1/5 Käsilaukku.

Monta päivää olen seurannut sivusta, kuinka kaverit saavat kuvahaasteita Facebookissa. Ja kukaan ei haastanut minua! Otti ihan päähän. Mutta sitten vihdoin ihana salaseurakaveri muisti minut! Olin hyvin onnellinen. Nyt siis pitää ottaa valokuva joka päivä jostain arkisesta jutusta. Ja haastaa kaveri mukaan. Kun viimein tämä onni potkaisi minuakin, olen ihan intopiukeana kuvannut kaikkea mahdollista koko päivän. Mutta koska minulla ei ole sellaista nykyajassa elävää puhelinta, niin menen perinteisesti kameran kanssa. En tiedä montako näitä pitäisi oikeasti olla, mutta ei se haittaa. Kuvat on kivoja, laitetaan vaikka monta. Ja tietysti rikon kaikkia sääntöjä ja laitan kuvat tänne.

ilonan arki se ei koskaan menen niin kuin Strömsössä (vaan monesti paljon paremmin). Tosi vaikea löytää arkisia juttuja, koska tilanteet vaihtelevat päivittäin. Tänä aamuna kävelin töihin. Se kestää vähemmän aikaa kuin jos odottaa bussia 45 minuuttia ja sitten istuu lähes pysähtyneessä ajoneuvossa seuraavat puoli tuntia, koska hei - ruuhka. Tiedän, koska kokeilin eilen. Työmatkalla kohtasin hevosen, ponin ja neljä kissaa. Ja sitten naisen, joka antoi minulle laukkunsa.

Okei, tiedän että tätä joutuu vähän selittämään. Olin jo melkein perillä, kun huomasin edessäni kävelevän naisen, jolla oli erikoinen käsilaukku. Muistutti kovasti sitä hullunkurista lompakkoa, jonka ostin Italiasta viimeisenä päivänä, kun siellä seikkailin kolme kuukautta. Äitini ihastui siihen täysin, lompakko on hänellä käytössä yhä. Joten tuo laukku sai huomioni. Tervehdin naista ja kysyin mistä hän on sen ostanut, kerroin oman iloisen tarinan lompakostani. Hän ei muistanut mistä laukku oli peräisin, se oli vanha. Minua nauratti, koska se oli yhtä erikoinen kuin lompakkoni. ”Minä annan tämän sinulle.” M-mitä? ”Minulla on monta laukkua, sinä saat tämän.” Ei, en minä tarvitse, halusin vain sanoa että se on hauska. Oikeasti. En minä sitä voi ottaa. Nainen kaivoi laukusta ostoskassin ja alkoi tyhjentää laukun sisältöä siihen. Olin todella hämmentynyt ja koitin vielä sopertaa, ettei hänen ollenkaan tarvitse tehdä tätä. Sitten naista alkoi itkettää. Tässä vaiheessa olin täysin hämmentynyt.

”Minun koira kuoli juuri, olen tulossa eläinlääkäriltä, se piti nukuttaa. Ota sinä tämä kassi, haluan antaa sen sinulle. Minä en tarvitse sitä. Se on nyt sinun onnenlaukkusi.” Tuijotin sanattomana, kun nainen ravisti laukusta vielä viimeisiä murusia. Jossain vaiheessa puhekykyni palasi. Pahoittelin kovasti koiran menetystä, halasin rouvaa ja kiittelin laukusta. Hämmennys oli nyt muuttunut myötätunnoksi ja kiitollisuudeksi siitä, että elämäni on niin täynnä omituisia tapahtumia, jotka kuitenkin ovat useimmiten tosi mukavia. Sain siis laukun tuntemattomalta vastaantulijalta. Muut saa selittää. Sovimme, että teen samanlaisen hyvän teon jollekin toiselle, joskus myöhemmin.

Haluan uskoa, että tuo teko toi naiselle edes vähän lohtua, tänä tosi kurjana päivänä.

Työmatka.

Aamupalajonotusta.

Lounas.

Illallinen.

Käänteitä.

Kaikenlaista sitä elämä tuokin vastaan. Kuten vohvelirautakaupat keittiössä. Kukkakoreja, ovensa avaamaan tullut puolialaston nainen ja karvainen herra nimeltä Sergei. Pöytämyyntiä vinttikomerossa. Shoppailukierros jättimarketissa. Ystävä, italialaista kahvia ja paljon puhetta. Mahdollinen tuleva kunnollinen poikaystävä. Ja tonttu ikkunassa.

Tavara vaihtaa omistajaa ja minä tapaan omituisia ihmisiä. Eilen joku mies soitti ja kyseli rinkasta jonka laitoin torille myyntiin. Se puhelu lähti heti ihan lapasesta, minä kuulostin niin nuorelta, 21-vuotiaalta. Tyyppi halusin nähdä miltä näytän, joten sain uuden Facebook kaverin. Ja sitten kuulin mitä hän teki, mitä oli tehnyt aikaisemmin ja kuinka edellisen ihastuksen kanssa oli käynyt. Lopulta mies sanoi, ettei ole enää kiinnostunut koko rinkasta, haluaa vain tavata minut. Nauroin vedet silmissä, se puhelu oli niin hämärä. Jospa se rinkka menisi jollekin toiselle.

Juttu luistaa ja kynä kulkee työelämään liittyvissä asioissa paremmin kuin aikoihin ja nyt onkin aika pistää jengoilleen asioita jopa vuoden tähtäimellä.

Astrokalenteri kannustaa taas. Varmaakin parasta hakea sitä työpaikkaa, jonka eilen huomasin. Osoitekin olisi oikea. Jotenkin tuntuu niin hassulta, että olin taas niin oikeassa itseni suhteen. Muistatko, kun kirjoitin muutama päivä sitten MERKEISTÄ? (Lainaan taas itseäni, mutta menköön.)

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.

Juuri noin siinä sitten myös kävi. Eilen oli se laukunostopäivä, mutta en edes käynyt siellä kaupassa. Ei ollut tarvetta. Minä tiedän jo mitä haluan ja mihin haluan mennä. Ihan niin kuin ennustelin. Toisaalta, se laukku oli kyllä hieno. Pitäisikö mennä katsomaan siitä huolimatta, josko se siellä vielä minua odottaa? 

Universumi toimii erikoisella tavalla. Tosi useasti, jos joku kysymys tulee mieleen, niin siihen ilmestyy vastaus hyvinkin nopeasti. Riittää kun vain pitää silmät ja korvat auki. Muutama päivä sitten sain valokuvia tämän kesän rohkeimmasta teostani. Niitä kuvia katsellessani minä totesin kaksi asiaa. Minun suu on auki joka kuvassa, eli ihan selvästi minä huusin koko matkan. Ja toiseksi, näytän kamalan vanhalta. Tuntuu, että olen ihan nyt vuodessa muuttunut hyvin paljon vanhemman näköiseksi. Mietin tätä jo aikaisemmin. Okei, olihan tässä kyllä pari melko rankkaa vuotta, että ei kai ihme. Mutta vanhentunut peilikuva alkoi silti jo huolestuttaa. Vaihdoin takaisin sellaiseen ihonhoitotuotesarjaan, jota käytin teinistä ihan aikuiseksi saakka. Muutaman vuoden kokeilin muita, mutta eipä kannattanut. Kannattaa olla merkkiuskollinen silloin, kun on aihetta. Ja sitten tänään tuli vielä tällainen LINKKI vastaan. Sisällön opetus lyhyesti: Juo ilona vettä kolme litraa päivässä. Joten kuukauden päästä minä näytän taas nuorelta ja kauniilta. 

Urheat koskikelkkailijat. Minä olen tuo jälempi.

Ja tässä otan näemmä juuri kuohut päin näköä.

 
Kiitos kuvista Assarille, joka ei tiennyt mitä on Väyrysen pää karkit, kuvaajalle, jonka nimen olen jo unohtanut, ja koko upealle Kapeenkosken väelle tästä huikeasta kokemuksesta.
   

Merkkejä.

Löysin muutama päivä sitten laukustani kaksi liiskaantunutta, mutta tiiviisti toisiinsa teipattua leivosta. Olivat ilmeisesti tarkoitettu syötäviksi sitten juhlien jälkeen aamulla, kun herään. Oletettavasti pari päivää aikaisemmin. Tästä innostuneena tein inventaariotyhjennyksen laukkuun. Suosikkiyllätykseni oli suklaa, mutta myös yksi lappu oli hauska. Kasvovoiteita oli ostettu ja ilmeisesti sitten myöhemmin baarissa kuitin taakse kirjoitettu seuraavanlainen viisaus:

Taiteilijat eivät esiinny.

Paitsi esiintyvät taiteilijat.

Nauratti. Laukku ei edes ole kovin vanha, mutta kangas on omituisesti revennyt. Marimekko oli joskus merkki laadusta. Nyt se taitaa olla merkki ihan jostain muusta. Joten olen tässä vakavasti harkinnut uuden laukun hankintaa. Ja eilen se täydellinen laukku sitten tuli vastaan. Sama koko, melkein sama malli, mutta kevyttä ohutta harmaata kangasta, eikä mitään syntistä merkkiä pilaamassa.

En kuitenkaan halunnut ostaa laukkua aivan suin päin, vaikka kuinka olikin se harkitsematon säntäily tähtiin eilen kirjoitettu. Päätin, että jos tuo laukku on vielä viimeinen päivä siellä minua odottamassa, minä ostan sen. Mutta ostan samalla myös merkin. En sitä huonomaineista, vaan sellaisen erilaisen merkin. Kun en osaa päättää muuttaisinko Maltalle, Kiinaan, Etelä-Afrikkaan vai Iihin, annan Universumin päättää. Laukku olkoon minun uusi suuntani. Jos se on minua vielä viikon päästä odottamassa, muutan Kapkaupunkiin.

Olen ollut Suomessa nyt puoli vuotta. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Niin kamalan paljon ehti tapahtua. Olen aivan täynnä tätä maata. Kaikki mitat on jo ihan kukkurallaan ja yli asteikon. Ja tuntuu, että on päästävä täältä pois. Minä olen muuttunut ihmisenä aivan valtavasti siitä mitä olin keväällä. Se epävarma, arka, kömpelö haahuilija. Sellaiseksi minua haukuttiin ja uskoin sen. Ja sitten minusta tuli sellainen. Nyt olen jotain muuta. Taiteilija ja yrittäjä ja ihminen, joka tietää mitä haluaa. (Se saattaa muuttua päivittäin, mutta ainakin tiedän sen aina sillä hetkellä hyvin varmaksi.) Minuun uskottiin ja minä aloin itsekin uskoa minuun.

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.
 

Lammas ja laukku.

Ei ole ollut mitään sanottavaa. Tympii, kun ensin luulee olevansa kunnossa, ja sitten saman tien on taas punkan pohjalla. Tyhmätyhmätauti! Mutta ei siitä sen enempää. Nimittäin minä sain lammaskortin. Tämä liittyy nyt TÄHÄN. En voinut uskoa silmiäni, kun tulin kotiin ja tällainen kortti oli odottamassa ovenkahvassa. (Kämppis oli sen siihen asettanut.)

Olin hämmentynyt. Ensinnäkin tuosta huomiosta ja välittämisestä (varsinkin, kun kortti oli kovin odottamaton lähetys yllättävältä henkilöltä), mutta myös siitä, että se on lammaskortti. Minä sain lammaskortin! Niitä on sittenkin olemassa. Tuplariemu.

Aikaisemmin tuona päivänä olin lähdössä Huoneelta ja kannoin laatikoita ulos, kun eräs miespoika tuli minua halaamaan. Hän kiitti siitä, että olin kuunnellut (vaikka oikeasti me keskusteltiin ja hän kuunteli vähintään yhtä paljon) ja siitä, että olen minä. Olin todella hämmentynyt. Minulla on kyllä upeita ihmisiä elämässäni.

Astrokalenteri lupaili taas hyvää, muun muassa näin:

Tulet kokemaan sosiaalisessa asemassasi sellaisia harppauksia, ettei niitä voi järjellä käsittää. Etenet nyt sellaisilla alueilla, joilla tarvitaan luonnetta enemmän kuin saavutuksia. Sinua arvostetaan henkisten valmiuksiesi johdosta, ja siksi tuleville onnen potkuille ei kannata etsiä syitä omista konkreettisista aikaansaannoksista.

Selvästi menee hyvin, vaikkei sitä täältä taudin takaa melkein edes huomaa. Muistutan Petteri Punakuonoa ja naapurit vihaa minua, koska yskin kaiket yöt. Mutta pakkohan tämän on joskus loppua, että sitä odotellessa. 

Minulla on mieletön ikävä Irlannista tulevaa matkalaukkuani. Se on nyt jotenkin saanut järjettömän paljon huomiota, ihan hullulla tavalla. Laukku on ehkä jo matkalla ja se tulee määrittämään erään ystävyyssuhteen kohtalon. Aika paljon vastuuta yhden laukun harteilla. Minä en malta odottaa, että pääsen viimein sitä penkomaan. Siellä on suosikkioloasuni! Ja kipukoukku, joka todellakin on ollut kaivattu kapistus, varsinkin viimeisten parin viikon ajan. Sitten siellä on saippua, joka tuoksuu niin hyvälle, että sitä tuskin kärsii käyttää. Ja sitten siellä on kirja, jonka sain joulujahjaksi. Ja huiviltti, jonka virkkasin ihan itse Irlannissa ollessani. Siellä on paljon kaikenlaista, mutta erityisesti näitä odotan suunnattomasti. Eniten kuitenkin odotan laukun tuojaa, mutta siihen on kyllä vain 50 %:n mahdollisuus. Laukku saattaa myös tulla yksin. 

   

Sairaspäivä.

Se oli sitten hikisin yksin vietetty yö ehkä ikinä. Tämä ei tainnutkaan olla mikään pikkuflunssa, vaan sain ralleista jonkun hirviötaudin. Tai ehkä tämä on nyt se rallikuume? Keuhot pysyivät silti vielä kehon sisäpuolella. Olin yöllä kuitenkin niin huonolla hapella, että yritin jopa jutella niille kahdelle henkimaailman kaverille. (Ihan vähän selvennystä asiaan löytyy TÄSTÄ.) Olen laiminlyönut heitä todella pitkään. Ja tähän voisi nyt lisätä, että sen kyllä huomaa. Elämä on mennyt miten sattuu. Sain huonosti kontaktia, mutta ymmärsin, että molemmat ovat vielä olemassa. Yritän vielä tänä iltana uudestaan.

Kipeänä olo on maailman vaikeinta, koska se on niin pirun tylsää. Pitää pysyä paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Ei onnistu ikinä minulta sellainen toimimattomuus. Joten tänään olen viettänyt aikaa sängyn pohjalla läppärini kanssa. Kävin ylirevähtäneen sähköpostilaatikkoni läpi. Minulla on nyt systeemi sielläkin. Viime viikolla eräs Pop-Up ihminen opetti minulle kuinka saan laitettua kaikenlaisia värikkäitä kuvia meileihini ja sillä tavoin lajiteltua ne eri tärkeyksiin ja aiheisiin. Loving it!

Olen myös lukenut pitkästä aikaa kirjaa. Ihan oikeaa hömppäromaania, jonka tarkoitus on pelkästään viihdyttää (Robin Cook, Hoitovirhe). Aivan liian harvoin ehdin lukea mitään tuollaista. Tämä kirja ei kylläkään ole järin hyvä, mutta nyt puolen välin jälkeen olen jo vähän koukkuttunut. On jännä huomata, miten paljon sitä asiat muuttuu. Joko niin, että Robin on muuttanut kirjoitustyylinsä, tai sitten minä olen muuttunut. Olin teininä ihan hulluna kaikkiin lääkäri- ja lakikirjoihin. (No en kaikkiin, mutta näihin keksittyihin juttuihin.) Tämä on molempia, mutta ei kyllä saa kovin suuria pisteitä minulta. Laitan sen poistoon heti, kun saan luettua loppuun. Kirjat kuuluu muutenkin kierrättää.

Ja poistoista puheen ollen, koska ostin eilen kirjanmerkin, niin tänään on luovuttava kahdesta. Olen aikaisemmin laittanut noihin mukaan hintoja, mutta vain sen takia, että meille tulee työmaalle kirppispöytä ja vien ne sinne, ellei joku tee varausta tämän blogin perusteella, niin kuin kävi kahvikuppien kanssa. Mutta asiaan. Meillä on siis tulossa uusi Pop-Up Tori 13.8., mutta tuo rakenteilla oleva kirppis on ilmeisesti auki heti. Joka tapauksessa, luovun sen vuoksi monista jutuista. Yksi erityinen on kuitenkin mainittava.

Tässä teille säälittävä koira. Se on selvästi ollut tuhma, koska siitä on tehty laukku. Nyt Tessu etsii uutta kotia, ihan pilkkahintaan. Sen väri on sellainen lähes kultainen eli kullertava. Kuva näyttää ihan väärin, kun Tessu istuu varjossa.

On muuten aivan ihana saada palautetta. Kirjasta ja blogista ja mistä nyt vain. Varsinkin kun se on hyvää, mutta myös rehellinen palaute on hienoa. Ja en tarkoita, etteikö hyvä olisi rehellistä... No, kuitenkin. Nyt asiaan: Kuka käy joka päivä painamassa tuota Olet Urpo. -täppää? Nyt tunnustat! Naurattaa aina, koska ihan sama mitä tänne runoilen, niin aina olen urpo. (Jos käyttäisin hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen röhönauruhymiö.)

   

Laukku.

Ostin itselleni tuliaisiksi kaksi laukkua. Tylsästi samaa sarjaa, täsmälleen sellaiset, joita ei missään nimessä voi käyttää samaan aikaan missään. Toinen on olkalaukku ja toinen shoppailukassi, mutta muuta eroa niissä ei oikeastaan ole. Eli terveisiä Ranskasta!

No ei olekaan. Kyllä minä tiedän, että Madrid on Espanjassa. Mutta nuo laukut olivat laadukkaita, erittäin halpoja ja minusta hienoja, koska rakastan kaikkia hullunkurisia postimerkkiasioita. En tajunnut sitä ennen matkaani, mutta olen jollain oudolla tavalla postimerkkifani. Minulla on kummallinen postimerkkisuihkuverho, jotan en käytä, sillä nyt minulla on vain tyhmä ahdas suihkukoppi. Pienenä minä keräsin postimerkkejä. Tavallaan. Oikeastaan isäni keräsi niitä, joten myös minua kannustettiin innostumaan postimerkkien keräilystä. En minä oikein jaksanut sitä liottelua ja läträystä, se oli liian hidasta puuhaa. Muistan, että minulla oli muutama tosi hieno merkki Kuubasta. Ne sadat muut eivät niinkään innostaneet. Mutta se Kuuba mietitytti kaikkine väreineen. Maa oli silloin jossain tosi kaukana. (Nykyään mikään ei ole kaukana, koska meillä on internet.) En tiedä johtuuko kaikki siis lapsuuden niin sanotusta harrastuksesta, vai onko tämäkin jotain sisäistä kaukokaipuuta, mutta minusta tuollaiset postimerkkijutut ovat vaan tosi kivoja. Joten ostin Madrid-laukkuja Ranskasta.

Alkuviikosta töihin mennessä ohitseni juoksi omituisen pieni pariskunta. Molemmilla oli juoksuasut ja niin laihat jalat, että minä voin vain uneksia sellaisista. He kuitenkin pysähtyivät liikennevaloissa, joten sain heidät taas kiinni. Pojotimme siinä risteyksessä hetken yhdessä. Ensin toinen kiersi "muina miehinä" eteeni kurkistamaan huppuni sisälle ja sitten hetken kuluttua toinen sanoin jotain, mistä ymmärsin vain sanan Madrid. Kännyin katsomaan, ja edessäni oli pieni kysyvästi katsova iäkäs nainen. Kaikesta päätellen espanjalainen. Sanoin "No no, holiday" ja ilmeisesti vastasin ihan oikein, sillä pariskunta hymyili ja lähti juoksemaan. Eivät siis minua karkuun, vaan koska valot vaihtuivat taas vihreiksi. Tämä on niitä asiota, joita kaipaan. Todella paljon. Ulkomaalainen tulee kyselemään laukusta liikennevaloissa. Suomalaisille risteykset ovat kuin hissejä ja miestenvessoja. Sanattomuus on kultaa.