Vaikeita sanoja.

Olen viettänyt muutaman päivän harkiten sanojani. Sain niin nättiä palautetta blogistani, että mietin jo koko kirjoittamisen lopettamista. (No en kovin tosissani.) Onko tämä oikeasti kamalan väärin? Vaikka osaisin blogiin jotenkin ajatuksiani purkaa, ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että lukijat sen tulkitsevat samoin. Joten väärinkäsitykset ovat melko varmoja. Mutta oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä. Minä kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Jos joku ei niistä pidä, niin se on ikävää. Mutta lukeminen on yhä vapaaehtoista. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään. Käytän lempinimiä ystävistäni ja yritän aina kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Mutta silti jopa tämä itseironiani tuntuu välillä loukkaavan muita. Dilemma. 

Olen kuitenkin aitouden puolella. Vuosien mittaan opin, että toisten mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa. Sanat kannattaa kuunnella ja sitten miettiä niitä, mutta tehdä silti päätökset sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Vuosia tein niin kuin muut sanoivat ja yritin elää sellaista elämää jota muut minulta odottivat. Ja en ollut yhtään onnellinen.

Minun onnellisuus ei tule perinteisistä asioita. Työoravanpyöristä ja paikalleen asettumisesta. Minun onni tulee odottamattomista asioista. Matkustamisesta. Uusista ihmisistä. Kirjoittamisesta. Ja siitä aivan käsittämättömästä rohkeuden määrästä jota vaaditaan, että näinkin arka ja pelokas tyyppi uskaltaa vain mennä ja seurata sydäntään. Ottaa riskejä, vaikka se ei muiden mielestä olisi ollenkaan viisasta. (Tai edes minun mielestä.) Rohkeus on minulle jotain niin vierasta. Ja ne harvat kerrat, kun olen uskaltanut tehdä jotain hullua, ovat vaatineet minulta aivan tavattomasti rohkeutta. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Minä tarvitsen merkityksen päiviini, muuten masennun. Ja minä en saa merkitystä siitä, että toistan samaa, samassa paikassa. Minä saan merkityksen rohkeudesta. Ja vaikka tapahtuisi mitä, vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, vaikka epäonnistuisin suhteissa ja kokisin kamalia asioita ja itsekin ymmärtäisin tehneeni suuren virheen... Ainakin olin rohkea ja tein sen. Ja sitä tunnetta ei kukaan minulta voi viedä. Se tunne tekee minut onnelliseksi.

You have chosen the wrong path if it’s not fun. And you are probably not taking enough risk if it’s not hard and rocky sometimes.

(Marc Benioff)

  

Sairaspäivä.

Se oli sitten hikisin yksin vietetty yö ehkä ikinä. Tämä ei tainnutkaan olla mikään pikkuflunssa, vaan sain ralleista jonkun hirviötaudin. Tai ehkä tämä on nyt se rallikuume? Keuhot pysyivät silti vielä kehon sisäpuolella. Olin yöllä kuitenkin niin huonolla hapella, että yritin jopa jutella niille kahdelle henkimaailman kaverille. (Ihan vähän selvennystä asiaan löytyy TÄSTÄ.) Olen laiminlyönut heitä todella pitkään. Ja tähän voisi nyt lisätä, että sen kyllä huomaa. Elämä on mennyt miten sattuu. Sain huonosti kontaktia, mutta ymmärsin, että molemmat ovat vielä olemassa. Yritän vielä tänä iltana uudestaan.

Kipeänä olo on maailman vaikeinta, koska se on niin pirun tylsää. Pitää pysyä paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Ei onnistu ikinä minulta sellainen toimimattomuus. Joten tänään olen viettänyt aikaa sängyn pohjalla läppärini kanssa. Kävin ylirevähtäneen sähköpostilaatikkoni läpi. Minulla on nyt systeemi sielläkin. Viime viikolla eräs Pop-Up ihminen opetti minulle kuinka saan laitettua kaikenlaisia värikkäitä kuvia meileihini ja sillä tavoin lajiteltua ne eri tärkeyksiin ja aiheisiin. Loving it!

Olen myös lukenut pitkästä aikaa kirjaa. Ihan oikeaa hömppäromaania, jonka tarkoitus on pelkästään viihdyttää (Robin Cook, Hoitovirhe). Aivan liian harvoin ehdin lukea mitään tuollaista. Tämä kirja ei kylläkään ole järin hyvä, mutta nyt puolen välin jälkeen olen jo vähän koukkuttunut. On jännä huomata, miten paljon sitä asiat muuttuu. Joko niin, että Robin on muuttanut kirjoitustyylinsä, tai sitten minä olen muuttunut. Olin teininä ihan hulluna kaikkiin lääkäri- ja lakikirjoihin. (No en kaikkiin, mutta näihin keksittyihin juttuihin.) Tämä on molempia, mutta ei kyllä saa kovin suuria pisteitä minulta. Laitan sen poistoon heti, kun saan luettua loppuun. Kirjat kuuluu muutenkin kierrättää.

Ja poistoista puheen ollen, koska ostin eilen kirjanmerkin, niin tänään on luovuttava kahdesta. Olen aikaisemmin laittanut noihin mukaan hintoja, mutta vain sen takia, että meille tulee työmaalle kirppispöytä ja vien ne sinne, ellei joku tee varausta tämän blogin perusteella, niin kuin kävi kahvikuppien kanssa. Mutta asiaan. Meillä on siis tulossa uusi Pop-Up Tori 13.8., mutta tuo rakenteilla oleva kirppis on ilmeisesti auki heti. Joka tapauksessa, luovun sen vuoksi monista jutuista. Yksi erityinen on kuitenkin mainittava.

Tässä teille säälittävä koira. Se on selvästi ollut tuhma, koska siitä on tehty laukku. Nyt Tessu etsii uutta kotia, ihan pilkkahintaan. Sen väri on sellainen lähes kultainen eli kullertava. Kuva näyttää ihan väärin, kun Tessu istuu varjossa.

On muuten aivan ihana saada palautetta. Kirjasta ja blogista ja mistä nyt vain. Varsinkin kun se on hyvää, mutta myös rehellinen palaute on hienoa. Ja en tarkoita, etteikö hyvä olisi rehellistä... No, kuitenkin. Nyt asiaan: Kuka käy joka päivä painamassa tuota Olet Urpo. -täppää? Nyt tunnustat! Naurattaa aina, koska ihan sama mitä tänne runoilen, niin aina olen urpo. (Jos käyttäisin hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen röhönauruhymiö.)

   

Kauppakassi.

"Ilona! Sä oot hullu!" Näin se alkoi tämäkin maanantai. Kyykin jossain lattian rajassa ja hölmistyneenä käännyin katsomaan, että mitä minä nyt taas olen tehnyt. Takanani seisoi naurava ihminen, joka selvästi tykkää blogistani ja jatkoi: "Mutta ihana. Mä oon sun fani!" Kiitos vain palautteesta, se lämmittää aina mieltä, vaikka se tulisi selän takaa yllätyksenä.

Alan taas arkeistua. Kävin Huoneella järjestelemässä toripäivän jäljiltä asioita. Toisin sanoen kannoin roinani takaisin sinne perälle. Tai ainakin osan niistä. Sitten virkkasin pipoa keinussa. Tämä oli tällainen pehmeä paluu arkeen.

Kävin tänään hakemassa paketin postista, koska ne ihmeaineet viimein tulivat. Tai ne tulivat kyllä jo perjantaina, mutta itse en ollut kaupungissa. Postissa oli edelläni jonoa kahdenkymmenen numeron verran. Päätin, että ei haittaa yhtään! Voin katsella niitä muita tuotteita ja ostaa jotain älytöntä. Minulla on sellainen tapa, että käyn aina jossain ihme paikoissa ja ostan jonkin asian. Sen ei tarvitse olla kallis, kunhan on. Joten miksi ei Postissakin. Kiersin hyllyjä ja totesin, että siellä ei ollut mitään sellaista mitä haluaisin. Ei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Muumeja, angry birdsejä ja kortteja, jotka olivat liian rumia lähetettäväksi oikeasti, mutta ei tarpeeksi rumia lähetettäväksi herjaksi. Olin tyrmistynyt. Joten odotin vuoroani sivummalla. Sitten yhden pöydän alahyllyllä pilkotti jokin muistikirja, jossa oli renkulat sivussa, ja joka sopi päässäni sillä hetkellä olevaan ideaan. Menin katsomaan lähempää. Sekin oli joku tyhmä muumikirja. (En tykkää yhtään muumeista. Minua sanottiin lukiossa Pikku Myyksi ilmeisesti, koska minulla oli samanlainen tukka ja asenneongelma. Ja olin aika pieni.)

Mutta. Siinä vieressä oli kankainen kauppakassi. Olin suunnitellut sellaisen hankkimista jo pitkän aikaa, koska muovipussit ovat epäekologisia ja edellinen alkaa jo hajota saumoista. Varmasti viimeistään syksyllä olisi munat kadussa, jos sitä käyttäisi. Tämä kassi vei huomioni täysin, sillä ensinnäkin se oli ihan minun värinen ja toiseksi siihen oli painettu virkattujen liinojen kuvia:

 Tässä vaiheessa vielä mietin, mutta sitten käänsin kassin toisin päin.

Nämä ovat ihania jo pelkästään aatteen puolesta. Minä haluan kannattaa hyvää ajatusta ja suomalaista yritystä. Ja sitten avasin sen paperilärpäkkeen, jossa on hinta ja pikkufaktaa.

Myyty!
 
P.S. Jos joku teistä tietää mikä on asiallisempi nimitys paperilärpäkkeelle, niin kertokoon sen heti. Hintalapuksi se on liian suuri ja tuoteselosteeksi liian jotain muuta.
 

Vaikuttavia sanoja.

Eilen tuli vastaan kuva, johon oli kirjoitettu: 

Someday everything will make perfect sense. So, for now, laugh at the confusion, smile through the tears and keep reminding yourself that everything happens for a reason.

Lainaus oli ilmeisesti Paulo Coelholta. Mielettömän kivasti sanottu. Sopii tosi hyvin varsinkin minun elämään. Paulo on viisas mies. Mietin heti, että kunhan pääsen takaisin Suomeen ja saan tavarani kaivettua varastoista, niin luen kaikki Paulon kirjat uudelleen. Ihan ehdottomasti. Ne ovat niin upeita. Myönnettäköön, että samalla tavalla upeita, mutta silti. Helppoa ja samalla vaikuttavaa tekstiä. Sellaisia kirjoja, jotka kuuluukin lukea hitaasti. Niistä minä pidän. Eikä se johdu pelkästään siitä, että luen aina tosi hitaasti. Jotenkin tuntuu, että kirjasta ei saa kaikkea irti jos hosuu, hyppii sanoja tai rivejä. Tiedän, että moni tekee niin. Minun pitää aina lukea ihan jokainen sana, ihan vaikka vain kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan. Tietysti joskus lukeminen ei vain suju, joten silloin jätän kirjan väliin. Luen sen ehkä joskus toiste. Aika ei ole oikea juuri sen kirjan lukemiselle. Tai kirja ei ole oikea minulle. Olen miettinyt oman tekstini jokaisen sanan moneen kertaan, hionut viimeiseen asti. Tuntuisi jotenkin kurjalta, jos joku lukee sen sitten väärällä hetkellä puolessa tunnissa hutaisten, eikä saa siitä mitään itselleen.

Huomasin, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään lukemistani kirjoista. Johtuu varmaankin siitä, että en ole lukenut oikein muuta kuin omaan kirjaani. (Vaikka virallisesti se on kirja vasta julkaistuna, ilmeisesti tämä tekeillä oleva versio on vasta käsikirjoitus. Minä kuitenkin kutsun sitä kirjaksi jo nyt. Vähän niinkuin itseni kannustamiseksi.) Joka tapauksessa, ajattelin nyt tehdä tähän lukemattomuuteeni muutoksen. Haluan alkaa lukea taas enemmän. Aikaa kyllä löytyy, jos sellaiseen aikaa järjestää. Itsestähän se on kiinni.

Löysin joku aika sitten täältä hostellin seinältä kaksi suomenkielistä kirjaa. Se oli melko omituista, ollaan kuitenkin Malesiassa. Toisen luin heti, toista en ole edes aloittanut. Olin niin ihastunut siihen ensimmäiseen. Minä en ole koskaan ennen lukenut tällaisia Harlequin kirjoja. En kyllä käsitä miksi, nehän ovat kuin minulle tehtyjä! (Ainakin siis tämä lukemani oli.) Juuri sellaista aivoja rauhoittavaa hömppää, jossa on paljon rakkautta ja takuuvarmasti onnellinen loppu. Minun täytyy lukea enemmän tuollaisia. Onnelliset ajatukset tuovat onnellisen elämän.

Rakkautta pursuavaa hömppää.

Sain eilen ihanan viestin ystävältäni. Ihmiseltä, jonka elämä on aika täsmälleen päinvastaista minun elämään verrattuna, mutta joka siitä huolimatta on pysynyt ystävänä. Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Yleensä lapselliset ihmiset unohtavat sinkkuihmiset, koska ei vain ole enää mitään yhteistä. Tämä on poikkeus. Vaikka ei tietenkään nähdä enää kovin usein (osittain saattaa johtua siitäkin, että minä huitelen ties missä maailmalla), ne kerrat kun nähdään, ovat minulle aina tosi merkittäviä. Tällä kertaa sain myös palautetta blogiini.

Ihana se sinun oivallus siitä että et sinä ole hankala kunhan sinua ei yritä pittää normaalina. Enpä voinu kun nyökytellä kun sitä luin. Jos sitä ei joku meinaa tajuta ja oikeesti luulee sinua hankalaks, niin semmoset tyypit voit toivottaa pitkälle hevon vittuun. Kyllä ne on ne oikeesti hankalat ihmiset sitten erikseen.

Nauratti aivan älyttömästi, mutta samalla tuntui myös vakavalta. Tai sellaiselta vakavasti otettavalta. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka selvästi kuulun vähemmistöön, se ei ole ollenkaan huono juttu. On ihmisiä, jotka ymmärtävät ja pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen. Sama ystävä kirjoitti Perhoskirjaani jo kauan sitten sanat, jotka hän on myös pitänyt. 

Ollaan ystäviä vaikka toinen ois kuussa ja toinen maassa. 

Arvaa kumpi on kummassa. 

   

Outo päivä.

Eilen oli tavallinen omituinen päivä. Millään muulla tavoin en voi fiilistä kuvailla. Tuntuu, että koko viikko on mennyt samalla kaavalla. Kaikki on hyvin, asiat menevät hienosti, mutta silti olen jotenkin innoton. Minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka innostuu aina kaikesta tosi nopeasti, oli asia miten pieni tahansa. Mutta nyt en ole innostunut kolmeen viikkoon mistään. Nauru on kadonnut elämästäni. Ruotsalainen saa minut nauramaan aina kun nähdään. Samoin Abraham ja Suhari, joiden välissä istun päivät ja joihin olen nyt jo vähän tutustunut. Mutta naurustakin puuttuu se innostus. Erikoista.

Yritin tänään avata pankkitilin. Se ei onnistunut, koska perustyypillinen elämäänsä kyllästynyt pankkineiti ei hyväksynyt minua. Passi ja kaikki tarvittavat paperit olivat mukana, mutta koska yhdessä paperissa oli vain yksi etunimi, kun taas passissa on kolme, niin minä olin selvästi epäkelpo. Ymmärrän puutteen kyllä, ei siinä mitään, mutta voi taivas miten tyly tuo nainen oli. Helvetti, pidä tunkkis.

Menin vielä toiseen jonoon lunastamaan palkkashekkiä. Kun poika kysyi onko minulla jo tiliä tässä pankissa, jouduin kertomaan ettei ole, koska en sellaista saanut. Saatoin myös antaa palautetta edellisen huuhkajan käytöksestä. Poika oli todella pahoillaan ja erityisen mukava. Sain rahani ja uskon, että palauterisut menivät eteenpäin. Ainakaan siihen pankkiin en tiliä avaa. Irlannissa ilmeisesti toimitaan vain konttorikohtaisesti. Suomessahan toimitaan saman pankin alla kylästä riippumatta. Täällä mennään aina samaan konttoriin. Mietin jo sellaista vaihtoehtoa, että en vain avaa tiliä. Mitä, jos otan palkkani aina vain shekkeinä? Ei kai se ole kiellettyä? Miksi minun pitäisi väkisin avata tili täällä, jos eivät kerta rahojani halua ottaa vastaan? En avaa. Ei ihme, että Irlannilla on taloudellisia vaikeuksia, jos pelkkä tilin avaaminen on näin vaikeaa.

Koska minulla oli nyt tuppo rahaa mukana, päätin mennä ostoksille. Sehän on se ainoa oikea ratkaisu mihin tahansa mielipahaan. Sanoo kaveri, joka inhoaa shoppailua. Ostin uudet pyjamahousut (varma hyvän mielen valinta) ja hupparin (koska haluan yhä uskotella itselleni, että alan liikkua täällä enemmän), ja jotain muuta ehkä vähemmän tärkeää. Söin paljon, etten vain laihtuisi. (Laatuselluliittiä pitää vaalia.)

 

Illalla juttelin taas Toyboyn kanssa. Harmikseni huomasin, että sekään ei enää innosta. Ehkä koska ehdin jo odottaa jotain enemmän, ja sitten taas petyin. Ehkä vain, koska ilo on poissa. Vaikuttaa siis siltä, että tulin vain kotiin murjottamaan. Mikä ihme minua vaivaa?! Pesin pyykkiä, sekään ei auttanut. En edes katsonut koneen ikkunasta, vaikka ennen pidin siitä paljon. Pyykin pyöriminen rauhoittaa. Ehkä olen jo liian rauhallinen. Huolestuttavaa. Ja sitten luin sähköpostin. Positiivareiden jossain rivien välissä luki lause: "Ellemme ole iloisia ja onnellisia nyt, niin milloin sitten?" Tunsin vahvan piston sydämessäni. Päätin tehdä asennemuutoksen.

   

Palaute.

Aloitan heti lainailemalla. Tämä viisaus ei ehtinyt lapulle asti, luin sen nimittäin vasta tänään Positiivareiden aamun viestistä. Jostain vanhemmasta tosin, niitä oli muutama lukematon jemmassa.

Kun elämäni kuitenkin kerran asetetaan puntariin, niin toivon, että voisin tuolloin todeta olleeni liian ystävällinen kuin tuomitseva; rakastanut liian paljon kuin liian vähän; antanut mieluummin anteeksi sille, joka ei olisi sitä ansainnut, kuin kieltäytynyt antamasta anteeksi sellaiselle, joka on sen ansainnut; että olen mieluummin uskonut ihmisiin liikaa, kuin liian vähän; mieluummin ollut liian luottavainen, kuin liian kyyninen; mieluummin uskonut parasta ja ollut väärässä, kuin odottanut pahinta ja ollut oikeassa.

Minä olen tapaillut luovia ihmisiä nyt ihan tietoisesti. Unohdan pyytää palautetta, mutta jotenkin universumi ohjaa asiat niin, että se palaute tulee sitten kuitenkin. Maanantaina tapasin Uusi Annan, mutta unohdin kysyä palautetta. Koko tapaaminen meni niin suunnattomaksi meidän keskustelun vuoksi, että oli vaikea muistaa tuollaista sivuseikkaa sen kaiken mielettömyyden keskellä. Tulin hirmu surulliseksi. Oivalsin asioita, sellaisia tärkeitä juttuja, jotka olivat tuottaneet paljon mielipahaa pitkän aikaa. Suoraan puhuvat ihmiset ovat parhautta. Uusi Anna auttoi minua ymmärtämään mistä on kyse, joten nyt minun on todella paljon helpompi antaa anteeksi ja päästä asian yli.

Nämä luovat tapaamiset on kyllä tosi hyvä keksintö. Suosittelen. Ihan vaikka ilman sitä palaute-osuutta. Minua se jäi kyllä vähän vaivaamaan, kun en muistanut kysyä. Mietin tätä jo heti aamulla. Päivällä juteltiin ihan muista jutuista koneella, ja kirjoitin tuon yllä olevan lainauksen. Ja ihan yhtäkkiä sain palautetta! Mielenmyllerrys on käynnistynyt hänenkin päässään, ja sain kuulla että se on minun ansiota. Olen saanut ajattelemaan mennyttä, kun olen niin erilainen persoona, ja ajattelen niin eri tavalla kuin kaikki muut hänen kaverit. Haastan ajattelemaan omaa elämää eri tavalla. Ja siitä se ajatus sitten oli lähtenyt. Olin niin otettu tuosta, sehän on suunnaton kunnia. Siis että olen päässyt vaikuttamaan ihmisen elämään. En sanoilla, vaan ihan vain olemalla aito minä. Eipä se palaute tuosta enää parane.
 

Päivän erikoisuudet.

Eilinen oli kerrassaan upea päivä! Kyllä kannatti uskaltautua ihmisten ilmoille, koska vaikka mitä erikoista pääsi tapahtumaan jo yhden aamupäivän aikana.

Päivän erikoisuus nro 1:

Tapasin mukavan lääkärin. (Ne ovat kyllä usein mukavia talossa, jossa kävin.) Yllättävä osuus oli siinä, että minut laitettiin makuulle, puudutettiin ja selästäni otettiin koepala. Ei suurta, muutta kuitenkin sellainen, jonka minä näin ihan omin silmin ilman laseja menevän pinseteissä purkkiin. Tällä kertaa puudutusaine vaikutti (sitä laitettiin aika paljon), joten tämä toimenpide oli täysin kivuton. Ja ennen kaikkea yllättävä, sillä en ollut varautunut tällaiseen lainkaan. No, parempi nyt kuin sitten myöhemmin, kun olisin sitä ehtinyt panikoida jo useamman päivän. Puudutusaine loppui kuin linnun matka ikkunaan, ihan jäi lausekin kesken, kun yhtäkkiä tuntui puukon isku selässä. (Vähän viiveellä, ja itse asiassa se taisi olla kirurgin veitsi eikä puukko, mutta silti.)

Päivän erikoisuus nro 2:
Tapasin Kuparinappia erikoisessa tilanteessa. Menimme nimittäin Prismaan kahville ja ostoksille. Kuulostaa niin (keski)maalaiselta, mutta maallahan me oikeastaan asumme molemmat. Tämä kaupunki on jo nimensäkin mukaan vain kylä. Söimme herkkuja kahvilassa (kolmen edestä tietysti) ja vaihdoimme kuulumiset. Sitten shoppailimme. Ostokieltopäätökseni innoittamana ostin vain sellaista, jonka pystyin perustelemaan sopivaksi tulevaisuudensuunnitelmiini (matkariippumatto, varvastossut ja pokkari, joka oli jo kauppalapussa ja jota minulle oli suositeltu), sekä osia äidin polkupyörään, jonka olen luvannut laittaa kuntoon hyvissä ajoin ennen kesää. 

Päivän erikoisuus nro 3:

Tapasin siis luovan ihmisen ja pyysin palautetta, niin kuin aikaisemmin suunnittelin. En ollut miettinyt sen tarkemmin mihin liittyen palaute tulisi, joten mentiin nyt ihan yleisellä tasolla. Hyväksi minussa listattiin eräs tärkeä havainto, joka olkoon erikoisuus nro 4, kehitettävää sen sijaan olisi suun käytössä. Raskaana olevalle naiselle ei pitäisi kertoa ihan kaikkia totuuksia. (Saatoin ihan ohimennen paljastaa, että Suomessa myytävistä hedelmistä banaanit ja mansikat ovat kaikista myrkyllisimät. Miten minä olisin voinut tietää, että juuri banaanit ja mansikat ovat se ainoa asia, jota kyseinen raskaana oleva nainen voi syödä?)

Olin iloinen palautteesta ja jalostin tuota ajatusta. Minä olen kyllä usein aika suora. Olen sellainen totuudentorvi. Ja joskus asiat kuulostavat paljon paremmilta pään sisällä, kuin stten ääneen puhuttuna. Tarkoitan usein paljon parempaa, kuin miltä se muiden korviin kuulostaa. Johtopäätös: en ole suullisessa ilmaisussa parhaimmillani. Tässä siis kehityksen paikka.

Päivän erikoisuus nro 4:
Hetken jo hätäilin, että onko nyt jotkut kammottavat äidinvaistot heränneet, kun tuollaisen isomahaisen henkilön kanssa liikuin. Kannoin koppaa ja olin tosi huolissani jaksamisesta. Mutta onneksi Kuparinappi pelasti päiväni sanomalla, että itse asiassa kyseessä ei ole juuri heränneet äidinvaistot. Nämä olivat ihan selvästi isänvaistot! Käyttäydyin kuin epävarma tuleva isähenkilö! Olin kuolla nauruun kun tämä tuli ilmi, mutta samalla olo helpottui huomattavasti. Tässä ei olekaan mitään hätää.
 
Tänään minä haluan siistin kodin.
     

Hyvä päivä.

Sain hyvää palautetta kouluni päävelmentajalta. Hän on harvinaisuus, joka ymmärtää minua. Onhan se toki myös aika hullu mies, mutta hulluuden ja nerouden välillä on häilyvä raja. Hassua, että vaikka olen aikamoisen hullunmyllyn käynyt, saanut henkisiä traumoja ja selässä on monen puukon jättämä jälki... Muutama sana saa sen kaiken tuntumaan vaivan arvoiselta. En tiedä kuinka paljon (tai vähän) minulla on osaamista liiketaloudesta, mutta elämästä, ihmisistä ja itsestäni opin kyllä melkoisen määrän. Ja se ei voi olla huono asia, vaikka kuinka syvällä olisi käynyt matkan varrella.

Olen selviytyjä.