Suomi.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Sanalla sanoen, tämä matkani on ollut helevetinvaativa. Olin yllättynyt, että ottaa näin koville. Mutta se on hyvä, koska monestakin syystä. Minäpä selitän, mutta ensin pieni tiivistelmä näistä lomapäivistä.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että tosiaankin olin sitten kuitenkin väärällä portilla. Olin jo koneeseen asti menossa, mutta en päässyt sisään. Näin voi käydä vain minulle. Sitten salamannopeasti etsin sen oikean portin ja ehdin kuin ehdinkin siihen oikeaan koneeseen. Ei siis mitään järkeä, että samaan aikaan lähtee kaksi konetta samaan paikkaan... Lento oli jo kivuttomampi ja laukkuni saatuani menin pikaparkkiin Emmaa etsimään. Ei löytynyt. Olin varmasti noudattanut ohjeita. Ovesta ulos, suojatie, bussipysäkki ja pikaparkki. Ei Emmaa. Lopulta soitin. Kävi ilmi, että olin taas väärässä paikassa. Ohjeet muistin oikein mutta Terminaali oli väärä. Mutta lopulta se Emmakin löytyi ja pääsin viimein halaamaan tukevaa ystävääni yli vuoden tauon jälkeen. 

Matkustin 28 tuntia. Oli sen arvoista. Pääsin nimittäin viimein tapaamaan minun vauvaa! Se oli niin hieno. Hyvin pieni, ei vielä juuri jutellut. Yhden kerran olin lähes kokonaan vastuuvuorossa, koska Emman piti juosta postiin ja me jäätiin kotiin. Selvittiin ilman suurempia traumoja. Me tultiin muutenkin toimeen tosi hyvin. Päätettiin toteuttaa yksi unelmistani yhdessä, me matkustetaan Tazara junalla Afrikan halki. Olinkin miettinyt kenen kanssa matkan voisin tehdä. Kuka olisikaan parempi seuralainen kuin mun vauva? Päätettiin odottaa kuitenkin vielä muutama vuosi, ihan varmuuden vuoksi. Pitäähän sitä rahaakin säästää. Vauva oli jo ihan selvästi miettinyt tätä aikaisemmin, koska sen lelut ja vaatteet oli usein Afrikkahenkisiä. Meillä on yhteinen unelma.

Se ensimmäinen päivä oli siis hyvä. Siitä eteenpäin onkin sitten ollut vähän haasteita. Toisen päivän vietin pääasiassa nukkuen, välillä sohvalla, välillä Emman kylpyhuoneen lattialla. Jet lag ilmeni tosi tehokkaan suolihuuhtelun muodossa. Oksensin kaiken noin 24 tuntia. Kahteen päivään ei voinut syödä mitään. Niinhän siinä usein käy kun menee ulkomaille. Otti vähän koville, mutta lopulta selvisin sen verran, että minut saattoi toimittaa muorin luo Keski-Suomeen. Olisinhan minä tietysti voinut ne harvat päivät Emman seurassa muullakin tavalla viettää, mutta jos kerta pitää vessassa nukkua, niin olin onnellinen, että sain nukkua Emman vessassa.

Joulu sujui sitten jo vähän paremmin. Kinkku ja muut joulueväät pysyivät sisällä, tuoden uusia ongelmia. Tämä suomalainen ruoka kun ei edelleenkään sovi minulle. Ihan sama mitä syö, maha on kuin kivinen rantapallo. Sain kuitenkin tyhjennettyä koko alakerran varaston tavaroistani, mikä oli se varsinainen syy tänne tuloon. Olin tosi reipas. Se otti koville jo senkin takia, että tämä ilma täällä on niin hemmetin kuivaa. Toisin sanoen olen täydellisen allerginen aika lailla kaikelle. Hengittäminen on työlästä, kun on täysin tukossa. Ja tästä johtuen nukkuminen on vaikeaa. Joten näin tiivistetysti ihmisen ne perustarpeet - ravinto, uni ja happi - jää minulta täällä aina vähän heikolle. Ja tässä siis syy miksi minä EN asu enää Suomessa. Koskaan. Ja tämä on nyt siis se syy miksi nämä koettelemukset otan hyvänä asiana. Tuli täydellinen varmuus siitä, etten tänne enää tule. Pakkaan tavaroitani nyt muuttomatkaa varten, toiseen maahan. Se on vapauttava tunne, yksi suuri asia on varmaa. Ja se taas auttaa kaventamaan tulevaisuuden suuntahaitaria. Ja nyt on ihana mennä takaisin kotiin.

Muuten täällä on mennyt ihan kivasti. Tosin muorilla on puheripuli. Sen suu käy aivan tauotta. Hän sanoikin, että kun näkee ainoata lastaan niin harvoin, niin nyt on sitten sanottava kaikki kerralla. Eli minun oma moka. Täytyy käydä vierailulla useammin. 

Naurua pitkästä ilosta.

Oli firman juhlat. Ne on aina virhe. Ei siitä sen enempää.

Miksi pidän Maltasta, no 40:

CISK. Se on olutta. Ja hyvänmakuista. Ja se myydään keltaisessa tölkissä. (Viittaus aikaisempaan päivitykseen: Harjoittelen rakastamaan keltaista aina kuin mahdollista!)

Miksi pidän Maltasta, no 39:

LENTOKENTTÄ. Se on lähellä taas. Maltalla kaikki on lähellä, mutta näen nousevia ja laskevia koneita tuon tuosta. Sen verran kaukaa, ettei ääni kuulu kuitenkaan. Tämä on hyvä asia koska lentokoneet muistuttavat aina siitä, että myös täältä pääsee aina pois.

Miksi pidän Maltasta, no 38:

AUTOTALLI. Jos ei kuitenkaan vielä halua lähteä, voi mennä nauttimaan keltaista juomaa ihanan Marion autotalliin. Se on Maltan paras minibaari, edulliset hinnat ja hyvä palvelu. Musiikki raikaa joskus kuin yökerhoissa. Mario on mahtava. Ja baari on todellakin viritetty äidin autotalliin. Kuinka suloista!

Miksi pidän Maltasta, no 37:

SUUNTA. Oman tien (jos ei nyt löytyminen, niin ainakin) vahvistuminen. Kärsimyksestä tulee aina parhaat jutut. Ja tuhkasta ne linnut ja silleen. Ja kun en viihdy, olen pakottautunut löytämään vaihtoehtoja. Ja kun huomaa, että on vaihtoehtoja, voi valita sen mikä on paras. Ja kun tietää, että on olemassa paras, niin sitten sitä alkaa melkein vahingossa viihtymään, koska on enää ajan kysymys, kunnes.

Miksi pidän Maltasta, no 36:

SIJAINTI. Eli hyvin lähellä oleva Italia.
Vaihtoehto Maltalle on aivan tuossa vieressä. Minä voisin mennä sinne vaikka pikkupaatilla. Menen kuitenkin isommalla, sitten kun menen. (Mutta en vielä tänään.)

Tuli vastaan tällainen linkki. Nauroin ääneen. Kuvat on niin parhaita. Olisinpa minäkin keksinyt jotain noin hauskaa.

Ei kaipaa selittelyjä.

Helmiä.

Koukutin itseni taas onnistuneesti. Tosin tällä kertaa ei liity virkkaamiseen. Mutta pari muuta mukavaa juttua. Ensinnäkin: Jesse Stone. Mitä mahtavin B-luokan elokuvasarja! Synkähkö tunnelma, macho poliisi, häijy asenne ja kaikki. Voi että. Ei kyllä kannata katsoa, mutta ihan oli hyvää ajanvietettä tähän viikonloppuun. (Katso jos ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään muuta tekemistä.)

Hehkutin tuossa muutama kuukausi sitten, että löysin uuden suunnan elämälle. Sitä tapahtuu toisinaan, mutta nyt olen pysynyt suunnassa jo pidemmän aikaa. Ei mitenkään pieni juttu. Ilmoitin aikeeni ja yhtäkkiä alkoi tapahtua. Ja sitten suunnassa pysyminen olikin helppoa. Nyt voin sitten vain nautin siitä, että Universumi alkoi heti tunkea elämääni asioita, jotka vievät minua juuri siihen suuntaan johon halusin. Mahtavaa! Ja tähän liittyen olen koukuttunut opiskeluun. Olen harrastanut itseni kehittämistä jo pitkän aikaa (tosin joskus hyvinkin huonoin tuloksin), mutta nyt olen aloittanut ihan oikeita kursseja. Olen innostunut. Pitkästä aikaa tunnen, että jokainen askel vie minua eteenpään ja kehittää ihmisenä. Aikamoista.

Irlanti.

Kenen unia sinä katselet? Täällä tilapäiskodissa on kyllä niin erikoiset energiat ja fibat, että unetkin ovat jotain ihan muuta. En tiedä kenen, mutta minun unia ne eivät kyllä ole. Koskaan en tunne ketään, enkä tiedä paikkoja, mutta aina olen ihan kotonani. Mietin taas aamulla, että miksi en katsonut peiliin? Sittenhän sitä tietäisi kenen unessa seikkailee. Ehkä ensi yönä.

Katsoin eilen Areenasta neliosaisen sarjan Irlannista. Ei olisi pitänyt, koska nyt olen ihan varma, että sinne on palattava. Olin niin sekaisin ajatusteni kanssa, että menin ja soitin Lohikäärmepojalle. Pyysin häntä muistuttamaan miksi minä inhosin Irlannissa olemista. No, siellä sataa aina. Ei se haittaa, minä rakastan sadetta. Siellä tuulee aina. No ei sekään haittaa. Siellä on kylmä. Se kyllä haittaa. Okei. Oliko muuta? Olit ahdistunut. Niin olin. Todella paljon.

Kun nyt asiaa mietin, niin se oli Dublin mikä ahdisti. Ja se aivan väärä työ. Ei oikeastaan Irlanti ollenkaan. Olin pettynyt, koska irlantilaiset eivät olleetkaan iloisia ja hauskoja, vaan masentuneita ja apaattisia. Mutta sitten sain tietää, että ne tyypit olivatkin melkein kaikki puolalaisia. Dublin on täynnä niitä. Ja siinä vasta masentunut kansa onkin. Puolassa menee niin huonosti, että Irlantiin muutto on suunnaton parannus. Minä en oikeastaan edes tutustunut kovin moneen irlantilaiseen. Ja ne harvat olivat kyllä tosi hauskoja.

Mietin, että ehkä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tuolle vihreälle saarelle. Jos tutustuisi siihen oikealla tavalla. Uudella iloisella asenteella ja paremmissa villavaatteissa. Jos toimisin nyt toisin. Entä jos tekisin tutkimusmatkan? Sellaisen tiettyyn aikatauluun rajatun. En kuitenkaan halua jäädä sinne ikuisesti, mutta se iillä alkava Irlantikirja on kyllä vielä pahasti kesken. (Niin pahasti, ettei sitä ole aloitettu.) Aloittaisin matkani siitä paikasta johon rakastuin. Se aivan ihmeellinen Belfast. Siellä oli ihmisen hyvä olla. Seura tietysti myös vaikutti asiaan.

Yritin jo houkutella yhtä ystävääni mukaan. Sellaista joka ei juuri matkustele tai tee mitään spontaania (eli on järkevä), mutta joka kuitenkin rakastaa Irlantia ja sen mystiikkaa (eli on innokas). Lisäksi hänen hersyvä naurunsa tarttuu, vaikka olisi kuinka huono päivä. Luultavasti siis todella hyvää matkaseuraa.

Nyt kun istun täällä upean Irlannissa virkkaamani villaviltin alla, ajattelin antaa Universumin päättää puolestani. Olen hakenut töitä aurongosta, mutta löysin paikan myös sateesta. Aion hakea sitäkin. Joten katsotaan kuinka käy. Menen sinne minne kuuluu mennä. Onhan tässä vielä monta päivää aikaa pohtia, ennen kuin vuosi loppuu. Tässä vielä muutama maistiainen siitä, mitä Irlannissa on. Ja näistä minä pidän.

Olut.

Kivet.

Taikuus.

P.S. Kaikesta tästä hämmennyksestä johtuen testasin henkisen ikäni. Se on 28. Melkein sama, kuin kymmenen vuotta sitten humalassa. Selvänä se oli silloin 16. (Alkoholi vakavoittaa minut.) Tämän lisäksi sain tietää, että minulla on Villihevosen sielu.
 

Viimeinen yö.

Alkaa olla tämäkin homma sitten taputeltu. Viimein yö viimeisimmässä kodissani. Huomenna lähtee sänky, joten on syytä vaihtaa toiseen paikkaan. Sinänsä jännä, että vaikka ympärille katsoessa näyttää kaaokselta ja kamalalta, niin sisäinen tietoisuus on silti voitolla. Tiedän mihin mikäkin asia on menossa, ainakin 99 %. Ne ehdottomasti pidettävät tavarat menivät jo eilen varastoon. Kaikki taiteeseen viittaava muuttaa vielä kerran mukanani. Iso kasa menee kirpputorille. Ja se, joka on vielä ilman tulevaa osoitetta, kuuluu tuohon yhteen prosenttiin. Joten ei anneta tämän vallitsevan laatikko-säkki-irtoroina-kaaoksen säikytellä. Tilanne on täysin hallinnassa.  T ä y s i n.

Tiedän mitä olen tekemässä. Pitkästä aikaa. Se tunne on vieras, mutta jollain tavalla aivan uskomattoman rauhoittava. Vaikka tämä sisäinen levottomuus on karkoittanut kaikki yöunet, mistä johtuen harhailen päivät puolihorroksessa, hallitsen silti tilanteen. Siihen vaikuttaa muutamat ystäväni, jotka ovat nyt viime aikoina nousseet lähes sankarin rooliin elämässäni. Pienillä ja suurilla teoilla. Palaset löytävät paikkansa, niin kuin minäkin. Se on aina mukavaa.

Huomasin myös sellaisen erikoisen merkin vanhenemisesta, että osaan suhtautua vastaiskuihin nykyään hyvinkin tyynesti. (Oletan sen olevan jonkinlainen merkki vanhenemisesta.) Kun joku asia ei mene niin kuin toivoo tai odottaa, niin olen vain hymyillen sanonut kiitos. Ja ihan oikeasti tarkoittanut sitä. Jotenkin se on vähentänyt vastaiskun voimaa, melkein ei edes tunnu sellaiselta. Vähän niin kuin joutuisi jostain syystä menemään kiertotietä määränpäähän, mutta joka sitten osoittautuisikin oikotieksi. Joku voisi tähänkin taas sanoa, että se on sellaista itsensä huijaamista. Asennoituu kurjiin juttuihin tietyllä tavalla, jotta sitten voisi kuvitella, ettei menekään niin huonosti, vaikka oikeasti ei itsekään siihen usko. Se on kai sitä sellaista Suomessa huonomaineista positiivisuutta. Mutta jotenkin nyt ei ole kyse sellaisesta. Minä vain tajusin, että olemalla kiitollinen (siis todella aidosti) saa hyviä asioita. Ja vaikka se ei olisi nyt juuri se käsillä oleva juttu, niin siitä voi silti seurata jotain vielä parempaa. Kiitollinen ihminen on onnellinen ihminen. Ja onnellinen ihminen vetää puoleensa lisää onnellisuutta.
 

Vaikeita sanoja.

Olen viettänyt muutaman päivän harkiten sanojani. Sain niin nättiä palautetta blogistani, että mietin jo koko kirjoittamisen lopettamista. (No en kovin tosissani.) Onko tämä oikeasti kamalan väärin? Vaikka osaisin blogiin jotenkin ajatuksiani purkaa, ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että lukijat sen tulkitsevat samoin. Joten väärinkäsitykset ovat melko varmoja. Mutta oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä. Minä kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Jos joku ei niistä pidä, niin se on ikävää. Mutta lukeminen on yhä vapaaehtoista. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään. Käytän lempinimiä ystävistäni ja yritän aina kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Mutta silti jopa tämä itseironiani tuntuu välillä loukkaavan muita. Dilemma. 

Olen kuitenkin aitouden puolella. Vuosien mittaan opin, että toisten mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa. Sanat kannattaa kuunnella ja sitten miettiä niitä, mutta tehdä silti päätökset sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Vuosia tein niin kuin muut sanoivat ja yritin elää sellaista elämää jota muut minulta odottivat. Ja en ollut yhtään onnellinen.

Minun onnellisuus ei tule perinteisistä asioita. Työoravanpyöristä ja paikalleen asettumisesta. Minun onni tulee odottamattomista asioista. Matkustamisesta. Uusista ihmisistä. Kirjoittamisesta. Ja siitä aivan käsittämättömästä rohkeuden määrästä jota vaaditaan, että näinkin arka ja pelokas tyyppi uskaltaa vain mennä ja seurata sydäntään. Ottaa riskejä, vaikka se ei muiden mielestä olisi ollenkaan viisasta. (Tai edes minun mielestä.) Rohkeus on minulle jotain niin vierasta. Ja ne harvat kerrat, kun olen uskaltanut tehdä jotain hullua, ovat vaatineet minulta aivan tavattomasti rohkeutta. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Minä tarvitsen merkityksen päiviini, muuten masennun. Ja minä en saa merkitystä siitä, että toistan samaa, samassa paikassa. Minä saan merkityksen rohkeudesta. Ja vaikka tapahtuisi mitä, vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, vaikka epäonnistuisin suhteissa ja kokisin kamalia asioita ja itsekin ymmärtäisin tehneeni suuren virheen... Ainakin olin rohkea ja tein sen. Ja sitä tunnetta ei kukaan minulta voi viedä. Se tunne tekee minut onnelliseksi.

You have chosen the wrong path if it’s not fun. And you are probably not taking enough risk if it’s not hard and rocky sometimes.

(Marc Benioff)

  

Luonnetta.

Lueskelin eilen ihan huvikseni horoskooppien luonnekuvauksia. Ne pitävät kyllä hämmentävän paljon paikkansa, ainakin omalla kohdallani. Minulla on todella voimakas nouseva merkki, joten luen aina ne molemmat ja kyllä, siellä on tosi paljon minua molemmissa. Osa asioista on mukavasti täysin ristiriidassa, mutta sekin täsmää minuun. Olen sisäisesti ristiriitainen hahmo.

Joku oli kommentoinut johonkin aikaisempaan kirjoitukseeni, että uudetkin ajatukset ovat vain ajatuksia. Ja että se mikä on sisällä ei muutu. Luulen, että tuossa on vahvasti perää, mutta että se ei ole täysin lopullista. On tosi vaikeaa muuttaa todellisia luonteenpiirteitä. Niitä, jotka tunnistaa itsessään vaikka nyt noista horoskoopeista. Mutta se ei estä kehittymästä. Moni asia, jonka arvelee olevan osa itseä ja luonnetta, onkin vain tapaa. Ja tavat taas voi aina muuttaa. Ihminen alkaa oppia matkimalla, joten me olemme hyvin paljon mallien varassa. Vanhemmille (tai muille kasvattajille) kiitos siitä mitä olemme, mutta kiitos ihan meille itsellemme, meistä voi tulla mitä haluamme olla.

Ja ihan pian minä olen maastamuuttaja. Viikkojen veivaamisen jälkeen olen viimein tehnyt päätöksen. Nyt minä tiedän mihin suuntaan menen. Ja alan tehdä asioita sen eteen. On aika mukavaa, suorastaan piristävä tunne. Valinta voi olla väärä, mutta aivan sama. Onpa nyt kuitenkin tehty se päätös!

Tavara täällä vaihtaa omistajaa ja kirppis tyhjenee joka päivä. Samalla vähenee se niskassa oleva painostava henkinen taakka. Tässä sen taas huomaa miten paljon roina saa ahdistumaan. Ja kuinka ihanan vapauttavaa on siitä luopuminen. Joten aion jatkaa samaan malliin. Yhä innokkaammin.

   

Merkkejä.

Löysin muutama päivä sitten laukustani kaksi liiskaantunutta, mutta tiiviisti toisiinsa teipattua leivosta. Olivat ilmeisesti tarkoitettu syötäviksi sitten juhlien jälkeen aamulla, kun herään. Oletettavasti pari päivää aikaisemmin. Tästä innostuneena tein inventaariotyhjennyksen laukkuun. Suosikkiyllätykseni oli suklaa, mutta myös yksi lappu oli hauska. Kasvovoiteita oli ostettu ja ilmeisesti sitten myöhemmin baarissa kuitin taakse kirjoitettu seuraavanlainen viisaus:

Taiteilijat eivät esiinny.

Paitsi esiintyvät taiteilijat.

Nauratti. Laukku ei edes ole kovin vanha, mutta kangas on omituisesti revennyt. Marimekko oli joskus merkki laadusta. Nyt se taitaa olla merkki ihan jostain muusta. Joten olen tässä vakavasti harkinnut uuden laukun hankintaa. Ja eilen se täydellinen laukku sitten tuli vastaan. Sama koko, melkein sama malli, mutta kevyttä ohutta harmaata kangasta, eikä mitään syntistä merkkiä pilaamassa.

En kuitenkaan halunnut ostaa laukkua aivan suin päin, vaikka kuinka olikin se harkitsematon säntäily tähtiin eilen kirjoitettu. Päätin, että jos tuo laukku on vielä viimeinen päivä siellä minua odottamassa, minä ostan sen. Mutta ostan samalla myös merkin. En sitä huonomaineista, vaan sellaisen erilaisen merkin. Kun en osaa päättää muuttaisinko Maltalle, Kiinaan, Etelä-Afrikkaan vai Iihin, annan Universumin päättää. Laukku olkoon minun uusi suuntani. Jos se on minua vielä viikon päästä odottamassa, muutan Kapkaupunkiin.

Olen ollut Suomessa nyt puoli vuotta. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Niin kamalan paljon ehti tapahtua. Olen aivan täynnä tätä maata. Kaikki mitat on jo ihan kukkurallaan ja yli asteikon. Ja tuntuu, että on päästävä täältä pois. Minä olen muuttunut ihmisenä aivan valtavasti siitä mitä olin keväällä. Se epävarma, arka, kömpelö haahuilija. Sellaiseksi minua haukuttiin ja uskoin sen. Ja sitten minusta tuli sellainen. Nyt olen jotain muuta. Taiteilija ja yrittäjä ja ihminen, joka tietää mitä haluaa. (Se saattaa muuttua päivittäin, mutta ainakin tiedän sen aina sillä hetkellä hyvin varmaksi.) Minuun uskottiin ja minä aloin itsekin uskoa minuun.

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.
 

Elämän uhkapeliä.

Se oli vissiin sitten maailman lyhin ihastuminen. Huh, onneksi. Pelkäsin jo, että hurahdan taas ihan totaalisesti ja teen äkkipäätöksiä, jotka osoittautuvat täysin vääriksi. Mutta olen viisastunut, nyt en tee mitään sellaista. Sitä paitsi olosuhteet päättivät muuttaa mieltäni. Tässä on vielä sellainen mukava kierre, että ystäväni muuttaa Kapkaupunkiin maanantaina. Että näin se Universumi vittuilee taas. Sopivaa, tämän kaiken mahdollisen ihanan voi siis huoletta haudata.

Olen aina halunnut Afrikkaan. Niin monet kerrat olen matkaillut Kapkaupungin katuja Google mapsin street viewillä. Ja nyt tämä tyyppi vain sanoo, että voisin tulla sinne käymään. Voisin joo tosiaan. Ehkä pidemmäksikin aikaa. Olisi hirmu helppoa järjestää asiat niin, että vain lähtisin. Menisin sinne viettämään aikaa ja katsomaan tämän kortin. Onhan se mahdollista. Ja minä niin kovasti tahtoisin katsoa tämän kortin. Isoja unelmia toteutuisi samalla. Kaikki yhdellä kertaa.

Sitten mietin, että nyt pitää kyllä ihan oikeasti lopettaa tuosta miehestä haaveilu. Pakko tehdä jotain muuta. Niinpä otin pinkasta yhden joululehden ja katselin niitä ihania kuvia. Pitää suunnitella jo hyvissä ajoin, joulun valmistelu alkaa aina jo syksyllä. Kääntelin sivuja Koti ja Keittiö lehdestä. Se oli joku vanha numero vuodelta 2008. Minä säilytän joululehdet vuodesta toiseen, niitä on niin mukava aina selailla uudestaan ja uudestaan. Ja tietenkin ostan joka vuosi uusia. Aika monessa on samat artikkelit. Sitten aivan yllättäen siellä keskellä koristeita ja paketointivinkkejä oli artikkeli Kapkaupungista. Mitä helvettiä? Tuijotin sivuja tyrmistyneenä, kunnes heitin lehden lattialle. Tämä oli jo liikaa.

Illalla laitoin koneelta yhden Valta pelissä jakson pyörimään. Jossain vaiheessa kyllästyin, kun en koskaan jaksa katsoa mitään kokonaan. Nostin lehden lattialta ja selailin artikkelia uudelleen. En tiedä miksi. Muistutin itseäni taas suunnasta. Et kyllä lähde ollenkaan tähän juttuun mukaan. Et lue sitä. Pitää unohtaa koko tämä hölmöys. Luovuin lehdestä ja käänsin katseen takaisin sarjaan. Ja juuri sillä hetkellä ruudun alalaidassa luki: "Paul on Kapkaupungin toimistossa." Siis mitä helvettiä!? Mitä tämä nyt on? En ollut uskoa silmiäni. Keljuileeko Universumi oikeasti näin rankasti? Vai onko tämä vain sellaista hyvin selkeää halolla päähän hakkaamista ja viesti siitä, että minun on katsottava tämä kortti? Kertokaa joku viisaampi. Olen hämmentynyt.

   

Ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei haluta mitä haluaa.

 

i niin kuin ilona.

Tiistai on uusi suosikkipäiväni. Koska minä vihaan tiistaita. Kaikki vihaavat aina maanantaita, mutta minusta maanantait ovat ihania päiviä. Uuden viikon alku. Uuden kaiken alku. Maanantaissa on energiaa, varsinkin jos ei ole juuttunut siihen oravanpyörään, jossa koko elämän onnellisuus keskittyy viikonloppuun. Tiistai on musertava päivä. Tuo esiin maanantaisin piilotetun masennuksen ja mahdollisen uuden alun epäonnistumisen. Eilen oli niin tiistai.

Joten heräsin yöllä siihen, kun tuntui tiistailta. Vaikka kuinka koitin ajatella positiivisesti ja hengitellä ja tehdä ties mitä elämää helpottavia harjoituksia, minua otti päähän. Niin paljon, että valvoin. Sitten viimein annoin periksi. Laitoin valot päälle ja otin mustan vihkoni esiin. Se on juuri näitä hetkiä varten. Ja taas siinä kävi niin. Kirjoitin luettelon ideoista, joita pääni syöksi esiin aivan välittömästi. Pieniä ja isoja ideoita. Taidetta. Suunnitelmia. Koko kaikki tuli taas mieleeni yhdellä kertaa. Valvominen tekee minusta todella luovan. Joten tiistai on uusi suosikkipäiväni. Tiistai vituttaa. Vitutus valvottaa. Valvominen tuo esiin luovuuden. Alan pikku hiljaa ymmärtää miksi taiteilijat ovat aina niin vihaisia. (Ainakin elokuvissa.)

 

- You're really happy this morning.

- Yes. I started drinking earlier.

Tämä ei ole elokuvasta, vaan The Good Wife -sarjasta. Paras lainaus ikinä. Tämä ei edes liity minuun, sillä minulla ei ole täällä alkoholia. Mutta tuo lainaus yhä hymyilyttää minua. Haluaisin olla taiteilija, joka voisi ottaa aamukahvin jälkeen lasin punaviiniä ja vain keskittyä taiteeseensa. Puuhastella koko päivän teoksensa parissa ja mennä nukkumaan vasta joskus yömyöhällä. Nyt joku voisi sanoa, että sinähän olet sellainen. Periaatteessa kyllä, mutta minulta puuttuu se tila missä elää noin. Ilman muita ihmisiä. (Ja se alkoholi.) Nyt tuntuu kuin olisin kylässä omassa kotona. 

Jos ihminen ei tiedä, mihin satamaan hän on matkalla, 

mikään tuuli ei silloin ole oikea tuuli.

Päivän lainaus. Inhottavaa kun nuo tuollaiset jutut tulee aina vastaan silloin, kun kaikista vähiten toivoisi. Koska ne ovat niin suoria vihjeitä universumilta. Eilinen ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin, mutta se oli odotettavissa, koska oli tiistai. Tänään sen sijaan on jotain muuta. Olin odottanut tätä päivää yli kuukauden, koska piti tavata Emmaa ihan kahdestaan. Oikeasti pitkällä kaavalla, eikä vain joissain tilanteessa. Sellaista olen odottanut oikeastaan jo vuoden. Ja kakkuakin oli puhe syödä. En niin välitä kakuista, mutta tämä oli sen verran tärkeä hetki, että olin valmis syömään jopa kakkua. 

Mutta eilen se sitten peruuntui. Emmalle tuli töitä. (Oletettavasti tiistain syytä.) Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tahaton elämän inho ja pettymysten listaus. Ja sitten valvoin yöllä. Ja olin luova. Joten tänään en jaksa olla niin kovin iloinen, vaikka onkin ilon päivä, koska olen todella väsynyt. Mutta olkaa te iloisia minun puolesta. Minä panostan sitten niihin muihin päiviin. Etsin sen oikean tuulen.

Hyvää ilonan päivää kaikille!

Muistakaa olla iloisia ja ihania.

   

Suunta.

Kämppis totesi joskus viime viikolla, että "Sinä taidat elää aika villiä elämään." Olin hämmentynyt, koska enhän minä sellaista. Sana 'villi' ei ensisilmäyksellä sovi kyllä yhtään minunlaiseen arkajalkaan. Mutta sitten toisaalta, mitä se villeys on? Minulle villi on riehuva kakara, joka on aivan jatkuvasti joka paikassa ja yleensä pahanteossa. Jos lausetta vähän muokkaa... Sellainen levoton sielu, joka on jatkuvasta tekemässä jotain. Kappas. Ihan selvä minä.

Ehkä kämppis näki minut villinä, koska olen matkustanut jonkin verran ja siitä johtuen tavannut paljon ihmisiä. En ole juurtunut mihinkään. Voihan sellaisen liikkumisen ajatella villinä. Tai kodittomuuden. Yksi salaseurakaveri sanoi keväällä, että olen kiertolainen. Ehkä nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä.

Olen miettinyt tätä nyt tehdessäni tuota rakkauskurssia. Siinä on aivan kamalasti hommaa, varsinkin kun kaikki pitää tehdä niin hemmetin perusteellisesti. Olen jo nyt aikataulusta jäljessä, mutta ihan turha siitä on paineita ottaa. Jos saan viikon suoritettua kymmenessä päivässä, olen tyytyväinen. Koska kirjoitan kirjaa ja pitää joskus myös elää. Kuten tein viikonloppuna.

Koskikelkkailun lisäksi, koin monia muita hämmentäviä asioita. Kuuntelin ehkä elämäni oudoimman konsertin, tapasin kantelevan koiran nimeltään Reiska. (Myös Ykä on siinä jossain lähellä.) Ja istuin keijun siivet selässä kirpputorilla askartelemassa aarrekarttaa. Mutta jätetään nämä tavalliset seikat nyt sivuun, sillä tapahtui myös jotain melko merkillistä. Minä löysin suunnan elämälle. Eipä olisi uskonut, mutta Suolahdesta se löytyi.

Minulla on ollut sellainen haave, että haluan oman pienen talon keskeltä ei mitään, veden läheltä. Paikan, jossa voin olla rauhassa ja kirjoittaa. Varsinaisesti tuo haave ei vaihtunut, se vain hieman hioutui. Minä nimittäin vietin yöni yksin juuri tuollaisessa paikassa. Pieni ihana hirsimökki, kohisevan kosken vieressä. Keskellä ei yhtään mitään. En tiedä olisiko internet vaikuttanut asiaan, mutta nyt kun sitä ei ollut, olin siellä melko ihmeissäni. (En halua sanoa, että pelotti.)

Kävi tosi selväksi, että en ole ollenkaan määränpäässäni. Löysin suunnan ja se osoitti vahvasti pois Suolahdesta. Se osoitti vahvasti pois Suomesta. En minä halua yksinäistä mökkiä. Minä ihan ehdottomasti haluan ihmisiä. Naapureita ja kyläläisiä. Sellaisia, jotka eivät ole suomalaisia. Ja en pelkästään halua veden lähelle, minä haluan lämpimän ja kirkkaan veden lähelle. Haluan meren. Sain aivan ihmeellisiä oivalluksia yön pimeinä tunteina. Ehkä se johtui siitä raikkaasta maalaisilmasta. Tätä voisi tarjota Äänekosken kaupungille mainoslauseeksi. Tule Äänekoskelle ja löydä suunta elämällesi! Mitä mieltä olet?

Olen aivan tavattoman onnellinen, koska tulevaisuuden visio kirkastui niin ratkaisevalla tavalla. Kiitos siitä Kapeenkoskelle ja ihanalle Assarilleni! Oli aivan mahtava viikonloppu. En olisi vähääkään osannut odottaa tuollaisia kokemuksia, kun lupauduin syysriehaan mukaan. Tämä viikonloppu jää kyllä muistoihin sellaisena elämääni suuresti vaikuttaneena. Kannatti mennä, aivan ehdottomasti. 

P.S. Jos haluat järjestää jonkinlaisen tapahtuman tai vaikka virkistyspäivän työpaikalla, niin kannattaa aivan ehdottomasti tehdä se TÄÄLLÄ. Kapeenkoski on etsimäsi osoite.

   

Abraham.

Ellei tiedä mihin on matkalla, päätyy todennäköisesti jonnekin muualle.

Tuo pitää kyllä niin vahvasti paikkaansa. Elävä esimerkki täällä vilkuttelee. Suunnistus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, koska minulla ei ole suuntavaistoa, mutta huomaan ongelman olevan vielä syvemmällä. Ei paljon auta, vaikka olisi kuinka hyvät kartat ja kompassit ja otsavalot ja vaistot, jos ei silti tiedä mihin yrittää päästä.

Nyt kipeänä ollessa minulla on ollut aikaa tuumailla. Olen myös kuunnellut sellaisen todella hämmentävän risteilyseminaarikeskustelun. (En tiedä mikä sen oikea nimi on.) Mutta se on Abrahamin puhetta. Ihan yllättäen eksyin tuohon linkkiin, joka tuntui ensin jopa minusta utopistiselta hörhöilyltä. Mutta koska ei tässä nyt muutakaan tekemistä ollut, niin katsoin läpi koko hoidon. Sen itse asiasisällön kuunteleminen oli paljon helpompaa, kun pääsi yli siitä oudosta faktasta, että vaikka se on Ester Hicks niminen nainen joka puhuu, niin ne sanat kuuluvat Abrahamille. Ester on tulkki.

Itse en usko sellaiseen, että sielu voisi kaapata toisen ruumiin ja puhua sitä kautta. Se on Hollywood kamaa. Mutta tuossa ei ollutkaan kyse sellaisesta. Oli kyse energiasta. Ja se on ainoa asia johon minä todella uskon ja voin luottaa täysin. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän tajusin, että tämä tyyppi puhuu nyt juuri siitä vetovoiman laeista, josta oma elämänfilosofiani muodostuu. Niinpä minä katsoin yli seitsemän tuntia ja 44 minuuttia, kuinka nuo ihmiset kävivät kyselemässä Abrahamilta asioita ja Ester antoi papatuksen vain tulla. Vastaukset olivat niin kiehtovia, että kun tuo taltiointi viimein loppui, niin ihan tosissani mietin, että pitäisiköhän se katsoa uudestaan.

Jotenkin tunnen taas tosi voimakkaana sen oman suunnan. Kannattaa ihan oikeasti sairastaa viikko, vaikkei se mukavaa olekaan, koska joka kerta se auttaa ainakin välillisesti. Samaan aikaan on tullut omituisia juttuja vastaan lähipiirissä. Jotkut kommentit tuntuvat vierailta tai jopa loukkaavilta. Se sai minut taas mietimään miksi vietän aikaani näiden ihmisten seurassa, joiden energia vain masentaa minua. Enkä nyt sano, että muut olisivat väärässä. Jokainen on oikeassa niin kauan, kuin kuuntelee sisintään. Vain sillä tavoin sitä tietää kenen seurassa kannattaa aikaansa viettää. Aivan selvästi minun elämässäni on taas se vaihe, kun täytyy puhdistaa puhelinta turhista numeroista.

Ja kuin vahvistuksena tälle ajatukselle, löysin postikortin. "Miinuspiste rinnassani yritin etsiä lammaskorttia." Tuo lause liittyi kirjoitukseeni 8.10.2011. Tein silloin elämäinventaarion. (TÄSTÄ pääset siihen vanhaan juttuun.) Se oli taas niitä kirjoituksia, joihin en oikeasti odottanut minkäänlaista todellista vastausta, mutta niin se vaan posti kantoi kotiini aivan ihanan nalle-kortin. (Lammaskortteja ei ole olemassakaan.) Kortin sanoma oli hyvin selkeä: "Toivottavasti et inventoi minua elämästäsi". Vaikka en ollut missään nimessä edes aikeissa poistaa tämän kortin lähettäjää, tuo kortti silti oli aivan uskomattoman suuri ele. Se toi mukanaan valtavasti välittämistä ja rakkautta ja merkitystä. Olen aina koittanut sanoa, että ne pienet asiat ovat elämässä tärkeimpiä. Ja sanon sen taas. Ne ovat.
   

Kurkku.

Maanantai. Viikon suosikkipäivä. (Ei sarkasmia.) Mutta olen taas kipeä. (Joka on elämän tarjoilemaa sarkasmia.) Viikko sitten ääni jäi Naamat-festareille, nyt se jäi rallihumuun. Mitä tämä tällainen nyt on? Miksi minun kurkku oireilee jatkuvasti? Ja ääni katoaa.

Minä selvitin sen hippioppaasta, jonka sain Mentoriltani. (Louise L. Hay: You can heal your life.) Kirjan perusteella kaikki ihmisten oireet johtuvat heidän omista ajatuksistaan ja niistä seuraavista tunteista. Aluksi se tuntui hullulta, mutta nyt kun olen mieltäni opetellut hallistemaan ja testaillut, niin hitto kun nämä jutut vaan toimivat. Tämähän on siis juuri sitä Universumin salaisuutta, vetovoiman lakia.

Kurkku on ilmaisun väylä ja luovuuden kanava. Kurkkuongelmat johtuvat tunnetasolla siitä, että ei uskalla tai pysty puolustautumaan tai sanomaan suoraan. Sellaista patoutunutta kiukkua ja tukahdutettua luovuutta. Ja sitä, että kieltäytyy muutoksesta. Kipeä kurkku kuvastaa sitä, että pitää sisällään vihaisia sanoja ja tuntuu, ettei pysty ilmaisemaan itseään.

Kirjassa on myös vahvistussanoja ja uusia ajattelumalleja. Että oppii pois noista ajatuksista, jotka tuovat kyseistä vaivaa. Olen nyt kääntänyt ajatuksia, ottanut tupla-annoksen ihmeaineita ja aion vielä reikihoitaa itseäni. Toimi viimeksikin. Viikko sitten heräsin hirvittävään kurkkukipuun, otin ihmeaineita ja reikitin niin pitkään kuin pysyin hereillä. Ja aamulla oli jo parempi, menin koko kauheus oli parissa päivässä. Ja tämä ilman yhtä ainuttakaan särkylääkettä.

Astrokalenteri komppaa uusia suunnitelmiani. Tein joku aika sitten päätöksiä eri ihmissuhteisiin liityen ja se oli selvästi oikea ratkaisu. Oikeastaan koko kesän ajan olen mennyt vahvasti siihen omaan suuntaan, joka viimein on löytynyt.

Olet nyt saanut jo pitkään itse määritellä, millaisia ihmisiä ja asioita haluat arvostaa osana jokapäiväistä elämääsi. Tällä lyhyellä ajalla tunnet todella suurta ahdistusta ja jopa vastenmielisyyttä persoonalliselle kehityksellesi ei vain arvottomia, vaan jopa haitallisia asioita kohtaan. Uusia juttuja on tulossa kasapäin jo kuukauden kuluttua, joten tulet tarvitsemaan sitä tilaa, jonka nyt itsellesi hankit.

Aivan loistavaa. Tämän kuukauden lepäilen ja sitten syyskuussa alkaa uusi ihana elämä. Mahtavaa! Viimeöinen unikin lupaili samansuuntaisia juttuja. Ensinnäkin se oli ahdistavaa ja pelottavaa, kotini syttyi tuleen ja muuta ikävää. Mutta sitten kun aamulla tutkin, että mitähän tämä nyt sitten tarkoittaa, niin unimerkkien tulkinnat oli jotain ihan muuta kuin luulin.

Huolista vapaa elämä. Mitä suurempi liekki, sitä intohimoisempi rakkaussuhde sinua odottaa. Rakkausdraama. Lyhytaikaista menestystä. Yrityksesi onnistuu. Menestystä kaikissa hankkeissa. Voitat jonkin riidan. Menestystä. Saat voiton vihollisestasi.

Vuorossa päivän tyhjennys. Nyt lähtee musiikkia: 21 CD levyä ja kolme sinkkua, nopeasti laskettuna. En luettele mitä siellä on, ota riski, jos et kuvasta näe.

Rakkaus.

Minulla on maailman hienoin mentor. Sellainen ihminen, jota ihailen jo pelkästään sen vuoksi mitä hän on, mutta joka sitten vielä jaksaa kannustaa ja ilahduttaa minua tuon tuosta. Kuten eilen. Postiluukusta kolahti kirjepaketti. Paketissa luki nimeni yläpuolella "Taiteellinen Johtaja" - pelkästään jo se sai minut hymyilemään. Mentorini lähetti minulle upean CD:n, ohjaasi taas elämääni oikeaan suuntaan. Ajoitus oli jälleen kerran loistava.

Söpöliini sanoi vähän aikaa sitten, että minusta tulee mieleen pikku paatti, joka on keskellä Valtamerta, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä ja siksi pyörii vain ympyrää. Minusta se oli hauskasti sanottu, eikä ihan kamalan kaukana totuudesta. Tiedän hyvinkin tarkkaan mitä haluan, mutta en oikein tiedä miten sinne pääsisin. (Mikä sinänsä on jo suuri muuton entiseen, kun en edes tiennyt mitä haluan...) Tässä vaiheessa tulee kuvaan mukaan taas mentorini. Siltä suunnalta saa aina oikeanlaiset reittiohjeet. Johtopäätös: Taaskaan minulla ei ole mitään ongelmaa. Tuon ajatuksen tiedostaminen on jo iso asia, mutta sitten kun ympärillä on vielä monta oikeanlaisia ihmisiä, jotka tuuppivat oikeaan suuntaan, niin tässä ei voi muuta kuin voittaa. Aivan mahtavaa.

Day 22 - a song that you listen to when you’re sad.
Tämä on nähty ennenkin, mutta minkäs teet. Tuota minä nykyään kuuntelen kun surkeilen. Mitä kyllä tapahtuu yhä harvemmin.

Minä kokeilin eilen jotain uutta. Jokaisessa meissä asuu pieni teinityttö ja jokainen teinityttö on toisinaan hyvinkin ihastunut ja se tunne taas saa mahan kääntymään nurinpäin ja kaiken ihan sekaisin. Yleensä se sellainen tekee surkeaksi, jos ei esimerkiksi saakaan vastarakkautta, tai tulee jotain muita vastaiskuja. Sitten nollataan ja koitetaan päästä yli. Tässä ei ollut vielä mitään uutta. Eikä tuo oikeastaan edes ollut mitään teinityttömäistä, ihan normielämää. Mitenkähän tämän nyt selittäisi...? No, miksi en kääntäisi sitä toisin päin? Rakkaus on ihanaa! Sehän on vain tunne. Mitä sitten, jos toinen ei tunne samoin takaisin? Ei se vähennä tuota positiivisen energian määrää millään tavalla. Joten minä päätin vain nauttia siitä, että pidän ihmisistä. Rakkaus on tunne minussa. Mitä enemmän tykkäilen, sen parempi minulle. Minä voitan.

Selvästikään en osaa selittää tuota ajatusta kovin hyvin. Palaan asiaan, kun lauseista tulee järkeviä. Mutta joka tapauksessa, pointti tulee tässä: Minun eilinen päivä oli upea. Vaikka sain kyllä mahdollisuuksia tulla loukatuksi. Rakkaus voitti, ihan niin kuin olin aamulla päättänyt. Tästä lähtien päätän niin joka aamu.