Erimielisyyttä.

Hyvää huomenta! Tänään on se mainostamani puuhakas päivä. Toimintaa ja tehokkuutta. Sen kyllä piti olla jo eilen, mutta toisin kävi. Kello oli yli keskipäivän kun huomasin, että olin puuhakkaasti saanut tehnyt aamulapan ja syönyt sen. En mitään muuta. Arvelin, että ehkä olin tällä kertaa väärässä. Ehkä sunnuntai on sunnuntaina, vaikka pitäis sen myös lauantaina. Joten päätin panostaa maanantaihin, viikon parhaaseen päivään!

Jostain syystä minun ikkunasta ei näe tänään. Se on puoliksi huurtunut. Ja vielä sillä tyhmällä tavalla, että keskeltä menee sellainen metrin leveä sumea kaistale ylhäältä alas saakka. En ymmärrä. Enkä näe maisemaa. Mutta sehän ei haittaa yhtään tänään, koska puuhastellessa ei ehdi kuitenkaan maisemia ihastelemaan. Kävin silti puuhakkaasti tekemässä ikkunan tiivisteisiin isomman kolosen. Jos vaikka auttaisi. Turvallista tasapainoilla kuudennessa kerroksessa ison avoimen ikkunan vieressä pehmeällä sängyllä veitsen kanssa. Eikä se edes auttanut. Mutta tulipahan tehtyä kuitenkin.

Aloitin eilen tyhjentämällä yläkaapit. Tai se oli tavoitteeni. Todellisuudessa sain kaappien ovet auki ja yhdeltä hyllyltä vähän tavaraa pois. Sevästi ei ollut sellaisen toiminnan aika. Mutta sain minä kuitenkin raivattua tyhjäksi tuon lavapöydän. Siinä oli suuri pakollinen homma, koska en päässyt jatkamaan naamiota ennen kuin se on tehty. Ollaan edetty siihen maalausvaiheeseen, ja se vaatii pöydän. No, en minä kyllä päässyt jatkamaan naamiota tyhjennyksen jälkeenkään, koska oli jo niin myöhä, että piti olla hiljaa. Vaan ei se homma silti hukkaan mennyt, olen nimittäin nyt lopulta päättänyt myydä tuon pöydän, joten siitä on saatava kuva. Yksi niitä harvoja huonekaluja, joista luovun hammasta purren.

Tänä aamuna tuli vastaan JUTTU otsikolla: 8 parasta asiaa sinkkuudessa, joita parisuhteessa elävät kadehtivat. Siihen oli listattu seuraavat asiat: deittailu, flirttailu, ihastuminen, vapaa-aika, ystävät, uni, vapaus ja oma elämä. Nyt täytyy kyllä sanoa, että mitä ihmettä? Järkyttävää soopaa. Otti päähän, että menin sen edes lukemaan, koska nyt sitten on pakko aiheesta kirjoittaa. Tuolla tavallako ihmiset ajattelevat? Näinkö muiden aivot toimii? Koska minulle tuossa ei ollut yhtään kohtaa oikein. Ihastuminen on kamala tunne. En voi syödä, eikä ajatella, eikä saa mitään aikaan. Ja deittailu se vasta kamalaa onkin! Pitää yrittää tehdä vaikutus ja olla edustava samalla kuin on oma hermostunut itsensä. Minä en edes osaa fllirttailla. Ystävät eivät liity mitenkään aiheeseen, eikä vapaa-aika. Niitä joko on tai ei ole. Ja uni?! Hei oikeesti nyt. En minä sen paremmin nuku olin yksin tai en. Ja tuon perustella ei kyllä kannata edes suhteeseen ryhtyä, jos se tarkoittaa, että menettää vapauden ja oman elämän. Anteeksi nyt vaan, mutta minua ärsytti tuo kirjoitus. (Vaan peitin sen onneksi tosi hyvin.)

Yksi linkki on ihan pakko jakaa. Sellainen mukava juttu. Tuon edellisen päälle kaivataan nyt jotain oikeasti hyvää. Anna lähetti eilen TÄMÄN linkin, kummasti piristää päivää. Varsinkin jos sattuu pitämään kisuista ja kuumis kolleista. (Minä satun.)

   

Lopetus.

On suruajan lopetuspäivä. Siitä täytyy ottaa kaikki irti. Aion surra iltaan asti. Muistella kaikkia hyviä hetkiä, joita ei koskaan ollut, katsella kuvia, joita en ottanut, nostalgioida, juoda punaviiniä ja kuunnella mollivoittoista musiikkia.

Tein heti aamusta sellaisen testin, jossa selvitettiin sisäinen kansalaisuus. Vaikka minun ikkunasta näkyy yksi raivoisasti rimpuileva Suomen lippu, kyllä tai ei täppää painamalla sain tietää olevani ruotsalainen. Siis mitä helvettiä?! Vad fan?! Olin tyrmistynyt. Maapallolla on yli kaksisataa maata ja minun pitää olla asenteiltani ja uskomuksiltani eniten ruotsalainen. Antakaa jo armoa.

Tuossa on kyllä jo yksi lisäsyy surra kuin viimeistä päivää.

Ei tällainen suruviikko tietenkään pelkästään riitä, jos on suuria ongelmia. Niitä pitää käsitellä. Mutta se on helpompaa, kun on surrut surut ensin pois siitä sotkemasta mieltä. Pitäisi keksiä joku systeemi myös pettymykselle. Se on ollut tässäkin tapauksessa melkein yhtä voimakas tunne kuin suru. Sitä en osaa vielä purkaa samalla tavalla. Onko ideoita?

Aloitin tosiaan taas sen rakkauskurssin, kolmannen kerran. (Edelliset kerrat reputin.) Varsinkin nyt hyvin huomaa, että alitajuntaan on kyllä jäänyt aivan ihmeellisiä juttuja vaivaamaan ja jarruttamaan jo vuosia sitten. Kurssi antaa hyviä vihjeitä siihen, miksi minun suhteet ei vain tunnu onnistuvan. Vaan yksi kerrallaan kun niitä nyt käsittelee, niin eipä käy elämä tylsäksi. Hyvä kurssi. Ja näistä mietteistä tulee hyvä kirja.

Sellaisella suunnitelmalla siis tähän sunnuntaihin. (Vietän sunnuntain eli sen jokaviikkoisen ilonapäivän poikkeuksellisesti nyt jo keskiviikkona, koska ensi viikonloppuna on muuta menoa.)

Joonan ja Sanin takapihalta, Venetsialaisjuhlista.

(Sopii hyvin tämän päivän nostalgiatunnelmaan.)

Kiitos Sanille kuvasta!  

 

Sunnuntai aamu.

Vietin iltaa Jussin ja Annen kanssa. (Nimet vaihdettu.) Anne liittyi seuraamme myöhemmin, eli juuri sopivasti ruokapöytään, sillä Jussi teki aivan mahtavaa ruokaa meille kaikille. Sitten jatkoille nykyään kylämme ainoaan irkkubaariin, joka sattumoisin on lähibaarini ja sijoitettuna kodin ja työpaikan väliin. Alle kolmen minuutin kävelymatka molemmista humalassakin, tosin en ole testannut koskaan. Mutta matka on niin lyhyt, että ei voi mitenkään mennä pidempään, vaikka konttaisi.

Me kaikki kolme olemme vähän kiertolaisia, vaikka Jussilla onkin oma asunto. Annekin vasta tuli takaisin Suomeen pitkän reissun jälkeen. Ilta meni mukavasti matkakertomuksien parissa. Myöhemmin tapasin vanhan portsarikaverin ja vaihdettiin kuulumisia. Töihin hän oli nytkin menossa. Sanoin, että täytyy joku päivä tulla morjestamaan. "Et sä sinne pääse, meillä on viikonloppuisin ikäraja 24." (Ja siinä syy miksi pidän tuosta portsarista. Se toinen vieressä seisova kaveri ei taatusti hetkeäkään edes epäillyt mitään, sen verran vakuuttavasti hän tuon sanoi.)

Kävelin yöllä kotiin melkein hyvissä ajoin. Satoi vettä aika runsaasti ja se oli aivan mahtavaa. Pysähdyin kirkon viereen ja vain otin vettä vastaan. Miten sitä voikin tykätä vedestä niin paljon? Kotiin päästyäni olin aivan lotomärkä. Oloja ei ollut aamulla, sillä nuo minun ihmeaineet auttavat myös siihen itseaiheutettuun vaivaan. Loistavia!

Tänään olin suunnitellut ottavani rennosti. Mutta työjuttujen parissa on tämäkin aamu mennyt. Mikähän siinäkin on, että ei osaa yhtään olla vapaalla? Tai ehkä minulla on vain niin mahtava työ, että sitä tekee ihan harrastuksenaan. Se ei voi missään nimessä olla väärin. Olisi eri asia, jos puskisi joku jäätävä stressi siinä mukana, mutta ei ollenkaan. Minulla on vain sulattava hyvä olotus. Tällä hetkellä on todella vaikea vetää sitä rajaa, että mikä on työtä ja mikä ei. Jos ajatellaan puhtaasti rahan kannalta, niin en tee mitään. Mutta jos lasketaan kaikki sellainen mukaan, mikä liittyy siihen mitä teen ja mistä tulen jatkossa saamaan rahaa, niin täällä on 24/7 työrytmi käynnissä.

Katsoin netistä jotain sarjaa ja siinä täti kaatoi itselleen aamulla drinkkiä vaikka oli vielä yöpaita päällä. Mies kysyi jotenkin, että eikö nyt ole vähän aikaista tuolle? Nainen vastasi: "Miten niin? Minä olen jo hereillä."
Näinpä.
 

Minun elämä. Se ihana elämä.

On muuten aivan mahtavaa viettää sunnuntaita maanantaina. Minun sunnuntai on se tuumailupäivä ja asioiden järjestykseen laittamisen aika. Ihana Mentorini opasti minua tekemään Universumiboxin, johon laitetaan viesteinä kaikki asiat, jotka painavat mieltä (joihin siis haluaa ratkaisun) ja asiat, joita muuten vain haluaa elämältä. Sellaisen minä tein ja olen vähän väliä lisäillyt sinne anomuksia. Ensin ajattelin, että saan sinne ehkä pari lappua, mutta nyt se on kyllä jo aika täynnä. Se on tavallaan universumin postilaatikko. Aika mahtava juttu, nyt ei asiat paina mieltä, kun tiedän että ne ovat jo hoidossa. Enää pitää vain vähän tuunata laatikon kantta.

Sain äidiltä jättioksani takaisin. Annoin sen pois kun tyhjensin asunnon, mutta nyt se sitten kulkeutui takaisin minulle. Löysin sille heti hyvän uuden paikan. Tämä on siis se karahka, jonka kerran raahasin mukanani kotiin tuolta ojasta, ja johon ripustin rakkauskirjeitä. Ja kohtahan siihen voi laittaa taas joulupalloja! Jouluvalot minulla on jo keittiössä ja vessassa, tosin sanoisin mieluummin talvivalot. Ne ovat kynttilöiden lisäksi parasta valoa syksyyn! Aivan mahtavaa, kun yöt ovat jo niin pimeitä, tämä todellakin ON minun suosikkivuodenaika.

Olen lukenut Fengshuita ja järjestellyt asioita sen mukaisesti, koska otin tämän elämän parannuksen nyt ihan tosissani. Numerologian mukaan minulla alkoi nyt kakkosvuosi. Se mennyt ensimmäinen henkilökohtainen vuosi oli asioiden aloittamista, nyt tämä toinen vähän rauhoittaa tilannetta ja saa asioista pysyvämpiä. Kasvu tasoittuu ja asioista paljastuu uusia piirteitä. Aloitin viime vuoden aikana tosi monta juttua, joten ihan mielenkiintoista seurata miten asiat etenevät.

Nyt oikeastaan vain odotan Verikostojuhlaa. Se on seuraava etappi. Juttelin tänään Kirsikan kanssa ja jos hyvin käy, niin saan myös Kuopiosta vieraan juhliin! Teen jo musalistaa iltaa varten. Juhlista tulee taas jotain aivan ennennäkemätöntä, koska mitään vastaavaa ei ole ennen nähty. Kaikki rakkaat tyttöystäväni yhdessä. Wau!
 

Pohdintoja.

Vietän kerran viikossa Sunnuntaita. Työstä johtuen se ei nykyään aina osu sunnuntaille, mutta joka tapauksessa se on päivä, joka on varattu minulle. Päivä jolloin saa luvan kanssa pomppia aamusta iltaan pyjamassa, tyhjentää Keskeneräisten asioiden keräyspisteen, hoitaa kehoa, tehdä listoja tai vaikka virkata. En avaa ovea, enkä edes välttämättä vastaa puhelimeen. Eli sellainen ole-hyvä-ilonalle-päivä. Tänään ohjelmaan kuuluu myös uuden paperimassanaamion teko. Aloitin sen eilen, joten tuo puuha kuuluu toimenkuvaan nyt todennäköisesti viikon jokainen päivä, kunnes se on valmis.

Eilen tuota naamiota hinkatessa mietin Viherpipertäjää. Jotain mystistä siinä ihmisessä on. Jotain tuttua ja omanlaista. Tästä fiiliksestä tulee usein mieleen minun vanha Onni-kissa, se elämäni rakkaus. Siinä kissassa oli jotain ihmeellistä, meillä oli yhteys. Ex-kihlattu aina sanoi, että "sinä kyllä näet tuossa eläimessä jotain, mitä muut eivät voi nähdä" ja onhan se aivan totta. Se ei ollut vain rakkautta lemmikkiä kohtaan, se oli jotain muuta. Olin ainoa ihminen, jota Onni ei pelännyt ja tuosta kissasta luopuminen oli vaikein asia, mitä olen koskaan joutunut tekemään. Yhä edelleen. Ehkä minä näen Viherpipertäjässäkin jotain, mitä muut eivät voi nähdä.

Mietin myös Norjaa. Minusta on jotenkin liikuttavaa, miten monella tavalla voi ottaa kantaa. Potkupalloilijat peruivat Norjassa pelejä ja muuallakin pitävät hiljaisia hetkiä. Joka paikassa poltetaan iltaisin kynttilöitä. Suomessakin on tänään suruliputus. Facbookissa voi lisätä profiilikuvaansa Norjan lipun, millä osoittaa myötätuntoa. Minä tein sen. En ole koskaan käynyt Norjassa, en tunne yhtään norjalaista. Tiedän kolme ihmistä jotka ovat siellä aikaansa viettäneet. Mutta voin silti Facebookin välityksellä tuomita moisen julman teon ja nyt kaikki, jotka näkevät profiilini, tietävät sen. Onhan Norja sentään naapurimaa. Mietin vain, että entä jos naapurimaa Venäjällä tapahtuisi vastaavaa - kuinka moni reagoisi täällä samoin?

Yksi poika melkein tunnusti eilen, että on minuun ihastunut.