selvästi. Ainakin meillä on tällä kertaa hyvin kiinnostava ehdokas. Mies, jolla on pehmeät arvot ja mieletön kokemus. Minä olen yleensä muutenkin aina sen altavastaajan puolella, mutta niin kuin kaveri asian niin hienosti muotoili: "Äänestäisin Pekkaa vaikka Niinistö olisi homo." Ja sitä paitsi, nythän meillä on aivan ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada sairaan hyvännäköinen presidentin puoliso! (Hihii, oli niin pakko vetää vähän pinnallisuutta tähän mukaan.)

Käytiin Söpöliinin kanssa Ikeassa. Söpiksen piti hakea uuteen kotiinsa kaikenlaista. Minun piti hakea vanhaan kotiini vaaterekki. Toisin kävi. Kukaan tuskin yllättyy kun kerron, että minun lasku oli suurempi. Mutta nyt minulla on myös ehkä maailman hienoin lamppu! Sellainen kattolampun ja jalkalampun sekoitus, joka näyttää lähinnä ongelta. Mutta hyvällä tavalla. Tällainen se on. Lamppu on niin suuri, ettei se ensin mahtunut minun kellariin, mutta sitten kun tuo puolipallero tuli vavan päähän roikkumaan, niin se painui vähän kasaan. Tuossa sen nyt retkottaa hullunkurisen näköisenä päälläni. Ostin minä myös paljon muutakin tarpeellista, kuten Topin ja Ilpon. Topi vahtii minua tuossa vieressä, Ilpo muutti Emman luokse. (Ne ovat koiria.)

Keskussairaalan ylilääkäri soitti minulle eilen. On jotenkin hämmentävää, että sellainen kardiologi on kiinnostunut minun polvista. Aika paljon kaveria vissiin painostettiin, mutta soitti kuitekin. Ja nyt se on siis varmaa - ilonan reenailut loppu sitten siihen. Samalla loppui myös tipattomuus, sen verran vi***ti. Kiukkukännit helpotti, eikä edes harmita yhtään. Polvet ovat yhä pakkolomalla kaiken liikunnan suhteen. Huomenna aion kuitenkin uhmata käskyjä ja menen kokeilemaan hotjoogaa. On jo aikakin saada se uusi joogamatto käyttöön.

Viime yönä nukuin taas kaikki kolme tuntia, koska juuri uneen päästyäni sain viestin. Herään niihin aina, vaikka puhelin on äänettömällä. Ja sitten valvoin lähes aamuun. Kokkailin ja siivosin ja luin. Aamulla kyllä sitten väsytti yönkin edestä, kas kummaa. Niinpä ajattelin mennä nukkumaan ihan hetikohta. Pinnistelen tuohon seiskaan ja sitten matkaan höyhensaarille. Sonmoro!
 

Lamppuja.

Tajusin, että uutta ei voi aloittaa ennen kuin lopettaa entisen. Aivan kuin oivalluslamppu olisi syttynyt pääni päällä. Kaiken typerän tapahtuneen innoittamana keräsin kaikki viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet ja laitoin ne pakkaseen odottamaan tulevaa viikkoa. Nyt muuten nollataan. Sitten tilasin naapurista tilapäistä hoiva-apua rakkaudenpuutostilaani. Että piti sitten ihan syvimmän montun kautta ottaa tämä lähtö uuteen nousuun. Mutta hei nyt ollaan taas oikealla uralla!

Minulla on aivan kamala ikävä kirjoittamista. En tarkoita tätä turhanpäiväistä jauhamista blogissa, vaan sitä ihan oikean kirjan kirjoittamista. En vain ole ehtinyt. Se homma vaatii tietynlaisen fiiliksen ja kun se sellainen päälle puskee, olisi liian tuskallista lopettaa esimerkiksi siksi, että pitää mennä töihin. Joten olen odottanut vapaa-päivää. Jostain syystä kaikki minun vapaat ovat kuitenkin tuhraantuneet nukkumiseen, flunssaan, siivoamiseen ja rästihommiin. Siihenkin on tulossa muutos. Kun lokakuu koittaa... Hetkinen. Se koitti tänään. Jopas. Se on tänään, kun alkoi uusi elämä!

Muutokseen auttaa suuresti myös se, että sain eilen uuden lampun. Se on juuri sellainen ruma vihreä lasilamppu, mikä on aina kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa kirjastojen pöydillä. Aito kirjailijalamppu! Nyt minulla on aivan kaikki mitä tarvitsen. Lampun lisäksi minulla on oikolukija, oikonumerolukija ja tämän illan jälkeen nyt myös manageri. Ja heppu, joka osaa Facebookin. En oikein tiedä miten se tähän kuvaa menee, mutta pyysin häntä tekemään minusta kuuluisan. Kaveri on kuitenkin ihan vasta valmistunut ja kaikkea. Oikeastaan haluaisin vain kirjastani kuuluisan, sillä itse en hanskaa noita juttuja ollenkaan. Huomio ahdistaa. Mutta ehkä se ei ole vielä tämän päivän ongelma. Katsotaan nyt ensin mitä ihmiset saavat aikaan, kun heille antaa siihen mahdollisuuden.
 

Jäsentelyä.

Rakastan aamuja. Erityisesti hyviä aamuja, kuten tätä tämän päivän aamua. Heräsin ajoissa ilman minkäänlaista häiriötä ihan vain koska uni loppui. Nousin ylös, keitin kahvia ja istuin kirjoittamaan ajatuksia vihkoon. Se on sellainen jo tavaksi tullut juttu, puhdistan pääni hullutuksista paperille heti aamusta, niin sitten voi kirkkain mielin jatkaa päivää normaalisti. Tai ainakin ilman päänsisäisiä hullutuksia. Joskus vihkoa selatessa huomaa loistavia ideoita, joita voi sitten toteuttaa oikean ajan tullen. Minulla on jatkuvasti meneillään jotain projekteja, joihin saan isoja ja pieniä vinkkejä ihan omasta päästä. Kellarikodin sisustusideatkin tulevat useimmiten päästä, ei lehdistä. Lehdet on niille, joiden pää on erilainen. Minun projektit etenevät yleensä hitaasti. Hidas on hyvä. Hitaasti tulee hyvää, ei ressiä. Joskus projektit ovat jäissä, kun etsin uutta inspiraatiota tai paneudun muuhun puuhaan niin tiukasti. Mutta päässä ne ovat kuitenkin mukana koko ajan. Ja siksi tämä systeemi toimii minulle niin hyvin. Vaikka välillä näyttää, että en saa mitään aikaan ja kaikki hommat vain jäätyy... Ei ne jäädy. Jutut etenee omalla painollaan, sitten kun on se oikea aika. Ja vihko täyttyy jatkuvasti.

Tänään osui silmiin lause, mistä pidän: Jokaisen merkittävän saavutuksen takana on ihminen, joka on osannut unelmoida. 
Minä osaan unelmoida. Projektini ovat kaikki sellaisia, omien haaveiden toteutuksia. Ei mitään pakkopullaa.

Sain eilen jalkalampun, jota olen halunnut yli viisitoista vuotta. Äiti viimein antoi periksi ja toi sen minulle. Nyt minulla on kolme jalkalamppua yhdessä huoneessa, jokainen käytössä. Tämä uusin on musta ja kahden taivutetun varren päissä on pienet valonupit. En tiedä miksi sitä halusin niin kauan, lamppu on aika ruma. Mutta tuossa se nyt loistaa edessäni. Tai loistaisi, jos se olisi päällä tai jonkin muun värinen. Pääsin samalla eroon kamalista oven takana olleista rojuista. (Oven takana on vähän niin kuin varastotilaa, rojut eivät ole pihalla.) Siitä olen erityisen kiitollinen. Saan sen tilan nyt oikeasti käyttöön. Eli varmaankin täytän sen toisenlaisilla tavaroilla. Mutta se on eri asia jos siellä säilyttää asioita joita ei tarvitse joka päivä, kuin että se on täynnä rojua, josta haluaa päästä eroon.

Laitoin myös tanssivia ukkoja ikkunaan.