Kirje.

Sain kirjeen itseltäni 10 vuoden takaa. Tämä oli kyllä aivan ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, ainakin toistaiseksi. Tasan 10 vuotta sitten ystäväni Sanna oli viettämässä uuden vuoden vaihtumista kanssani, se oli silloin uljas 2007. Kirjoitimme kirjeet itsellemme. Tänään Sanna kävi pyörähtämässä kirjeen vaihdon verran. Sain siis ajatuksia menneisyydestä. Aikamoista.

Luin kirjeen hieman jännityksellä. Arvelin, että siellä on jonkinlaista noottia Suomessa asumisesta. Muistelin, että se oli aika yleinen valituksen aihe silloin. Mutta se olikin jotain aivan muuta. Se pysäytti. Olen sinä 10 vuotta sitten. Se oli hauska kirje, ihan selvästi minä olin silloin hauska. 

Mutta kaikesta paistoi silti läpi suru. Olin onneton silloin, enkä tiennyt miten sitä muuttaa. Kirjoitin rehellisen tilannekatsauksen. Tunnistan usemmat piirteet yhä itsestäni, ja osa elämän asioista on yhä ennallaan. Kirjoitin ystävistäni, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Nyt heistä ei juuri kukaan kuulu elämääni, ainakaan niin paljon, edes Italian Hanna. Se teki minut aika surulliseksi, mutta sellaista se elämä kai on. Ihmiset kasvavat erilleen. Ja nyt minulla on uusia ystäviä, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä.

Kirjoitin haaveistani. Ja suunnitelmista. Kirjoitin myös tosi paljon Italiasta, kuinka ollakaan. Se on ollut minulle valo tunnelin päässä. Sen voimalla minä selvisin, nyt sen tiedän. Valmistuin ja lähdin matkalle ja sen jälkeen ei mikään olekaan ollut samalla tavalla. 

Ehkä eniten yllätti se millä tavoin kirjoitin minulle. Nöyrästi ja toiveekkaasti. Halusin aidosti hyvää. Vaikka olinkin silloin vähän huonossa tilanteessa elämässäni, osasin valita kauniita sanoja, sellaisia mitkä arvelin ilahduttavan minua sitten myöhemmin. Ja tänään ne ilahduttivatkin. Se oli rohkaiseva kirje. Vakuuttava ja leikkisä, kuin ystävälle kirjoitettu. En enää muista mikä tämän tarkoitus oli, mutta kyneleet nousivat silmiin ja hymy jäi kasvoille pitkäksi aikaa. Tuli sellainen tunne, että minä taisin olla kyllä aika hyvä tyyppi. 

Lopetan tämän kirjoituksen nyt samoilla sanoilla kuin lopetin tuo kirjeeni 10 vuotta sitten:

No, kuinka olen pärjännyt? :) 

222.

Reilu viisi vuotta sitten tein Perhoskalenterin. Se oli minulle jonkinlainen kannustin, että saisin asioita hoidettua. Saat sitä mitä mittaat. Siitä tuli huomattavasti tärkeämpi juttu kuin osasin silloin arvatakaan. Sain rästihommat hoidettua ja kaikki epäselvyydet selväksi, aloin kirjoittaa tätä blogia ja lopulta kalenterin voimalla myös valmistuin. Sitten järjestin ne perhosjuhlat ja matkustin Italiaan. Ja sehän on jo vanha juttu nyt. Mutta olen kaivannut Italiaan takaisin siitä saakka vähintään joka toinen päivä. Se oli elämäni upein kesä. Toistaiseksi.

Päätin muuttaa elämääni. Ja paras tapa muuttaa elämää on luvata itselle palkinto. Jokin asia, jonka todella haluaa. Jotain minkä eteen on valmis tekemään töitä. Minun on ihan turha väittää itselleni, että oluen juonti on pahaksi terveydelle. Terveys on ihan liian absurdi käsite. Toki tiedän, että pitää syödä terveellisesti ja liikkua, ja että alkoholikin on pahasta. Mutta se ”tieto” ei näy millään muotoa elämässäni. Tuollainen ajattelu ei motivoi. 

Kuuntelin Andy Shawn koulutusta viime viikolla. Yksi hyvä pointti oli juuri tuosta tietämisestä. Tarkemmin sanottuna tietämisen ja tiedostamisen tasoista. En ollut koskaan ajatellut asiaa noin. Minulle asia on ollut paljon mustavalkoisempi. Sitä joko tietää jonkin asian tai sitten ei. Mutta nyt opin, että tietäminen – siis se aito tietämisen korkein muoto – on elämäntapa. Esimerkiksi, kun opettelet jotain asiaa, kestää pitkään harjoitella niin, että se on arkinen automaatio. Asiaa ei tiedosta täydellisesti heti. Pienillä askelilla siis. 

Minä aion ottaa nyt 222 pientä askelta, yhden joka päivä. Selvitin itselleni haaveen, ja askartelin uuden Perhoskalenterin. Se on hyvin erinäköinen kuin ensimmäinen. Mutta tämä on ehkä enemmän käytännöllinen. Ja nyt pääsen oikeasti mittaamaan tekemisiäni. Kalenterini alkaa tänään ja ohjaa matkaani seuraavat seitsemän kuukautta. Muistuttaa unelmasta. Kaiken lisäksi tuo kalenterin alkaa maanantaista. Tuollaiset selkeästi rajatut jutut miellyttävät minua. Joka tapauksessa, kesäkuun lopussa minä olen ihan muualla, tekemässä ihan muuta. Tämä unelma on nimeltään Capanna Felice. 

Tässä vielä tuumailtiin.

Ja sitten nauratti, kun jälki on viisivuotiaan tekeleen näköinen... 

Mutta hei, ajatus tosiaankin on nyt tärkeintä!

P.S. En voinut uskoa silmiäni, kun laskin päivät yhteen. 

T ä y d e l l i n e n   n u m e r o.

Koulutus osa 7.

As always, should you or any of your I.M. Force be caught or killed, the Secretary will disavow any knowledge of your actions. Eiku nyt oli väärä setti... Eli, ellet vielä lukenut ajatuksia kuuntelemani koulutuksen alusta, niin kannattaa kurkata osat 1-6 ennen kuin jatkat. Anthonylla on paljon asiaa. Pääset suoraan koulutuksen alkuun tästä.



Aloitetaan... Oletko jo valmiina nauttimaan? Oletko sitoutunut ottamaan elämäsi hallintaan? Aina sitä tietää mitä pitäisi tehdä, mutta jotenkin sitten ei saa mitään aikaan. Puuttuu se pakottava voima. Sen voiman saa kun alkaa haaveilla ja nauttia isosti. Haluaminen on meille luontaista. Anthony tahtoo auttaa meitä tekemään tavoitteita. Nykyinen tilanne ei kerro mitään kyvyistäsi, ainoastaan väärin luoduista tavoitteista. Tai siitä, ettei koko tavoitteita ole tehty ollenkaan. Tai että tavoitteista on luovuttu liian aikaisin... Mutta nyt tehdään unelmista totta. Tuttua juttua tuli taas, pelkkä haaveilu ei riitä. Ensin pitää miettiä mitä haluaa, mutta sitten heti perään TOIMIA. Haaveile isosti, toimi nopeasti.

Haaveetkin voi jakaa useaan eri ryhmään. Se auttaa jäsentämään asioita. Mieti mitä tahtoisit, jos et yksinkertaisesti pystyisi epäonnistumaan? Jos ei olisi mitään rajoitteita? Sellaisia haaveita kaivetaan esiin! 

 

1) Henkilökohtaiset tavoitteet


2) Uratavoitteet, rahatavoitteet


3) Kokemustavoitteet

 

4) Avustustavoitteet

Esimerkkikysymyksiä:

Mitä haluat saavuttaa?

Mitä haluat oppia/kokea?

Minkälaisen suhteen haluat?

Minkälaisen elämän haluat?

Kuinka paljon haluat tienata?

Paljonko haluat käyttää matkustamiseen?

Minkälaisen vaikutuksen haluat tehdä? Mitä haluat omistaa? Missä haluat käydä? Ota neljä paperia/sivua ja kirjoita jokainen ryhmä erikseen, käy jokainen kohta läpi ajatuksella ja vastaa kysymyksiin. Saa olla luova ja yliampuva.


Seuraavaksi lisää jokaiseen tavoitteeseen aikataulu, esimerkiksi vuoden päähän, kolmen vuoden päähän ja kymmenen vuoden päähän, riippuen siitä mitä haluat. Tee näistä tavoitteista todellisia. Se vaikuttaa alitajuntaan ja asiat alkavat mennä eteenpäin. Älä mietin miten, mieti MITÄ. Se miten kyllä sitten selviää myöhemmin. Jätä myös yksityiskohdat täytettäväksi myöhemmälle.
Goals are dreams with a deadline.


Lopuksi valitse yksi kaikista tärkein tavoite, jonka aikarajan laitoit tälle vuodelle. (Jokaisesta ryhmästä.) Joku niin innostava ja upea juttu, ettet meinaa pöksyissä pysyä.
Sen jälkeen kirjoita ylös miksi olet täysin varma siitä, että haluat saavuttaa juuri tämän tavoitteen. Miksi se on tärkeää? Mitä saat jos saavutat sen? Mitä tapahtuu, jos ET saavuta sitä? Nämä mietteet aiheuttavat suuria tunteita. (Jos ei, niin ihan selvästi et vielä haaveillut tarpeeksi. Mieti sitä siis lisää.) Harjoittele kahdesti päivässä näiden tavoitteiden saavuttamista visioimalla tulevasta.

Tässä on kamalasti hommaa. Mutta ehkä se kannattaa, kun miettii mitä sitä voi saavuttaa. Minä ajattelin, että kirjoitan pikaisesti jotain kommentteja blogiin koulutuksesta, mutta koska tein itse nämä samat harjoitukset ja käytin kamalasti aikaa kaikkien juttujen kirjoittamiseen ja miettimiseen... Meni koko hemmetin viikko! Enemmänkin. Mutta ehkä se oli vaivan arvoista. Toivottavasti tästä oli jotain hyötyä teillekin. Ja jos oikeasti jaksoit tehdä näitä juttuja minun kanssa, niin mielelläni kuulisin siitä. Miten kävi?

Jos tämä kurssikirjoittelu tuntui tylsältä, niin pahoittelen. Saan aina silloin tällöin palautetta blogista kommentein, sähköpostilla tai viesteinä Facebookiin, ja se on aina yhtä mukavaa. Kirjoitin tästä kurssista, koska yksi teistä toivoi, että kirjoitan jotain kirjoista ja oppimastani. Kirjoitin kurssin useassa osassa, koska toisen mielestä minun jutut ovat mukavia, mutta joskus liian pitkiä. Joten kyllä se kommentointi kannattaa, koitan petrata sen mukaan. Kiitos kaikille viesteistä ja ihan vain siitä, että käytte lukemassa höpinöitäni. Ja kiitos herra Robbinsille tästä kurssista.

Murhia...

Murhasta tuli totta. Yhä vain ja italiaksi dubattuna. En tiedä monesko kerta se on kuin näyttävät jaksot uusintana, mutta minä olen nähnyt useimmat nyt ainakin kolme kertaa. Ja se sarja ei todellakaan ole niin hyvä, että pitäisi katsoa näin monta kertaa vain uudestaan. Mutta joka kerta, kun kuulen sen tunnusmusiikin ja näen sormet naputtamassa sitä vanhaa kirjoituskonetta, jotain tapahtuu mielessäni. Nostalgisia muistoja lapsuudesta, kun äidin kanssa katsoimme tuota sarjaa yhdessä. Siihen aikaan se oli jännittävä, nykyaikainen ja todella suosittu.

Halusin aina lapsena olla poliisi tai etsivä, mutta nyt aikuisena olen halunnut ainoastaan kirjailijan ammattiin. Nyt mietin, että olisiko tässä siihen syy? Sarjan tähti Jessica Fletcher on kirjailija, joka auttaa poliisia ja selvittää murhia. Rohkea seikkailija, juuri sellainen minäkin haluaisin olla, ihan selvästi.

Ja jos nyt siellä suupielet nykivät, niin ihan tiedoksi, että en ole ainoa, jonka mielestä tämä on hyvä idea sarjalle. Nehän tekivät samalla kaavalla uuden nykyversion samasta ideasta, Castle. Siinä kirjailija tosin on mies, mutta muuten ihan sama juttu. Kirjailija auttaa poliisia rikosten ratkaisussa. Ja sitäkin on tehty jo vaikka kuinka monta tuotantokautta, ainakin seitsemän. Ei pärjää Jessicalle, sillä murhia ratkottiin aikoinaan 12 kautta.

Olen ollut netitön ja koditon nyt jo reilun viikon. Vielä toisen samanlaisen tämä jatkuu. Mutta sen jälkeen pääsen uuteen ihanaan kotiin ja toivon mukaan arki rauhoittuu. Sitten on aikaa ja energiaa kirjoittaa enemmän, myös blogiin. 

Mitä tämä tarkoittaa?

Olen jo pitkään haaveillut venetalosta. Siis että voisin asua paatissa. Se on jostain syystä ajatuksena älyttömän kiehtova, vaikkein osaisi sellaisella seilata. Tuossa naapuritalossa on hedelmäkauppa, jonka pikkuruiseen omistajaukkeliin olen tutustunut. Hän maistattaa minulla aina jotain outoja asioita. (Hedelmiä.) Viime yönä hän tajosi venekyydin kovin kiikkuvassa pikkupaatissa, joka hörppi vettä aalloista, mutta ilmapallon tavoin aina pompsahti pinnalle takaisin. Ukkeli itsekin putosi mereen pari kertaa ja nauraa käkättäen yllättävän kerrerästi kipusi aina takaisin kyytiin. Hän halusi käydä vaihtamassa vaatteet kotonaan, joka oli matkan varrella. Tyyntä kirkasta vettä oli sellaiset reilu puoli metriä, kun hän hyppäsi kyydistä ja veti venettä kohti jättiläistammea muistuttavaa puuta, joka kasvoi merestä. Minä nostin lahkeita ja hyppäsin perässä, koska puussa oli aivan älyttömän hieno talo. Meren pohja oli silkinpehmeää hiekkaa, mutta kaikkialla uivat minikalat vähän hirvitti. Kipusin ukkelin perässä puun rungossa olevia tikkaita pitkin ylös taloon. Se oli mahtava, näytti pieneltä omakotitalolta. Ihastellen katselin esineitä ja valokuvia. Hän kertoi, että tämä on parempi kuin venetalo, koska puun juuret on vahvasti merenpohjassa, ei keinu vaikka joskus vähän aallokkoja olisikin. Lisäksi hän huomautti, että muutti mieltään ja aikoo nyt lisätä myös tyttärensä perinnönsaajaksi, kaksi poikaa kuitenkin vain tappelisivat puumajatalosta. Naisellinen kolmas ääni toisi selvästi tasapainoa ja rauhaa.

Haaveeni.

Uneni (lisää kuvaan meri).

Todellisuuteni (tunnista kuorittu ja haukattu hedelmä).

Hyvä tästä tulee!

Lähdin sitte liikkeelle. Matkustin ensin bussilla Vallettaan, jossa kävin automaatilla, jonka jälkeen matkasin toisella bussilla takaisin siihen suuntaan josta tulin, mutta kovasti pidemmälle. Nimittäin. Muistatko, kun tuossa joku aika sitten eksyin säätäessäni sairaalassa ja tapasin sen mukavan pariskunnan? No, jotenkin siinä kävi niin, että tutustuttiin vähän enemmän ja sain kutsun rouvan äidin kodin tyhjennysmyyjäisiin. Vanha muori muutti vanhainkotiin ja lapset siellä sitten tyhjensivät taloutta. Ja se, että oikeasti menin paikan päälle, vaikka kohde oli täysin tuntematon ja kahden bussimatkan päässä, johtui ainoastaan siitä tahtotilasta, josta kerroin muutama päivä sitten. Siellä se nyt sitten oli odottamassa, minun upea ompelukone. En kyllä ehtinyt siihen säästää yhtään, vaikka sellaista vähän suunnittelin. Oho. Ne 53 asiaakin on vielä keksimättä. Mutta, annoin itselleni armoa, sillä tässä elämässä tapahtui niin ihmejuttuja muutenkin. Ja minulla on vielä kuukausi aikaa miettiä niitä mahdollisia ommeltavia asioita, ennen kuin oikeasti pääsen samaan tilaan koneeni kanssa. Hyvä tästä tulee!

Kuten sanottu, melko outo päivä. En nyt taas tiedä, että miten päin olisin. Ensinnäkin, muutto todellakin tulee eteen kuukauden kuluttua. Ja se taas tarkoittaa, että aion sittenkin viihtyä Maltalla hieman pidempään. Ehkä vuoden loppuun. (Sivuseikka, mieli ehtii muuttua vielä moneen kertaan.) Vuokranantaja on todellakin maailman paras ja harmittaa hänestä luopua. Naapureista luovun ihan mielelläni. Joka tapauksessa, minä omistan nyt maltalaisen peilin, lipastopöydän (en tiedä sille suomeksi nimeä, mutta se on sellainen lipasto, jonka etukansi aukeaa ja laskeutuu kirjoitustasoksi), ja teollisuusompelukoneen. Ja tuolin. Ja maljakon ja korin ja tuikkukippoja ja kukka-amppelin ja pylvään ja ja ja... Kyllä, meni aivan tolkuttomaksi se touhu. Mutta halusin. Sitä paitsi oli siellä joukossa yksi sellainenkin asia, joka on sääntöjen mukaisesti valkoinen. Ja kaikki sopivat varmasti yhteen, koska olen nyt niin tosi varma tyylistäni. Ja olen täysin rakastunut niihin loppuihin (rakkautta ilman ei voi elää). Hyvä tästä tulee!

P.S. Siihen eiliseen listaa voi nyt lisätä myös yhden maltalaisen kaverin. 

Joulu.

Muistan kuinka vuosi sitten mietin, että ensi vuonna minä vietän joulun kunnolla. Laitan kaikki omat joulukoristeet ja teen jouluruokaa ja joulukalenterin ja luen ja lepään enkä tapaa ketään. (Toisin sanoen vietän sen omanlaisen joulun.) Tänä vuonna voin todeta, että se suunnitelma ei aivan toteutunut. Olen kuunnellut aika paljon kaikenlaisia koulutuksia tässä lähiaikoina, kehittänyt itseäni. Yhdessä niistä sanottiin jotenkin niin, että tavoite ilman suunnitelmaa ja kurinalaisuutta on vain haaveilua. Huomaan haaveilleeni. (Eli mokasin.) Mutta huomaan myös, että jotain minun pään sisälläni on muuttunut. Olen tästäkin iloinen. Virheestä. Koska menneisyyttä pitää kunnioittaa opettajana. Siinä toinen asia, jonka olen useimmiten mokannut. Voi tätä oppimisen riemua!

Sain eilen kaksi miellyttävää sähköpostia. Jälkimmäisen lasken joululahjaksi. Ensin Astrokalenteri kertoi, että uusia ja haastavia tehtäviä olisi tiedossa.

Muutosten ja uudistusten planeetta Pluto tarjoaa nyt järkkymätöntä energiaansa käyttöösi hyvin myönteisellä tavalla. Tälläkin kertaa muutokset ovat suuria ja ympäristösi mielestä ehkä hyvinkin raskaita, mutta sinulle kaikki tapahtuu nyt helposti ja aivan oman tahtosi mukaisesti. Olet itse siirtämässä joitakin tehtäviä syrjään ja ottamassa vastaan uusia, haastavampia vastuita. Mitään erillisiä ponnisteluja ei nyt tarvita, mutta tietoisena tällaisesta suotuisasta ajasta voit hyvällä omallatunnolla käyttää sitä hyväksesi ja jopa rynniä eteenpäin urallasi. Ratkaisuillasi on nyt vahva kosminen tuki takanaan. Samanaikainen sulkeutuva kolmio keskiyölle uudistaa sisäistä maailmaasi hyvin antoisalla ja myönteisellä tavalla suhteessa tähänastiseen rohkeuteesi toteuttaa itseäsi sosiaalisessa ympäristössäsi silloinkin, kun perhe on ollut täysin vastakkaisella kannalla.

Ja sitten se seuraava sähköposti kertoi, että sain töitä. Aika kiva joululahja. Työllistymisprosentti pysyi edelleen sadassa. Se on vähän omituista, mutta aina olen saanut töitä, jos olen työhaastattelussa käynyt. Ilmeisesti myös puhuminen onnistuu tarvittaessa. Että sellaista. Ei minulla oikeastaan muuta. Paitsi, että...

Oikein hyvää ja rauhallista joulua teille ihan jokaiselle. 

Ja hyvää syntymäpäivää Jesselle!

      

Elämän uhkapeliä.

Se oli vissiin sitten maailman lyhin ihastuminen. Huh, onneksi. Pelkäsin jo, että hurahdan taas ihan totaalisesti ja teen äkkipäätöksiä, jotka osoittautuvat täysin vääriksi. Mutta olen viisastunut, nyt en tee mitään sellaista. Sitä paitsi olosuhteet päättivät muuttaa mieltäni. Tässä on vielä sellainen mukava kierre, että ystäväni muuttaa Kapkaupunkiin maanantaina. Että näin se Universumi vittuilee taas. Sopivaa, tämän kaiken mahdollisen ihanan voi siis huoletta haudata.

Olen aina halunnut Afrikkaan. Niin monet kerrat olen matkaillut Kapkaupungin katuja Google mapsin street viewillä. Ja nyt tämä tyyppi vain sanoo, että voisin tulla sinne käymään. Voisin joo tosiaan. Ehkä pidemmäksikin aikaa. Olisi hirmu helppoa järjestää asiat niin, että vain lähtisin. Menisin sinne viettämään aikaa ja katsomaan tämän kortin. Onhan se mahdollista. Ja minä niin kovasti tahtoisin katsoa tämän kortin. Isoja unelmia toteutuisi samalla. Kaikki yhdellä kertaa.

Sitten mietin, että nyt pitää kyllä ihan oikeasti lopettaa tuosta miehestä haaveilu. Pakko tehdä jotain muuta. Niinpä otin pinkasta yhden joululehden ja katselin niitä ihania kuvia. Pitää suunnitella jo hyvissä ajoin, joulun valmistelu alkaa aina jo syksyllä. Kääntelin sivuja Koti ja Keittiö lehdestä. Se oli joku vanha numero vuodelta 2008. Minä säilytän joululehdet vuodesta toiseen, niitä on niin mukava aina selailla uudestaan ja uudestaan. Ja tietenkin ostan joka vuosi uusia. Aika monessa on samat artikkelit. Sitten aivan yllättäen siellä keskellä koristeita ja paketointivinkkejä oli artikkeli Kapkaupungista. Mitä helvettiä? Tuijotin sivuja tyrmistyneenä, kunnes heitin lehden lattialle. Tämä oli jo liikaa.

Illalla laitoin koneelta yhden Valta pelissä jakson pyörimään. Jossain vaiheessa kyllästyin, kun en koskaan jaksa katsoa mitään kokonaan. Nostin lehden lattialta ja selailin artikkelia uudelleen. En tiedä miksi. Muistutin itseäni taas suunnasta. Et kyllä lähde ollenkaan tähän juttuun mukaan. Et lue sitä. Pitää unohtaa koko tämä hölmöys. Luovuin lehdestä ja käänsin katseen takaisin sarjaan. Ja juuri sillä hetkellä ruudun alalaidassa luki: "Paul on Kapkaupungin toimistossa." Siis mitä helvettiä!? Mitä tämä nyt on? En ollut uskoa silmiäni. Keljuileeko Universumi oikeasti näin rankasti? Vai onko tämä vain sellaista hyvin selkeää halolla päähän hakkaamista ja viesti siitä, että minun on katsottava tämä kortti? Kertokaa joku viisaampi. Olen hämmentynyt.

   

Ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei haluta mitä haluaa.

 

Viikonloppu.

Tilapäiset tavarat saivat lopullisen paikkansa. Näillä mennään siis kesä. Olen hyvin tyytyväinen. Tapasin paria kaveria, juttelin puhelimessa monta tuntia ja koetin selvitä pääni pörinästä. Huomenna alkaa uusi vaihe kesässä.

Astrokalenteri kehotti toimimaan hetken mielijohteesta. Nyt olisi suosiollinen aika sellaiselle, Universumi komppaa ja ohjaa oikeaan suuntaan. Hämärätkin polut vievät nyt oikeaan suuntaa ja pystyn tästä syystä tekemään totta monista haaveista ja unelmista ymmärtämättä itsekään miten kaikki tapahtuu. Kuulostaa oikein hyvältä. Tietäisinpä vain mistä haaveilla. 

Tämä juttu on tullut nyt montaa kautta vastaan. Mitä sinä haluat? Turhauttavaa, kun en oikein osaa sanoa. Haluan monia juttuja, mutta en yhäkään osaa tehdä niistä sellaista sujuvaa kokonaisuutta. Malesiassa halusin kodin. Sain sellaisen. Sitten halusin yrittäjäksi. Ajauduin välittömästi johonkin pilottikokeiluun, juuri alotteleville yrittäjille suunnattuun. Halusin vanhanajan Dymo-kirjoittimen ja tänään sekin tuli vastaan, tosin sellainen uusi versio vanhasta mallista. Tilasin sen välittömästi. Nyt minä haluan akvaarion. Sellaisen pienen. Ja sinisen kalan. En oikein edes tiedä miksi. Ehkä koska rakastan vettä ja kaloja. Ja ihan yhtäkkiä tajusin, että akvaario tuo ne molemmat kotiini. Tämä ajatus on käynyt tasaisin väliajoin mielessäni. Nyt minulla on koti, johon akvaario sopisi. No, tavallaan. Olen sitoutunut pysymään samassa paikassa (toistaiseksi) pysyvästi. 

Minä muuten kuulen uuteen kotiini myös junat, sellaisina hiljaisina hetkinä. Se on ehdottomasti bonus. Rakastan rautatieasemia. Tulee se mukava tunne, että täältä pääsee aina tarvittaessa pois. Vaikka nyt siihen ei ole mitään tarvetta. Täällä on oikeasti mukavaa.

Ihan juuri nyt tuli mieleen, että vuosi sitten haaveilin kodista, jossa olisi näköala järvelle. Muistan kuinka mietin, että juon teetä valkoisesta mukista ja katselen satamaa. Nyt minulla on se. Aika upeaa.

 Omituinen viikonloppu. Päätän sen tähän hienoon ajatukseen.

Lakkaa säästelemästä parasta astiastoasi erikoisjuhliin. Lakkaa säästämästä rakkauttasi kunnes se oikea vihdoin saapuu. Jokainen päivä jonka olet täällä, on juhlapäivä. Jokainen minuutti, jokainen henkäys on lahja. Ala elää nyt!

(Mary Morrissey) 

  

I had a dream...

Monta vuotta sitten löysin itselleni unelman H&M:n mainoksesta. Se ei ollut minkäänlainen vaate, vaan lause. En muista sitä aivan sanatarkasti enää, mutta ajatus meni jotenkin näin: I would love to celebrate New Years Eve on the beach, dancing barefoot in a light dress. Leikkasin tuon lauseen itselleni muistiin ja lappu on silloin tällöin osunut silmiini. Se ei ole ollut kovin realistinen unelma, koska asuin Suomessa. Irlannista lähtiessä lentoni oli harmillisesti ensimmäinen päivä tammikuuta. Missasin unelmani parilla päivällä! Ajattelin kuitenkin, että ei se haittaa. Ehkä sitten joskus. Minä en juuri käytä mekkoja, enkä varsinkaan tanssi.

Eilen käveltiin yhdellä Koh Samuin rannalla ihan vain lauantain kunniaksi. Puihin oli viritetty punaisia paperipallovaloja, muutama bändi oli soittamassa aivan meren viereen kyhätyillä lavoilla, buffet ruokapaikkakin oli ihan siellä hiekalla. Rannalla oli paljon onnellisia turisteja. Siellä oli jopa ilokaasua tarjolla! (Turistit varmaankin olivat onnellisia ihan ilman kaasuakin.) Olin aivan innoissani, koska bändi soitti niin hyviä, tuttuja kappaleita, oli lämmin pimeä ilta, ja meillä oli tosi mukavaa. Kävi ilmi, että nämä paikalliset juhlivat nyt kiinalaista uutta vuotta. Yhtäkkiä tajusin, että voi hyvänen aika! Tämähän on minun unelmani!

Joku on joskus sanonut, että tavoitteet pitää laittaa tarpeeksi korkealle, koska yleensä vain 50 % siitä toteutuu. Jos neljä viidestä osuu kohdalleen, niin sitä voi jo sanoa tavoitteeseen pääsyksi. Kyllä vain! Olin biitsillä, olin varpasillaan ja nyt todellakin oli se New Years Eve! Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että haaveen pitää mennä jonkun luterilaisen kirkon ajanlaskun mukaan. Mekkoa minulla ei ollut, koska minä en mekossa täällä juuri liiku, mutta mitä siitä. Kun sain tämän uskomattoman hienon oivalluksen, pistin välittömästi tanssiksi. Neljä viidestä on paljon enemmän kuin 50 %! Toyboy nauroi "minun kanssani" (koska en osaa tanssia), mutta sekään ei haitannut. Tyyppihän ei kuulu millään tavoin tähän unelmaan. Huippuhyvä fiilis!

   

Huiveja.

Tänään on Söpöliinin syntymäpäivä. Paljon rakkautta ja onnea, muru!

Olen tässä jo tovin hihitellyt itsekseni. Olen taas ollut osaavainen. Perjantaina töistä lähtiessä huomasin, että vieressäni istuva työkaveri oli unohtanut kaulaliinansa. Tämä on se meidän oikea Pomo. Me istumme vähän syrjässä kaikista muista, tanskalaisten saartamana. Niinpä epäluuloisena ajattelin olla avulias ja piilotin huivin, ettei kukaan sitä varastaisi. Laitoin sen Pomon hupparin toiseen hihaan, se kun on aina siinä tuolin selkänojalla. Kirjoitin pöydälle vielä kiireessä lapun, jossa kerroin mistä huivin löytää. (Kukaan ei ymmärrä täällä suomea, joten olin varma, että kelmit eivät koodiani osaisi purkaa.) Koska olin alkuviikon vapaalla, tänään Pomo muisti kysyä, että olinko minä piilottanut hänen huivinsa tuossa viime viikolla. Juu, kyllä vain. Etkö sinä löytänyt sitä? "Mihin sinä sen piilotit?" Mutta minähän kirjoitin viestinkin, se on täällä hihassa... Ja sitten kaivoin huivin esiin. Piilo oli Pomonkin mielestä hyvä. Hän ei vain ollut saanut minun käsialasta selvää. Tai kaikesta muusta kyllä, mutta ei juuri tuosta "hihassa" sanasta. Hyvin piilotin. Ja hyvä koodi, kun ei suomalainenkaan ymmärtänyt. Aika paljon naurattaa vieläkin.

Sain Irlantivirkkauksen valmiiksi. Italiassahan minä virkkasin vaikka mitä asioita, mutta vain yhden huiviltin sain kokonaan valmiiksi. (Annoin sen syntymäpäivälahjaksi Arjalle.) Joten edellisestä oppineena päätin virkata uuden huiviltin. Se on helppo ja tarpeeksi viihdyttävä tehdä. Ja nyt sellainen uusi on siis valmis. Tämän annan lahjaksi minulle. Tosin se taitaa muistuttaa enemmän torkkupeittoa kuin huivilttiä, koska siitä tuli aika iso. Mutta voi miten ihana sen sisään on käpertyä takkatulen eteen, upottavan pehmeään jättinojatuoliin, untuvatossut jalassa, kirja kädessä ja punaviinilasi vieressä pienellä sivupöydällä. Mitään noista minulle ei ole täällä nyt, mutta sellaista kuvaa nyt maalailen. Yksi nurkka unelmakodistani on juuri saanut kasvot. Tai kuvan tai minkä nyt ikinä. 

Kun tänään kävelin kotiin töistä, olin melkein astua rottaan. Siinä se makasi keskellä jalkakäytävää verisenä ja kuolleena. Jälleen kerran hyvä muistutus siitä, mitä elämä Irlannissa on. Kuollut rotta keskellä katua. Ja sitten kuului kopse selän takaa. Setä siellä ajoi hevosellaan keskellä tietä, autojen seassa. Kaheleita täynnä tämä paikka. Mutta silti. Olen luvannut 22 positiivista asiaa. 

Miksi pidän Irlannista, no 8:

PUKEUTUMINEN. Irlannissa asuu ilmeisesti maailman tyylitajuttomin kansa. Ehkä pakkaa sekoittaa vähän puolalaiset, joilla on taipumusta parhaimmillaankin näyttää venäläiseltä huoralta. (No anteeksi, mutta kaikki tietää täsmälleen mitä tuo vertaus tarkoittaa.) Tiedän, että kasari on taas muotia, mutta rajansa kaikella. Nämä ihmiset ovat yhä siellä aidolla 80-luvulla. Ei kerta kaikkiaan minkäänlaista tyyliä missään. Mutta. Ensinnäkin, se antaa meille normaaleille melkoisen etulyöntiaseman. (Ja kun sanon normaaleille, tarkoitan meille suhteellisen siedettävästi pukeutuville ihmisille.) Ilman minkäänlaista panostusta voi näyttää melko hyvältä missä tilanteessa tahansa. Ja sitten toisaalta, silloin kun ei oikeasti jaksa millään tavoin kiinnostua siitä mitä päällensä laittaa, kun menee hakemaan maitoa, niin sillä ei ole minkään maailman merkitystä. Aivan sama, jos näyttää pahalta, ei silti erotu massasta millään tavoin. 

P.S. Jos aiot auttaa, tee se selvällä käsialalla.
   

Toiveita.

Tajusin taas eilen jotain omituista itsestäni. Tuli sellainen kiusallinen Déjà vu. Muistin, kuinka Italiassa asuessani istuin pienessä huoneessani, pienen pöydän ääressä, tuijotin ikkunasta syrjäisen kylän maisemaa, kirjoitin vihkooni listoja, haaveilin ja suunnittelin tulevaa. Tiesin tarkalleen minkälaisen asunnon haluan, kun palaan Suomeen. Tiesin tarkalleen minkälaista elämää sitten aion elää. Listasin huonekalut jotka minulla jo on, ja mitä vielä tarvitsee hankkia. Se oli sellainen voimaannuttava leikki silloin, kun Italia ahdisti eniten. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Tietenkään mikään niistä asioista ei toteutunut, se ei tainnut olla edes tarkoitus. Kaikki näytti niin erilaiselta sitten kun viimein Suomeen palasin. Se ei ollut ollenkaan niin hienoa, kuin olin kuvitellut.

Nyt kun istun täällä pienessä huoneessani, pienen pöydän äärellä, tuijotan ikkunasta syrjäisen kylän maisemaa, kirjoitan listoja vihkooni haaveillen... Huomaan haaveilevani täsmälleen samasta asiasta: kodista. Ehkä se johtuu siitä, etten ole vielä kotiutunut tänne kokonaan. Tai ehkä siitä, että tiedän lähteväni pois. En nyt, mutta joku päivä. Joka tapauksessa, vaikka haaveeni ovat samat kuin yli kymmenen vuotta sitten, nyt se kaikki tuntuu jotenkin todellisemmalta. Itse asiassa ajatukset eivät ole enää haaveita, vaan selkeä tavoite. Minulla on sama suunta, mutta myös oikeat työkalut tavoitteeseen pääsemiseksi. Tuntuu tosi aikuiselta.

Aika moni muukin asia muistuttaa Italiasta. Talot ovat aika kylmiä ja täällä joutuu pitämään paljon päällä sisälläkin. Juon myös jatkuvasti teetä, joka on täällä aivan erityisen hyvää. (Sitä join Italiassakin, koska Nishalla oli kytköksiä Englantiin, josta tuli aina isoja eriä maailman parasta teetä.) Täällä nautin samalla tavalla pienistä asioista, ilman maallista omaisuutta. Se on kyllä tosi hienoa, mutta miksiköhän sitä ei osannut toteuttaa Suomessa? Vaikka minua ei millään muotoa voi nimittää materialistiksi, kyllä sitä tavaraa ympärille kertyi. Se kävi varsin hyvin ilmi kuukausi sitten, kun piti kaksi kuormaa tavaraa liikuttaa.

Siirsin seinän maalaamista suosiolla seuraavaan viikonloppuun, sillä aloitin viimein kirjan kirjoittamisen. Siis sen ensimmäisen. Tai kai se on enemmänkin muokkausta kuin kirjoittamista, mutta menee samaan kategoriaan. Matkustin eilen Milanossa ja Trevisossa. Ei juuri auttanut vähentämään Italiaikävääni, mutta se vie minua kohti tavoitteitani. Päätin myös tehdä sellaisen aikataulun tulevalle talvelle. Sellainen toimi siellä Suomessa niin hyvin, joten miksi ei toimisi täälläkin? Minun on käytävä töissä

Sain idean ja nyt haluaisin saada teiltä hienoja postikortteja. Ne tulevat vaikuttamaan vahvasti kotiutumiseeni (joka on jo hyvällä alulla), taiteen tekemiseen, sekä hyvään mieleen. Muuta sääntöä ei ole, kuin että kortin pitäisi olla mustavalkoisella kuvalla varustettu, ja tietysti sisältää ihania terveisiä Sinulta sieltä Suomesta. (Tai missä ikinä tätä luetkin.) Kaikista parasta olisi tietysti valokuva sinusta, mutta se taitaa olla näin digiaikana melko isosti vaadittu. Kun pitäisi sellainen paperiversio olla. Mutta jos nyt innostut, niin kortteja voi lähettää osoitteella:

i niin kuin ilona.
70 Park Boulevard
Tyrrelstown
Dublin, 15
Ireland
    

Ohjat.

Mikään maailmassa ei palauta ihmistä oikeille raiteille paremmin kuin migreeni. Olipa kerta kaikkiaan mahtava sunnuntai. Kohtaus oli niin paha, että en päässyt edes piikille. En voinut mennä suihkuun seisomaan, koska selässä on yhä tikkejä, mutta se hiusten pesu pää alaspäin olisi ollut täysin mahdotonta. Migreenissä ei voi olla vaakatasossa, saati sitten kokonaan nurinpäin. Joten karvat jäi pesemättä, enkä minä voi mitenkään mennä niin paskaisilla hiuksilla edes sairaalaan. Ei minulla kyllä olisi ollut sinne edes kyytiä. Vieraan kyytiin en silloin mene, eli taksikin oli pois laskuista. Joten minä kärsin. Haahuilin ympäri kämppää, koska liikkeessä ei satu ihan niin paljon, paitsi jos tekee jonkin liian äkillisen liikkeen. Kun jo toisen kerran ykäsin lääkkeet pönttöön, oli itku jo melko lähellä. Yleensä migreeni helpottaa heti oksentamisen jälkeen, mutta ei tietysti tällä kertaan. Niinpä anoin Universumilta voimia ja lupasin ties vaikka mitä.

Niitä lupauksia tässä nyt sitten yritän lunastella. Onneksi en muista kaikkia, sen verran sekaisin olin. Mutta kuten sanottu, olen taas oikeilla raiteilla. Tämän viikon teemana on ollut elämän huonojen asioiden poistamista ja hyvien elämäntapojen tulemista siihen tilalle. Universumin täytyy olla tyytyväinen, sen verran ponnekkaasti olen nyt yrittänyt. Okei, se ensimmäinen lenkille lähtö siirtyi, mutta vain koska pomo soitti ja pyysi töihin. Ja koska minulla on tämä uusi i:llä alkava haave nimeltään Intia, suostuin oitis. (No vähän mietin, mutta ei pitkään.)

Aina sanotaan, että jokainen haluaa muutosta, mutta harva kuitenkaan on valmis tekemään mitään sen eteen. Joten jospa tämä nyt on sitä Intian eteen tekemistä. Täytän vapaat päivät työllä, saan paljon rahaa ja sitten tanssin varpasillaan Intian biitsillä kevyessä mekossa Uuden vuoden vaihteessa, ja sillä tavalla toteutan taas yhden vanhan haaveeni. Melko hienoa!

Ohjat on nyt omissa käsissä. Toivon päivänä kun aloittaa tällaisia suunnattomia tavoitteita, niin varmasti onnistuu.  V a r m a s t i .
 

Taidetta.

Meidän työpaikalla valitaan uusi työsuojeluvaltuutettu, eli se joka puolustaa meitä tarpeen tullen pahaa pomoa vastaan. Tai siis puolustaisi, jos meillä sellainen olisi. Kuitenkin, minä tein vaaleja varten jo viikonloppuna hienon äänestyslaatikon, mistä sain jopa Facebookin kautta positiivista palautetta. Rakastan askartelua ja siksi tein sen mielelläni. Työkaveri palkkasi minut palkattomasti kampanjapäällikökseen näihin tuleviin vaaleihin. Ja koska minä rakastan askartelua, tein myös hänen kampanjamainosjulisteen mielelläni. Se ei kyllä ole valmis, vaikka puuhastelin sen parissa koko päivän. Eikä siitä todellakaan tule niin hieno, kuin mitä voisi valmistamisjan perusteella olettaa. Mutta keksin siihen muutamia juttuja mistä sitten itse innostuin. 

Kokeilin maalata tuon julisteen taustan yhden lehdestä leikatun kuvan jatkoksi. Joskus ala-asteella meidän piti tehdä niin. Leikata kuvasta palanen, liimata se paperille ja maalata se kaikki muu, mikä paperilta puuttui. Nyt sitä oli aivan sairaan siistiä tehdä ja hetken ajan se näytti onnistuvankin tosi hienosti. Itse mainoksen lopputulos saattaa olla hyvinkin lastentarhamainen, mutta voi taivas minkä inspiraation sain! En edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti maalannut peiteväreillä. Se oli aivan älyttömän mukavaa, minulla on oikeanlaista paperia ja oikeanlaiset värit ja muutama kelvollinen sivellinkin löytyi. Voi sitä riemun määrää, kun muistin, että tuollaistakin minä harrastan!

Kukaan ei voi oppia sellaista, jota hän ei ole valmistautunut oppimaan. (Emerson)

Yllätän itseni monesti ajattelemasta juuri niitä vääriä asioita. En minä osaa. Ei tästä mitään tule. Vaikka enhän minä sitä voi vielä siinä vaiheessa tietää, kun en ole yrittänyt. Eilenkin tein niin. Ihan viimeinen testi siellä Kidutuskammiossa - minun piti hypätä sellaisen mittaavan levyn päällä. Tuntui, ettei jalat kanna edes sinne levylle asti, kun pyörän päältä hoipertelin, joten nauroin ja sanoin juuri noin, että tästä nyt ei ainakaan tule mitään. Mutta arvaa mitä? Kyllä siitä tuli. Hyppäsin ihan ilmaan asti, vieläpä kaksi kertaa. Huohottaen ja varmasti huonommalla tuloksella kuin aikaisemmin, mutta silti. Kyllä siitä tuli jotain, nimittäin erittäin kelvollinen ja onnistunut suoritus. Eli se antitsemppaus siinä edelle oli vain täysin turhaa jo valmiiksi vähäisen energian tuhlausta. Ensi kerralla aion hurrata itselleni koko ajan.

Päästäksesi sinne, minne olet matkalla, sinun täytyy jatkaa matkaasi. (N.V. Peale)

Tämä on niin hyvin sanottu, ettei siihen ole lisättävää. Minulla on paljon haaveita ja haluja, mutta aika monet niistä jää silti juuri sellaisiksi - haaveiksi. Jossain vaiheessa tulee tuo eilisenkaltainen 'ei tästä mitään tule' -ajatus ja sitten matka tyssää siihen. Alan heti epäillä suuntaani. Muutan mieltäni. Ne sellaiset vaakamaiset jutut. Mutta nyt minulla on uusi tekniikka. Sovellan tätä 'karsi pois turha' -asennetta myös haaveisiin. (Kämppä ja kaverit on jo kokolailla hanskassa.) Teen siis selkeitä yhden sanan tavoitteita. Mielikuvamatkailen sitten niillä täytesanoilla, mutta ne pääjutut pitää olla selvät. Tähän mennessä selvät pääjutut ovat:

Meri.

Koti.

Kirja.

Eipä se tuon selvemmäksi enää mene. Paitsi jos ajattelee sen ajallisesti, niin tuo menee nyt vähän nurinpäin. Olkoon. Kyllä siitä jo pointin ymmärtää. Minulla on valmiina suunnitelma, minkä voi tiivistää noihin kolmeen sanaa. Ei huonosti ollenkaan.