Hiljaisuutta, pyydän.

Ystäväni huomautti viikolla, että minun pitäisi kirjoittaa enemän blogia. Olen samaa mieltä, blogin kirjoittaminen saa aina ajatukset järjestäytymään tavoitteellisemmin. Kirjoittaminen oli nuorempana minulle työkalu, jolla hallitsin pään sisäistä kohinaa. (En ole ainoa jonka päässä kohisee, enhän? Tämä on ihan normaalia, onhan?) Kohina ei varsinaisesti ole helpottanut iän myötä, mutta olen keksinyt muitakin keinoja sen hallintaan, kuten ne aamusivut. (Joka on muuten myös kirjoittamista... Äh, never mind.)

Tein ihmeellisen huomion tuossa viime viikolla. Minulla on ollut jo vuosia sellainen hillitön halu hiljaisuuteen. En ole halunnut mitään muuta, kuin hiljaisen kodin. (No olenpas halunnut, paljonkin kaikenlaista, mutta tämä on ollut siis sellainen kestosuosikki ja hyvin vahvana mielessä aina.) Missään ei tunnu olevan tarpeeksi hiljaista, edes täällä hevonkuusen kannon alla. Huomasin, että olen aina kaivannut hiljaisuutta, hiljaisuudessakin. Ja sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että ehkä syy ei olekaan paikassa. Minun oma mieli on se, joka ei hiljene koskaan - päässäni ei ole koskaan hiljaista. Wow. 

Joskus sitä saa sellaisia upeita älyoivalluksia, että tuntee itsensä suorastaan fiksuksi. Tämä ei ollut kuitenkaan sellainen. Pitikö oikeasti muuttaa yli 50 kertaa ja sinkoilla sinne tänne etsimässä hiljaisuutta meluun, jonka toin aina mukanani? Huoh.

Noh, yksi tämän vuoden teemoista on armollisuus, ennen kaikkea itselle. Näköjään sitä joutuu harjoittelemaan ja harjoittamaan aika paljon. Menneet on menneitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  Let. It. Go. 

Päänsisäiseen hiljaisuuteen ei ole pomminvarmaa ohjetta. Ei ole avainta mielen lukkoihin. Kukaan ei voi opettaa mielen tyhjentämistä, koska kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu, mitä toinen ajattelee ja miten asiat kokee. Meditointi auttaa, vaan sitäkään ei voi kukaan oikeasti opettaa toiselle. Se on oma inside-juttu, joka pitää vain itse oivaltaa. Olen kahdehtinut niitä ihmisiä, jotka osaavat kuin sormia napsauttamalla vajota tilaan, jossa kukaan ei häiritse, ei edes oma pää. Samalla minusta on aina tuntunut, etten osaa meditoida, että en voi oppia sitä. En ainakaan ennen kuin löydän paikan, jossa on tarpeeksi...hiljaista. 

Elämä järjestykseen.

We all have the same amount of time in a day, so why is it that some people are able to be so productive and successful and others are not?

Tuollainen kysymys osui silmään viime viikolla. Se oli jonkun kannustavan artikkelin aloitus, jonka olin jemmannut kirjoittamatta taaskaan lähdettä ylös. Tuo ajatus jotenkin osui, sillä ainakin tällä hetkellä kuulun edottomasti tuohon jälkimmäiseen not-ryhmään. Tämä (minulle) tuntematon kirjoittaja listasi myös konstit, joilla tilanne voidaan korjata. Ja tämä puolestaan sai minut innostumaan. Kaikki apu otetaan vastaan.

Kaikessa on kyse ajanhallinnasta ja tavoitteita kohti menemisesta. Tietysti. Jos haluat menestyä, et voi hutiloida ajan kanssa. Selkeät tavoitteet auttavat pitämään sinut aikataulussa. Ja minut. Tai auttaisi, jos sellaiset tekisin. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta kertaus on opintojen äiti. Teen sellaiset. Yleensä asioiden tietäminen ja tiedostaminen vaatii hyvin erilaisen määrän ymmärrystä. Kertaus auttaa. Joka tapauksessa, tässä 4 askelta tavoitteiden asettamiseen. 

4 ASKELTA TAVOITTEIDEN ASETTAMISEEN

Järjestä ajatuksesi

Tämä oli yllättävän hyvä neuvo, ja melkein uusi, ainakin tällaisiin listoinhin. Yleensä ajatukseni ryntäilevät ja sotkevat. Joten pitää ensin pysähtyä. Vaikka meditoida. Ja sitten aivomyrskyillä kaikessa rauhassa, että käy selväksi mitä oikeasti haluaa. Kuuntele sitä sisäistä ääntäsi. Kirjaa asiat ylös, kuvaile ne hyvin yksityiskohtaisesti. Ja sitten järjestä ne mieleen tulleet asiat ajallisesti. Mitä haluat saavuttaa ensimmäisenä, eli mikä on tärkeintä, ja mitä maltat odottaa kauemmin. Tämä antaa jo jonkinlaista viitettä tulevasta aikataulusta.

Aikatauluta tavoitteesi

Tämän jälkeen pitäis olla aika selkeä kuva siitä mitä haluat. Seuraavaksi mieti kuinka pitkään haluat pakertaa näiden askareiden kanssa. Et ehkä usko, että minä sanon tämän, mutta tässä vaiheessa kannattaa ottaa realismia mukaan. Kirjaa selkeät yksityiskohdat. Kirjaa ylös aika jolloin haluat, että kaikki on valmista. Tämä pitäisi auttaa ajanhallinnassakin, kun pakerrat askareittesi parissa. Ja se taas auttaa saavuttamaan tavoitteet nopeammin.

Tee asioita tavoitteesi eteen

Tässä vaiheessa yleensä on niin hengästynyt omista aikaansaannoksista, että tuntuu valmiilta. (Eli se hetki, jolloin on kaikista helpoin lopettaa. Puhun kokemuksesta.) Mutta nyt vasta päästään tositoimiin ja kääritään hihat. On aika jättää pois laiskuus ja tekosyyt ja aikomukset. Ja kaikki mikä viittaa vitkasteluun. Aloita tänään. Jos minkä tahansa tekemiseen menee alle kaksi minuuttia, tee se heti. Tee jotain joka tapauksessa. Toimiminen voi olla uusi tapasi. Ole se ärsyttävä tyyppi, joka saa aikaan. Ota joka päivä askel tavoitetta kohti, edes sellainen pikkuinen taaperoaskel. 

Pysy motivoituneena

Aikatauluista luistaminen on maailman helpointa, kun ajautuu sivuraiteille. Älä tee niin. Muistuta itseäsi siitä miksi ylipäätään haluat tätä, miksi sinulla on nämä tavoitteet. Muista unelmasi, ja kirjoita se ylös varmuuden vuoksi joka paikkaan ja moneen kertaan. Post it laput on tässä käteviä, niitä voi liimailla ympäri kotia. Hengaile positiivisten ihmisten seuraassa, siis sellaisten jotka kannustavat ja auttavat.

On tosi tärkeää, että on suunta elämälle. Ja suunnitelma ajankäytölle. Itse sitä kuitenkin on vastuussa siitä mihin oman aikansa tuhraa. Jos haluaa saavuttaa jotain elämässään, niin kuin useimmat varmasti haluavat, niin tavoitteiden tekemisestä pitää tehdä tapa. Eikä siis vain siitä, että suunnitelee ja listaa ja aikoo, niin kuin minulla on ollut tapana, vaan näitä kaikkia askelia tepastellen.

Vedin nämä ohjeet nyt aika vahvasti omasta hatuttomasta päästäni. Tulkitsin tuota kirjoittajaa erittäin vaapaasti. Luultavasti muutin muutaman ajatuksen kokonaan, mutta ei se mitään. Kuka tietää, sehän voi olla vaikka parempi niin. Rehellinen oma tulkinta. Mutta tätä kirjoittaessa minulle tuli monta kertaa mieleen kysymys miten? Miten hiljennyn? Miten teen aikataulun kaikelle haluamalleni? Miten saisin enemmän aikaan? Miten pysyn motivoituneena? Ja siitä johtuen artikkeli tuntui vähän keskeneräiseltä. En keksinyt vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta jos sinulle tuli nyt sellaisia mieleen, niin otan vihjeet ilolla vastaan. 

Kuuntele.

Siinä he kyhjöttivät eteisessä – kaksi ryysyistä lasta liian iso takki yllään. ”Olisko teillä jätepaperia?” Minulla oli kiire. Mieli teki sanoa, ettei ollut – mutta sitten katsoin heidän jalkojaan. Loskassa läpimäriksi kastuneet ohuet pikku sandaalit. ”Tulkaa sisään, niin saatte kaakaota.” Sen enempää siinä ei keskusteltu.

Annoin lapsille kaakaota ja paahtoleipää hillon kera hyytävän ulkoilman vastapainoksi. Sitten menin takaisin keittiöön ja aloin suunnitella uudelleen talousrahojen käyttöä. Viereisessä huoneessa oli kovin hiljaista. Vilkaisin sinne. Tyttö piteli tyhjää kuppia, ja poika kysyi soinnuttomalla äänellä: ”Täti, oletko sä rikas?”

”Rikasko? Varjelkoon, en!” Vilkaisin kauhtuneita nojatuolinpäällyksiä. Tyttö laski kupin varovasti takaisin lautaselle. ”Kuppi on samaa paria kuin lautanen.” Hän kuulosti vanhalta ihmiseltä, ja hänen äänessään oli nälkää, joka ei ollut peräisin vatsasta.

Sitten he lähtivät pidellen paperinippuja tuulensuojana. Huomasin, etteivät he olleet kiittäneet. Mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. He olivat antaneet minulle jotakin. Kupit ja lautaset olivat ihan tavallista sinistä posliinia. Mutta ne olivat tosiaan samaa paria. Kokeilin perunoiden kypsyyttä ja sekoitin kastiketta. Perunoita ja ruskeata kastiketta, katto pään päällä ja miehellä kunnollinen työpaikka – nekin sopivat yhteen.

Siirsin tuolit paikoilleen takan edestä ja siivosin olohuoneen. Pienten sandaalien mutaiset ja märät jäljet näkyivät yhä takan edessä. Annoin niiden olla. Olkoot ne siinä siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, miten upporikas olen.

- Marion Doolan -

Tuo tarina oli Positiivareissa tällä viikolla. Teki vaikutuksen. Päivä muuttaa suuntaa ihan täysin, kun lukee tuollaisen tarinan heti aamusta. Illalla oli huomattavasti helpompi kirjoittaa kiitollisuuslistaa.

Kuunteleminen on nyt ollut teemana jo useamman päivän. Kerroin jo aikaisemmin, että olen ihan tosissani tekemässä elämänmuutosta. No, onko elämä muuttunut? kysyi työkaverini eilen. Muutaman päivän jälkeen... Taisi mennä vinoilun puolelle. Jätin sen huomiotta. Vastasin iloisesti, mutta yllättävää kyllä täysin rehellisesti: Vähän kerrassa, joka päivä. (Yllättävää ei siis ollut rehellisyyteni vaan se, että elämä todellakin alkoi jo muuttua.)

Jostain syystä kuunteleminen on nyt tullut suureen osaan tätä muutosta. Se yllätti minut. Alun perin ajattelin, että vähennän juomista ja syön terveellisemmin ja lisään liikuntaa… Nämä perinteiset jutut. Mutta Leo Guran videosta innostuneena kokeilin meditointia. Häneltä opin, että pitää meditoida joka päivä. Aina vain, vaikka mikä tulisi. Se oli ensimmäinen haaste. Mutta aloitin silti. Kokeilin eri aikoja ja tapoja ja paikkoja. En ajatellut meditoinnin toimivuuden kannalta, se oli lähinnäkin käytännön syistä, milloin ehdin ja milloin pystyn rentoutumaan parhaiten (toisin sanoen, milloin aika ei mene hukkaan). Löysin ajan ja paikan meditoinnille. Jokapäiväinen asia on paljon helpompi tehdä, jos ei tarvitse aina miettiä yksityiskohtia. Joka päivä sama aika, sama paikka ja sillä selvä.

Niin, se kuunteleminen. En kyllä osaa tarkalleen sanoa miten se liittyy meditointiin... Ehkä se liittyy enemmänkin siihen, että oppii olemaan hetkessä. Linkitin joskus aikaisemmin Tollen haastattelun ja siitä saakka olen (ajoittain) pysähtynyt kuuntelemaan maailmaa. Se on paras tapa rentoutua. Kun vain pysähtyy, kuuntelee ja katselee mitä ympärillä tapahtuu. Ei koita selittää sitä, ihan vain tarkkailla. Sellainen on aika ihanaa.

Ehkä siihen oli syy, että päädyin tälle jumalan hylkäämälle saarelle. Täällä on rumaa. Täällä ei ole ollenkaan hyvä olla, täällä ei ole oikein mitään. Ja kun ei ole mitään, löytää enemmän. Oikeastaan minulla on ihan älyttömän paljon.

Syyskirppis.

Ihana Äänimies tuli käymään eilen. Olin aamulla juuri viestejä poistellessa miettinyt, että pitääpä ottaa yhteyttä, kun ei olla nähty ollenkaan kesän jälkeen. En ollut edes ajatellut kaveria pitkään aikaan. Sitten päivällä sain viestin, että voidaanko nähdä. Hetken jo mietin, että minun päähän on asennettu joku kuuntelulaite. (No, onkin tietysti. Universumihan kuulee vaikka kuinka hiljaa ajattelisi.) Sain samalla rentoutuskuunnelmia. Näistä oli ollut puhetta jo kesällä. Minä en osaa meditoida, joten tällaisten avulla voi harjoitella. Ja jos ei meinaa iltaisin uni tulla, niin siihenkin näistä on apua. Niinpä kuuntelin rentoutuksia illalla ennen nukkumaan menoa. Nukahdinkin, mutta jostain syystä heräsin yöllä klo 3:33. Uni ei enää tullut. Hämmentävää. Tein varmaankin jotain väärin.

Mutta kylläpä taas heräsin uskomattomaan luovuudenpuuskaan! Oli pakko laittaa valot päälle ja kaivaa muistikirja esiin. Nämä jutut pitää aina kirjoittaa ylös, muuten ne unohtaa, varsinkin näin yöaikaan. Parhaat ideat kuulemma tulevat väsyneenä. Tai ei mitään kuulemma, ihan olen itsekin sen todennut. Ääripään ihminen. Ja parhaat tulokset syntyvät paineen alla.

Suruajan jälkeen tullut vihaviikko tuntuu menevän jo ohi. Se johtuu eilisestä siivouksesta. Rakensin aivan uskomattoman hienon kirppiksen kotiin. Tein siitä myös tapahtuman Facebookiin. Syyskirppis. (En tiedä pääseekö siihen mukaan, kokeile. En ole kovin hyvä tällaisissa. Jos ei pääse niin ota yhteyttä. Siis olettaen, että haluat tulla ostoksille.) Tämä tuhkien lakaisu ja kotona puuhastelu on ollut aivan mahtavan voimauttavaa. Minun piti hakea vintiltä kirppislaatikot, mutta toinkin matkalaukun ja kesävaatteet. Testailin niitä. Mahduin muutamiin. Ne liian pienetkin vaatteet poikkeuksellisesti ilahduttivat. Minulla on nimittäin niin hyvä neljän laatikon systeemi.

1. laatikko: Otan mukaan Barcelonaan. Tavarat, joita ilman yksinkertaisesti en voi elää. Joten nämä saavat matkata mukanani. (Matkan kohde saattaa vielä muokkaantua, tämä on sellainen suuntaa antava motivointiosoite. Mutta koska Barcelona soi suussa niin mukavasti ja sitä on kiva sanoa, aion käyttää tuota sanaa tässä yhteydessä.)
2. laatikko: Pakkaan varastoon odottamaan. Sellainen Just in case she returns -laatikko. Asioita, joista en halua luopua kokonaan, mutta joita en tarvitse nyt. Ja jotka voin sitten myöhemmin lähettää rahtina sinne, mihin ikinä päädynkin. Tähän laatikkoon pääsee todella harva esine.
3. laatikko: Syyskirppikselle. Asiat, jotka ovat ihan hyviä, mutta joita en itse enää tarvitse tai halua. Laitetaan siis hyvä kiertämään. Ja kerätään vähän matkakassaa.
4. laatikko: Poistotuotteet. Rikkinäistä tai rumaa. Asioita, joille ei ole käyttöä tai joita en syystä tai toisesta halua vierittää kenenkään niskoille. Tämä laatikko menee siis roskiin, ellei joku halua dyykata ennen sitä. Sekin on sallittua.

Tämän takia ilahduin, jos joku vaate ei enää mennyt kiinni tai tuntui muuten vain vääränlaiselta. Se oli merkki siitä, että oli taas yksi uusi asia pois minun elämästä. Ja voi miten ihanaa sellainen on! Kun tajuaa, että nyt ihan oikeasti tämä omaisuus vähenee! Ja mitä enemmän Syyskirppislaatikko täyttyi, sen vapautuneempi olo minulle tuli. Aivan kuin tämä omaisuuteni olisi jonkinlaisena muurina ympärilläni ja pääsin nyt sitä purkamaan pala kerrallaan. Aurinko tuli näkyviin muurin takaa. Aivan mahtavaa!
 

Seitsemän.

Sanovat, että Helvetissä on kuuma. Malesiassa on myös. Hiki valuu vaikka vain istuisi paikallaan.  Ja minun vaivalla saatu rusketus on lähtenyt melkein kokonaan pois, koska ei täällä pysty mitenkään liikkumaan ulkona päiväsaikaan. Mutta ei se mitään. Ainakin olen enemmän oma itseni valkoisena.

Nyt ollaan menty jo siihen pisteeseen, että aloin meditoida. Eihän siitä taaskaan ensin mitään tullut, viime kerrasta on aivan liian pitkä aika. Jostain syystä joka puolelta tuli vastaan viestejä, jossa hyvin voivat ja onnelliset ihmiset kertoivat mitä ovat tehneet, ja melkein jokaisen kohdalla jossain vaiheessa oli maininta meditoinnista. Eli ei se ainakaan voi haitata. Joten minä olen siis harjoitellut meditoimaan. Kyllä se kohta sujuu.

Tein sellaisen seitsemän päivän selviytymissuunnitelman. Kyllä. Minulla on enää seitsemän päivää aikaa täällä. Jokaiselle päivälle on oma osia. Jaoin elämäni palasiin ja korjaan palaset yksi kerrallaan. Näiden seitsemän päivän aikana käynnistän tämän projektin, joka jatkuu kunnes kaikki palaset ovat kohdallaan. Hyvä suunnitelma.

Loppuun lainaus, joka sopii tilanteeseen paremmin kuin hyvin.

It's times like these
You learn to live again
It's times like these
You give and give again
It's times like these
You learn to love again
It's times like these
Time and time again
(Foo Fighters)

   

Aamuja.

Minulla on 43 aamua jäljellä. Ilmeisesti. Olen laskenut monta kertaa, mutta se voi ihan hyvin olla +/- 2 siitä huolimatta. En ole niin hyvä numeroissa. Mutta tein tällaisen virallisen työpäivämittarin.

26 aamua. Koko aikaa on turha laskea, mutta koska pitää aina herätä töihin neljältä, niin se on jo jonkin arvoista. Viikonloppuisin ja vapaapäivinä saa nukkua ja tehdä mitä haluaa, joten sellaisista ei ole niin harmia. Vapaalla on kaikkia ihan OK juttuja. Ei niitä päiviä tarvitse laskea. Aamukampa on vain työpäiville.

Ahdistuskertoimet ovat olleet tänään taas katossa. Töissä pärjään vain nippa nappa, salilla ei mikään onnistunut ja tuntuu, että vastoinkäymiset on nyt kyllä ihan täysillä kimpussa. Mutta siihen on ihan oikea syy, sellainen yhden ihmisen elämää suurempi. Olen jaksanut olla iloinen 86 päivää ( +/- 2 ) mutta nyt tuntuu, että Dublin alkaa ottaa yliotteen.

Meditoin eilen pitkästä aikaa. Se on täällä kamalan vaikeaa, kun on kämppiksiä ja pahviseinät. (Eikä sellainen oikein millään uppoa tähän kulttuuriin, saati seuraan.) Mutta nämä hifikupit taitavat pelastaa minut. Täytyy vain koittaa soveltaa ja keksiä väliaikaisia ratkaisuja, joka tämä tietysti onkin. En melkein malta odottaa, että pääsen istumaan rannalle ja voin vain kuunnella aaltoja. Sen parempaa meditaatiopaikkaa ei olekaan.

Tein tänään pienen teon, mutta sellaisen merkittävän päätöksen. Seurasin tunnetta ja toimin. Ja se kyllä helpotti vähän. Eilinen vaikutti siihen aika paljon. Minun pitää ihan selvästi meditoida enemmän. Ja piirtää. Se oli kovin vapauttavaa, piirtelin ensimmäisen kerran täällä Irlannissa ollessani vasta eilen. Muistaakseni. Sen hirviölaitteen piirsin kyllä jo aikaisemmin, mutta se oli ihan eri motiiveista. Tämä oli energiavirtaharjoitus. Piirsin taulun. Pienen, mutta kuitenkin. Omituisen, mutta kuitenkin. Ja nyt kuuntelen oopperaa.

Ellen täysin väärässä ole, niin Salarakas on tänään taas vanhentunut vuodella. Eli ihan älyttömän paljon rakkautta ja onnea siihen suuntaan! Ja tähän oikea sydän.
   

Merkkejä.

Noniin. Selvästi tämä on yhden aikakauden loppu. Ryhdyin rakentamaan itselleni sitä meditointinurkkaa. Suunnitelmat ovat jo selvät, tiedän aika tarkkaan miltä se tulee näyttämään. Se näyttää siltä jo päässäni. Arvelin että tila tarvitsee jonkin hienon nimen. Ideoita?

Ja kuin vahvistukseksi uudelle suunnalleni, Venetsia tippui seinältä. Minulla on ollut Marcon vuosi sitten tuoma kartta kehystettynä, se on ollut seinällä muistuttamassa tuosta suosikkipaikastani ja useista suosikkihetkistä. Olin jo pitkään miettinyt, että se pitäisi kyllä ottaa pois. Kirja on valmis ja muutenkin, se aika alkaa olla takana. Olisi keskityttävä tähän hetkeen ja näihin nykyisiin juttuihin. Sellaista kaikkea. Ja nyt kun kartta sitten tuli rytinällä lattialle, minä olin oikeastaan vain helpottunut. En olisi ikinä saanut sitä otettua pois. Joten universumi auttoi. Ja siinä minä sitten hymyilin ja keräilin sirpaleita verisin sormin. (No tietenkin teloin itseni, se on lasia.)

Tämä omituinen tapahtumasarja pysäytti minut. Tulin koneelle ja sain samalla tietää, että se vanha talo Fagaréssa on myytävänä. Se talo, jossa asuin vuosia sitten, ja jossa vietin taas aikaa toissa kesänä. Olin hetken täysin shokissa. Nyt sinne muuttaa joku toinen, joka remontoi talon ja poistaa kaiken sen kummallisen, jota opin rakastamaan. En voinut olla ottamatta sitä merkkinä. En aio ostaa taloa, varsinkaan sitä taloa, mutta jollain tavalla se vahvisti ajatustani, että nyt on asiat muuttumassa, isosti.

Ja ihan sen kunniaksi, ja tulevan myydyn entisen kotini muistoksi, muutama kuva. (Tämä tosin ei ollut minun huone, mutta antaa parhaiten kuvan talon tyylistä.)

Jännä miten kuvat voivat palauttaa menneeseen. Muistotulva. Muistan tuoksut ja äänet ja tunteet. Hyvät ja huonot. Vaikka elämä ei sielläkään ollut aina ruusuilla tanssimista (tai jos olikin, niin toisinaan myös niillä piikikkäillä varsilla), tänään minulla on ikävä Italiaan ja tuohon taloon. Oikeastaan aika kovasti.

 

Jääkiekkoa.

Minä sain lipun eiliseen JYPin peliin. Pelotti ihan kamalasti, koska piti mennä "niiden" sekaan lauantaina ihan yksin. Mutta sitten minun viereen tuli istumaan taatusti JYPin pienin fani (melkein 3 kk). Se oli pukeutunut hurrikaanin punaiseen. Ajattelin, että jos tuo uskaltaa tulla tänne, niin kyllä minäkin pärjään. Se oli upea rohkeusharjoitus.

Päätykatsomon kulmassa oli lauma äänekkäitä vääräuskoisia turkoosiin pukeutuneita lintubongareita. Niillä oli aivan mahtava meininki, välillä tuntui, että sieltä kulmasta lähti enemmän ääntä kuin koko muusta hallista. Tai sitten vain kuulin sen paremmin, koska rumpuryhmämylläkkä tuli sieltä toisesta päästä. Joka tapauksessa, lahtelaisia oli hauska katsella. Tunsin todellista myötätuntoa sen viimeisen maalin jälkeen, kun JYP voitti. Ne kaverit olivat niin murtuneita. Ihan selvästi he uskoivat voittoon aivan siihen viimeiseen hetkeen asti, kunnes hävisivät. Upeaa sellainen omistautuminen.

Mietin pitkään, että miksi ihmeessä vieraat kannustavat ihan eriä joukkuetta. Mutta sitten arvelin, että kyllä ne taisivat pelikaaneja kannustaa. Jostain syystä se halli muutti turkoosin huudon muotoon: "Kärpät!" Välillä he huusivat myös "Latvia!" En osaa selittää sitäkään.

Minä olen sellainen tyyppi, joka elää mukana tunteella ihan kaiken. Myös jääkiekon. Varsinkin jääkiekon. Ja kun 27 sekunttia ennen pelin loppua Pelicans tasoitti pelin ja päästiin jatkoerään... Minä meinasin lähteä kotiin. Ei vaan kroppa kestä tuollaista jännitystä noin monta tuntia putkeen. Arvelin, että ehkä se normaali kolme erää on vielä ihan siedettävää. Mutta kaikki siitä yli menevät verottaa vuosia. Sydän hakkasi niin holtittomasti. Niinpä ajattelin rakentaa kotiini sellaisen rauhoittumisnurkan. Olen tätä kyllä miettinyt jo pidemmän aikaa, mutta tuo jääkiekko jotenkin vahvisti ajatusta. Siellä voisi sitten meditoida ja mietiskellä ja vaikka joogata. Tasapainottaa elämää ja rauhoittaa mieltä. Ja tietysti sydänparkaani. Minusta se on aivan loistava idea. Ja löysin sille jo paikankin. Mikä on sinänsä ihme, sillä minulla ei ole kuin yksi rehellinen nurkka. (Muut ovat täynnä ovia, eivät siis sen enempää epärehellisiä.)

Tälläisia ajatuksia tänään. Ja aurinko paistaa.