Huivipäivä.

Minä tein kevään vapaaehtoistyötä Monikulttuurikeskus Gloriassa. Vähemmän kuin haluasin, mutta kuitenkin. Olen itse asiassa toiminut siellä virallisesti vapaaehtoisesti vasta Suomeen tuloni jälkeen puoli vuotta sitten, mutta olen ensimmäinen virallinen "hengaaja". Olin somistamassa sitä ihan ensimmäistä Gloriaa, maalasin seiniä (ja järjestin elämäni ensimmäisen taidenäyttelyn Glorian tiloissa) ja jotenkin vain jäin sinne olemaan. Rakastuin niihin ihaniin ihmisiin ja siihen paikan rentouteen ja tietysti monikulttuurisuuteen. Ja ne ihmiset kai rakastuivat minuun, mikä oli tietysti parasta kaikessa. Paikka on vaihtunut, ihmisiä on tullut lisää, ja käyn siellä yhä harvemmin maastamuuttomatkailuharrastuksestani johtuen, mutta joka kerta minut otetaan avosylin vastaan. Siis oikeasti. Jos joku ei halaa, kun menen Gloriaan käymään, niin rasti seinään. (Seinä on yhä tyhjä.) Sen paikan energia on pelkkää rakkautta. Siksi minä siellä hengailen, niin kuin moni muukin nykyään. Kesäloma alkoi, mutta ensi syksynä kannattaa kyllä tutustua Gloriaan. 

Antaminen on se elämän paras asia, jos ajattelee vain itsekkäästi. Koska mikään muu ei tuota vastaavaa mielihyvää niin pitkäksi aikaa kuin se, että autat tai ilahdutat jotakuta toista ihmistä. Tämä ei ole mitään minun hippijuttuja, vaan ihan tutkittua faktaa, olen kuullut sen monella luennolla. Perustin joskus kauan sitten iloa.-ryhmän Facebookiin ihan sitä varten, että voisi kerätä näitä toisten ilostuttamisia sinne, jolloin voidaan kaikki yhdessä jakaa se oma hyvänolontunne myös muille. Ei se oikein ottanut tulta munille (en tiedä miksi sanoin noin, siellä on melkein kaikki naisia), mutta pistän sinne silti toisinaan linkkejä, jotka saattavat innostaa ilotekoihin. 

Jos joku ystäväni on masentunut, neuvon aina kaksi asiaa. Ensinnäkin, katso peiliin ja itseäsi silmiin, ja sano ääneen "Minä rakastan sinua". Kovin moni ei pysty siihen. Mutta ne, jotka pystyvät ja jatkavat tätä, sanovat sitten paljon myöhemmin, että se kyllä mullisti koko elämän. Koska se todellakin mullistaa koko elämän. Tiedän sen kokemuksesta. Toinen neuvoni on se, että tee joka päivä yksi hyvä asia ja kirjoita se ylös. Olkoon se ihan kuinka (omasta mielestä) mitätön asia tahansa. Jos teit sen, jos toinen ilahtui, kirjoita se ylös. Sekin on yllättävän vaikeaa meille suomalaisille. Mutta sekin toimii, todella hyvin. Ja toivoin, että ihmiset jakaisivat näitä pieniä ilostuttamisia myös siellä Facebook ryhmässä.

Vähän aikaa sitten Gloriassa oli Huivipäivä. Siellä oli huivinäyttely, luento huiveista ja niiden historiasta, toinen luennontapainen Iranista ja heidän hävyttömästi tilanteestaan naisten oikeuksien puolesta (jos et ymmärrä miten tämä liittyy huiveihin, kannattaa googlettaa), huivin solmimisen opastusta, valokuvausta erilaisten huivien kanssa, huivien myyntipiste, sekä erilaisia huivitanssiesityksiä. Se oli aika hieno tilaisuus. Olin siellä tietysti itsekin, pääasiassa nauttimassa. Gloria on aina täynnä kulttuureja. Vähän politiikka tulistutti tätäkin päivää (sivistyneesti), mutta pääasiassa minulle jäi vain sellainen tunne, että onpa ihana olla osa tätä. Ja sitten myöhemmin minua ilahdutti nimenomaan se, kun tajusin, että minä OLEN osa tätä. Minä olen yksi heistä. 

Hyvä tästä tulee!

Lähdin sitte liikkeelle. Matkustin ensin bussilla Vallettaan, jossa kävin automaatilla, jonka jälkeen matkasin toisella bussilla takaisin siihen suuntaan josta tulin, mutta kovasti pidemmälle. Nimittäin. Muistatko, kun tuossa joku aika sitten eksyin säätäessäni sairaalassa ja tapasin sen mukavan pariskunnan? No, jotenkin siinä kävi niin, että tutustuttiin vähän enemmän ja sain kutsun rouvan äidin kodin tyhjennysmyyjäisiin. Vanha muori muutti vanhainkotiin ja lapset siellä sitten tyhjensivät taloutta. Ja se, että oikeasti menin paikan päälle, vaikka kohde oli täysin tuntematon ja kahden bussimatkan päässä, johtui ainoastaan siitä tahtotilasta, josta kerroin muutama päivä sitten. Siellä se nyt sitten oli odottamassa, minun upea ompelukone. En kyllä ehtinyt siihen säästää yhtään, vaikka sellaista vähän suunnittelin. Oho. Ne 53 asiaakin on vielä keksimättä. Mutta, annoin itselleni armoa, sillä tässä elämässä tapahtui niin ihmejuttuja muutenkin. Ja minulla on vielä kuukausi aikaa miettiä niitä mahdollisia ommeltavia asioita, ennen kuin oikeasti pääsen samaan tilaan koneeni kanssa. Hyvä tästä tulee!

Kuten sanottu, melko outo päivä. En nyt taas tiedä, että miten päin olisin. Ensinnäkin, muutto todellakin tulee eteen kuukauden kuluttua. Ja se taas tarkoittaa, että aion sittenkin viihtyä Maltalla hieman pidempään. Ehkä vuoden loppuun. (Sivuseikka, mieli ehtii muuttua vielä moneen kertaan.) Vuokranantaja on todellakin maailman paras ja harmittaa hänestä luopua. Naapureista luovun ihan mielelläni. Joka tapauksessa, minä omistan nyt maltalaisen peilin, lipastopöydän (en tiedä sille suomeksi nimeä, mutta se on sellainen lipasto, jonka etukansi aukeaa ja laskeutuu kirjoitustasoksi), ja teollisuusompelukoneen. Ja tuolin. Ja maljakon ja korin ja tuikkukippoja ja kukka-amppelin ja pylvään ja ja ja... Kyllä, meni aivan tolkuttomaksi se touhu. Mutta halusin. Sitä paitsi oli siellä joukossa yksi sellainenkin asia, joka on sääntöjen mukaisesti valkoinen. Ja kaikki sopivat varmasti yhteen, koska olen nyt niin tosi varma tyylistäni. Ja olen täysin rakastunut niihin loppuihin (rakkautta ilman ei voi elää). Hyvä tästä tulee!

P.S. Siihen eiliseen listaa voi nyt lisätä myös yhden maltalaisen kaverin.