Pieni paikanvaihdos.

Jos tänään on tiistai, niin minä olen ollut jo viikon verran täällä maalla. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun tuntui edes vähän tavalliselta... Varmaankin, koska lähes kirkkaalta taivalta porottava aurinko nostatti lämpötilan reippaasti yli kolmen kympin ja piti pääasiassa istua sisätiloissa, koska tämä talo on mukavan viileä. (Mukavan nyt - talvella käyttäisin eri termiä.) Istuin aamulla pihalle virkkaamaan ja viidessä minuutissa alkoi nahkaa punottaa. Tätä minä tein täällä 15 vuotta sitten, istuin pihalla ja virkkasin. Se oli tänään ihan yhtä ihanaa kuin silloin.

Parasta uudessa elämässäni tähän mennessä:

Ihana Conten perhe, jonka luona olen saanut olla

Maaseudun rauha (mikä tosin ei tarkoita hiljaista täällä Italiassa)

Huippuhyvä ruoka, jota olen syönyt aivan liikaa

Ihanan kostea ilmasto, jossa on helppo hengittää

Ystävälliset ja avuliaat ihmiset

Italian kielen oppimista, vaikka paikalliset puhuvatkin vain Veneton murretta

Yöt ja unet, jotka vievät yksi kerrallaan kauemmaksi Romanian huolista

Tänään vaihdan toiseen paikkaan. Siirryn tuonne kaupunkiin, sain sieltä huoneen pariksi viikoksi. Eli ostin itselleni lisäaikaa päättää mihin suuntaan haluan tästä jatkaa. Kun sekin on vielä vähän epäselvää. Mutta ei ollenkaan yllättävää.

Paikan vaihdon hyvät puolet:

Saan oman huoneen ja oma rauhan
Saan laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää enää matkalaukusta
Pääsen lähelle keskustaa ja kauppaan, josta voin ostaa sitruunaa ja soodaa
Voin aloittaa rutiinimaisen elämän ja jatkaa kirjoittamista

Ja siitä tulikin mieleen - tein takuuluotettavan testin internetissä. What career were you actually meant for? Eli minkälainen ura minulle on tarkoitettu. Ja tässä syy miksi tiedän testin olevan 100 %:sesti luotettava ja oikeassa - sain vastaukseksi: Writer.

You have an unmatched skill for creating vast worlds both through facts and pure imagination. Your mind is full of creativity, artistry, and expression. You heart gracefully guides your hands as you work to bring what is truly your spirit to life. You were truly meant to guide the world with your words.

Siinä se nyt sitten tuli, sanojen voima. Seuratkaa, oi uljaat opetuslampaani! 

Kyllä.

Muistatko sen tekemäni päätöksen, että sanon iloisesti kyllä kaikelle mitä minulle ehdotetaan seuraavat 13 kertaa? (Jos et, lue edellinen blogikirjoitus.) Tajusin myöhemmin, että tästä aiheesta on tehty elokuvakin. Joku kaheli sanoo kaikelle kyllä. Olisiko ollut Jim Carrey. Olin ajatuksen tasolla tästä todella innoissani. Oikein innolla odotin mitä kaikkea hienoa sitä voikaan vastaan tulla, kun alkaa suostua asioihin.

Tässä lista asioista, joista olen kieltäytynyt:

Rugby ottelun katsominen livenä  

Potkupallon katsomista baarissa

Illanvietto tiimiläisten kanssa

Jehovan ottaminen sydämeen

Ammattivalokuvaajan mallina oleminen

Tässä lista asioista, joille olen sanonut iloisesti kyllä:

Vaikka nyt saattaisi tuntua siltä, että tämä päätös meni ihan pieleen (koska periaatteessa niinhän siinä juuri kävi - piti sanoa kaikelle kyllä eikä ei!) tämä oli erittäin hyvä kokeilu. Sellainen silmiä avartava. (Voiko silmiä avartaa? Ei... Se on mieli mikä avartuu, kun ensin avaa silmät. Mutta kuitenkin.) En ollut koskaan edes huomannut, miten älyttömän monelle asialle minä sanon ei. Huomaamattani. 

Pelistä kieltäydyin, koska piti tehdä koko ilta töitä. Töistä en lintsaa minkään vuoksi, sen kerroinkin jo. Potkupallopeliä en mennyt katsomaan, koska se on tylsin laji jonka tiedän. En kiinnostanut vähäkään. (Ihmisten kuuluu tehdä asioita, jotka tekevät heidät onnelliseksi.) Matsia seuranneesta illanvietosta kieltäydyin, koska minä menen aikaisin nukkumaan, ja koska en koe öisen ulkonariekkumisen tuovan elämääni mitään lisäarvoa. Jehovasta kieltäydyin, koska olen aika varma, että omat jo olevat uskomukseni ovat sopivampia minulle. Ainakin ne ovat huomattavasti realistisempia. Kuvausehdotuksesta kieltäydyin, koska... 

Ja siinä se sitten tuli. En edes tiedä miksi. Tähän minulla ei oikeasti ole mitään kelvollista syytä. Olen ujo. Ja inhoan olla kameran edessä. Minä olen aina se, joka ottaa kuvia. (Paitsi selfieitä.) Mikään syy ei tuntunut tarpeeksi riittävältä. Ja jos syy ei ole riittävä, se on tekosyy. Ehkä tämä on nyt juuri se asia, johon minun pitäisi sanoa kyllä. Se asia, mikä pelottaa ja kiinnostaa yhtä aikaa. Mutta kun on se käsijarru pohjassa. Tai yläasennossa, miten se nyt ikinä kuuluukin sanoa. Vipu on vedetty äärimmilleen. Nyt pitää kai selvittää miksi. 

Koulutus osa 6.

Tuttuun tapaan, jos et vielä lukenut kuuntelemani koulutuksen vinkkejä alusta, niin kannattaa kurkata osat 1-5 ennen kuin jatkat. Pääset suoraan koulutuksen alkuun tästä.

Okei, olen nyt miettinyt tätä asiaa paljon. Liittänyt hyviä tuntemuksia haaveeseeni. Minä todella haluan paremman työpaikan. Parempaa palkkaa ja mukavamman työympäristön. Olisi kerta kaikkiaan ihana viihtyä työssään. Silloin päivät menisivät nopeasti, ja tuntisin olevani tarpeellinen. Mukavat työkaverit ovat aina tärkeitä, mutta kyllä se huomattavasti parempi palkkakin auttaa, ja sellaiset mukavat työajat. Olisin onnellinen ja energinen aina työpäivän jälkeen ja se vaikuttaisi tietysti positiivisesti suhteeseenkin. Koti olisi aina siisti ja täynnä rakkautta. Ja vaikka saisinkin viettää työaikaa upeassa toimistossa, työ olisi sellaista, jota voi tehdä missä vain. Vaikka kotitoimistossa. Sellaisesta minä nyt haaveilen kaikista eniten.

Tein myös listan niistä kaikista asioista jotka aiheuttavat kipua nykyisessä työssäni, en nyt sattuneesta syystä voi sitä listaa täällä kuitenkaan julkaista. Mutta sellainen lista on. Huomasin samalla, että tämä on vähän huono valinta tähän harjoitukseen. Korjattava asia tulisi olla enemmänkin tapa. No, ei se haittaa. Huonoja tapoja kyllä riittää. Vaihdan tämän nyt lennosta yhteen väärien uskomusten listalla olevaan: En saa mitään valmiiksi.

3) Katkaise rajoittavat toimintamallit. On tärkeää muuttaa vanhat tavat. Tee odottamattomia asioita. Kun menee hermo tai tunnet tarvetta olla marttyyri, yritä saada pää peppuun etukautta jalkojen välistä tai juo lasi vettä samalla kuin laulat. Käytä hullutteluhuumoria! Suomalaiset tuntuvat tykkäävän pieruhuumorista, mutta sitä en suosittele yleisillä paikoilla. Tosin olisi kai sekin yllättävää, töräyttää oikein kunnolla pankin kassajonossa. Jos et riitä rohkeus tai sivistymättömyys tuollaiseen toimintaan, niin kuvittele tuo harmittava tapahtuma piirrettynä, tai mykkäfilminä. Kelailen edestakaisin. Lisää sille veemäiselle tyypille vielä jäniksenkorvat ja lisää heliumääni. (Tämä muuten toimii! Meillä on töissä ihminen, joka ei varsinaisesti ole suosikkini. Mutta siellä minä hekotin tänään itsekseni, kun tämä henkilö tuli vastaan, ja sille oli kasvanut jättimäiset pupukorvat, ulkonevat etuhampaat, ja kaikki suusta pulppuava mölinä tuli änkyttäen ja vinkuen. Hehe. Ei kyllä liittynyt asioiden valmiiksi saamiseen, mutta eipä se niin vakavaa ole. Piristi minua.)

4) Luo uusi parempi voimauttava vaihtoehto. Korvaa vanha huono tapa hyvällä tavalla. Palkitse itsesi. Ei voi olettaa, että muutos tapahtuu, jos ei saa mitään hyvää siihen tilalle. tämä voi olla vähän haastavaa, mutta joku on varmasta tehnyt sen mitä yrität. (Tupakanpolton lopettaminen, lenkille lähteminen, TV:n tuijotuksen lopettaminen...) Mene ja kysy miten he sen tekivät. Ota vinkkejä ja matki. 

5) Ehdollista itsesi uudelle tavalle kunnes se on pysyvää. Harjoittele toistamalla tuota tapaa, niin kauan kunnes se on täysin automaattista. Ja muista palkita itsesi onnistumisesta heti. Pienet palkinnot tuovat mielihyvää kaikista vähäisistäkin onnistumisista. Kun saat ehdollistettua uuden tavan hyvänolontunteeseen, onnittelut! Sinulla on nyt uusi hyvä tapa!

6) Testaa tämän uuden mallin tehokkuutta elämässäsi. Uuden tavan pitää sopia moneen ympäristöön elämässäsi. Toimiiko se töissä vai onko seuraus negatiivinen? Miten vaikutus näkyy elämässä, saavutitko niitä asioita joita halusit? Tämä on tärkeä vaihe, sillä tämän uuden tavan pitää saada ne vanhan tavan hyödyt pysymään ennallaan tai parantua. Uuden tavan pitää sopia uuteen elämään, olla arvojen mukainen ja tuoda yhä parempia tuloksia. Muista lisätä nautintoa tähän uuteen tapaan.

Nyt on sitten opittu kaikki askeleet muutokseen. Mutta arvaa mitä?

To be continue…

Love.

There are all kinds of love out there. This is my one and only life and it's a great and terrible and short and endless thing and none of us come out of it alive.

Ajattelin aloittaa tuollaisella pirteällä ajatuksella päivän. Se on lainaus yhdestä suosikkileffastani, P.S. I love you. Jotenkin tuo aihe on tänään ollut kovasti mielessä. Olen opetellut täällä Maltalla rakkautta. Enkä nyt tarkoita sitä Juicen "Rakkauden ammattilainen"-tyyppistä hommaa, vaan sellaista Universumin ymmärrystä ja yhteyttä toisiin energian tasolla. Omituista tässä on se, että kun oikeasti alkoi jo tuntua, että ei tästä ikinä tule mitään, en minä opi... Niin Suomesta tulla tupsahti tänne mies, joka ymmärtää ja osaa ja opettaa. Vieraani sanoi jo ensimmäisenä päivänä, että: "Ymmärrätköhän sinä itse edes miten paljon sinun kautta kulkee energiaa?" Olin hämmentynyt, koska luulin hukanneeni sen yhteyden. 

Tämä on sellainen upea mies, jonka tapasin vuosia sitten Pafoksella, Esa Saarisen seminaarissa. Harmillisesti vasta viimeisenä iltana tutustuttiin ja ollaan pidetty yhteyttä silloin tällöin, tavattu muutaman kerran. Mutta nyt energiakanaviani on availtu. Ja kuulin, että se ei ole ollenkaan yllättävää, että minunlainen energiapallero tuntee olonsa vähän hankalaksi täällä, koska Maltan alueella on aivan suunnattoman suuret energiat. Se laittaa niin vahvasti hanttiin kaikelle sellaiselle, jonka ei kuulu olla elämässäni, että on ihan normaalia tuntea itsensä ahdistuneeksi. Koska minun elämässä on paljon asioita, jotka eivät todellakaan ole sitä mitä minä tahdon.

Tein testin netissä ja sain tietää, että minun Spiritual power on Rakkaus.

You are a true lover and an ambassador of love. You spirit and persona can allure and absorb anyone. You are so real and raw that your imperfections make you even more lovable.

Sitten myöhemmin tein testin, joka kertoi minun olevan väri Lila. En tiedä miksi, mutta tein testin uudelleen, täsmälleen samoilla vastauksilla. Olin Musta. Sitten punainen. Sitten Sininen. Sitten Pinkki. Olin myös tyrmistynyt. En siitä, että minua oli noin julmasti kusetettu, vaan siitä, että minä olin ihan oikeasti luullut tekeväni testiä. Mikä saa ihmiset tekemään tuollaisia juttuja? Siis miksi pitää huijata? Miksei voi vain oikeasti tehdä jonkinlaista tutkimusta ja tuloksiin perustuen sitten valita vastauksia. Ei minulla ole koskaan ollut mikään suunnaton luotto testien totuusperiin, mutta tämä oli niin törkeä kusetusta, että oikein alkoi tympiä. En tee enää ikinä yhtään testiä, ainakaan jos joku sellaista mainostaa Facebokissa. Ärsytti niin paljon, että päätin pitää vapaapäivän. Huomenna en tee mitään. En YHTÄÄN mitään.

Keltainen.

Tein taas jokun testin netissä. Ja vastaus oli vähintäänkin miellyttävä. Piti siis saada selville kuinka vanhaksi elää. Minusta tulee 120 vuotias. Ja näin se perusteltiin:

You're basically perfection in a bottle. Deep down, you want things to be clean and perfect. You may not always show it on the outside but when you're having a perfect day, you feel extremely energized. It's not a wonder you got a perfect number.

Perfection in a bottle. Yep. That's me. In the bottle.

Tein vielä toisenkin testin. Tulos oli hämmästyttävä, sillä kävi ilmi, että minä olen suosikkitauluni. (Älä kysy mikä merkitys tällä tiedolla on.) Minä en kovin montaa taulua edes tiedä nimeltä, mutta ehdoton suosikkini on ollut jo pitkään The Kiss. Ja sille löytyi nyt siis selitys. Minulla on ollut jääkaappimagneetti, pussilakanasetti, pilleripurikki ja jopa sytkäri tuolla kuvalla varustettuna. Se on vain niin ihana. Ja se on myös hyvin keltainen. Mikä tekee tästä mysteerin, koska minä en pidä keltaisesta. Erikoista.

Keltainen kummittelee. Se on tehnyt sitä jo pitkään. En tiedä miksi. Minun piti pitää sellainen taidenäyttelykin. Joskus kauan sitten kysyin neuvoa luovuuttomuuspuuskaan ja työkaverit antoivat minun tulevalle näyttelylle hienon nimen. Keltainen. Erilainen. Onnellinen. Mietin jo silloin, että eikä... Miksi aina keltainen? Sitten arvelin, että kyllä se oli tarkoitettu näin. Ehkä tämän avulla selvitän itselleni mikä minulla on keltaista vastaan.

Vielä en ole sitä selvittänyt, mutta aloin kerätä Pinterestiin kuvia keltaisista asioista. Julkinen kansio löytyy tästä. Kauniita kuvia ovat. Aloin miettiä tätä koko keltaisuutta enemmän. Auringonkukka on minun suosikkikukka. Sekin on keltainen. Ja bansku ja sitruuna ja appelsiini. Pidän niistä kaikista. Hmm. En keksi yhtään keltaista asiaa, josta en pitäisi muuten, kuin värin puolesta. Voikukatkin ovat kivoja. Ehkä tämä on nyt sitä kasvua. Asioiden hyväksymistä. Ehkä tuota kärpasentappajatennismailaa ei tarvitsekaan heittää roskiin, vaikka se onkin keltainen. Ehkä minä alankin tästä lähtien sen inhoan keltaista muminan sijaan sanomaan ylpeyttä äänestä huokuen: "Voi, minähän rakastan keltaista!"

Perjantai 13. päivä.

Onnenpäivä. Ei juuri eronnut edellisistä. Pyykinpesua, siivoamista ja siinä sivussa TV:n töllötystä. Pikkuhiljaa alan olla voiton puolella. Uusi koti hohtaa jo puhtautta paikka paikoin, tosin kaikki tavarat eivät vielä ole löytänyt paikkaansa. Onneksi vierashuoneen sängyn alla on jättilaatikot, sinne vain piiloon ja parempaa aikaa odottamaan kaikki mikä ei miellytä silmää tänään. Silitettävien pinkka kasvaa samaan tahtiin kuin pesukone pyörii. Tuohon projektiin menee varmasti kokonainen viikko. Siivosin myös tietokoneen. Se oli herjaillut jo jonkin aikaa, että täyttä on. Poistin kaiken turhan. Sikäli harmillista, että se ulkoinen levy lensi pari viikkoa sitten lattialle ja päätti toimimisen sijasta enää vain rutista, joten nyt piti todellakin putsata kaikki vain delete näppäimellä. Vähän surullista, mutta samalla oikeastaan aika vapauttavaa.

Tein kaksi testiäkin aikani kuluksi, koska en vielä osaa itseäni tarpeeksi. Jos olisin hedelmä, olisin Banaani.

Like a banana, you're a softie! You're loving, kind and sympathetic. You often go out of your way to care for others; just make sure they don't advantage of your sweet nature! Nothing is more important to you than your friends and family - they're lucky to have you!

Ja jos elämästäni tehtäisiin elokuva, se olisi Indie draama. 

You’re passionate, driven, and, most of all, one-of-a-kind. You march to the beat of your own drum, and your life will make for a raw and real movie. Just be prepared to win a few awards — including an Oscar — along the way!

Elokuva täsmää enemmän kuin hedelmä. 

Minulla oli paluulento Suomeen eilen. Soitin aamulla kentälle ja mies kysyi puhelimessa, että haluanko minä perua sen, vai siirtää päivää. Aivan asiaa ajattelematta sanoin "Peru se, minä jään tänne." Laitoin luurin kiinni ja tajusin heti minkä kammottavan virheen menin juuri tekemään. Minä en todellakaan halua jäädä tänne. Enkä aio jäädä tänne. Mutta että palaisin Suomeen... Se tuntui jotenkin vieläkin vääremmältä. Joten valitsin sen pienemmän pahan. Jotain pitää nyt kuitenkin tehdä, muutakin kuin siivota. Päätöksiä ja muutoksia.

Testejä.

Tein taas Facebooktestin. Who Were You In Your Past Life? No minä olin, yllätys yllätys, hippi. Tämän nyt olisi voinut arvata ilman testiäkin... Mutta ihan kiva. Vähän aikaisemmin tein sellaisen ihmeellisen kuvatestin. Piti vain muutamista kuvista valita mieleisin ja sen perusteella sitten saatiin selville koko persoonallisuus, minkälainen minä olen. Melko erikoista, varsinkin koska vastaus oli niin todella osuva:

Sensitive and reflective

You are comfortable spending hours alone with your thoughts and rarely become bored. You dislike superficiality; you'd rather be alone than have to suffer through small talk. Your relationships with your friends are very strong, which gives you the inner tranquillity and harmony that you require. You love deeply but if someone betrays you it is next to impossible to forgive. You are an old soul, someone who has lived many times before and has seen it all. All you crave now is simplicity and the chance to focus your attention on a meaningful existence.

Tämänkin allekirjoitan aivan täysin.

Tänään on kyllä ollut taas melko erikoinen päivä. Ja tuntuu, että tarvitsen vähän piristystä. Tämä kuva yleensä auttaa. Toivottavasti sinuakin.

Löytöjä.

Päätin vakaasti eilen, että keskityn huomaamaan positiivista ja ihanaa ja hyvää ja kaikkea sellaista. Odotin suuria, kuinkas muutenkaan, koska nämä tällaiset jutut on aina mieleen. Aloitan kaiken intopiukeana, ihan aidosti. Niinpä listasin kaikkia ihania asioita koko päivän. Mutta näin yhden päivän kokeilun jälkeen on todetava, että lievää pettymystä on kyllä ilmassa. Ei tunnu yhtään erimmältä. 

Tajusin, että tämä päivä ei juuri elämääni muuttanut, sillä minähän olen jo se tyyppi, joka muutenkin ihastelee asioita kaiken aikaa. Näen kauniita parvekkeenkaiteita ja upeita ovenkahvoja. Tervehdin työmatkalla hevosta, ponia ja muutamia kissoja. Ihastelen vastaantulevien vaatteita. Löydän mielenkiintoisia kuvauskohteita kuluneista ovista, ruosteisista putkista ja harmaista betonilaatoista. Näen pilvissä itseään hiuksista kiskovan naisen, möhömahaisen krokotiilin ja puhaltavan syöksylaskijan. Nuuhkin kukkia ja kahviloita ja vastaantulevia miehiä. (Hyvin vaivihkaa siis. Minulla on tosi tarkka hajuaisti, niin ei tarvitse mennä iholle asti. Täällä muuten myös nuoret pojat tuoksuvat hyvältä.) Nautin hetkistä. Joten vaikka nyt keskityin tietoisesti positiiviseen, muutos ei ollut niin kovin suuri verrattuna siihen mitä normaalisti teen. Toisin sanoen, tämä lievä pettymys oli oikeastaan aika mahtava huomio.

Aion silti jatkaa tätä hullutusta koko kuukauden, nyt siis vielä enemmän tietoisesti, koska kaksi melko poikkeavaa juttua tänään kuitenkin tapahtui. Merkittäviä asioita. Ensinnäkin, löysin täydellisen Universumiboxin. Olin sitä jo odottanut, ja nyt kaksi tilapäistä purkkia kokeilleena tiesin heti, että tämä se on. Tämä on se oikea. 

Ja se toinen juttu. Minä koskin pupua. Tai oikeastaan pupu koski minua. Menin kapeaa käytävää ja käännyin sivuttain, kun yhtäkkiä kaksi paholaista oli siinä avain silmieni edessä. Hyvä etten huutanut, sen verran kovasti säikähdin. Mutta päästäni kuului ääni: Voita pelkosi! Joten minä nostin vapisevan sormeni tervehdykseen ja työnsin sen kohti häkkiä. Kaksi pientä, nykivää nenää tuli heti tutkimaan sormeani kaltereiden välistä. Taatusti osuikin. Hetken jo mietin, että minähän voisin ottaa tuollaisen lemmikiksi, siinä viimeistään sitten pääsisi kammoista eroon. Puput olivat pieniä, eikä oikeastaan ollenkaan niin pelottavia, kuin roskakatoksesta eteen keskiyöllä hyökkivät jättiläisrusakot tai kimppuun käyvät ja purevat häiriintyneet kotikanit. Ne olivat oikeastaan aika suloisia, jos sitä nykivää nenää ei lasketa. Olin niin iloinen tästä rohkeuspuuskastani, että päätin mennä katsomaan niitä uudestaan. Ja iltapäivällä meninkin. Siellä ne möllöttivät, väsyneenä. Yhtäkkiä toinen haukotteli ja heittäytyi kyljelleen. Ja hetken päästä toinen meni sen taakse, ja heittäytyi siihen viereen. Lusikkapuput! Ehkä hulluin, mutta samalla ihanin livenä näkemäni eläinelämys. Tästä on hyvä jatkaa.

Siinä se nyt on. Täydellinen.

Testi.

Lokakuu alkaa nyt. Ei tunnut yhtään erilaiselta. Luntakin satoi jo syyskuussa, vaikka joku oli ennustanut lämmintä syksyä. Joo niin varmaan... Valehtelevat kaikki, sen verran horkassa täällä saa liikkua. Sisälläkin pitää olla monta kerrosta vaatteita. Onneksi korjasin patteria sen verran, että nyt edes oma huone on vähän lämmin. Ja tietysti avotuli auttaa. (No joo joo, kynttilät.)

Aamulla tuli vastaan melko erikoinen testi. Oli yhdeksän erilaista piirrosta puista ja niistä piti valita se joka miellytti silmää eniten. Minun mielestä valinta oli aika helppo, vain yksi tuntui selvästi oikealta. Ja sen valinnan perusteella minä olen tällainen:

You are a generous and moral (not to confuse with moralizing) person. You always work on self-improvement. You are very ambitious and have very high standards. People might think that communicating with you is difficult, but for you, it isn't easy to be who you are. You work very hard but you are not in the least selfish. You work because you want to improve the world. You have a great capacity to love people until they hurt you. But even after they do. . . you keep loving. Very few people can appreciate everything you do as well as you deserve.

No oho. Aika hyvin. Uskon, että muutama minut tunteva ihminen saattaa tuon jopa allekirjoittaa. En kyllä voi käsittää, että miten jostain puupiirroksesta voi päätellä ihmisen persoonallisuuden, mutta tuo kyllä sopi minuun niistä teksteistä parhaiten. Erikoista.

Otin uuden 30 päivän haasteen. En ole kovin hyvä tekemään samaa asiaa putkeen montaa kertaa, mutta kokeilen taas. Opettelen ja joku päivä onnistun.

Sinulla on itsessäsi juuri nyt voima tehdä asioita, joita et ole koskaan kuvitellut mahdollisiksi. Tuo voima tulee ulottuvillesi samalla hetkellä kun muutat kuvitelmiasi. (Maxwell Maltz)
   

Lopetus.

On suruajan lopetuspäivä. Siitä täytyy ottaa kaikki irti. Aion surra iltaan asti. Muistella kaikkia hyviä hetkiä, joita ei koskaan ollut, katsella kuvia, joita en ottanut, nostalgioida, juoda punaviiniä ja kuunnella mollivoittoista musiikkia.

Tein heti aamusta sellaisen testin, jossa selvitettiin sisäinen kansalaisuus. Vaikka minun ikkunasta näkyy yksi raivoisasti rimpuileva Suomen lippu, kyllä tai ei täppää painamalla sain tietää olevani ruotsalainen. Siis mitä helvettiä?! Vad fan?! Olin tyrmistynyt. Maapallolla on yli kaksisataa maata ja minun pitää olla asenteiltani ja uskomuksiltani eniten ruotsalainen. Antakaa jo armoa.

Tuossa on kyllä jo yksi lisäsyy surra kuin viimeistä päivää.

Ei tällainen suruviikko tietenkään pelkästään riitä, jos on suuria ongelmia. Niitä pitää käsitellä. Mutta se on helpompaa, kun on surrut surut ensin pois siitä sotkemasta mieltä. Pitäisi keksiä joku systeemi myös pettymykselle. Se on ollut tässäkin tapauksessa melkein yhtä voimakas tunne kuin suru. Sitä en osaa vielä purkaa samalla tavalla. Onko ideoita?

Aloitin tosiaan taas sen rakkauskurssin, kolmannen kerran. (Edelliset kerrat reputin.) Varsinkin nyt hyvin huomaa, että alitajuntaan on kyllä jäänyt aivan ihmeellisiä juttuja vaivaamaan ja jarruttamaan jo vuosia sitten. Kurssi antaa hyviä vihjeitä siihen, miksi minun suhteet ei vain tunnu onnistuvan. Vaan yksi kerrallaan kun niitä nyt käsittelee, niin eipä käy elämä tylsäksi. Hyvä kurssi. Ja näistä mietteistä tulee hyvä kirja.

Sellaisella suunnitelmalla siis tähän sunnuntaihin. (Vietän sunnuntain eli sen jokaviikkoisen ilonapäivän poikkeuksellisesti nyt jo keskiviikkona, koska ensi viikonloppuna on muuta menoa.)

Joonan ja Sanin takapihalta, Venetsialaisjuhlista.

(Sopii hyvin tämän päivän nostalgiatunnelmaan.)

Kiitos Sanille kuvasta!  

 

Melko maanantai.

Jo etukäteen tiedossa ollut virallinen ohjelma päivälle aiheutti jännitystä niin paljon, että uni ei tullut yöllä. Pyörin, luin ja kirjoitin, vaan eipä auttanut. Vain muutaman tunnin unilla mentiin. Olin siis päivän valmennuksessa. Ajauduin sellaiseen Pop Up -pilottikokeiluun. En tiedä miten tässä näin kävi.

Löysin lopulta perille oikeaan paikkaan, jossa oli muutamia minulle ennestään tuttuja ihmisiä ja erittäin tutut kyltit. Paikka oli uusi, mutta käytännössä palasin entisen kouluni tiloihin. Tätä ei kyllä kukaan olisi uskonut, sillä ei ole mitkään maailman aurinkoisimmat muistot niiltä oppivuosilta. Mutta siellä minä jostain syystä taas olin, oppimassa yrittäjyyttä ja rakentamassa spaghettipötköistä tornia vaahtokarkille. (Kannattaa katsoa pätkä TÄMÄN linkin takaa, niin saat vähän kuvaa siitä mistä on kyse.) Ensimmäinen ajatus oli, että voi pyhä perkele, ei taas näitä leikkejä! Mutta sitten annoin sen ajatuksen olla ja ryhdyin puuhastelemaan kolmen ryhmässäni olevan pojan kanssa. Kaksi analyyttista kaveria tiesi heti mitä pitää tehdä, kolmas oli jopa minua vaisumpi. Annoin hänelle sen vaahtokarkin pideltäväksi, ettei olisi niin ulkopuolinen. Teippailtiin ja saatiin ihmeen kaupalla rakennelma pystyyn. Materiaalin lisäksi meitä rajoitti aika. Olin tietoisesti vähän vähemmän kiinni niissä pötköissä ja ajattelin poikkeuksellisesti, että nyt ei ole tärkeintä voitto, sillä tämä on tiimiharjoitus. Annoin siis muidenkin osallistua. Minulla on vähän taipumusta liian vakavaan voitontahtoon. Tai oikeasti se on liian vakavaa sietämättömyyttä häviämistä kohtaan. Siksi minun kanssa ei kannata pelata mitään, ei edes samassa joukkueessa. Ja tästä johtuen yritin nyt vähän relata.

Kun tehtävän vetäjä J. tuli mittansa kanssa torneja tutkimaan, voittaja oli helppo löytää, koska kaikkien muiden tornit kaatuivat viime hetkellä. Meidän porukka siis voitti. (Sehän on selvä!) Sitten J. onnitteli ja ojensi palkinnon joukkueen johtajalle tuijottaen minua. Missä vaiheessa minusta tuli taas se saamarin johtaja? Nythän minä nimenomaan EN johtanut yhtään mitään vaan olin lähes vaisusti siinä muiden mukana. Tai niin ainakin itselleni olin uskotellut. Auts. Tälle kilpailuvammalle on tehtävä jotain. Siis muutakin kuin se, että laittaa itsensä pelikieltoon.

Päivä oli oikeasti aika mahtava. Sen kaiken mukavan kokemani lisäksi tajusin jotain ihmeellistä. Se koulu jossa olin kerran... En pitänyt siitä paikasta tai niistä ihmisistä. Meni vuosia päästä niistä kurjista fiiliksistä yli. Liian monta puukkoa selässä. Mutta silti vuosi sitten ajattelin, että kaikki se paska ei ole sen paikan syytä. Että se olisi oikeastaan aika mahtava paikka opiskella, jos aika olisi oikea. Minulle se oli täysin väärä, mutta itsepäinen kun olen, en antanut periksi vaan kärsin koko homman loppuun saakka.

Vuosien jälkeen mietin, että nyt olisi paljon parempi aika mennä sinne. Osaisin ottaa koko homman eri tavalla. Paljon rennommin, mutta päämäärätietoisesti. Saisin siitä paljon enemmän irti. Ja tänään tajusin, että juuri tämän koulutuksen avulla minä sain sen toivomani uuden mahdollisuuden. Sellaista ei tapahdu melkein ikinä.
 

Ammatti.

Aika moni on käynyt tekemässä netissä ammatinvalintatestin. Niinpä minäkin kävin. Argeologi, lääkäri, maisema-arkkitehti, eläinlääkäri, agronomi. Lopetin listan lukemisen tuohon, kun en tiennyt mitä 'agronomi' tarkoittaa. Mutta nyt tiedän, maataloushommeleita. Vaan enpä oikein tiedä tuosta testistä, haiskahtaa vahvasti taas tilastoja tuijottavan henkilön tekemältä. Enkä tarkoita minua, joka juuri teki tuon testin, vaan sitä joka suunniteli ja toteutti sen. Tässä ei esimerkiksi ole otettu huomioon ollenkaan luovuutta. Eikä mahdollisia testintäyttöfiiliksiä. Eri päivänä vastaisin varmasti ihan eri juttuja. Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä, joten tänään se täppä oli siellä paljon eläimiä puolella. Joku toinen päivä olisin saattanut muistaa, että olen vahvasti allerginen ja se täppä olisi päinvastaisella puolella. Eli en ihan vielä noiden tulosten perusteella lähtisi muuttamaan elämäni suuntaa.

Tai toisaalta... Argeologin hommat ovat kyllä aina kiinnostaneet. Paljon kiviä ja pikkutarkkaa näpertämistä ulkomailla. Saa olla omassa rauhassa suurimman osan ajasta ja tuumailla. Hitto, ehkä tuo testi on sittenkin oikeassa.

Tein tänään jotain, mitä olin suunnitellut jo jonkin aikaa. Se oli sellainen ihan pieni juttu, mutta silti se ajatus oli pyörinyt mielessä usein. Ja nyt kun sen tein, tuli aivan älyttömän hieno olo. Paljon hienompi kuin mitä asian suuruus olisi antanut olettaa. Ja tästä voi ihan selvästi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ihmisen ilo tulee tekemisestä. Onnistumisesta, asioiden loppuun suorittamisesta ja valmiiksi saamisesta. Ihan sama mitä asiasta seuraa (tai on seuraamatta) minulla on jo nyt se tekemisestä tullut hyvänolontunne. Kiitos!

Tänään on helmikuu. Se on perinteisesti ollut minulle kaikista kamalin kuukausi, koska Suomessa on kylmä ja kirkasta. Vietän nyt erikoista lämmintä helmikuuta, suorastaan kuumaa. Se kuulostaa huomattavasti paremmalta. Jopa niin paljon paremmalta, että helmikuusta voisi ihan hyvin tulla minun uusi suosikkikuukausi. Sellainen helmi sikojen seassa. (Huomaan, että käytin tuota sanontaa nyt ihan väärin, mutta antaa olla.) Luulen, että tästä tulee elämäni paras helmikuu. Ainakin aika tavalla paremmalta tämä vaikuttaa tähän asti.

   

Urheiluhullu.

Minä hommmasin salikortin. Olen nyt ihan oikea jäsen. Aivan työpaikkani lähellä on jättimäinen fitness center, jonne en varmasti olisi koskaan omin päin mennyt. Kaikki merkit viittasivat juuri niihin asioihin, joita olisin ehdottomasti halunnut välttää. Mutta ensin työkaveri alkoi puhua käyvänsä siellä, ja että minunkin kannattaisi. On hirmu hyvä paikka. Sitten Nallekarhu aloitti kuntoilun samalla salilla. Joten lopulta kävin tutustumassa. Ja oikeassa he olivat, paikka on tosi mukava. Joten minkäkin liityin urheilijaksi. Ja täällä minä nyt käyn.

Aluksi se oli kamalaa. Ensin mennään yhdellä kortilla systeemiin sisään. Laitteet taas piippailevat. Sitten sama kortti laitetaan pukukopin oven lukon sisäpuolelle, jotta sen ulkopuolella oleva avain irtoaa, ja oven saa lukkoon mennessään suorittamaan. Itse punttisali oli myös haastava. Hirvittävästi laitteita, joita en ymmärtänyt. Mutta sinnekin pitää mennä sisään kortilla. Tämä on tietysti eri kortti kuin se joka jätetään kaappiin. Kun aloitan, minä laitan kortin laitteeseen ja se kertoo paljonko säädän mitäkin asiaa. Sitten kun alan tekemään, se laskee ja neuvoo. Joskus myös komentaa. Käytä enemmän käsiä! Polje voimakkaammin! Mutta se on hyvä, sillä minä pärjään paremmin selkeiden ohjeiden kanssa. Juoksumatossa voi vaihtoehtoisesti myös katsoa televisiota, jos ei halua seurata reittiä tai kaloreiden kulutuksia. Alkuverryttelyn aikana opin, että pieni tyttö oli kaapattu ja neonkeltaisiin pukeutuneet poliisit olivat eristäneet jonkin alueen, ja että tyttöä kovasti etsittiin jonkin joen luona. 

Sain hienon minulle suunnitellut saliohjelma. Todella mukava tyttö neuvoi kuinka laitteita käytetään ja minkälaisia liikkeitä voin tehdä. Sitten menin uimaan. Se oli aivan mahtavaa! Heti välittömästi muistin miksi rakastan vettä. Uiminen oli mukavaa, vaikka tuli suonenvetoja jalkoihin joka ainoalla pätkällä. Se oli toki vähän kurjaa, mutta aina siihen asti uiminen tuntui tosi hyvältä. Tutustuin kahteen australialaismieheen altaan päässä. Juteltiin vaikka mitä, ja epähuomiossa tein jonkinlaisen sopimuksen, että kuukauden päästä pystyisin uimaan kerralla sen minkä nyt jaksoin yhteensä. Eli ilman niitä päätytaukoja. Uiminen on raskasta. Mutta annoin armoa ensikertalaiselle. En ollut käynyt altaassa ehkä 20 vuoteen. En tiedä miksi, sillä vesihän on mun juttu. Tein juuri jonkun testin, ja se kertoi mikä eläin olen. Olen viisas valas. Näin se sanoi:

Olet sielultasi valas, merten lempeä jätti. Äänesi kantaa kilometrien päähän, vaikket edes korota sitä; joudut harvoin konflikteihin, ja ratkaiset ne mieluiten lempeästi. Et etsi riitaa etkä valokeilaa, vaikka se tarkoittaisi, että olet toisinaan se, jota ei huomioida. Silmäsi ovat kenties pienet, mutta sydämesi valtava. Nnäetkin asiat mieluumin sydämelläsi silmien sijaan.

Kyllä minä tuon allekirjoitan.

   

Testi ja oppi.

Sehän on ihan yleistä tietoa, että mennyttä ei voi muuttaa, tai että menneeseen ei voi palata. Ei aamuun, ei eiliseen, eikä varmasti vuosien päähän. Jotkut siitä huolimatta yrittävät elää menneessä tämän hetken kustannuksella, kertovat taukoamatta miten paremmin asiat olivat silloin joskus, ja miten eri tavalla asiat olisivat, jos silloin kauan sitten olisi valinnut toisin. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa, siis erityisesti sille, joka niin tekee. Sillä tavalla sitä vain kerää itselleen lisää kurjuutta.

Joskus on kuitenkin hyvä tehdä asioita niin kuin ennen. Kokeilla uusintana toistaa joku ikivanha kaava ja miettiä miltä se tuntuu nyt. Sellainen voi olla tarpeellista ihan vain huomatakseen miten paljon asiat ovat muuttuneet. Miten paljon itse on muuttunut ja kuinka pitkälle sitä on päässyt. Omaa kehitystä ja muutosta ei aina huomaa, kun vain paahtaa menemään. Tämä on tehokas tapa palauttaa itsensä maan pinnalle erityisesti silloin, kun kompastuu ja putoaa siihen samaan monttuun, josta on jo niin moneen kertaan rämpinyt ylös.

Kömmin ylös kuopastani ja tein kokeen. Ostin kaupasta kaikkia sellaisia asioita, joita söin ennen. Ja sitten vedin kaiken ahmimalla, ihan vanhan kaavan mukaan. En saanut puoliakaan alas, mutta oksennus oli lentää siitä huolimatta. Kokonaisvaltainen kuvotus oli luonani pitkään. Voin oikeasti tuntea kuinka E202, E415, E412 ja E621 sisälläni nauravat typeryydelleni. Pitikö tätä nyt ihan oikeasti kokeilla? Eikö mitään muuta tekemistä ollut?

Olin kyllä hieman pettynyt noiden koodien määrästä. Salaatinkastike, perunalastut ja dippikastike ei näköjään olekaan niin epäterveellisiä kuin kuvittelin. Olisi pitänyt ostaa rehellistä karkkia ja jotain colaa. Mutta aivan niin alas en pystynyt enää vajoamaan. No, tulipahan testattua ja kokeiltua. Joskus tulos on odottamaton, mutta tästäkin opin nyt ainakin sen, ettei tarvitse kokeilla toiste. Minun nykyiset valinnat ovat niin paljon parempi. Ja tämä oli upea muistutus siitä, että vaikka yhden asian suhteen putosin monttuun, niin tämän toisen asian suhteen olen erityisen paljon parempi. Olen oppinut herkuttelemaan hienostuneesti, minun makuni on jalostunut terveellisemmäksi. Aivan taatusti sieltä montusta nouseminenkin tapahtuu nyt kevyen elegantisti.
 

Kaikenlaista.

Minä olen nyt jotenkin aivan hämmentynyt tästä omasta kiinnostuksestani politiikkaan. Tämä on todellakin ensimmäinen kerta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotain erikoista on tekeillä ihan selvästi. Ainakin meillä on tällä kertaa hyvin kiinnostava ehdokas. Mies, jolla on pehmeät arvot ja mieletön kokemus. Minä olen yleensä muutenkin aina sen altavastaajan puolella, mutta niin kuin kaveri asian niin hienosti muotoili: "Äänestäisin Pekkaa vaikka Niinistö olisi homo." Ja sitä paitsi, nythän meillä on aivan ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada sairaan hyvännäköinen presidentin puoliso! (Hihii, oli niin pakko vetää vähän pinnallisuutta tähän mukaan.)

Käytiin Söpöliinin kanssa Ikeassa. Söpiksen piti hakea uuteen kotiinsa kaikenlaista. Minun piti hakea vanhaan kotiini vaaterekki. Toisin kävi. Kukaan tuskin yllättyy kun kerron, että minun lasku oli suurempi. Mutta nyt minulla on myös ehkä maailman hienoin lamppu! Sellainen kattolampun ja jalkalampun sekoitus, joka näyttää lähinnä ongelta. Mutta hyvällä tavalla. Tällainen se on. Lamppu on niin suuri, ettei se ensin mahtunut minun kellariin, mutta sitten kun tuo puolipallero tuli vavan päähän roikkumaan, niin se painui vähän kasaan. Tuossa sen nyt retkottaa hullunkurisen näköisenä päälläni. Ostin minä myös paljon muutakin tarpeellista, kuten Topin ja Ilpon. Topi vahtii minua tuossa vieressä, Ilpo muutti Emman luokse. (Ne ovat koiria.)

Keskussairaalan ylilääkäri soitti minulle eilen. On jotenkin hämmentävää, että sellainen kardiologi on kiinnostunut minun polvista. Aika paljon kaveria vissiin painostettiin, mutta soitti kuitekin. Ja nyt se on siis varmaa - ilonan reenailut loppu sitten siihen. Samalla loppui myös tipattomuus, sen verran vi***ti. Kiukkukännit helpotti, eikä edes harmita yhtään. Polvet ovat yhä pakkolomalla kaiken liikunnan suhteen. Huomenna aion kuitenkin uhmata käskyjä ja menen kokeilemaan hotjoogaa. On jo aikakin saada se uusi joogamatto käyttöön.

Viime yönä nukuin taas kaikki kolme tuntia, koska juuri uneen päästyäni sain viestin. Herään niihin aina, vaikka puhelin on äänettömällä. Ja sitten valvoin lähes aamuun. Kokkailin ja siivosin ja luin. Aamulla kyllä sitten väsytti yönkin edestä, kas kummaa. Niinpä ajattelin mennä nukkumaan ihan hetikohta. Pinnistelen tuohon seiskaan ja sitten matkaan höyhensaarille. Sonmoro!
 

Jouluajanlasku.

Kävin myös tänään luovuttamassa verta Kidutuskammiossa, ja sitten heti perään puskemassa liikkumattomia mittauslaitteita. Nyt meni hyvin, mutta eilinen vastaava reissu ei sujunut aivan ongelmitta. Ensin ei ollut oikeita kenkiä, joten piti käydä ne hakemassa. (Okei, asun naapurissa ja se oli hyvää verryttelyä edellispäivän kidutuksen jälkeen, mutta silti.) Kun viimein pääsin istumaan mittauslaitteeseen ja olin jo henkisesti valmistautunut ponnistukseen, sen 'Oletko valmis?' -kysymyksen sijaan poika sanoikin "Pitäisköhän tuolle tehdä ensin jotain...?" En tajunnut mistä on kyse, ennen kuin toinen poika tuli minua teippaamaan. Kyynärvarresta tursusi verta tupon läpi. Oho! En itse sitä edes huomannut. Tuppo vaidettiin ja teipattiin umpeen joka reunalta. Ainakaan ei valunut enää yli.

En tiedä onko tämä liikunnasta johtuva sivuoire, mutta vereni käyttäytyy nyt erilailla. Minä olen se, jonka sormesta on saanut runnomalla ja puristamalla nyhtää irti edes sitä pienen pientä tippaa kaikissa koulun testeissä. Nyt olen levittänyt punasolujani ympäri mittaustilaa, kun ikinä ne tupot eivät pidä, vaikka kättä painaisi kuinka kauan. Mittauspapereissakin on tummia tahroja, tosin minä itse en ole niihin saanut edes koskea. Mutta nyt voi sanoa, että on todellakin vuodatettu verta ja hikeä tämän tutkimuksen eteen.

Kirjoitin eilen, että se minun uusi 'karsi pois turha' -asenne toimii jo kavereissa ja kodissa. Totesin sitten myöhemmin, että se oli kyllä pötypuhetta. Alkoi taas ahdistaa, kun kaikki paikat on niin täynnä roinaa. Mukavia ja ihania juttuja pääasiassa, mutta silti. Niitä on liikaa. Niinpä aloitin joulusiivouksen keittiöstä. Päätin hommata sellaisia IKEAn pahvilaatikoita ja pakata pois silmistä kaiken sen, mitä en halua hävittää, mutta mitä en käytä nyt. Ne odottavat sitä unelmataloa. Tai muuten vain parempaa aikaa. Tai sitä hetkeä kun tuntuu, että haluan ne hävittää. Joka tapauksessa, koti tyhjenee. Tämä on osa sitä minun suurempaa suunnitelmaa.

Tosi monessa kirjassa sanotaan, että jos haluaa kaaoksen pois elämästään, kannattaa siivota. Hävittää kaiken turhan. Minun elämä on siistiytynyt huomattavasti sen jälkeen, kun aloitin tämän tyhjennysoperaation muutama vuosi sitten. Ihan hyvä silti tehdä tällaisia kertauksia, kun jostain syystä sitä tavaraa on taas tänne ilmaantunut. Hyvä asia on se, että kaikki ikävä ja turha ja ahdistava on pois. Tilalla on vain mukavia juttuja.

Tämä on siis yksi askel kohti täydellistä joulua. Toinen on tietysti joulukalenteri. Olen tekemässä sellaista. Rakensin tikkuaskeista tornintapaisen pötkön. Maalasin sen hopealla ja koristelen ehkä helmillä ja rautalangalla ja asioilla, joita en vielä tässä vaiheessa tiedä. Lokeroita on 23. Ajattelin, että sitten aattoaamuna voin avata jo yhden paketin. (Olen luottavainen, että saan enemmän kuin yhden lahjan.) Siitä tulee hieno, pyysin nimittäin ystäviäni ja työkavereita tekemään niihin luukut. En tiedä mitä on tiedossa, mutta se on tietysti koko idea. Minun ei kuulukaan tietää, ennen kuin sitten avaan luukun aamulla.

Aika monta yllätystä puuttuu vielä. Luukkutekstin tekeminen on kuulemma vaikeaa. Voihan se olla. Mutta ensimmäinen rulla aukeaa 1.12. Toivottavasti siihen mennessä on luovuus iskenyt viimetippalaisiinkin. Jos et ole vielä luukkua tehnyt, niin tämä on nyt hyvä muistutus. Jos en ole vielä sellaista sinulta pyytänyt, niin se on puhtaasti minun oma moka ja teen sen nyt! Voisitko tehdä minulle joulukalenteriin luukun? Kyseessä on ihan tavallinen valkoinen A6 kokoinen paperinpala (neljäsosa A4 arkista). Siihen voi kirjoittaa tai piirtää. Olisi hyvä, jos se liittyisi minuun ja sinuun ja jouluun, mutta se ei ole pakollista. Ainoa vaatimus on se, että luukun sisällön on oltava ihana, ja että minulle tulee sitä lukiessa hyvä mieli. Sillä tavalla päivä alkaa hyvin.
 

10 000.

Katsokaa nyt ihmiset tuota lukua oikeassa laidassa. Kymppitonni meni rikki! Olen niin tosi ylpeä noin isosta numerosta! Ja noista kahdestatoista lukijastani, joiden on täytynyt lukea jokainen päivitykseni 2,3 kertaa. Tosifaneja. Ja tiedän, että ainakin yksi tilaa blogini sähköpostiin, ja se ei ymmärtääkseni tilastoja edes kaunistele. Nyt pitäisi kai sanoa jonkinlaisia ylistyssanoja. Olen vähän huono pitämään puheita (ja tuntisin oloni tosi typeräksi puhuessani tälle tyhjälle huoneelle), joten ohitan tämän tärkeän numeron vain sanomalla: Kiitos! Arvostan teitä kovasti.

Päiväni alkoi tänään kidutuksella. Ensi heräsin kuudelta, vaikka edellisenä aamuna pääsin samaan aikaan vasta töistä. Hieman oli vaikeuksia kipata unirytmi täysin päinvastaiseksi. Mutta kyllä se siitä. Syödä ei saanut eilisen alkuillan jälkeen, joten olin sekä väsynyt että nälkäinen. Raahauduin Kidutuskammioon, jossa ensin luovutin verta. Sitten alkoi testaus. Nämä ensimmäiset oikeat treenit suoritettiin valvotusti ja välimittauksilla. Joten raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, voimatreenasin liikkuvilla laitteilla, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita, luovutin verta, kestävyysurheilin polkemalla paikallani, raivopoljin liikkumattomia mittauslaitteita ja luovutin vielä vähän lisää verta. Sitten viimein sain hoiperrella kotiin.

Ensimmäisten treenien jälkeen voin jo sanoa, ettei minusta tule kestävyysurheilijaa. Nuo voimajutut on paljon mukavempia, eikä syynä ole pelkästään mukana oleva superihana kiduttajapoika. Vaikka kyllä se tietysti auttaa. Tyyppi on koko ajan niin täysin rauhallinen ja lempeän kuuloinen, silloinkin kun huutaa. Itse asiassa, ei se kyllä minulle huutanut. Kannusti vain. Ilmeisesti kaveri muisti miten viime kerralla säikähdin, kun alkoivat mittauksissa minulle karjua. Jotenkin tuollaisen henkilön kanssa minun olisi helppoa treenata. Juuri tuolla tavalla minusta saa parhaan irti ja poika huomasi sen heti. Ehkä kaveri on siis oikealla alalla, vaikka en tarkkaan tiedä mikä se on. Jotain liikuntaan liittyvää kuitenkin.

Olen lukenut aika paljon. Siksi en ole kirjoittanut, en edes blogia. Sydänmagneetti oli helppo ja nopea, samoin Fish!, mutta tuo Sielun Sopimus on niin vahvaa tykitystä, että se vaatii jo ajattelua ja kunnon taukoja. Niinpä luen taas kevyttä Donna Leonia aina sinne väliin, tällä kertaa Ylimyksen kuolema vei ajatukset takaisin Venetsiaan. Ja sitten muistin, että omakin kirja pitää kirjoittaa. Minulla on enää vuoden loppuun saakka aikaa saada se valmiiksi, ensimmäinen versio siis. Vähiin käy aika ennen kuin loppuu. Yhtäkkiä onkin jo melkein joulukuu. Mietin, että pitäisikö minun kirjoittaa tänne enemmänkin noista kirjoista tulleita ajatuksia. Vähän niin kuin esseitä joskus koulussa. Mitä mieltä olette? Se olisi kai vähän kuin kirjasuositus. Tai varoitus.

Tämän päivän vietän pyjamassa, peiton alla. Läppäri on tässä sylissä, mutta päikkäritkään ei ole poissuljettu vaihtoehto. Aika jees, sanoisin. Mukavaa viikkoa myös sinne!
   

Hyvä päätös.

Hirmu hyvin levänneenä on helppo hymyillä! Nyt hymyilyttää. Keittelin puuroa ja luin entisen koulukaverin blogia. Aurinko paistaa kellariinkin ja voi vitsi, kun on mukavaa! Tämä kaikki vain, koska pidin selkärangan eilen.

Meillä oli Salaseuran pikkujoulut. En ollut nukkunut yöllä kovin hyvin, joten ahdisti jo valmiiksi raahautua juhlimaan illalla. Olin superväsynyt ja tunsin syyllisyyttä jo etukäteen siitä, jos en mene. Tyypillistä. Sitten minä kotimatkalla tapasin pikaisesti Jannen ja siinä höpötellessä tulin siihen tulokseen, että ei minun ole pakko mennä sinne. (Se ei tullut niinkään hiipien oivalluksena - Janne taisi ihan suoraan sanoa, että ei ole pakko mennä sinne. Et vaan mene.) Juhlien pitäisi olla hauskaa! Jos ei halua mennä ja menee silti niin ei se hauskalta kuulosta. Se kuulostaa tosi pakkoiselta ja epähauskalta. 

Niinpä minä tein jotain itsekästä sen sijaan: en vain mennyt. Olo helpottui välittömästi ja sain nukuttua hyvin. Tänään aamulla luin uutta kirjaa ja siellä oli taas niin paljon sellaista tilanteeseen sopivaa. Kuten tämä:

Kun aloin rakastaa itseäni, vapautin itseni kaikesta,  joka ei ole hyväksi terveydelleni - ruuista, ihmisistä, asioista, tilanteista ja kaikesta, joka veti minua alas ja kauemmaksi itsestäni. Aluksi kutsuin tätä asennetta terveeksi itsekyydeksi. Nyt tiedän sen olevan rakkautta omaa itseä kohtaan.

Tuo on ilmeisesti pätkä Charlie Chaplinin puheesta. Koko juttu oli aika vaikuttava. Tuo minulla oli ajatuksena silloin, kun poistelin ihmisiä, jotka ja joiden seura teki kurjan mielen. Joskus on ihan käsittämätöntä ajatella, että on kestänyt näin pitkään tajuta, että kaikki se ahdistus, mitä olen vuosia sitten tuntenut, oli tosiaankin vain tunteita. Itse aiheutettua. Piti ensin kaivaa itselle se valtava monttu, ennen kuin pystyi alkaa kipuamaan sieltä pois. Näköjään yhä kompuroin ja olen nenälläni tuon tuosta, mutta kulkemani henkinen tie on nykyään paljon tasaisempi ja helpompi.

Tein aamulla sellaisen ammatinvalintatestin. Yleensä en niin ota todesta tuollaisten tuloksia (nimimerkillä 'henkinen ikä 16 vee') mutta tämän minä kyllä hyväksyn. Minulle sopivin ammatti on: Kirjailija.

Olet luova taivaanrannanmaalari, joka rakastaa vapautta. Tunnet itsesi kahlituksi, mikäli sinun on herättävä tiettyyn aikaan ja elettävä elämääsi kellokortin varassa. Vapaus työskennellä tarkoittaa kuitenkin sitä, että et pääse ammatistasi eroon oikein vapaa-ajallasikaan. Kestäthän sen, että ideat on pakko laittaa ylös vaikka kesken rentouttavan baari-illan? Toisia saattaa ärsyttää, kun tarkkailet ihmisiä vain saadaksesi heistä jotakin irti seuraavaan romaaniisi. Luovat työläiset joutuvat usein lihottamaan palkkapussiaan myös hanttihommilla. Olethan valmis käärimään hihasi myös siivouskeikkoja tai tiskaustöitä varten?

Jep, juuri noin se menee. Ilman vapautta ahdistaa paljon. Eikä ole ollenkaan ennenkuulumatonta, että istun baarissa kirjoittamassa muistiinpanoja ja tarkkailemassa ihmisiä. Nykyistä työtäni voi kai sanoa hanttihommaksi, alan jo sen verran hyvin osata. Ja minä tykkään tiskata. Että näin.

Joku laulaa virsiä pyykkituvalla. Se on tuossa seinän takana ja koska tämä ei ole asunto vaan kellari, meillä ei ole äänieristystä. Ilmastointikanavan avulla tuntuu, kuin täti veisaisi tuossa minun keittiössä. Näppärää. Hei niitä onkin kaksi. Laulavat vuorotellen. Wau.

   

Kuulumisia.

En ole niinkään noiden aamuvuorojen ystävä. Lähinnä siksi, että täytyy herätä jo melkein neljältä, että ehtii ajoissa töihin. Olin kyllä henkisesti varautunut, että nämä kaksi vapaapäivää loppuvat säälimättömästi aamuvuoroon, mutta ihana pomo soitti ja vaihtoi vuorot. Minun tänään oleva vapaapäivä muuttui yövuoroksi, samoin seuraava aamuvuoro. Saan taas olla se taksiliikenteen ylivaltias isossa osassa Suomea. Olen jotenkin omituisen innostunut tästä.

Fyysisesti en ole ihan niin hyvässä kuosissa kuin henkisesti. Reidet otti vähän itseensä voimatestistä. Mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että ajan kanssa helpottaa. Jostain syystä tänään myös raakun kuin varis. Hieno puhelinääneni on kadonnut kokonaan. Ehkä huusin eilen liikaa, Söpöliini nimittäin vei minut JYPin peliin. Se oli taas aivan hillitön kokemus! Meillä oli paikat ihan jossain ylärivissä, sieltä näki aivan älyttömän hyvin. Koska käveleminen sujuu nyt jokseenkin vaivalloisesti ja rappuja on ihan turha edes yrittää kiivetä, voit uskoa että ne jääkiekkohallin sikakorkeat rappuset olivat aivan sairaan kivuliaat. Ihan sinne ylös asti.

Pääsin siis osalliseksi lihastutkimusta. Minua on tökitty neuloilla ja testattu. Maksimikestävyyden jälkeen testattiin kehon koostumus ja sitten maksimivoima. Minä olen nyt virallisesti läski, siitä on nyt mustaa valkoisella. Ensimmäinen voimatesti oli hämmentävä. Olin henkisesti valmistautunut antamaan kaikkeni. Kuulin sanan "Nyt!" ja painoin levyä minkä kintuista lähti. Jotain tällaista odotinkin. Sen sijaan minä en odottanut sitä, että testaajat alkavat huutamaan minulle kuin mielen köyhät. Oikeasti säikähdin sitä karjumista. ("Paina! Paina! Paina!" ja muita hyvää tarkoittavia kannustuksia.) Siihenkin kyllä tottuu, uskoisin niin. Hengitystä pitää opetella sitten reenatessa, se oli kaikista vaikeinta koko testissä.

Kaksi seuraavaa yötä tuo jännitystä elämääni, sillä tänään on ihan ensimmäinen yötyövuoro ypösen yksin. Ei pelota silti, olen tosi urhea nykyään. Ja seuraavahan menee jo konkarina.
 

Tutkimus.

Nöyryyttävä ensikosketus varsinaiseen tutkimukseen on nyt saatu. Virallisesti olen siis koekappaleena tutkimuksessa nimeltä:

Hermolihasjärjestelmän, hengitys- ja verenkiertoelimistön, endokriinisten muuttujien ja terveydellisten tekijöiden adaptaatiot yhdistettyyn voima- ja kestävyysharjoitteluun: voima ja kestävyysharjoituksen suoritusjärjestys.

Selkeää yliopistokieltä. Olen lukenut sen monta kertaa, enkä vieläkään tiedä, mitä siinä sanotaan. Tulee vain mieleen se puppulausegeneraattori.

Jostain syystä kuvittelin, että kestävyyttä mitataan ajallisesti. Katsomalla siis, että kuinka pitkään kestät. Olin varannut aikaa runsaasti, mutta sitä ei todellakaan tarvittu. Kun sain mittarin rintaan ja sukellusnaamarin päähän, alkoi polkeminen. Se oli ihan helppoa aluksi. Vastusta lisättiin tasaisin väliajoin. Oikean käden sormella osoitin seinän taulukosta miten rankkaa se homma oli ja vasemman käden sormesta otettiin verinäytteitä. Nyt sormenpää on täynnä punaisia pisteitä, koska minun iho päätti tukkia aina sen edellisen kolon, eikä suostunut antamaan uutta näytettä.
Sitten ihan yhtäkkiä se homma kävikin tosi raskaaksi. Voi perse. Minun kuntoni on naurettavan huono. Olisin varmasti jaksanut polkea pidempääkin, en ollut lähelläkään pökertymistä, mutta jalat eivät yksinkertaisesti polkeneet tarpeeksi nopeasti. Se yksi numero siinä laitteessa kun ei saanut mennä alle 70. Jaloista vain loppui voima ja oli pakko luovuttaa. Säälittävää. Kestävyys kaatui lihaksen puutteeseen. (Amatööritulkinta tilanteesta.) No jos ei muuta, niin ainakin minulla oli hienot urheiluvaatteet päällä.

Luulin myös, että urheilu väsyttää. Ehkä tarvitsee olla urheilija, että osaa väsyä rasituksesta. Minä olen mennyt jo kolmesti nukkumaan tänä yönä. Ensin pyörin tunnin ja annoin periksi. Sitten maalasin keittiössä oksaa ja kehyksiä ja muita juttuja. Alkoi väsyttää, joten menin nukkumaan. Pyörin sängyssä tunnin ja annoin periksi. Sitten piirsin Verikostokuvaa ja luin yhden kirjan loppuun. Alkoi väsyttää, joten menin taas nukkumaan. Aikani sängyssä pyörittyäni tulin tähän koneelle kirjoittamaan. Miten tuo nukkuminen voi olla nykyään niin haastavaa? Ehkä vika on siinä, että nukun yksin? Viikonloppuna nukuin kyllä erityisen hyvin, kun oli ihana Nallekarhu vieressä.

Ja nalleista puheen ollen - minun lukioaikaisen ystävän pojasta on tullut kuuluisa, lue vaikka tästä. Aika hieno juttu! Ei siis se kuuluisuus, vaan se mistä huomio on tullut. Hyvä Otso!

Nyt menen taas yrittämään nukkumista.