Laukku.

Ostin itselleni tuliaisiksi kaksi laukkua. Tylsästi samaa sarjaa, täsmälleen sellaiset, joita ei missään nimessä voi käyttää samaan aikaan missään. Toinen on olkalaukku ja toinen shoppailukassi, mutta muuta eroa niissä ei oikeastaan ole. Eli terveisiä Ranskasta!

No ei olekaan. Kyllä minä tiedän, että Madrid on Espanjassa. Mutta nuo laukut olivat laadukkaita, erittäin halpoja ja minusta hienoja, koska rakastan kaikkia hullunkurisia postimerkkiasioita. En tajunnut sitä ennen matkaani, mutta olen jollain oudolla tavalla postimerkkifani. Minulla on kummallinen postimerkkisuihkuverho, jotan en käytä, sillä nyt minulla on vain tyhmä ahdas suihkukoppi. Pienenä minä keräsin postimerkkejä. Tavallaan. Oikeastaan isäni keräsi niitä, joten myös minua kannustettiin innostumaan postimerkkien keräilystä. En minä oikein jaksanut sitä liottelua ja läträystä, se oli liian hidasta puuhaa. Muistan, että minulla oli muutama tosi hieno merkki Kuubasta. Ne sadat muut eivät niinkään innostaneet. Mutta se Kuuba mietitytti kaikkine väreineen. Maa oli silloin jossain tosi kaukana. (Nykyään mikään ei ole kaukana, koska meillä on internet.) En tiedä johtuuko kaikki siis lapsuuden niin sanotusta harrastuksesta, vai onko tämäkin jotain sisäistä kaukokaipuuta, mutta minusta tuollaiset postimerkkijutut ovat vaan tosi kivoja. Joten ostin Madrid-laukkuja Ranskasta.

Alkuviikosta töihin mennessä ohitseni juoksi omituisen pieni pariskunta. Molemmilla oli juoksuasut ja niin laihat jalat, että minä voin vain uneksia sellaisista. He kuitenkin pysähtyivät liikennevaloissa, joten sain heidät taas kiinni. Pojotimme siinä risteyksessä hetken yhdessä. Ensin toinen kiersi "muina miehinä" eteeni kurkistamaan huppuni sisälle ja sitten hetken kuluttua toinen sanoin jotain, mistä ymmärsin vain sanan Madrid. Kännyin katsomaan, ja edessäni oli pieni kysyvästi katsova iäkäs nainen. Kaikesta päätellen espanjalainen. Sanoin "No no, holiday" ja ilmeisesti vastasin ihan oikein, sillä pariskunta hymyili ja lähti juoksemaan. Eivät siis minua karkuun, vaan koska valot vaihtuivat taas vihreiksi. Tämä on niitä asiota, joita kaipaan. Todella paljon. Ulkomaalainen tulee kyselemään laukusta liikennevaloissa. Suomalaisille risteykset ovat kuin hissejä ja miestenvessoja. Sanattomuus on kultaa.
 

Taivastelua.

Olen tullut kotiin. Se tarkoittaa, että selvisin hengissä matkastani. Oikeastaan matkassa ei ollut mitään sellaista, mikä vaatisi erityisesti ponnisteluja. Mutta tuo perhanan kotiin paluu... Se on aina yhtä vaikeaa. Tai oikeastaan vain Suomeen palaaminen on vaikeaa. Tänne kylmään ja rumaan ja ankeaan. Vitsi miten kiristi tulla takaisin. Jos minun koti olisi jossain ihanassa paikassa, sinne olisi varmasti tosi ihana palata joka kerta.

Minulla oli hetkittäin melkein ikävä Alpoa ja tuli sellaisia lieviä 'haluan kotiin'-fiiliksiä, koska sain niin huikeita oivalluksia, joita halusin tietysti heti toteuttamaan. Tein listoja ja suunnittelin, tiesin taas varmaksi mitä haluan elämältä! Ihan selvästi sellainen tunne tulee vain jossain uskomattomassa vuoristokylässä, auringonpaisteessa istuskellessa. Ja hyvässä olossa.

Luin Ranskassa kirjan Afrikan taivas. Sen on kirjoittanut Francesca Marciano. Kirja on upea. Arvelin, että pidin siitä, koska luin tarinan siellä auringossa, vuoren rinteitä tuijotellessa, kokonaan vieraassa maassa. Tarina tuntui niin aidolta ja omalta siellä. Ehkä en olisi pitänyt kirjasta täällä Suomessa, mistä johtuen olenkin erityisen iloinen, että luin sen Ranskassa. Siellä minä istuin rappusilla pilkuttumassa ja luin, kuinka italialainen nainen pärjää Afrikan taivaan alla. Ja kun kirjassa oli yksi lause kirjoitettu aidolla italian kielellä, sydän oli pakahtua. Oikeasti. Minä matkustin Ranskaan asti huomaamaan, että kaipaan aivan suunnattomasti sitä oikeaa kotiani, Italiaa.

Mutta siitäkin huolimatta, tässä Ranskan taivas.

Ségny, Ranska.

Terveisiä Ranskan vuoristosta! Lensin ensin Helsingistä Frankfurtin kautta Geneveen, josta ihmeellisen onnenjohdatuksen avulla päädyin oikealla bussilla oikeaan kylään Ranskan puolelle, jossa ystäväni oli minua vastassa. Rajalla ehkä maailman parhaan näköinen (tummaihoinen) poliisi pysäytti bussin, ja kaikilta matkustajilta tarkastettiin passit. Sitä kuulemma tapahtuu hirmu harvoin. Olin laillisilla asioilla, kuten kaikki muutkin matkustajat, joten saimme jatkaa matkaa.

Lainaisosisko asuu perheineen 500 metriä meren yläpuolella Ségnyssä, ihan Sveitsin rajan tuntumassa. Täällä on kevät kai kolme viikkoa myöhässä, mutta hei - täällä on silti jo kevät! Ja se on suomalaiselle lähinnä kesä, tosin ilman vihreyttä. Puissa on jo monenväriset kukat, mutta ne lehdet tulevat puihin ja ruoho maahan vasta vähän myöhemmin. Ulkona tarkenee silti jo hihattomassa ja shortseissa. Istumme aina iltapäivästa iltaan talon terassilla nauttimassa olemisesta. Sain myös eilen vuoden ensimmäiset rusketusrajat. Ihan oikeasti! Olen aivan selvästi auringonpalvoja, siinä 'rakastan-lämmintä-yli-kaiken' merkityksessä.

Se vanha korni viisaus on taas todistanut oikeellisuutensa: Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Minä tulin Ranskaan asti tajuamaan muutamia tärkeitä faktoja elämästäni. En puutu niihin nyt, sillä haluan vain mehutella tällä kaikella vallitsevalla ihanuudella, mutta jälleen kerran sain muistutuksen siitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Tämä matka tuli täydellisen oikeaan aikaan. Varsinkin kun ottaa huomioon, että olin juuri muuttamassa elämääni ratkaisevalla tavalla. (Naimisiinmenot ja kaikki sellainen.) Nyt on aivan käsittämättömän hyvä olo. Ihan vain koska olen täällä. Ihan vain, koska muistin tärkeitä asioita. Asioita, joilla on merkitystä juuri minulle. Vain minulle. Olen selvästi ollut liian kauan Suomessa, sillä olin unohtanut. En tee sitä virhettä uudestaan.

Siitä huolimatta, ehdottomasti parasta eilisessä oli peseytyminen. Mietin miten minä voinkin olla näin onnekas? Olen täällä, Ranskan vuoristokylässä, mansikantuoksuisessa vaahtokylvyssä, kynttilänvalossa, punaviinilasi ammeen reunalla, lukemassa kirjaa Afrikasta. Tämä loma on niiiiiiin upea!

   

Matka.

Minä lähden nyt reissuun. Ihan ilman läppäriä. Tein sellaisen harkitun valinnan, että en ota konetta enkä järkkäriä mukaan. Hullua ehkä, mutta testaan tätä toimintamallia. Jos tämä on täysin väärä valinta, niin muistan lopun elämääni, että raahaan kaikkia niitä rojuja mukanani syystä. Tämä matka kestää kuitenkin vain viikon. Saatan selvitä. On taas aika muistella, miltä tuntuu kirjoittaa kynällä paperiin. Ja lupaan kertoa parhaat palat sitten, kun palaan.

Jätän nyt israelilaistanskalaisen mieheni, ja matkustan Sveitsin kautta Ranskaan tapaamaan suomalaista ystävääni ja italialaista... italiaanoani. Hyvin monikulttuurista. Arvatenkin tästä tulee mielenkiintoista.

Nautinnollisia päiviä kaikille!