Kirje.

Sain kirjeen itseltäni 10 vuoden takaa. Tämä oli kyllä aivan ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, ainakin toistaiseksi. Tasan 10 vuotta sitten ystäväni Sanna oli viettämässä uuden vuoden vaihtumista kanssani, se oli silloin uljas 2007. Kirjoitimme kirjeet itsellemme. Tänään Sanna kävi pyörähtämässä kirjeen vaihdon verran. Sain siis ajatuksia menneisyydestä. Aikamoista.

Luin kirjeen hieman jännityksellä. Arvelin, että siellä on jonkinlaista noottia Suomessa asumisesta. Muistelin, että se oli aika yleinen valituksen aihe silloin. Mutta se olikin jotain aivan muuta. Se pysäytti. Olen sinä 10 vuotta sitten. Se oli hauska kirje, ihan selvästi minä olin silloin hauska. 

Mutta kaikesta paistoi silti läpi suru. Olin onneton silloin, enkä tiennyt miten sitä muuttaa. Kirjoitin rehellisen tilannekatsauksen. Tunnistan usemmat piirteet yhä itsestäni, ja osa elämän asioista on yhä ennallaan. Kirjoitin ystävistäni, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Nyt heistä ei juuri kukaan kuulu elämääni, ainakaan niin paljon, edes Italian Hanna. Se teki minut aika surulliseksi, mutta sellaista se elämä kai on. Ihmiset kasvavat erilleen. Ja nyt minulla on uusia ystäviä, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä.

Kirjoitin haaveistani. Ja suunnitelmista. Kirjoitin myös tosi paljon Italiasta, kuinka ollakaan. Se on ollut minulle valo tunnelin päässä. Sen voimalla minä selvisin, nyt sen tiedän. Valmistuin ja lähdin matkalle ja sen jälkeen ei mikään olekaan ollut samalla tavalla. 

Ehkä eniten yllätti se millä tavoin kirjoitin minulle. Nöyrästi ja toiveekkaasti. Halusin aidosti hyvää. Vaikka olinkin silloin vähän huonossa tilanteessa elämässäni, osasin valita kauniita sanoja, sellaisia mitkä arvelin ilahduttavan minua sitten myöhemmin. Ja tänään ne ilahduttivatkin. Se oli rohkaiseva kirje. Vakuuttava ja leikkisä, kuin ystävälle kirjoitettu. En enää muista mikä tämän tarkoitus oli, mutta kyneleet nousivat silmiin ja hymy jäi kasvoille pitkäksi aikaa. Tuli sellainen tunne, että minä taisin olla kyllä aika hyvä tyyppi. 

Lopetan tämän kirjoituksen nyt samoilla sanoilla kuin lopetin tuo kirjeeni 10 vuotta sitten:

No, kuinka olen pärjännyt? :) 

Juhlimisia.

Minulla on aivan ihana Toyboy. Juuri se sellainen nuori kesäkolli, jonka kanssa pitää hauskaa, jos siltä tuntuu. Helppoa ja vaivatonta. Sinkuilla pitäisi aina olla sellainen kesällä. Kesästä kuuluu nauttia, ja yksi hyvä tapa nauttia on iso mies jalkojen välissä. Olen tiennyt tämän pojan jo vuosia, mutta opin tuntemaan hänet vasta sen turmion torjantain jälkeen. Siitä vitsistä se kai lähti, morkkismontun kautta. Vaan eipä haittaa yhtään. Harvoin tapaa sellaisen ihmisen, joka on niin samanlainen kuin minä. Siis kaikessa sellaisessa mistä pitää, ja mitä haluaa tehdä. Ja jolle voi olla niin rehellinen kuin minä olen, ilman että se aiheuttaa ongelmia. Toyboy on niin aito ja helppo, siinä positiivisessa merkityksessä, mutta samalla tarpeeksi haastava älyllisesti. Varmasti maailman paras reissukaveri.

Tämä koko kesä on ollut lähes yhtä juhlaa, mutta sillä järkevällä tavalla. Ja koko kesän ajan se päässäni kaikunut järjen ääni on ollut Emman. Nyt tuo tukeva ystäväni jättää minut. Tiistai tulee olemaan surullinen päivä. Ainoa lohtuni on tämä video. Tuonne se menee, maahan jossa hevostelu ja häiriintynyt tanssi ollaan osattu yhdistää lähes muodikkaaksi liikehdinnäksi. Tämä on kyllä vähän arka aihe. Siis Emman lähtö, ei tanssimuoti.

Törmäsin viikonloppuna vahingossa Jenkkifutiksenpelaajaan. Siihen poikaan, johon olin hyvin tykästynyt edellisvuonna. Pelottavalla tavalla muistui heti mieleen mikä siinä tyypissä on parasta. Se tunne tyypin lähellä on vain niin järkyttävän voimakas. Menin aivan sekaisin. Sain samalla selityksen sille, miksi minut torpattiin joulukuussa niin tylysti. Selitys oli hyvä, mutta sen kuuleminen olisi kyllä pitänyt tapahtua tammikuussa. Siitä huolimatta, hetken ajan olin jo valmis jättämään Toyboyn baariin ja karkaamaan Jenkkifutiksenpelaajan mukaan. Onneksi järki tai kohtalo puuttui peliin. Ja muistutti samalla mikä tuossa pojassa oli pahinta. Tuli vähän liikaa tunteita yhdellä kertaa, en ehkä ollut vielä ihan valmis tähän tapaamiseen.

Ajattelin juhlia ensi perjantaina. Tuntuu, että nyt on monta syytä juhlaan. Se on siis 24.8. ja paikka on tietenkin oma Irlantini O'Malley's. Tämä on kutsu. Tule sinne viettämään ihanaa iltaa. Minä ainakin menen.

    

Toipumisia.

Olen nyt ottanut aikaa itselleni. Sehän luonnollisesti tarkoittaa sitä, että olen siivonnut. Raivasin keittiön. Minun keittiö on enemmänkin puuhapaja, joten tavaraa riitti. Kävin kaikki vähät kaapit läpi, ja toimin järjestelmällisen tehokkaasti. Osa kirppislaatikkoon, osa jätesäkkiin, vain harvat ja valitut takaisin kaappiin. Jonkinlaista puhdistumista tämäkin.

Keskiviikkona olin leikkauksessa. Sellaisessa hyvin hyvin pienessä ja lähes kivuttomassa. Sydämenmuotoinen asia (jolle annoin jo nimeksi Hitler) on nyt poistettu. Omituista nähdä palan itseään lasipurkissa. Ajattelin, että siinä on kiteytettynä kaikki menneet murheet ja surut ja vihat ja katkeruudet, tiivistettynä yhdeksi pienen pieneksi Hitleriksi. Ja kaikki se on nyt pois kehostani. Tuntui yllättävän hyvältä.

Tein myös ensimmäisen harjoituksen siitä euron kirjasta, joka opettaa koskettelemaan itseään. Ei siinä pervossa merkityksessä, vaan siinä sellaisessa, että oppii rakastamaan itseään. Minun tosiaan täytyy opetella tätä yhä uudestaan, sillä 30 vuoden vihaisuus ei katoa ihan hetkessä. Voit kokeilla itsekin, tässä ohjeita.

Harjoitus:

(Oma tulkintani, mutta todettu toimivaksi.)

Ota hyvä asento ja sulje silmät. Ajattele kehoasi yksi kohta kerrallaan, tunne eri kehon osat. Sitten kun huomaat miettiväsi jotain tiettyä paikkaa (vaikka jalka), keskity siihen. Keskity kaikkeen, mitä se tuo mieleesi. Muistoja, kokemuksia, ihmisiä... Hyviä ja huonoja juttuja. Sitten kun on kaikki mielessä, niin piirrä ne paperille.

Minun mieli pysähtyi rintakehään, tai ylätorsoon, en tiedä miten sitä pitäisi kutsua. Piirsin aivan kammottavan kuvan, jossa oli kolme hautaa. Yhdessä keuhkosyöpään kuolleen papan montaa savuketta polttavat kasvot, yhdestä nousi isäpuolen syyttävä sormi, ja yhdessä tyhjässä haudassa oli yhä elossa olevan isäni poissaolevuus. Piirsin äitini huutamaan ja arvostelemaan minua. Kuvan keskellä torsoni oli rakennetty tiilistä, kuin vankila, ja sydämeni päällä oli ikkuna, jossa oli kalterit. Kuvan alaosassa olin minä yksin, kun kaikki muut ihmiset olivat kauempana porukassa. Ja kaikki tämä tuli aivan spontaanisti, tuntemusten pohjalta.

Järkyttävää. Hirvittävä kuva! Aivan kauhea. Ei ihme, jos keho on kuin rautakanki (niin kuin fysioterapeuttini sitä kuvaili), jos tuollaiset muistot torsoani kiristävät. Revin sen kammottavan kuvan saman tien. Mutta harjoitus jatkuu vielä. 

Piirrä uusi kuva, jossa kuvaat ratkaisun edellisille omgelmille. 

Minä piirsin itseni seisomassa tukevasti maan pinnalla, rakkauden ympäröimänä. Tiilistä oli tullut kivipolku jota kulkea, haudat ja menneet murheet olivat maan alla rauhassa, hyväksyttyinä. Säteilin rakkautta ja sain itseeni energiaa universumista.

Kummallista kyllä, tuon harjoituksen jälkeen olin rentoutunut, tuntui että koko keho liikkui vapaammin, vaikka en ollut venytelly tai tehnyt mitään muutakaan fyysistä. Ainoastaan piirsin. Omituista.   

    

Ikä(vä).

Kotikylälläni oli kesän ensimmäinen tapahtuma, Yläkaupungin yö. Se on sellainen omituinen taiteilijatapahtuma, joka keskittyy ns. pääkadun yläpäähän. Yliopiston pihat täyttyvät kojuista, osa kaupoista on auki myöhään yöhön, ja kaikkialla on jotain ryhmiä esiintymässä. Olin aivan innosta piukeana menossa katsomaan kaverin konserttia, kun ikinä en pääse. Suunnittelin ryntääväni suoraan töistä tuon musiikkiviihteen pariin sillä arvelin, että nippanappa ehtisin.

Mutta kuinkas kävikään? Ei ainakaan niin kuin suunnittelin. Käsittämätön väsymys iski hetki ennen töistä pääsyä. Taivas musteni. Suomikin hävisi. Lamaannuin. Taistelin hyytymistä vastaan ja raahauduin väsymyksestä huolimatta juhla-alueelle. Tapasin heti sattumalta muutaman kaverin, kuuntelin yhden tutun keikan, ja sitten Seminaarimäen mieslaulajia. Olen tykkäillyt Semmareista niiden ihan ensimmäisestä levystä saakka. Kauhukseni kuulin nyt, että pojat olivat alottaneen keikkailunsa Yläkaupungin yössä 20 vuotta sitten.  K a k s i k y m m e n t ä.  Olenko minä niin vanha, että olen fanittanut jotain tiettyä jo 20 vuotta?! Enkä ollut silloin enää lapsi, vaan muistan, että ihan omalla rahallani ostin levyt.

Tyrmistyin. En voi käsittää, minä olen vanha. Aikuinen. Missä vaiheessa se tapahtui? En saanut keikasta irti läheskään samanlaista riemua kuin paikalla olleet juopuneet juhlijat. Järkyttyneenä kävelin muiden keski-ikäisten kanssa pois juhla-alueelta heti tuon keikan jälkeen. Eli lähdin kotia kohti noin kello kymmenen. Säälittävää. Enkä edes ehtinyt kuuntelemaan sitä kaverin konserttia.

Mietin menneitä siinä kotiin päin kävellessä. Ympärillä tuoksui niin voimakkaasti olut, että teinivuosien vastaavat tapahtumat tunki väkisin mieleen. Minulla on ikävä niitä aikoja. Olisinpa silloin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt. Jos voisin tavata sen 20 vuotta sitten eläneen minut, niin kertoisin itselleni, että minun ei oikeasti tarvitse yrittää olla niin kuin muut. En tule onnistumaan siinä kuitenkaan. Kertoisin, että minun ei tarvitse pelätä. Ja että vaikka usein muuta väitetään, niin äiti ei todellakaan ole aina oikeassa. Mutta oma sydän on. Sitä pitää kuunnella enemmän, vaikka se tarkoittaisi, että tuottaisi pettymyksen vanhemmilleen tekemällä "vääriä" valintoja. Koska nyt jälkeenpäin sen huomaa, että ne muiden mielestä "oikeat" asiat eivät olleet lainkaan oikeita minulle. Olisi pitänyt vain olla rohkeampi ja valita se, mikä tuntuu oikealta. Yleensä sen kyllä tietää, mikä on itselle parasta. Jos vain malttaa pysähtyä sen verran, että kuuntelee. Kertoisin minulle myös sen, että en ole ollenkaan lihava. (Vielä.)

Olen tainnut aina valita sen, jonka olen arvellut tuottavan vähiten pettymyksiä muille. Eli tehnyt vääriä valintoja. Vääriä nimenomaan minulle. Ja sitä kautta olen tietysti epäonnistunut ja tuottanut lisää pettymyksiä. Nopea pikakelaus taaksepäin kertoo, että olen onnistunut vain silloin, kun olen kuunnellut omaa sydätäni ja valinnut sen, mikä itsestä tuntuu oikealta. Toiminut oman mielen mukaan. Se ei tarkoita, että toimii toisen kustannuksella, vaan että ei toimi myöskään itsensä kustannuksella.

Näihin synkkiin sanoihin sisältyy kyllä melkoinen opetus. Yhtäkkiä huomasin, että olen tehnyt monta hyvää valintaa tässä viime vuosien aikana. Olen oppinut kuuntelemaan sydäntäni. Luottamaan vaistooni. Sillä tavalla olen onnistunut. Kannattaa siis jatkaa samaan suuntaan ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Kerätä ympärille asioita, joita itse rakastaa. Nauttia pienistä asioista. Itse asiassa, ei minulla olekaan yhtään ikävä niitä menneitä. Olin kokematon, epävarma, enkä tiennyt mitä halusin, joten tein mitä muut halusivat. Johtopäätös: elämä on nyt niin paljon parempaa!

Ja sitten Universumi tärisee ja laittaa taas asiat tärkeysjärjestykseen. Italia menee rikki (ainakin osa Italiaa) ja minä muistan taas olla kiitollinen siitä, että minun kodin seinät pysyivät viime yönä pystyssä. Tänään voin kävellä ehjiä katuja pitkin töihin. Ja olla elossa. Ja nauttia.
   

Testi ja oppi.

Sehän on ihan yleistä tietoa, että mennyttä ei voi muuttaa, tai että menneeseen ei voi palata. Ei aamuun, ei eiliseen, eikä varmasti vuosien päähän. Jotkut siitä huolimatta yrittävät elää menneessä tämän hetken kustannuksella, kertovat taukoamatta miten paremmin asiat olivat silloin joskus, ja miten eri tavalla asiat olisivat, jos silloin kauan sitten olisi valinnut toisin. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa, siis erityisesti sille, joka niin tekee. Sillä tavalla sitä vain kerää itselleen lisää kurjuutta.

Joskus on kuitenkin hyvä tehdä asioita niin kuin ennen. Kokeilla uusintana toistaa joku ikivanha kaava ja miettiä miltä se tuntuu nyt. Sellainen voi olla tarpeellista ihan vain huomatakseen miten paljon asiat ovat muuttuneet. Miten paljon itse on muuttunut ja kuinka pitkälle sitä on päässyt. Omaa kehitystä ja muutosta ei aina huomaa, kun vain paahtaa menemään. Tämä on tehokas tapa palauttaa itsensä maan pinnalle erityisesti silloin, kun kompastuu ja putoaa siihen samaan monttuun, josta on jo niin moneen kertaan rämpinyt ylös.

Kömmin ylös kuopastani ja tein kokeen. Ostin kaupasta kaikkia sellaisia asioita, joita söin ennen. Ja sitten vedin kaiken ahmimalla, ihan vanhan kaavan mukaan. En saanut puoliakaan alas, mutta oksennus oli lentää siitä huolimatta. Kokonaisvaltainen kuvotus oli luonani pitkään. Voin oikeasti tuntea kuinka E202, E415, E412 ja E621 sisälläni nauravat typeryydelleni. Pitikö tätä nyt ihan oikeasti kokeilla? Eikö mitään muuta tekemistä ollut?

Olin kyllä hieman pettynyt noiden koodien määrästä. Salaatinkastike, perunalastut ja dippikastike ei näköjään olekaan niin epäterveellisiä kuin kuvittelin. Olisi pitänyt ostaa rehellistä karkkia ja jotain colaa. Mutta aivan niin alas en pystynyt enää vajoamaan. No, tulipahan testattua ja kokeiltua. Joskus tulos on odottamaton, mutta tästäkin opin nyt ainakin sen, ettei tarvitse kokeilla toiste. Minun nykyiset valinnat ovat niin paljon parempi. Ja tämä oli upea muistutus siitä, että vaikka yhden asian suhteen putosin monttuun, niin tämän toisen asian suhteen olen erityisen paljon parempi. Olen oppinut herkuttelemaan hienostuneesti, minun makuni on jalostunut terveellisemmäksi. Aivan taatusti sieltä montusta nouseminenkin tapahtuu nyt kevyen elegantisti.