Musta tuntuu...

Erikoinen päivä. Tajusin aamulla, että minä olen tosi kunnollinen tyyppi. Elän kunnollista elämää. Sitten huomasin, että vaikka kuinka nätisti kirjoittaa ja sanoo, niin aina löytyy ainakin yksi mielensä pahoittaja tai negatiivari, joka keksii kyllä jotain valitettavaa asiasta kuin asiasta. Sitten sain todistella olemassaoloani, sillä ilmeisesti olen näkymätön. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Istuin isossa tyhjässä huoneessa, tuijotin ikkunasta ja mietin, että mitä helvettiä minä täällä oikein teen? Rasvasin kädet ja pudotin vahingossa sormukseni lattialle ja se meni heti palasiksi. (Sellainen hieno musta lasisormus, versio 3, koska ensimmäisen hukkasin lähtojuhlissa vuosi sitten, ja kissa hajotti edellisen kesällä samalla tavalla kuin minä nyt tämän.) Selvästi minun ei kuulu käyttää mustaa sormusta.

Pukeuduin tänään mustaan. Minulle on sanottu, etten saisi tehdä niin. Se on liian tummaa vaalealle iholleni. Ja että se vie energiani ja muuttaa mielen negatiiviseksi. Pitäisi käyttää iloisen pirteitä pinkkejä ja sellaista. (Joo, en ajatellut tehdä niin.) ”Värejä valittaessa tulisi ohjenuorana pitää sitä, miltä itsestä tuntuu eikä kenenkään jyrkkiä neuvoja. Jos jokin väri tuntuu omalta ja suo hyvän olon, on se epäilemättä oikea valinta.” Niin. Marika Borg tietää mistä puhuu.

Tänään tuntui mustalta.

Minä olen yleensä aina harmaissa vaatteissa. Vähän mustaa, vähän ruskeaa, vähän tummansinistä (navy blue) ja ihan vähän oliivinvihreää. Yhdessä tummansinisessä T-paidassani on edessä perhonen, jossa on pinkkiä ja valkoista. Se on se minun värikäs vaate. ”Jos kuitenkin olet kulkenut samanvärisissä vaatteissa vuosikausia, on ehkä paikallaan pysähtyä miettimään, miksi näin teet. Mitä värivalintasi kertoo sinulle? Joskus syynä voi olla muutoksen pelko, henkinen juuttuminen. Etenkin harmaa, ruskea, tummansininen sekä musta ovat värejä, joihin jää helposti kiinni. Niiden taakse ikään kuin vetäytyy turvaan.” Mitä tämä nyt sitten kertoo minusta? Olenko henkisesti juuttunut turvaan?

Taideopinnoista muistan sen verran, että mustassa on kaikki värit. Se imee valon (eli kaikki värit), eikä anna mitään ulos. Musta on surun väri, ja magian. ”Se voi olla kantajansa viesti: älä tule liian lähelle, en aio paljastaa itsestäni mitään.” Tänään tuntui juuri tuolta. Ja nyt kun asiaa mietin, niin huomasin, että laitan usein mustan paidan päälle silloin, kun en jaksa puhua ihmisille tai on jotain mietittävää, mitä haluan vain pähkäillä omassa mielessä. Voiko tämä oikeasti olla noin yksinkertaista?

Etäisyydellä ei ole merkitystä, vain ensimmäinen askel on vaikea.


Positiivareiden aamun ajatus oli osuva. Olen kaivanut lähtökuoppaa jo niin kauan, että kohta ei enää päätäkään näy. Listasin mieltä vaivaavat asiat, ne tekemättömyydet joita välttelen, sekä asiat mitä pitää saada aikaan ennen kuin olen tavoitteessa. Lista oli yllättävän lyhyt. Ja silti on niin vaikea aloittaa. Jokohan pitäisi ottaa se ensimmäinen askel?

Hyvä tästä tulee!

Lähdin sitte liikkeelle. Matkustin ensin bussilla Vallettaan, jossa kävin automaatilla, jonka jälkeen matkasin toisella bussilla takaisin siihen suuntaan josta tulin, mutta kovasti pidemmälle. Nimittäin. Muistatko, kun tuossa joku aika sitten eksyin säätäessäni sairaalassa ja tapasin sen mukavan pariskunnan? No, jotenkin siinä kävi niin, että tutustuttiin vähän enemmän ja sain kutsun rouvan äidin kodin tyhjennysmyyjäisiin. Vanha muori muutti vanhainkotiin ja lapset siellä sitten tyhjensivät taloutta. Ja se, että oikeasti menin paikan päälle, vaikka kohde oli täysin tuntematon ja kahden bussimatkan päässä, johtui ainoastaan siitä tahtotilasta, josta kerroin muutama päivä sitten. Siellä se nyt sitten oli odottamassa, minun upea ompelukone. En kyllä ehtinyt siihen säästää yhtään, vaikka sellaista vähän suunnittelin. Oho. Ne 53 asiaakin on vielä keksimättä. Mutta, annoin itselleni armoa, sillä tässä elämässä tapahtui niin ihmejuttuja muutenkin. Ja minulla on vielä kuukausi aikaa miettiä niitä mahdollisia ommeltavia asioita, ennen kuin oikeasti pääsen samaan tilaan koneeni kanssa. Hyvä tästä tulee!

Kuten sanottu, melko outo päivä. En nyt taas tiedä, että miten päin olisin. Ensinnäkin, muutto todellakin tulee eteen kuukauden kuluttua. Ja se taas tarkoittaa, että aion sittenkin viihtyä Maltalla hieman pidempään. Ehkä vuoden loppuun. (Sivuseikka, mieli ehtii muuttua vielä moneen kertaan.) Vuokranantaja on todellakin maailman paras ja harmittaa hänestä luopua. Naapureista luovun ihan mielelläni. Joka tapauksessa, minä omistan nyt maltalaisen peilin, lipastopöydän (en tiedä sille suomeksi nimeä, mutta se on sellainen lipasto, jonka etukansi aukeaa ja laskeutuu kirjoitustasoksi), ja teollisuusompelukoneen. Ja tuolin. Ja maljakon ja korin ja tuikkukippoja ja kukka-amppelin ja pylvään ja ja ja... Kyllä, meni aivan tolkuttomaksi se touhu. Mutta halusin. Sitä paitsi oli siellä joukossa yksi sellainenkin asia, joka on sääntöjen mukaisesti valkoinen. Ja kaikki sopivat varmasti yhteen, koska olen nyt niin tosi varma tyylistäni. Ja olen täysin rakastunut niihin loppuihin (rakkautta ilman ei voi elää). Hyvä tästä tulee!

P.S. Siihen eiliseen listaa voi nyt lisätä myös yhden maltalaisen kaverin. 

Onnenpipanat.

Olen viettänyt taas koko päivän kotona. Yleensä ihmiset menevät baariin tai muihin rientoihin, kun on kokonainen vapaapäivä. Minä en ole niin kuin yleensä ollaan. Viikonloppu on ainoa aika, kun minun ei ole pakko nähdä ketään. (Paitsi tänään näin pikaisesti vuokraihmisiä, koska oli maksun aika ja sain pyytämäni naulakon seinälle.) Vietän viikot kaikenmaalaisten seassa, niin jotenkin sitä haluaa olla ihan omassa rauhassa sitten, kun siihen viimein on mahdollisuus. Huomasin vasta täällä, että en ole ollenkaan niin sosiaalinen, kuin olen aina kuvitellut.

Yksin olemisen lisäksi isossa asunnossa on se hyvä puoli, että voi muuttaa huoneesta toiseen ihan milloin tahansa. Minä tein niin tänään. (Vaikka tämä asunto on pieni, se on silti melko iso yhdelle hengelle.) Niinpä muutin isosta huoneesta pienempään. Luulen, että tuo pikkuhuone on vähän lämpimämpi ja saan nukuttua siellä paremmin. Ja koska kaikki omaisuuteni mahtui pieneen kaappiin, voin ihan hyvin ottaa jonkun vuokralle tuohon toiseen huoneeseen. Nimittäin ystävieni vierailujen jälkeen. Kyllä vain. KAKSI elämäni ihanaa hahmoa kotosuomesta on tulossa kylään. Olen tosi innoissani, vaikka ilmeisesti en ihmisistä pidäkään. Tänään vielä yritin puhua kanadanvahvistusta kylään, sekin saattaa onnistua. Ja se varsinkin olisi mieletöntä, koska viime tapaamisesta on liian monta vuotta. 

Olen tehnyt käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että suomenkieli on kyllä tosi vaikeaa. Ainakin kaikkien muiden mielestä. Ja vähän omastakin. Ja erityisesti silloin, kuin pitää selittää jollekin israelilaiselle miksi englanniksi kirjoitettu asia ei taivu suomeksi samalla tavalla. Mutta että esimerkiksi nimet taipuvat. Kielimuuri on vain liian korkea, varsinkin kun se on rakennettu jonkin vaikeakulkuisen kulttuurikukkulan päälle. Yhden lauseen selvittämiseen meni koko päivän. Mutta hei - selväksi tuli. Väsytysvoitto. Kärsivällisyyttä täällä kyllä oppii, jos ei mitään muuta.

Myös erimaalaiset kääntäjäkolleegani ovat sitä mieltä, että suomenkieli on täysin häiriintynyttä. Ja että suomalaiset ovat yksilöinä outoja, erityisesti tämä yllekirjoittanut. Suomenkielessä on mitä ihmeellisimpiä sanoja, jotkut niistä korvaavat kokonaisen lauseen. Tämä erityisesti hymyilytti minuakin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa aikaisemmin: "Juoksentelisinkohan?" 

(I wonder if I should run around aimlessly?)

P.S. Jos luovuus ja aivot kiinnostaa, niin kannattaa katsoa tämä.

Älä syö humehia!

Sain hairistin. (Vapaa käännökseni sanoista “hair colour specialist”... Joo joo, otin taas kielellisiä vapauksia. Arvatenkin oikolukija puuttuu peliin ihan välittömästi.) Kaveri on oikeasti suoraan Hollywoodista. Ja tämä ei ole edes vitsi, vaikka aluksi itse luulin kaverin vitsailevan. Mutta koska jutut eivät muuttuneet esimmäiseen varttiin, arvelin että tyyppi on aidosti outo. Olin oikeassa. Los Angelesilainen hiustaiteilija on tullut tänne korpeen oikeasta syystä, mutta siinä ohella aikoo pelastaa pääni. En laita hanttiin, tervetuloa vain tiimiin. Hänellä itsellä ei ole hiuksia, mutta uskon että tyyppi on silti oikeasti pätevä. Pehkoni tarvitsee kaiken avun. Koska minulla on jo Stailisti, niin jouduin keksimään kaverille tuon uuden nimikkeen. Ja voin vakuuttaa, että tämä mies meni heittämällä kärkeen sillä oudoimmat tapaamani ihmiset -listalla. Mutta päätin antaa armoa, koska arvelin, että sellaiset täysjärkiset eivät varmasti menestyisi Hollywoodin käsittömässä maailmassa. Tyyppi ei juo, mutta tanssii jatkuvasti ja saa polttaa laillisesti pilveä.

Tuo taivaallinen aihe on ollut tässä tapetilla tänä vuonna. Olen sattuneesta syystä (eli edellisestä suhteesta) johtuen joutunut miettimään mielipidettäni asiaan tänä vuonna. Olen aina ollut pilven polttoa vastaan, ihan periaatteesta. Koska se on laitointa. Tiedän kyllä, että alkoholi on paljon suurempi ongelmien aiheuttaja ja epäterveellisempää kuin tuo luonnontuote, mutta silti. Alkoholi on laillista. Pilveä poltellaan laittomasti, ellei ole Hairistini tavoin saanut siihen lääkäriltä laillista lupaa. Tänään olen yhä varmemmin sitä mieltä, että niin kauan kuin marihuana on laitonta Suomessa, olen sitä vastaan, samoin sen käyttämistä. Niin kauan kuin alkoholi on laillista, aion maksaani tuhota, vaikka kuka sanoisi mitä. Ugh! Olen puhunut.
  

Outo päivä.

Eilen oli tavallinen omituinen päivä. Millään muulla tavoin en voi fiilistä kuvailla. Tuntuu, että koko viikko on mennyt samalla kaavalla. Kaikki on hyvin, asiat menevät hienosti, mutta silti olen jotenkin innoton. Minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka innostuu aina kaikesta tosi nopeasti, oli asia miten pieni tahansa. Mutta nyt en ole innostunut kolmeen viikkoon mistään. Nauru on kadonnut elämästäni. Ruotsalainen saa minut nauramaan aina kun nähdään. Samoin Abraham ja Suhari, joiden välissä istun päivät ja joihin olen nyt jo vähän tutustunut. Mutta naurustakin puuttuu se innostus. Erikoista.

Yritin tänään avata pankkitilin. Se ei onnistunut, koska perustyypillinen elämäänsä kyllästynyt pankkineiti ei hyväksynyt minua. Passi ja kaikki tarvittavat paperit olivat mukana, mutta koska yhdessä paperissa oli vain yksi etunimi, kun taas passissa on kolme, niin minä olin selvästi epäkelpo. Ymmärrän puutteen kyllä, ei siinä mitään, mutta voi taivas miten tyly tuo nainen oli. Helvetti, pidä tunkkis.

Menin vielä toiseen jonoon lunastamaan palkkashekkiä. Kun poika kysyi onko minulla jo tiliä tässä pankissa, jouduin kertomaan ettei ole, koska en sellaista saanut. Saatoin myös antaa palautetta edellisen huuhkajan käytöksestä. Poika oli todella pahoillaan ja erityisen mukava. Sain rahani ja uskon, että palauterisut menivät eteenpäin. Ainakaan siihen pankkiin en tiliä avaa. Irlannissa ilmeisesti toimitaan vain konttorikohtaisesti. Suomessahan toimitaan saman pankin alla kylästä riippumatta. Täällä mennään aina samaan konttoriin. Mietin jo sellaista vaihtoehtoa, että en vain avaa tiliä. Mitä, jos otan palkkani aina vain shekkeinä? Ei kai se ole kiellettyä? Miksi minun pitäisi väkisin avata tili täällä, jos eivät kerta rahojani halua ottaa vastaan? En avaa. Ei ihme, että Irlannilla on taloudellisia vaikeuksia, jos pelkkä tilin avaaminen on näin vaikeaa.

Koska minulla oli nyt tuppo rahaa mukana, päätin mennä ostoksille. Sehän on se ainoa oikea ratkaisu mihin tahansa mielipahaan. Sanoo kaveri, joka inhoaa shoppailua. Ostin uudet pyjamahousut (varma hyvän mielen valinta) ja hupparin (koska haluan yhä uskotella itselleni, että alan liikkua täällä enemmän), ja jotain muuta ehkä vähemmän tärkeää. Söin paljon, etten vain laihtuisi. (Laatuselluliittiä pitää vaalia.)

 

Illalla juttelin taas Toyboyn kanssa. Harmikseni huomasin, että sekään ei enää innosta. Ehkä koska ehdin jo odottaa jotain enemmän, ja sitten taas petyin. Ehkä vain, koska ilo on poissa. Vaikuttaa siis siltä, että tulin vain kotiin murjottamaan. Mikä ihme minua vaivaa?! Pesin pyykkiä, sekään ei auttanut. En edes katsonut koneen ikkunasta, vaikka ennen pidin siitä paljon. Pyykin pyöriminen rauhoittaa. Ehkä olen jo liian rauhallinen. Huolestuttavaa. Ja sitten luin sähköpostin. Positiivareiden jossain rivien välissä luki lause: "Ellemme ole iloisia ja onnellisia nyt, niin milloin sitten?" Tunsin vahvan piston sydämessäni. Päätin tehdä asennemuutoksen.

   

Henkistä kasvua.

Minun koko maailma mullistui eilen. Kaikki nämä homeiset talot, huonot poikaystävät, asunto-ongelmat ja muut vastoinkäymiset minä olen kestänyt kuin grafeeni, mutta eilen tapahtui jotain, mikä huojutti koko kaikkea.

Minulla on ollut sellainen itsensä puolustamaan oppimisen teema tässä viimeaikoina. Siis mielessä. Ajattelen sen jotenkin niin, että vastoinkäymiset johtuvat jostain tietystä asiasta, jonka olemme itse mielessämme houkutelleet. (Pohjaan tämän siis siihen vetovoiman lakiin.) Ja että jos samat vastoinkäymiset tulevat uudestaan kerta toisensa jälkeen, niin silloin pitäisi jo ymmärtää lukea jotain rivien välistä. Universumi yrittää viestittää, että joku juttu on pielessä. Ja se viestittää sitä niin pitkään, että oppimme. Että ymmärrämme muuttaa tätä houkuttelukaavaa. Meille on annettu tehtäviä, ja jos epäonnistumme, ne annetaan uudestaan.

Virheet ovat tarpeellisia tapahtumia, jotta oppisit sen, mitä sinun tulee oppia. (Lappulainaus, en taaskaan tiedä keneltä.)

Jos välttää virheitä, niistä ei opi. Jos antaa aina periksi ja suostuu kynnysmatoksi, silloinkaan ei opi. Minä olen viimein oppinut, että nyt on jo aika oppia. Ja se taas on saanut minut ajattelemaan monenlaisia juttuja. Olin vähän jopa vihainen kaiken tapahtuneen vuoksi, mutta sitten muistin kolme kirjoista lukemaani asiaa:

1) Vihaisuus on vain tunne, joka johtuu ajatuksista.

2) Minä itse ajattelen niin, että sen seurauksena tunnen vihaisuutta.

3) Vihaisuutta tuottavia asioita ajattelemalla vedän puoleeni lisää asioita, jotka tekevät minut vihaiseksi.

Totesin, että tämä ei ole hyvä juttu. Joten halusin heti muuttaa tunteeni. Ja se onnistuu vain yhdellä tavalla - keskittymällä nukyhetkeen. Aivan turha murehtia missä nukun viikon päästä, koska sitähän saattaa jäädä vaikka auton alle ensi torstaina. Ja siinä tapauksessa en pelkästään pilannut tätä hetkeä murehtimalla, vaan tein sen vieläpä aivan turhaan. Joten päätin muuttaa sen tunteen välittömästi. Mietin miltä tuntuu nyt, juuri sillä hetkellä. Katsoin maahan ja näin polussa erikoisia mutkikkaita juuria. Ihmiset olivat kävelleet ne esiin hiekasta. Oloni muuttui heti. Sitten kävin päässäni keskustelun (tällä kertaan fysioterapeuttini kanssa) ja sanoin: "Katso miten kauniita!" Hän vastasi sellaisella vähänkö-olet-idiootti-äänellä, että ne on vain juuria. Ja minä sanoin: "Niin, eikö ole ihmeellistä, että ihan tavalliset juuret voi olla noin kauniita!" Hän meni sanattomaksi. Minä puolestani olin iloinen, sillä sen lisäksi, että olin saanut ahdistuksen ja kiukun vaihdettua ihastukseen ja hyvään oloon, olin myös ihan selvästi puolustanut itseäni. Pelkästään pääni sisällä, mutta siitä huolimatta. Se oli selvästi askel oikeaan suuntaan.

Myöhemmin juttelin Uusi Annan kanssa ja kerroin tämän upean asian hänellekin. Minusta oivallukseni oli hirmu hieno, ja olin jopa hitusen ylpeä itsestäni. Olin selvästi kehittynyt. Mutta Anna vastasi: "Vain sinä voit käydä tuollaista keskustelua sun pään sisällä." Olin sanaton. Annalta meni se pointti kokonaan ohi. Tai kyllä hän pointinkin ymmärsi, mutta se jäi tämän toisen asian varjoon. Olimme molemmat hämmentyneitä, mutta täysin eri syistä. Anna yllättyi siitä miten outo minun mieli on, ja minä siitä, että ilmeisesti normaalit ihmiset eivät ajattele näin. Muut eivät keskustele mielessään ihmisten kanssa, jotka eivät ole paikalla. Tai väittele itsensä kanssa. Tämä tuli yllätyksenä.

Minulle on aina sanottu, että olen vähän outo, mutta kukaan ei ole sitä osannut todistaan noin selvästi. Tarvitsen nyt vähän aikaa tämän sulattamiseen.