Sitä saa mitä tilaa.

Heipä hei, hyvää iltaa. (Luppaaakoorvaa seikkailee taaas. Luppakooooorva nimen sain, korvaaaniiiinäääs lerputtttaaaa...) Yritin epätoivoisesti etsiä sitä paperia, johon olin listannut vuosien teemat. Niitä on valmiina jo vuoteen 2020 saakka. Haluaisin tosi kovasti tietää mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Tiedän, että se tuo ainakin uuden työpaikan, sellainen varmistui juuri. Se tuo ainakin uuden kotikaupungin, jonne muutan ilmeisesti heti joulun jälkeen. Tästä seurauksena hyvin alkanut projektini, kotikaupunkiin tutustuminen, meni ihan puihin. En tiedä sinusta, mutta minä en ole yllättynyt. (Ehdin kuitenkin muutamassa paikassa käydä tutustumassa, ja kirjoitan niistä vähän tuonnempana.) Tietysti voin tutustua uuteen kotikaupunkiini... Hmm.

Nyt kävi tosiaan niin, että muutosten tuulet tuivertaa oikein kunnolla. Olin aikeissa jäädä Suomeen vähäksi aikaa, mutta samalla kuitenkin pyysin Universumilta uutta työtä ja uutta kotia ja uutta parempaa elämää. Päätös ei ollut kovin vaikea, kun sellainen paketti sitten tarjottiin. Vaikkakin se tarkoittaa, että joudun rikkomaan itselleni tekemän lupauksen: Älä koskaan muuta maahan, jossa et ole edes käynyt. No niin no, voin aina lohduttaa itseäni ajatuksella, että ei se Maltaa pahempaa voi olla, vaikka muuttaisin Venäjälle. Ja pysyn kuitenkin EU:n sisällä. 

Vaikka asia varmistui vasta eilen, olen silti itsevarmuutta puhkuen pakannut tavaroitani jo viikon. Eteiseen on ilmestynyt kaikille avoin kirpputoriputiikki, ja pahvilaatikot täyttyvät tehokkaasti. Jos tarvitset jotain, niin kannattaa kysyä olisiko täällä. Todenäköisesti on. Aika moni asia on jo löytänyt uuden kodin. Ensi viikon buukkasin jo hätäpäissäni täyteen tapaamisia, koska on tietysti nähtävä kaikki kaverit ennen äkkilähtöä. Mitä mieltä olet, pitäisikö meillä olla taas sellaiset lähtöjuhlat? Olen harkinnut asiaa. Tosin voi olla aika vaikea yltää parempaan kuin viime kerralla, ne kemut oli huippuhauskat. Mutta miksipä ei?

Otin tietysti jo yhteyttä paikalliseen jenkkifutisjoukkueeseen, ja kerroin että olen muuttamassa. Kyselin mistä voi lukea enemmän joukkueesta, pelien aikatauluista ja sen sellaista. Ihan vain, että on sitten edes jotain tekemistä. Sain eilen ihastuttavan vastaukset. Viestini oli selvästi mennyt mutkan kautta kirjoittajalle, sillä pienimuotoinen väärinkäsitys oli tullut mukaan. "Kuulin, että haluat liittyä joukkueeseemme. Treenit alkaa silloin ja silloin, bileitä on silloin ja silloin. Kerrotko vielä milloin tarkalleen olet muuttamassa tänne ja mitä paikkaa olet pelannut?" Repesin.

Saatan ensi vuonna kirjoitaa näistä maisemista. 

Värittömästi ja viluissani.

Photographer: Marianne Grøndahl

P.S. Minulla ei varsinaisesti ole mitään Venäjää vastaan, mutta arvelin, että jos opaskyltitkin on kirjoitettu koodikielellä, niin elämä voi olla aika haastavaa.

Koulutusta ja elämää.

Viikonloppu meni todella nopeasti. Oli tapahtumia. 

Lauantaina olin koulutuksessa. Se oli hyvä muistutus asioista, joita haluan. Aluksi oli vähän kuivaa ja huomioni keskittyi vain edessä istuvan kaljun miehen selässä olevaan pitkään hiukseen. Mutta sitten, kun alkoi se varsinainen koulutusosuus, niin muistin taas miksi olin asiasta innostunut. Miksi olen yhä innostunut.

Illalla käytiin taittajan kanssa yhdellä. Yhden jälkeen taittaja lähti kiltisti kotiin. Minä sen sijaan liityin neljän herran seuraan. Yksi kerrallaan he siihen viereiselle sohvariville olivat tulleet, niin ajattelin että minäkin voisin ihan hyvin tehdä niin. Sen ensimmäisen kanssa olin jo pari sanaa vaihtanut tiskillä. Ihmeellisesti siinä meni sitten koko ilta, oli niin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli yrittäjä, yksi putkimies, yksi parturikampaaja ja yksi sähköautomaationero. Loppuillasta parturikampaaja sanoi ihaillen: "Ilona, katso nyt tätä, täysin eri alojen ihmiset yhdessä näin... Sinä sait aikaan tämän aivan ihmeellisen keskustelun ja upean illanvieton." Olin vähän ihmeissäni, minähän vain istuin heidän seuraan. Kävi ilmi, että nuo kaverukset eivät edes tunteneet toisiaan, siis ennen sitä iltaa. (Kaksi oli tavannut jossain pelissä, yksi tiesi toisen jostain, ja koska yksin olivat baarissa, niin jotenkin vain ajautuivat samalle suunnalle istumaan.) Minä vain pölähdin pöytään ja kysyin, että ketäs te oikein olette. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Olin kuulemma se voima joka veti porukan yhteen ja loi sen keskustelun. Tämä tuli minulle täysin yllätyksen. Olin sanaton. Mutta näköjään näinkin voi käydä. Ja hyvä että kävi.

Sunnuntaina sitten kävin hakemassa avaimet joulukuun kotiini. Joonan ja Sanin asunto on niin ihana. Siellä on hiljaista ja rauhallista ja... No, sitä ihanaa. Saan olla aivan yksin koko kuukauden. Tajusin samalla, että viimeksi olin yksin tasan puolitoista vuotta sitten. Sen jälkeen olen asunut kämppisten kanssa, sohvaillut kavereiden luona ja ollut kiertolainen. Käsittämätöntä. Tai lähinnä se on käsittämätöntä, että olen selvinnyt näin hyvin.

Tämä on siis viimeinen viikko tässä asunnossa. Ja se tarkoittaa, että tämä on viimeinen viikko, kun voi tulla hakemaan tavaraa. Toivon että tulet. Pian.
   

Käänteitä.

Kaikenlaista sitä elämä tuokin vastaan. Kuten vohvelirautakaupat keittiössä. Kukkakoreja, ovensa avaamaan tullut puolialaston nainen ja karvainen herra nimeltä Sergei. Pöytämyyntiä vinttikomerossa. Shoppailukierros jättimarketissa. Ystävä, italialaista kahvia ja paljon puhetta. Mahdollinen tuleva kunnollinen poikaystävä. Ja tonttu ikkunassa.

Tavara vaihtaa omistajaa ja minä tapaan omituisia ihmisiä. Eilen joku mies soitti ja kyseli rinkasta jonka laitoin torille myyntiin. Se puhelu lähti heti ihan lapasesta, minä kuulostin niin nuorelta, 21-vuotiaalta. Tyyppi halusin nähdä miltä näytän, joten sain uuden Facebook kaverin. Ja sitten kuulin mitä hän teki, mitä oli tehnyt aikaisemmin ja kuinka edellisen ihastuksen kanssa oli käynyt. Lopulta mies sanoi, ettei ole enää kiinnostunut koko rinkasta, haluaa vain tavata minut. Nauroin vedet silmissä, se puhelu oli niin hämärä. Jospa se rinkka menisi jollekin toiselle.

Juttu luistaa ja kynä kulkee työelämään liittyvissä asioissa paremmin kuin aikoihin ja nyt onkin aika pistää jengoilleen asioita jopa vuoden tähtäimellä.

Astrokalenteri kannustaa taas. Varmaakin parasta hakea sitä työpaikkaa, jonka eilen huomasin. Osoitekin olisi oikea. Jotenkin tuntuu niin hassulta, että olin taas niin oikeassa itseni suhteen. Muistatko, kun kirjoitin muutama päivä sitten MERKEISTÄ? (Lainaan taas itseäni, mutta menköön.)

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.

Juuri noin siinä sitten myös kävi. Eilen oli se laukunostopäivä, mutta en edes käynyt siellä kaupassa. Ei ollut tarvetta. Minä tiedän jo mitä haluan ja mihin haluan mennä. Ihan niin kuin ennustelin. Toisaalta, se laukku oli kyllä hieno. Pitäisikö mennä katsomaan siitä huolimatta, josko se siellä vielä minua odottaa? 

Universumi toimii erikoisella tavalla. Tosi useasti, jos joku kysymys tulee mieleen, niin siihen ilmestyy vastaus hyvinkin nopeasti. Riittää kun vain pitää silmät ja korvat auki. Muutama päivä sitten sain valokuvia tämän kesän rohkeimmasta teostani. Niitä kuvia katsellessani minä totesin kaksi asiaa. Minun suu on auki joka kuvassa, eli ihan selvästi minä huusin koko matkan. Ja toiseksi, näytän kamalan vanhalta. Tuntuu, että olen ihan nyt vuodessa muuttunut hyvin paljon vanhemman näköiseksi. Mietin tätä jo aikaisemmin. Okei, olihan tässä kyllä pari melko rankkaa vuotta, että ei kai ihme. Mutta vanhentunut peilikuva alkoi silti jo huolestuttaa. Vaihdoin takaisin sellaiseen ihonhoitotuotesarjaan, jota käytin teinistä ihan aikuiseksi saakka. Muutaman vuoden kokeilin muita, mutta eipä kannattanut. Kannattaa olla merkkiuskollinen silloin, kun on aihetta. Ja sitten tänään tuli vielä tällainen LINKKI vastaan. Sisällön opetus lyhyesti: Juo ilona vettä kolme litraa päivässä. Joten kuukauden päästä minä näytän taas nuorelta ja kauniilta. 

Urheat koskikelkkailijat. Minä olen tuo jälempi.

Ja tässä otan näemmä juuri kuohut päin näköä.

 
Kiitos kuvista Assarille, joka ei tiennyt mitä on Väyrysen pää karkit, kuvaajalle, jonka nimen olen jo unohtanut, ja koko upealle Kapeenkosken väelle tästä huikeasta kokemuksesta.
   

Tyttöjen ilta 2.

Nukuin ihan kokonaisen yön ja olen siitä hyvin onnellinen. Olen myös onnellinen siitä, että eilinen tyttöjen ilta oli niin mukava (vaikkakin loppuillasta mukana oli enemmän poikia kuin tyttöjä). Avitimme Annen kanssa Aatua löytämään sellaisen kunnollisen tyttöystävän. Niistä on pulaa. Ihan yhtä harvinaisia kuin kunnolliset poikaystävät. Itse olen jo luopunut toivosta. Tällä kertaa olin sen verran järkevä, että suuntasin suoraan kotiin, vaikka pojat vielä jatkoivat baarikierrokselle. Arvelin, että viime yön valvominen riitti minulle.

Halusin olla virkeä, koska tänään minulla oli niin paljon ajateltavaa. On tehtävä suunnitelma. Sellainen, jolla on oikeasti jotain merkitystä. Sen lisäksi minulla on muutamia rästivirkkauksia. Tämä on muuten juuri se tapa millä ihminen saa itselleen valtavan stressin - muuttamalla mukavan harrastuksen velvollisuudeksi. Olen virkannut avainnauhoja kyllä jo valmiiksi, mutta tietysti jokainen haluaa toisenlaisen ja toisella värillä. Joten minä teen niitä nyt tilaustyönä ja tuskailen.

Tein muuten tänne sellaisen kirppissivun. Tuossa heti oikealla, kauniin kuvani yläpuolella, on linkkejä. Ei kovin näkyvästi, mutta kuitenkin. Kokeile. Lisäilen sinne asioita, kun tulevat vastaan ja saan kuvia. Se kuvien ottaminen tuntuu olevan jotenkin aivan liian haastava vaihe, vie aina tavattoman paljon aikaa siirtää kuvat kamerasta koneelle. Sehän vaatii piuhan kiinnittämisen ja ainakin kolme painallusta. Ei sellaista ehdi.

Suunnittelin poraavani uutta paperimassaa, jotta saisin viimein tuon naamion valmiiksi. Mutta liima puuttuu. Perhana. Tuntuisi kamalan haastavalta nousta täältä peiton alta, kävellä ainakin toiselle puolelle korttelia askartelukauppaan. Varsinkin, kun oikeasti haluaisin mennä rautakauppaan, mutta koska sellainen on niin kaukana, pitäisi ensin hankkia auto tai ainakin kyyti. Näitä elämäni vastoinkäymisiä. Voisin ihan hyvin jättää sen ensi viikkoon. Mutta se tarkoittaa, että naamio ei etene sitten vielä huomennakaan. Ja se näyttää tosi rumalta noin epävalmiina. Siinä se roikkuu jumalaisen Tomin vieressä ja muistuttaa kaikesta siitä mikä elämässäni on kesken.

Hyvä on. Menen, menen. Minä käyn siellä hemmetin Tiimarissa.
  

Ihmiset.

Tapasin eilen Joonaa todella pitkästä aikaa. Yleensä tapaan Sanin ja Joonan, mutta koska tunsin Joonan ensin, päätimme nähdä kerrankin ihan kahdestaan. Mikä oli hyvä idea. Oli tosi mukava jutella pitkästä aikaa. Sain taas hauskoja ideoita, tai oikeastaan ideoiden jalostuksia. Joonakin on yrittäjä. Kotiin lähtiessä törmäsin vielä Miiaan.

Aloin miettiä elämäni ihmisiä, siis niitä joiden haluankin pysyvän elämässäni. Huomasin, että minulla on kyllä aika mahtava porukka kasassa. Luottomiehiä ja naisia. Sellaisia joille voi puhua melkeinpä mistä tahansa. Ja vaikka joku olisi eri mieltä, niin minua silti kannustetaan omissa jutuissani, ei tuomita tai arvostella. Pelkästään jo sen vuoksi nämä ihmiset kannattaa ja haluan pitää. Mutta on tietysti tosi monta muutakin syytä. Nämä ihmiset ovat minun perhe.

Tutustuin Miiaan työhaastattelussa. Miia haastatteli, minä en osannut vastata oikein, Miia nauroi vedet silmissä. Tavattiin uudestaan, kun kävin tekemässä työsopimuksen. Ja jossain siellä kaiken keskellä ehdotin, että käydään joskus kahvilla. Se tapahtui, ja on tapahtunut muutaman kerran uudestaan. Jokainen kerta on ollut äärettömän mukavaa. Tämä on ehdottomasti ihminen, jonka pidän. Ihan jo pelkästään sen vuoksi, että nauru on niin ihanaa.

Viime viikonloppuna kiristi vähän (eli aivan helvetin paljon) tämä vallitseva rahatilanne. Jopa niin paljon, että heräsin yöllä sitä murehtimaan, enkä enää saanut unta. Toki nyt jälkiviisaana voin sanoa sen olleen hyvä asia, koska tajusin olevani yöaikaan aivan hirvittävän luova, mutta silloin en sitä vielä tiennyt. En varsinaisesti ole sellainen tyyppi, joka ressaa raha-asioista, mutta nyt vain tuli monta veemäistä juttua päällekäin. Onneksi logoni tehnyt Läppä antoi todella hienon elämänohjeen: "Muista, että sinä et ole sinun rahatilanteesi." Viisas mies.

Eräs toinen viisas mies sanoi, että aina kun menee huonosti, niin täytyy yrittää löytää uudenlainen näkökulma asioihin. Yhdeltä Esa Saarisen luennolta tarttunut muistiinpano osui silmiini silloin keskellä yötä, kun avasin yhden muistikirjoista. "Köyhyys on sama kuin mahdollisuus vaurastua paljon." Onhan se tietysti noinkin. (Esa sanoi kyllä myös, että kaljuuntuminen on sama asia kuin se, että seksipedon aurinkopaneeli paljastuu. Melkoista asennekasvatusta.)

Tänään ei kiristä yhtään. Rahatilanne ei muutu, vaikka kuinka murehtisin. Tai muuttuuhan se koko ajan, mutta ei murehtimisen ansiosta. Joten jos tilanne on joka tapauksessa mitä on, niin eikö kannattaisi ainakin edes nauttia olostaan? Jos juuri nyt on vähän tiukempaa ja en voi ostaa ulkomaanmatkoja, niin voin ainakin iloitan niistä asioista joita jo on. Kuten kaikista ihanista matskuista, joita minulla on monta laatikollista. Joten mieli muuttui ihan ihmeellisen hyväksi. Ja olen ollut lisää luova. Eilen illalla maalasin taidetta ja viimeistelin neljä Onni askia. Tämän päivän aion jatkaa samaan malliin, koska se malli tuntui tosi kivalta.

Minulla on käynyt vieraita täällä kotikirppiksellä. Mutta tavaraa on kyllä vielä tosi paljon. Olisin iloinen, jos tulisit löytämään omasi pois. Jostain syystä Facebookin kutsu ei mennyt kaikille, mutta eiköhän sana mene eteenpäin ainakin jollain tavalla. Tervetuloa! Nyt kaikki tänne ostamaan!
 

Syyskirppis.

Ihana Äänimies tuli käymään eilen. Olin aamulla juuri viestejä poistellessa miettinyt, että pitääpä ottaa yhteyttä, kun ei olla nähty ollenkaan kesän jälkeen. En ollut edes ajatellut kaveria pitkään aikaan. Sitten päivällä sain viestin, että voidaanko nähdä. Hetken jo mietin, että minun päähän on asennettu joku kuuntelulaite. (No, onkin tietysti. Universumihan kuulee vaikka kuinka hiljaa ajattelisi.) Sain samalla rentoutuskuunnelmia. Näistä oli ollut puhetta jo kesällä. Minä en osaa meditoida, joten tällaisten avulla voi harjoitella. Ja jos ei meinaa iltaisin uni tulla, niin siihenkin näistä on apua. Niinpä kuuntelin rentoutuksia illalla ennen nukkumaan menoa. Nukahdinkin, mutta jostain syystä heräsin yöllä klo 3:33. Uni ei enää tullut. Hämmentävää. Tein varmaankin jotain väärin.

Mutta kylläpä taas heräsin uskomattomaan luovuudenpuuskaan! Oli pakko laittaa valot päälle ja kaivaa muistikirja esiin. Nämä jutut pitää aina kirjoittaa ylös, muuten ne unohtaa, varsinkin näin yöaikaan. Parhaat ideat kuulemma tulevat väsyneenä. Tai ei mitään kuulemma, ihan olen itsekin sen todennut. Ääripään ihminen. Ja parhaat tulokset syntyvät paineen alla.

Suruajan jälkeen tullut vihaviikko tuntuu menevän jo ohi. Se johtuu eilisestä siivouksesta. Rakensin aivan uskomattoman hienon kirppiksen kotiin. Tein siitä myös tapahtuman Facebookiin. Syyskirppis. (En tiedä pääseekö siihen mukaan, kokeile. En ole kovin hyvä tällaisissa. Jos ei pääse niin ota yhteyttä. Siis olettaen, että haluat tulla ostoksille.) Tämä tuhkien lakaisu ja kotona puuhastelu on ollut aivan mahtavan voimauttavaa. Minun piti hakea vintiltä kirppislaatikot, mutta toinkin matkalaukun ja kesävaatteet. Testailin niitä. Mahduin muutamiin. Ne liian pienetkin vaatteet poikkeuksellisesti ilahduttivat. Minulla on nimittäin niin hyvä neljän laatikon systeemi.

1. laatikko: Otan mukaan Barcelonaan. Tavarat, joita ilman yksinkertaisesti en voi elää. Joten nämä saavat matkata mukanani. (Matkan kohde saattaa vielä muokkaantua, tämä on sellainen suuntaa antava motivointiosoite. Mutta koska Barcelona soi suussa niin mukavasti ja sitä on kiva sanoa, aion käyttää tuota sanaa tässä yhteydessä.)
2. laatikko: Pakkaan varastoon odottamaan. Sellainen Just in case she returns -laatikko. Asioita, joista en halua luopua kokonaan, mutta joita en tarvitse nyt. Ja jotka voin sitten myöhemmin lähettää rahtina sinne, mihin ikinä päädynkin. Tähän laatikkoon pääsee todella harva esine.
3. laatikko: Syyskirppikselle. Asiat, jotka ovat ihan hyviä, mutta joita en itse enää tarvitse tai halua. Laitetaan siis hyvä kiertämään. Ja kerätään vähän matkakassaa.
4. laatikko: Poistotuotteet. Rikkinäistä tai rumaa. Asioita, joille ei ole käyttöä tai joita en syystä tai toisesta halua vierittää kenenkään niskoille. Tämä laatikko menee siis roskiin, ellei joku halua dyykata ennen sitä. Sekin on sallittua.

Tämän takia ilahduin, jos joku vaate ei enää mennyt kiinni tai tuntui muuten vain vääränlaiselta. Se oli merkki siitä, että oli taas yksi uusi asia pois minun elämästä. Ja voi miten ihanaa sellainen on! Kun tajuaa, että nyt ihan oikeasti tämä omaisuus vähenee! Ja mitä enemmän Syyskirppislaatikko täyttyi, sen vapautuneempi olo minulle tuli. Aivan kuin tämä omaisuuteni olisi jonkinlaisena muurina ympärilläni ja pääsin nyt sitä purkamaan pala kerrallaan. Aurinko tuli näkyviin muurin takaa. Aivan mahtavaa!
 

Sairaspäivä.

Se oli sitten hikisin yksin vietetty yö ehkä ikinä. Tämä ei tainnutkaan olla mikään pikkuflunssa, vaan sain ralleista jonkun hirviötaudin. Tai ehkä tämä on nyt se rallikuume? Keuhot pysyivät silti vielä kehon sisäpuolella. Olin yöllä kuitenkin niin huonolla hapella, että yritin jopa jutella niille kahdelle henkimaailman kaverille. (Ihan vähän selvennystä asiaan löytyy TÄSTÄ.) Olen laiminlyönut heitä todella pitkään. Ja tähän voisi nyt lisätä, että sen kyllä huomaa. Elämä on mennyt miten sattuu. Sain huonosti kontaktia, mutta ymmärsin, että molemmat ovat vielä olemassa. Yritän vielä tänä iltana uudestaan.

Kipeänä olo on maailman vaikeinta, koska se on niin pirun tylsää. Pitää pysyä paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Ei onnistu ikinä minulta sellainen toimimattomuus. Joten tänään olen viettänyt aikaa sängyn pohjalla läppärini kanssa. Kävin ylirevähtäneen sähköpostilaatikkoni läpi. Minulla on nyt systeemi sielläkin. Viime viikolla eräs Pop-Up ihminen opetti minulle kuinka saan laitettua kaikenlaisia värikkäitä kuvia meileihini ja sillä tavoin lajiteltua ne eri tärkeyksiin ja aiheisiin. Loving it!

Olen myös lukenut pitkästä aikaa kirjaa. Ihan oikeaa hömppäromaania, jonka tarkoitus on pelkästään viihdyttää (Robin Cook, Hoitovirhe). Aivan liian harvoin ehdin lukea mitään tuollaista. Tämä kirja ei kylläkään ole järin hyvä, mutta nyt puolen välin jälkeen olen jo vähän koukkuttunut. On jännä huomata, miten paljon sitä asiat muuttuu. Joko niin, että Robin on muuttanut kirjoitustyylinsä, tai sitten minä olen muuttunut. Olin teininä ihan hulluna kaikkiin lääkäri- ja lakikirjoihin. (No en kaikkiin, mutta näihin keksittyihin juttuihin.) Tämä on molempia, mutta ei kyllä saa kovin suuria pisteitä minulta. Laitan sen poistoon heti, kun saan luettua loppuun. Kirjat kuuluu muutenkin kierrättää.

Ja poistoista puheen ollen, koska ostin eilen kirjanmerkin, niin tänään on luovuttava kahdesta. Olen aikaisemmin laittanut noihin mukaan hintoja, mutta vain sen takia, että meille tulee työmaalle kirppispöytä ja vien ne sinne, ellei joku tee varausta tämän blogin perusteella, niin kuin kävi kahvikuppien kanssa. Mutta asiaan. Meillä on siis tulossa uusi Pop-Up Tori 13.8., mutta tuo rakenteilla oleva kirppis on ilmeisesti auki heti. Joka tapauksessa, luovun sen vuoksi monista jutuista. Yksi erityinen on kuitenkin mainittava.

Tässä teille säälittävä koira. Se on selvästi ollut tuhma, koska siitä on tehty laukku. Nyt Tessu etsii uutta kotia, ihan pilkkahintaan. Sen väri on sellainen lähes kultainen eli kullertava. Kuva näyttää ihan väärin, kun Tessu istuu varjossa.

On muuten aivan ihana saada palautetta. Kirjasta ja blogista ja mistä nyt vain. Varsinkin kun se on hyvää, mutta myös rehellinen palaute on hienoa. Ja en tarkoita, etteikö hyvä olisi rehellistä... No, kuitenkin. Nyt asiaan: Kuka käy joka päivä painamassa tuota Olet Urpo. -täppää? Nyt tunnustat! Naurattaa aina, koska ihan sama mitä tänne runoilen, niin aina olen urpo. (Jos käyttäisin hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen röhönauruhymiö.)

   

Päätöksiä.

Tein eilen päätöksen. Se jotenkin omituisen paljon helpotti olemista. Ja samalla alkoi päättämisen vyöry. Olen ressanut tosi paljon tässä lähiaikoina ja luulin sen johtuvan työstä, mutta suuri osa olikin kotia. Jota ei ole.

Asun määräaikaisesti toisen huonekaluja käyttäen. Tajusin, että tuntuu kuin olisin vieraana. Niin kuin tein koko edellisen vuoden. Olin siihen moodiin jo niin tottunut, että se kävi ihan luonnostaan, mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Minä asun täällä. Kyllä minun pitää saada olla kuin kotonani. Tätähän ei siis kukaan ole kieltänyt, mutta jotenkin se oman puuttuminen on vaikuttanut olemiseen. Huone on täynnä laatikoita ja säkkejä ja ahdistavaa epäjärjestystä. Mutta nyt... Päätin jäädä tähän asuntoon, ainakin vuoden loppuun saakka. Helpompaa ja vähemmän väsyttävää. Saan kuukauden päästä mahdollisesti ison sängyn, kirjahyllyn sekä lipaston (jotka kyllä kaikki tulevat hoitoon), oman pöydän ja voin järjestellä nämä tuhannet pikkuroinat edes jonkinlaiseen omaan tyyliin. Voisihan ne nytkin olla enemmän järjestyksessä, mutta työstä johtuen en ole ehtinyt miettiä tätä juuri lainkaan. Ja ne uudetkin lainatut asiat ovat edes minun näköisiä. En tajunnut, että tämä epämääräisyys ahdistaa näin paljon. (Enkö tosiaan vieläkään tunne minua?)

Tämän lisäksi olen tehnyt ihmissuhdepäätöksiä. Pääni sisäinen ääni on ohjannut toimimaan ja antamaan huonojen juttujen jäädä taakse. Nyt on selvästi sellainen ihmeellinen puhdistusvaihe menossa. (Se pääni sisäinen ääni kuuluu muuten nykyään Emmalle.) Lainaan tähän nyt pätkän reikimasterini blogista:

On loistavan ihanaa omata ystävä, jolla on taito kysyä hankalia kysymyksiä. Emme me nimittäin vastauksia tarvitse eteenpäin pääsyä varten, vaan sellaisia kysymyksiä, joiden avulla oivallamme itse. Vaikkei aina ole niin kivaa, on silti hyödyllistä.

Tämä on hyvin sanottu ja kuvaa hienosti Emmaa. Ihanaa, että minullakin on tuollainen! Ja nyt ollaan tosiaan menty jo siihen pisteeseen, että kuulen Emman äänen ihan vaikka tukeva ystäväni ei ole edes paikalla. Tuo ääni kuitenkin aina tietää mitä pitää tehdä. Tänään esimerkiksi pitää ensin mennä tekemään jo tilattuja tuotteita työmaalle ja sitten illalla reippaasti seuraamaan rallihumua ja yrittämään josko se skotti ehtisi tarjota lupaamansa oluen. Ja tietenkin nauttia, stressittömästi.

On se viisas ääni.

Tässä vielä tämän päivän poistotuote: Kaksi drinkkilasia. (Ne eiliset kahvikupit meni heti.) Nämä lasit on niin vanhat, että voisi melkein kutsua retroksi, mutta ei ihan. Ovat äärettömän hyviä syömäpuikkojen säilyttämiseen. Sellaisena ne ovat olleet, koska en juo drikkejä. Paitsi aion kyllä juoda uudestaan sitä jota maistoin Saakoskella, mutta se vaatii aivan toisenlaisen lasin. Halvalla lähtee eniten tarjoavalle.

P.S. Muistatko kun kävin maaseutumatkailemassa Saakoskella? Jos et niin lunttaa TÄSTÄ. Kerroin, että mentiin rallireittiä. TÄSSÄ siitä näyte, oli melkein sama meininki. Puolivälin jälkeen tulee silta kosken yli ja sitten on vasemmalla keltainen talo. Siellä minä majailin ja nautin elämästä. Sen jälkeen auto kurvaa oikealle, ihan noiden heinäseipäiden ohi.
   

Uusi viikko.

Odotin ystävääni viikonlopun. Ensin perjantaipäivän jälkeen jo alkuillasta sovittiin, että siirretään se tapaaminen lauantaille. Sitten lauantaina odotin ja odotin ja odotin. Sunnuntaina sain viestin, mikä kertoi ystäväni olevan kuitenkin elossa. Tiia on aivan älyttömän rakas ystäväni, mutta kaverina välillä vähän kehno. Vaan minkäs teet. No, tietysti vietät naapurikuppilassa yksin kaksi iltaa putkeen. Mikä sekin oli kyllä ihan kivaa. Ja minkä sille voi, jos tulee ongelmia vastaan. Ei varmasti ainakaan auta, että kaveri sitten vielä kitisee blogissaan asiasta. Sori.

Mietin, että mikähän tuossakin on. Ajattelen osaavani olla sellainen, joka ei anna muiden ihmisten vaikuttaa fiilikseen, mutta käytännössä se ei koskaan toimi. Ensin itse olettaa jotain muista ihmisistä ja sitten kun asiat ei menekään niin kuin luulee, sitä pettyy. Pettymys on vain tunne minussa itsessä. Vieläpä tosi veemäinen tunne. Minkä teen itse. Itselleni. Kylläpä kannattaa.

Se, että elää niin kuin itselle parhaaksi katsoo, on täällä Suomessa jostain syystä itsekeskeisyyttä. Ja täällä itsensä rakastaminen on negatiivista. Huono piirre ihmisessä. Ehkä täällä oman itsensä arvostaminen on niin vierasta, että se sotketaan kateuteen ja ylpeyteen. Toisaalta, kyllähän ylpeys onkin synonyymi sille, että osaa arvostaa itseään. Koska onhan se ihan OK, että on ylpeä jostain mitä on saavuttanut, jos on tehnyt paljon töitä sen eteen. Toisin sanoen, oikeus ylpeyteen pitää ansaita. Hmm. Tätä ajatusta pitää hioa vielä lisää.

Mummo meni sairaalaan. Tai siis tulehtui ja joutui sinne. Tyyppi on yli kasikymppinen, että vissiin aika viimeisiä vetelee. Toisaalta, olen sanonut niin jo aika monta vuotta. (En kehtaa laittaa tähän sitä "mikäs pahan tappais" lausetta, vaikka se olisikin tässä yhteydessä aika hauska. Sitkeä mummo.)

Avasin muuten kotikirppiksen taas. Kirjoja, DVD-levyjä, vaatteita ja muuta roskaa. Ja kun sanon roskaa tarkoitan asioita, mitä en ota mukaani, kun muutan Italiaan. (Kuten esimerkiksi tulostin.) Tule hakemaan omasi ja anna mulle matkarahaa! Älyttömän hyvä diili!