Innostus.

Meillä oli eilen tapaaminen managerini ja taittajani kanssa. Se oli tosi hyvä palaveri ja ehkä kaikkien väsymyksestä johtuen hirvittävän hauskaa. Sellainen perjantai areena. Koko homma alkoi jo ihan hullusti, mutta jatkui silti samaa rataa. (Minä en muistanut mitä on parmesaani ja taittaja on kroonisesti poissa siltä toiselta osaltolta. Kyllä, muistiinpanot ovat melkein yhtä selkeät kuin tyttöjenillasta.) Saimme kuitenkin ihan oikeasti muutamia asioita selvitettyä ja eteenpäin, vaikka kaikki merkit viittasivat ihan muuhun. Sitä paitsi JYP voitti, mikä oli hienoa. Peli jäi kyllä vähän sivuosaan, oli sen verran mielenkiintoista seuraa ja aiheita. Minun työ ja minun kirja ja minun kaikki. Taas päästiin siihen, että oman napa, paras napa. Huikein kommentti tuli taittajalta, kun mietittiin vielä melko yleisesti minkälaista sopimusta kirjasta kannattaa tehdä. "Ja sinä et sitten mene yksin siihen neuvotteluun." Repesin. Osaamistani arvostetaan. (Ja siihen on syy.)

Kuuntelin taas Abrahamia pitkästä aikaa. Jotenkin aamulla oli nuhjuinen ja ahdistunut ja morkkistunut fiilis, mutta se meni heti ohi, koska Abrahan on niin huikea. Ja huomasin, että minä olen aivan tavattoman onnekas. Minulla on tämä kirjoittaminen. Pian valmistuva kirja ja kaikki siihen liittyvä. Eli todella paljon sellaisia asioita, jotka saavat hyvän fiiliksen hetkessä. Koska siitähän Abraham puhuu, ajatusten oikeanlaisesta suuntaamisesta. Haluamisesta ja elämisestä saman suuntaisesti. Aina kun tapaan elämäni ihmisiä ja pääsen tästä aiheesta puhumaan, niin minä innostun ihan vahingossa. Kaikkea en ymmärrä, mutta ei tarvitsekaan. Riittää, että tuntuu hyvältä.

Katselin yhden tuttavani valokuvia aamulla. Juurin niitä Facebook julkaisuja. Mietin miten erilaista elämää me vietämme. Siellä se elää auringossa. Tekee töitä, asuu hulppeassa kodissa miehensä kanssa ja pitää hauskaa. Ei mitään lisättävää. Kaikista kuvista kävi ilmi, että tyyppi todellakin osaa pitää hauskaa, ihan missä tahansa. Minäkin haluan oppia sellaiseksi. Muistelin, että tämä ihminen ei juuri edes ota ressiä mistään. Näillä asioilla täytyy olla jokin yhteys. Nauru on sellainen unievrsumin ihmelääke. Mistähän siihen saisi reseptin?

Tänään on yhden nauravaisen neidon syntymäpäiväjuhla (sekä jonkun toisen minulle tuntemattoman pojan, juhlivat yhdessä) ja ajattelin mennä kurkistamaan menoa. Tämä ei ehkä enää tule erityisen suurena yllätyksenä, mutta yleensä en mene juhliin. Tänään teen kuitenkin poikkeuksen. Menen ja nautin siitä. Kaikista niistä vieraista ihmisistä. Aion jopa tanssia, vaikka en tee sitä koskaan! Kutsussa sanotaan: "This party is informal, we do not want any presents from you but just positive spirit, big smiles and excitement for celebration!" Keksin juuri iloisen juhla-asun itselleni. Otan nyt siis päivän viralliseksi tavoitteeksi pitää hauskaa ison hymyn kanssa. Katsotaan kuinka käy. Laitan kuvia näytille, jos onnistun tavoitteessani.

   

Kaappi.

Löysin koneeltani kuvan. En muista nähneeni sitä koskaan aikaisemmin. Aivan selvästi olen sen kuitenkin nähnyt jossain ja sanomasta johtuen jemmannut sen koneelleni. Arvatenkin odottamaan tätä päivää. Ja kun se tänään osui silmiini, se niin sanotusti osu ja uppos. (Tuo oli yksi suosikkipeleistäni kakarana. Sellaisia ei ole montaa.)

Täällä on ollut mieletön elämän puhdistus käynnissä. Se Abrahamin kuuntelu varmasti vaikutti tähän jollain lailla, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin siitä, että minä tarvitsen muutosta. Olen tarvinnut sitä jo todella pitkään.

Yksi unelmani toteutui eilen. Ja siitä johtuen Elina on suosikkihenkilöni tällä hetkellä. Oikolukijani oli menossa IKEAan ja pyysin tuomaan valon lamppuuni. Lamppu on täydellinen, mutta siihen ei käy mikään muu kuin se tietty IKEAn lamppu. Joten täydellinen lamppuni ei varsinaisesti nyt hoida hommaansa. Kävi ilmi, että Elina on menossa sinne isolla autolla. Ja että voisi tuoda muutakin, jos tahdon. En tiedä mikä viirasi päässä, mutta pyysin tuomaan samalla peltikaapin, josta olen haaveillut sen kymmenen vuotta. On melkein käsittämätöntä, miten voi ihminen tulla näin onnelliseksi tavarasta. Sillä tuossa se nyt pojottaa, maailman hienoin kaappi. Minun omana. Enää ei edes haittaa, että sen vieressä oleva lamppu on yhä valoton (olivat loppuneet), sillä kaappi loistaa upeuttaan ihan riittävästi.

Olen yhä vähän kipeä. Olen myös hankkinut itselleni ne ylimmät vatsalihakset, sen verran tuskallista tuo yskiminen nykyään on. Mutta tämä sairastuminen on kyllä ollut tosi hyvä asia. Niin moni juttu on selkeytynyt päässäni, kun jouduin pysähtymään. Miten on mahdollista, että olin sen taas unohtanut? Sinkoilin ja hosuin ja ahdistuin, kun oli asioita jotka vaivasivat jatkuvasti mieltä. Kun ihan pelkkä pysähtyminen olisi riittänyt niiden ratkaisemiseksi. Toivottavasti tämä ymmärrys ei tullut liian myöhään. 

Astrokalenteri oli kuitenkin kannustava.

Nyt kannattaa viimeistellä muutama juttu, joka on tainnut vähän unohtua. Pienellä huolellisuudella nyt, helpotat tulevaisuutta huomattavasti. Kohta odottavat ne isommat avaukset, joita ennen on laitettava kaikki kuntoon.

Alkaa olla homma paketissa. Asunto tarvitsee vielä runsaasti hienosäätöä, mutta nyt ensimmäisen kerran täällä asuessani tuntuu jo kodilta. Yksi oma huonekalu ja tilanne muuttui täysin. Ehkä siihen vaikutti myös se päätös, että tämä paikka on oleva tukikohtani ainakin vuoden loppuun. Uskalsin jo purkaa pahvilaatikoita ja asettua taloksi. Seuraavaksi alan keräämään rasvakerrosta, että selviän talven täällä. Tai ainakin talveen asti. Ikkunat täytyy tiivistää. Ja ostaa paljon kynttilöitä. Ja hei - enää 111 päivää ja alkaa ilonan joulu! Taas valkeata joulua, keskellä suurten hankien. Muistan joulun aikaan, se kuinka saikaan mun taas taakse vuosien...

   

Abraham.

Ellei tiedä mihin on matkalla, päätyy todennäköisesti jonnekin muualle.

Tuo pitää kyllä niin vahvasti paikkaansa. Elävä esimerkki täällä vilkuttelee. Suunnistus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, koska minulla ei ole suuntavaistoa, mutta huomaan ongelman olevan vielä syvemmällä. Ei paljon auta, vaikka olisi kuinka hyvät kartat ja kompassit ja otsavalot ja vaistot, jos ei silti tiedä mihin yrittää päästä.

Nyt kipeänä ollessa minulla on ollut aikaa tuumailla. Olen myös kuunnellut sellaisen todella hämmentävän risteilyseminaarikeskustelun. (En tiedä mikä sen oikea nimi on.) Mutta se on Abrahamin puhetta. Ihan yllättäen eksyin tuohon linkkiin, joka tuntui ensin jopa minusta utopistiselta hörhöilyltä. Mutta koska ei tässä nyt muutakaan tekemistä ollut, niin katsoin läpi koko hoidon. Sen itse asiasisällön kuunteleminen oli paljon helpompaa, kun pääsi yli siitä oudosta faktasta, että vaikka se on Ester Hicks niminen nainen joka puhuu, niin ne sanat kuuluvat Abrahamille. Ester on tulkki.

Itse en usko sellaiseen, että sielu voisi kaapata toisen ruumiin ja puhua sitä kautta. Se on Hollywood kamaa. Mutta tuossa ei ollutkaan kyse sellaisesta. Oli kyse energiasta. Ja se on ainoa asia johon minä todella uskon ja voin luottaa täysin. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän tajusin, että tämä tyyppi puhuu nyt juuri siitä vetovoiman laeista, josta oma elämänfilosofiani muodostuu. Niinpä minä katsoin yli seitsemän tuntia ja 44 minuuttia, kuinka nuo ihmiset kävivät kyselemässä Abrahamilta asioita ja Ester antoi papatuksen vain tulla. Vastaukset olivat niin kiehtovia, että kun tuo taltiointi viimein loppui, niin ihan tosissani mietin, että pitäisiköhän se katsoa uudestaan.

Jotenkin tunnen taas tosi voimakkaana sen oman suunnan. Kannattaa ihan oikeasti sairastaa viikko, vaikkei se mukavaa olekaan, koska joka kerta se auttaa ainakin välillisesti. Samaan aikaan on tullut omituisia juttuja vastaan lähipiirissä. Jotkut kommentit tuntuvat vierailta tai jopa loukkaavilta. Se sai minut taas mietimään miksi vietän aikaani näiden ihmisten seurassa, joiden energia vain masentaa minua. Enkä nyt sano, että muut olisivat väärässä. Jokainen on oikeassa niin kauan, kuin kuuntelee sisintään. Vain sillä tavoin sitä tietää kenen seurassa kannattaa aikaansa viettää. Aivan selvästi minun elämässäni on taas se vaihe, kun täytyy puhdistaa puhelinta turhista numeroista.

Ja kuin vahvistuksena tälle ajatukselle, löysin postikortin. "Miinuspiste rinnassani yritin etsiä lammaskorttia." Tuo lause liittyi kirjoitukseeni 8.10.2011. Tein silloin elämäinventaarion. (TÄSTÄ pääset siihen vanhaan juttuun.) Se oli taas niitä kirjoituksia, joihin en oikeasti odottanut minkäänlaista todellista vastausta, mutta niin se vaan posti kantoi kotiini aivan ihanan nalle-kortin. (Lammaskortteja ei ole olemassakaan.) Kortin sanoma oli hyvin selkeä: "Toivottavasti et inventoi minua elämästäsi". Vaikka en ollut missään nimessä edes aikeissa poistaa tämän kortin lähettäjää, tuo kortti silti oli aivan uskomattoman suuri ele. Se toi mukanaan valtavasti välittämistä ja rakkautta ja merkitystä. Olen aina koittanut sanoa, että ne pienet asiat ovat elämässä tärkeimpiä. Ja sanon sen taas. Ne ovat.